Kevätaurinko

Kevät koittaa ja aurinko on pilkotellut täällä etelässä jo toista viikkoa. Pikkuhiljaa omat mielialat ovat alkaneet kohoamaan ja koko mustan syksyn painajaismaiset päivät ja illat tuntuvat olevan takana päin.

Meillähän kävi tosiaan syksyllä niin, että esikoinen alkoi reagoimaan joulukuussa eroon viivästyneesti ja luulenpa, että sillä oli iso osuus, että olin elokuusta saakka ollut itkuinen ja poissaoleva.

Nyt se pikkuhiljaa tuntuu olevan takanapäin. Mielialat on tosiaan tasaantuneet (kiitos lääkityksen) ja jaksan keskittyä lasten kanssa olemiseen ihan eri tavalla. Tein myös isoja irtiottoja exästä, pistin kaikki ylimääräiset (WA) yhteydet poikki ja kieltämättä se on nyt tuntunut oikealta ratkaisulta. Normaalissa sopuerossa varmaan päivittäinen yhteydenpito ja kommunikointi mm. lasten asioista on tärkeää, mutta minä en oikein tahtonut päästä eteenpäin ja miehen jatkuva edestakaisin säätäminen vaan hermostutti.

Mitäs me ollaan lasten kanssa nyt sitten tehty? Hiihtolomalla kävin tyttären kanssa hiihtämässä ainakin kolme kertaa. Poika oli myös mukana muutaman kerran. Käytiin luistelemassa useita kertoja ja mäkeä laskemassa myös. Turussa Ispoisten rannassa on pulkkamäki ja jäällä napakelkka, sitäkin käytiin kokeilemassa. Kotona olen opettanut lapsille shakkia, tytär halusi nyt opetella ompelemaan (koneella!). Ollaan pelailtu ja tehty palapelejä. Oikein superintensiivistä äitiyttä siis.Lapset selkeästi tarvitsee sitä just nyt, haluavat olla lähellä ja seuraa.

Kuvassa meidän maaliskuussa kolme täyttävä uhmapää. Hän päätti helmikuun alussa, että pukeutuu hellemekkoihin. Välillä kaivaa illalla mekon valmiiksi, nukkuu se päällä ja menee päiväkotiin. Ennen niin jämpti minä on antanut periksi aika monessa asiassa. Jos lapsi siitä saa iloa, niin pitäköön mekkonsa, kunhan laittaa neulepuseron päälle (sitäkin toki yrittää riisua koko ajan).

Jokainen lapsista on reagoinut eroon eri tavoin. Esikoinen on ottanut kaiken rajuimmin: sulkeutunut ja riehunut sekä haastaa riitaa sisaruksille koko ajan. Keskimmäinen "isin tyttö" on ripustautunut nyt äitiin. Nuorimmainen puhuu ihan tauotta, että haluaa mennä isälle/isän naiselle. Hänellä on se mielenpäällä koko ajan ja kun joudun kieltämään, niin sitä seuraa itkupotkuraivari.

Yritän nyt vaan olla ottamatta pulttia siitä, mutta kieltämättä kun sadannen kerran kuulen saman päivän aikana isän uudesta heilasta, tekisi mieli sanoa jo että voisko riittää tältä päivältä. Toki alkuinnostuksen jälkeen heilan nimi on häipynyt vähemmälle ja isästä on ruvettu puhumaan enemmän. Pikkuhiljaa varmasti alkaa arki laskeutumaan sinnekin.

Kotona olen tehnyt pikkuhiljaa niitä muutoksia. Aluksi en uskaltanut isoja asioita tehdäkään, kun ositus oli kesken (se venyi siis kaikenkaikkiaan 8 kk siitä kun mies lähti kotoa), mutta nyt tällä viikolla saatiin se valmiiksi. Talo on nyt KOKONAAN MUN. Oma tupa, oma lupa!!! Se oli samalla todella huojentavaa, mutta myös innostavaa. Nähdä se koko laina siellä omalla tilillä ja luoda kokonaan oma talous.

On huisin jännittävää tehdä taloussuunnittelua, miettiä että miten ja mitä säästäisi lapsille, mihin kaikkeen tarvitsee ylipäätänsä säästää, miten juoksevat menot kannattaa hoitaa jne. En ole tämmöistä ennen tehnyt, ennen liittoa olin köyhä töitä tekevä opiskelija ja kaikki raha meni suurinpiirtein elämiseen. Nyt pyörittelen kaikenlaisia visioita päässä, miten voin taata lapsille parhaan mahdollisen taloudellisen tulevaisuuden.

Olen ihan into pinkeänä. Oikeasti. Syksyllä kävin tuon maton ostamassa ja laitoin kotia pitkän valkean kauden jälkeen ihan uuteen uskoon. Keltainen tuoli oli aikaisemmin jo ostettu Ikean ale:sta, sohva käytettynä tori.fi:stä.
Tuo paljon kehuja saanut lipasto on kierrätyskeskuksesta muistaakseni 50 euron hintaan ja keltaiset nupit ebaystä. Taulu on Ikeasta ja on itse asiassa liitutaulu.

Musta on ihana pitää näitä lipastoja. Exän asuessa kotona jostain syystä hänellä oli tapana täyttää kaikki lipaston päälliset omilla rojuillaan ja nyt saan vihdoin laittaa tuikkukipponi ja muun kivan, jotta koti olisi viihtyisä.

Pidän tosi paljon vanhoista kalusteista ja tällä hetkellä just 50-60 luku tuntuu mun jutulta. Tarvitsen säilytystilaa, mutta haluan keveyttä kotiin.

Olen joskus suuunnitellut lipaston entisöimistä, koska, kuten kuvassa näkyy, oikeanpuolimmaisessa ovessa on lakkapinnassa kulunut läntti (siinä oli tarroja). Lipastosta puuttuu myös avaimet, ne ajattelin jossain vaiheessa vaihtaa nuppeihin tms.


Tämä lipasto on jostain ostettu käytettynä jo vuosia sitten.

Mutta tuo ihana taulu eksyi kotiin turku design now:n jouluisessa pop up:ssa. Siinä on kaikki ihanat elementit Turusta. Juliste on Kui? designin käsialaa ja sen voi tilata
täältä. Löytyy myös muissa väreissä.

Meidän kodissa on tosi vähän ehjiä seiniä, joten juliste odottelee nyt kunnollista paikkaa tässä lipaston päällä.

Mulla on myös suunnitelmia kehystää aika paljonkin lapsista otettuja kuvia. Meillä on valokuvaamossa otettuja kuvia, sekä valokuvaajan luonnossa ottamia ihania kuvia. En vaan ole osannut vielä oikein päättää, että teenkö kollaaseja vai tulostanko niitä isompina.



Sitten on tämä mun viimeisin projektini, jonka toteutin toissaviikonloppuna lasten ollessa isällään. Tuolin sain vuosia sitten vanhalta naapuriltani ilmaiseksi ja vuosia olen miettinyt sen päällystämistä.

Kankaat ostin jo viime keväänä/kesänä Ikeasta pitkän pähkäilyn jälkeen. Sitten ne vaan odottivat, ja odottivat....

Ystävän kanssa tuli puheeksi, että mitenkä tämmöinen nyt kannattaisi toteuttaa ja sain sitten inspiraation. Revin vanhat kankaat pois, ratkoin ne ja leikkasin uudet kankaat vanhoja mallina käyttäen. Ompelin, pujotin ja siinä ne nyt on!

Keltainen tuoli oli ennen meidän lasten ykköstuoli, mutta kyllä tämä kukkainen on nyt voittanut suosiossa parinsa. Liekö silläkin osuutta, että kukkatuolista yltää pleikkarin ohjaimiin ja näkee paremmin telkkarin?


Tämmöinen siitä sitten tuli, eikös olekin hieno pari! Pidän kotini värimaailmasta ja jotenkin tuo Ikean villamatto sitoo kaikki värit yhteen.

Miten mukavaa on, kun saan ja osaan tehdä itse. Ja oman näköistä. Miehen kanssa asuessani minulla oli kohtalaisen vapaat kädet, mutta viimeiset vuodet olin niin väsynyt ja lamaantunut, että en oikeastaan saanut mitään tehtyä.

Ja appivanhemmatkin muuten kehuivat, kun olivat kylässä. Kuulemma ihan "ammattilaisen" tekemän näköinen. Kaippa se pitää ottaa kohteliaisuutena.

Ja jotta ei menisi pelkiksi käsitöiksi, niin kyllähän tässä kaikenlaisia ajatuksia on tuon tulevaisuudenkin suhteen.


Vuosi takaperin haaveilin, että suoritettuani ympäristöalan ja maantieteen perusopinnot avoimessa uskaltaisin vihdoin hakea Helsinkiin ympäristöalan maisteriohjelmaan. No se on nyt jäänyt kyllä taka-alalle ja noi avoimen opinnotkin jäi kesken.

Nyt sain vihdoin itsestäni irti ja hain opinnoille lisäaikaa. Ja mietin nyt noiden opintojen vaihtoehtoisia erilaisia tapoja. Tyyliin kärräänkö koko lössin joksikin aikaa Helsinkiin vai miten ihmeessä saisin suoritettua opintoja, gradun tietty voi tehdä kotonakin. Tai mitä kaikkia vaihtoehtoja voisi muita olla.

Vaikka olen blogia kirjoittanut vuosikausia _minä_ muodossa, niin aina olen ollut tosi riippuvainen toisen haluamisista. Me ei oltais ikinäkoskaan voitu muuttaa täältä seudulta mihinkään (enkä olisi voinut hakea edes töitä), koska miehen vakityöpaikka josta hän ei koskaan uskaltaisi luopua.

Nyt olen vapaa niistä kahleista ja se tuntuu sekä jännittävältä, että innostavalta. Vaikka lopulta jäisimmekin tänne Varsinais-Suomeen loppuelämäksemme, niin pelkkä ajatus että saa itse päättää, tuntuu hyvältä!

Aurinkoa ja iloa helmikuun loppuun toivottaa punapää Iiris!

Millaista se sitten on - elämä eron jälkeen?

Millaista se sitten on? Elämä eron jälkeen? Kirjoittelin jo edellisessä postauksessa vähän siitä, millaiseksi iloksi elämä alkaa pikkuhiljaa muuttumaan, kun mielialat ovat tasaantuneet ja on taas voimia pyörittää tätä arkea.

Ehei, kaikki asiat ei ole niin helppoja edelleenkään. Vaikka osituspaperit on allekirjoitettu, niin pankkihommat on edelleen tekemättä. Tapaamissopimus tehtiin niin väljäksi, että se aiheuttaa päänsärkyä ja käymme perheneuvolassa asioita setvimässä. Elatussopimus on tehty maaliskuun loppuun, eli joudun sinnekin menemään vielä vääntämään raha-asioista.

Mutta silti... sisällä kumpuaa pitkästä aikaa ilo. Ja voima. Että minä loppujen lopuksi selvisin tästä sotkusta, selvisin miehen törttöilyistä ja lopulta tajusin itsekin, että se on parempi näin. Minä ja lapset ollaan nyt me. Meidän tiimi, joukkue. Huolehdimme toisistamme vaikka välillä riidelläänkin. Mun lääkitys on auttanut, enkä enää itke  raivoa ja suruani. Lapset on rauhallisempia kun minäkin olen rauhallinen.


Kun saadaan talousasiat lopullisesti kuntoon, olen vihdoin oman onneni seppä. Hoidan omaa asuntolainaani, korjaan omaa taloani ja elätän rahoillani oman perheeni. Siinä on roima annos itsenäisyyttä, kun aikaisemmin vastuu on jakautunut meille molemmille. Ja kyllä se oikeasti tuntuu ihan hyvältä. Mulla on joitain ajatuksia myös talouden suunnittelusta, mutta se vaatii tosiaan ensin ne sopimukset elareista ja muusta, että tiedän sitten millä tuloilla ja menoilla jatkossa mennään.

Kuva on meidän pihalta. Lapset tekivät meille lyhtypolun viime viikolla, eli tamppasivat takapihalle polun ja laittoivat lyhtyihin tuikkuja polun varrelle, puun oksille yms. Oli aivan ihana polku, tai siellä se on kyllä edelleenkin niin kauan kun lunta vaan on maassa.

Jotenkin vihdoin olen käynyt omaa surua niin paljon läpi, että alan näkemään sen toiselle puolelle. Niitä pieniä iloja, mitä lapsien kanssa on päivittäin. Tottakai niitä surujakin ja känkkäränkkää, mutta myös paljon niitä  hyviä hetkiä. Eilen mietin, että en ole koskaan ennen oikeastaan pystynyt siihen "hetkessä elämiseen". Meillä oli avioliiton aikana aina niitä projekteja jonka lisäksi mulla itselläni oli projekteja (elämäntaparemppa, opiskelu, vapaaehtoistyöt yms.), että semmoinen yleinen kiire ja häslinki oli jatkuvasti päällimmäisenä.

Opintoja tottakai pitäisi jatkaa, mutta sille on varmasti oma aikansa. Välillä mielessä käy jopa haave siitä, että tauottaisin työt ja lähtisin opiskelemaan Helsinkiin loppuun sen minkä olen aloittanut. Että pitäisin lasten kanssa välivuoden. Tottakai monenlaisia juttuja pyörii mielessä nyt, kun olen oman onneni seppä.
Iloinen yllätys on myös se, että kolmen lapsen äiti ei olekaan miesrintamalla ihan hylky. Tinder-tunnukset on olleet ja aina silloin tällöin tulee treffipyyntöjäkin. Ja nyt on jotain orastavaa ollut... Yllättynyt olen myös siitä, että liikkeellä on myös kunnollisia eronneita miehiä. Niitä, jotka ottavat isyyden ja vanhemmuuden vakavissaan.

Tänne etelään saatiin lopulta myös lumipeite ja pakkasta. Lasten isä toimitti usean pyynnön jälkeen myös lasten sukset meille kotiin ja niinpä päästiin hiihtämään. Kas kummaa, lapset olivat todella innoissaan! Toivottavasti päästään vielä monta kertaa hiihtelemään, itsekin tykkäsin.

Mutta pikkuhiljaa alkaa elämä asettumaan uomiinsa. Vielä byrokratiaa, ja parista sopimuksesta vääntämistä, niin olen sitten irtautunut kokonaan. Kyllä elämä kantaa!

Paljon parempaa

Pitkä tauko ollut taas edellisen postauksen jälkeen, mutta ehkä sille on ollut hyvä syykin. Aloitin tosiaan reilu kuukausi sitten masennuslääkkeen ja nyt annostus on saatu kohdilleen ja oloni on kohentunut todella todella paljon. Toki edelleen on vähän lamaantuneisuutta ja väsymys on tylsä sivuvaikutus, mutta suunta on todellakin parempaan päin. 

Olen jaksanut olla lapsille läsnä ihan eri tasolla, mitä aikaisempina kuukausina. Olen itkenyt vissiin 1-2 kertaa ja ylipäätänsä mieli on pysynyt todella rauhallisena. Pojan kanssa just juttelin siitä, että kun äiti ei enää itke että se lääke tosiaan auttaa. Eikä äiti enää huudakaan eli pärjään lasten kiukkujen kanssa paljon aikaisempaa paremmin. 

Juuri nyt on se hetki, että minua tarvitaan todella paljon. Lapset ovat jokainen alkaneet reagoimaan eroon omalla tavallaan ja tottakai kaikki tunteet näytetään minulle. Mun on oltava vahva, kärsivällinen ja luotettava, näytettävä että rakastan. Isä on lapsille lähinnä leikkikaveri.

Lasten kanssa olen jaksanut jopa touhuta jo vähän enemmän, toki vielä on pitkä matka siihen entiseen. Enkä tietenkään voi vaatia itseltäni enempää, mihin kykenen. Nyt olen totaalisen yksin ja mulla ei käytännössä ole kotona sitä toista jolle vois jättää vaikka nuorimmaisen jos haluaa vanhempien kanssa mennä hiihtämään. Monet asiat eivät vaan onnistu samalla tavalla kuin ennen ja se on kyllä aika tylsä juttu.

On ollut myös todella paljon nieleskelemistä siinä, että miehen uusi naisystävä tekee lasten kanssa niitä ”mun” juttuja. Eli siellä sitten kyllä mies ulkoistaa samat asiat uudelle naiselle, mitkä ennen oli mun ja lasten juttuja. Ja kun siellä on ne kaksi aikuista, niin hommat sujuu paljon helpommin. Katkeruutta on vieläkin vähän ilmassa, mutta joku kaunis päivä mäkään en enää ole yksin ja onnellinen taas.

Mulla on nyt vapaitakin. Vapaaviikonloppuna tapaan ystäviä, käyn ulkona ja treffeillä(!), teen kotihommia ja suunnittelen sekä järjestelen elämääni ilman miestä. 

Eron toista vaihetta voi hakea maaliskuussa ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, milloin mies ne paperit laittaa. Osituksen olemme saaneet selväksi, pankkiin menemme kahden seuraavan viikon sisällä. 

Olen varovaisesti onnellinen. Olen myös tavannut henkilön, josta pidän ja toivon että ystävyytemme syvenisi aikanaan johonkin suurempaan.

Lasten isän kanssa jatkuu sama vääntö kuin aina ennenkin. Olen tehnyt isoja rajauksia sinne suuntaan mm. yhteydenpidossa ja pikkuhiljaa siltäkin osin saan tiputettua hänet kokonaan elämästäni ulos. Pääsen omassa elämässä eteenpäin. Pitkään tuntui siltä, että tämä exä halusi väkisin pitää päivittäin yhteyttä. Milloin ne oli lasten asioita, milloin tarjoutui vaihtamaan lamppuja. Välillä haastoi vain riitaa. Siitä tuli minulle aivan turhaa ja ylimääräistä stressiä ja kaiken sen poistan nyt elämästäni, jotta pääsen keskittymään tulevaisuuteen.

Peilistä katsoo usein jo hymyilevä nainen. Tämä nainen uskaltaa jo välillä ottaa pari tanssiaskeltakin. 

Kuinka paljon helpompaa elämä nyt on. Ilman sitä tunnevammaisia empatiakyvytöntä pettäjämiestä, jossa riipuin vuosikausia ydinperheen vuoksi. Luojan kiitos näin kävi ja hän on jonkun toisen oma. Yhtään ei ole edes ikävä, eikä muitakaan positiivisia tunteita ole ollut pitkään aikaan häntä tai entistä yhteistä elämäämme kohtaan.