Uusi blogini

Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille.

https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/

2020

Aikaa on kulunut ja olen monta kertaa miettinyt, että lopetanko blogin vai en. Tänne se on jäänyt kuitenkin pyörimään kun en ole oikein saanut päätettyä kumpaankaan suuntaan. Tämäkin postaus on pyörinyt pari kuukautta tässä luonnoksissa...

Mennyt talvi oli vaikea. En tiedä oliko vaikein tähän asti, mutta tarpeeksi vaikea kuitenkin.

Eteläiseen suomeen ei tullut koskaan lumipeitettä ja selkeästi pimeys plus kaikki muut ongelmat tekivät olemisestani sietämätöntä. Olin ensin tosiaan sairauslomalla ja töihin palatessani oli aivan selvää, etten tule jaksamaan nykyistä työtahtia. En jaksanut töissä enkä kotona.

Jaksamiselle tuli siis täysi stoppi ja hetken luulin jo vajoavani niiin syvään sumuun, ettei siitä olisi enää paluuta. 12 tunnin yöunet eivät tuntuneet riittävän ja koko hereilläoloajan olin stressaantunut joka levisi tietenkin lapsiin ja muuhun ympäristöön. Mieli oli aivan maassa ja ajatukset olivat hyvinkin toivottomia. Tulevaisuudelta en odottanut juuri mitään, yritin vain selvitä päïvän kerrallaan.

Luojan kiitos pimein talvi taittui ja maaliskuussa alkoi tuntua siltä, että elämä alkaa voittaa.

Pimeimmän talven ylitin hissukseen kotona, lääkkeillä, unella, sairauslomalla. Puikot oli käsissäni kerran jos toisenkin.

Syksyn ehkä kiihkein neulontatyö on tuossa päälläni sovituksessa. Dropsin merinolangasta dropsin ohjeella tehty islantilaispusero riddari oli tällä kertaa minulle itselleni. Ja onpa muuten ihanan lämmin ja pehmoinen. Tulen tekemään näitä varmasti lisää <3 Jotenkin on ihana nähdä, että omista käsistä oikeasti syntyy jotain valmista. Minä kun en ole mikään taitelija tai muukaan luova ihminen, niin nämä neulomishommat sopii mulle parhaiten.

Mutta tosiaan, otsikon mukaisesti ajattelin, että voisi vähän avata sitä mitä vuoden 2020 ajattelen ja toivon tuovan tullessaan. Mitä kaikkea siihen voisi kuulua ja miten asioiden toivoisin etenevän.

Remontista on täällä blogissa ollut monta kertaa kirjoituksia ja olen myös kertonut, että aika loppusuoralla ollaan. Oikeastaan kaikki muu on valmista, paitsi sähkömittaukset ja muutamat pienet sähkötyöt (huhtikuun alun päivitys: olen vihdoin löytänyt sähkärin näitä tekemään). Exä on talossa ollut ns. vastaavana, joten hän tulee tänne tekemään lopputarkastuksen ja yritän sen nyt hammasta purren kestää. Koska sen jälkeen kaikki on tehty, dokumentoitu ja tarkastettu.

Tietenkään se ei tarkoita, että asiat olisi kaikkinensa valmiita koska vanhan talon vanha piha tarvitsee paljon lapiota ja ulkovarastot maalipensseleitä. Keväällä joudun kaatamaan myös pari-kolme puuta ja tekemään niistä halkoja joilla saa lämmittää sitten tulevana talvena.  Mutta kun paperihommat on hoidettu vihdoin ja lopputarkastus tehty, on iso taakka mun harteilta. Mulla on sen jälkeen lupa ja mahdollisuudet tehdä mitä haluan, voin vaikka myydä tämän koko murheenkryynitalon.

Minähän lunastin exän tästä ulos aikanaan eron yhteydessä talon remontin ollessa keskeneräinen ja monellakin tavalla se asia on painanut mieltäni tässä tämän kaksi vuotta. Olihan tämä talo meidän yhteinen projekti ja me ollaan remontoitu tämä lattiasta kattoon yhdessä. Me muutettiin tänne kolmannen lapsen juuri synnyttyä ja tottakai tässä oli mulla ainakin isoja haaveita silloin, että elämä vihdoin asettuu  ja päästään vuosien remonttihommien jälkeen elämään tasaista perhe-elämää. Toisin kävi.

Ja nyt kaksi vuotta yksin tätä hallinnoineena olen huomannut, että omakotitalossa on paljon tehtävää ja huolehdittavaa ja olen viime aikoina vaan alkanut miettimään että onko tämä oikeasti kuitenkaan mun juttu.


Ajattelen myös, että mulla jotenkin se ydinperheen maenetys samalla oli myös tietynlaisen elämäntavan menetys, samalla monien haaveiden ja toiveiden lopullinen menetys. Jos olisin nuorempi, olisin voinut ehkä löytää toisen miehen ja tehdä vielä lapsia ja perustaa jonkunlaisen perheen.  Mutta nyt tilanne ei ole niin. Olen 43 vuotias eronnut kolmen lapsen äiti. Mihin minä enää tarvitsen omakotitaloa ja isoa pihaa?  Usein tuntuu, että siitä on vain vaivaa.

Ja toisaalta en ole ihan varma siitäkään, pidänkö nykyisestä asuinalueestamme. Tokihan on ihana iso piha, on ranta ja venelaiturit lähellä. Tämä on saari. Mutta ydinperheiden ja ehkä hieman paremman väen asuinalueena en ole koskaan oikein kotiutunut tänne kunnolla. Haluaisin lähemmäs palveluita, ehkä jopa pyörämatkan päähän työpaikalta. Tulen myös aina olemaan eronneena muita perheitä huonommassa taloudellisessa asemassa, ja se erottuu kyllä tässä asuinyhteisössä nopeasti.


Eron jälkeen on koko tämän kahden vuoden ajan ollut vähän väliä kriisitilanteita, jonka vuoksi olen ollut todella väsynyt ja stressaantunut enkä ole jaksanut jatkoa enempää pohtia. Ja tietyllä tavalla toki olen antanut itselleni myös aikaa asioiden kanssa. Isot päätökset eivät synny hetkessä. Ja kun täytyy koko elämän katsantokulmaa muuttaa, siis ihan kaikkea, niin onhan siinä iso prosessointi.



Mutta kuten sanottua, asiat pyörivät ajoittain mielessä. Työpaikkani keskeinen sijainti antaa mahdollisuuden muuttaa tosi moneen eri suuntaan joten sikäli ei rajoitteita ole. Ja onhan aina mahdollista myös vaihtaa työpaikkaa, onneksi oon valinnut alan, jolla työllistyminen ei ole niin hirveän vaikeaa.

Kuvat on muuten Paraisilta, tehtiin päiväretki. Ja on tehty tosi paljon muitakin retkiä. Enimmäkseen tyttöjen kanssa, nepsy ei halua paljoa kotoa enää nykyään poistua. Ei edes minun kanssa kahdestaan. Yritän pitää tytöissä luontoinnostusta yllä, mutta kyllähän se nykyajan lapsilla on yhä vaikeampaa saada heitä kännykän ja tabletin takaa pois.

8v sai multa synttärilahjaksi ikioman puukon ja kuksan ja näytti niistä kyllä onneksi pitävän. Ja siskot kyllä tulevat keskenään jotenkin tosi hienosti, isompi huolehtii ja opettaa pienempää pyytämättäkin ja toisaalta ilman nepsyä meillä on usein paljon rennompi ja levollisempi (ja iloisempi) tunnelma reissuillamme.

Ajatuksia on, että lähden myös vanhemman tyttäreni kanssa kesämmällä kahdestaan luontoreissuille. Suomi on täynnä hienoja luonnonpuistoja ja kansallispuistoja ja yhden kanssa pystyy paremmin keskittymään opettamaan asioita ja toisaalta tietysti hän saa myös jakamattoman huomion. Me olemme myös jonossa koiranpentuun, mutta sen asian kanssa olen ollut todella maltillinen ja kesäksi 2020 meille ei vielä pentua tule. Palaan siihen sitten myöhemmin!

Olen nyt jonkun verrankin miettinyt sitä, että erosta tosiaan on jo kaksi vuotta. Monistakin syistä toipuminen on ollut tosi vaikeaa enkä ole oikein pystynyt hyväksymään tilannetta vieläkään kunnolla. Pitkän avioliiton ja "shokkieron" hyväksyminen on oikeasti pitkä ja tuskallinen prosessi.

Lasten tähden yritän toimia reilusti ja piilottaa tunteeni exää kohtaan, mutta ne tunteet ovat siellä vielä olemassa. Olen miettinyt, että sekä ydinperheen menettäminen, että sen henkilön pettäminen keneen luotin kaikkein eniten, on yhdistelmänä todella vaikea käydä läpi ja hyväksyä. Minulla on traumaattinen historia lapsuudesta asti, eikä juurikaan mitään omia verkostoja suomessa joten tottakai lasten isä oli kaikkien ongelmien keskelläkin se vakaa puu johon uskalsin nojata ja näyttää hyvin pitkään kaikki tunteeni.

Tilannetta on hankaloittanut se, että tuo nainen kenen kanssa minua petettiin on edelleen kuvioissa. Hän on läsnä lasten elämässä, askartelee, ompelee, leipoo, meikkaa... tekee monenlaisia juttuja mitä minä haluaisin lasteni kanssa tehdä, mutta tilanteen ollessa tämä  en ehdi ja erityislapsen äitinä olen vaan niin raato kaiken vastuun kaatuessa mun niskaan, että en yksinkertaisesti kykene.

Roolitus meillä hyvin pitkälle on se, että mä hoidan kaiken vastuun ja isä avovaimoineen hoitaa huvit. Ja se on hyvin raskasta, niin ajatella kuin myös elää koska yhä useammin minä olen epäsuosiossa ja saan kuulla kuinka kivaa siellä toisen vanhemman luona on. 

Joten talon lisäksi nämä asiat enemmän ja vähemmän kuormittavat arkeani. Joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat minulle tehneet pahaa. Joudun kohtaamaan exän joka elää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut (juu, jotain tunnepuolen problematiikkaa) ja ennenkaikkea jakamaan lasteni arjen tahtomattani. Mutta kun järkikin sanoo, että ei tämä voi eikä saa jatkua näin ikuisesti. Että minunkin pitäisi päästä eteenpäin elämässäni.

Palaan tähän taloasiaan.

Lasten kanssa aina joskus jutellaan siitä, millaista olisi muuttaa ja mihin muutettaisiin. Vähän vaihtelevia vastauksia on tullut, mutta kyllähän se esiin tulee että kaverit on jo näillä isommilla tärkeät. Että lähelle ehkä ennemmin kuin kauemmas. Toisaalta lapset on sopeutuvia ja vielä suht koht pieniä. Toisaalta nepsylle muutto on valtava ponnistus. Toisaalta ja toisaalta. Tykätään luonnosta - tykätään kaupungista jne. Ehkä ainoa mun pakollinen vaatimus paikalta on se, että siellä on oltava ranta kävelymatkan päässä. Järvenranta, merenranta, ihan sama mutta se on oltava. Olen itse kasvanut lapsuuteni järvisuomessa ja haluan että mun lapsetkin pääsevät uimaan ja me perheenä veneilemään helposti.

Siinä nousee usein nämä muuttohaaveet minulla. Päässä pyörii ajatus, että nyt voisi oikeasti tehdä isomman muutoksen, palata juurilleni (keski-suomeen), hakeutua pääkaupunkiseudulle (töiden perässä), tai vaikka lähteä pohjoiseen. Toisaalta lähivanhempana olen paljon etävanhempaa sidottu, pitäisi olla todella hyvät perustelut muuttaa yhtään etäämmälle. Mutta kuitenkin mahdollisuudet ovat avoimet. Tehdä päätöksiä, jotka voisivat olla sekä minulle että lapsille loppujen lopuksi hyviä.

Haluan nyt tämän vuoden 2020 aikana käydä näitä asioita läpi ja olenkin aloittamassa terapiakäyntejä. Että vuoden lopussa olisi vihdoinkin joku suunnitelma tulevaisuuteen.

Onhan se totta, että erityislapsiperheenä kaikki muutokset ovat meille normaalia isompia ja ylipäätänsä muutoksiin pyrkiminen on tässä tilanteessa vähän absurdia kun juuri ja juuri selvitään arjesta.

 

Mutta tietyllä tavalla ajattelen, että jos muutos johtaa siihen että voin itse paremmin, niin koko perheeni voi paremmin. Ja kun mennyt nyt oikeasti on mennyttä, niin ehkä niiden asioiden hävittäminen jotka konkreettisesti muistuttaa minua siitä päivittäin, voisi olla kuitenkin hyvä ratkaisu.

Mutta hitaita nämä prosessit ovat, kovin hitaita. Siihen asti yritetään pitää arki ja oma pää kasassa.

Vuosi(kymmen) vaihtui

Vuosi 2019

Mistä tänä vuonna tekemästäsi asiasta olet erityisen ylpeä
Olen päässyt autistin mielenmaailmaan sisään. Se on ehdottomasti suurin saavutukseni. Aikaisemmin käyty terapiani ja siinä tekemäni tunnetyö on ollut tässä prosessissa isona hyötynä. Ja kun lapseni ymmärsi minun ymmärtävän häntä, meille syntyi aivan uudenlainen yhteys. Muistan edelleen sen hetken, kun tajusin yhteyden syntyneen ja minulle tuli itku siitä kuinka onnellinen olinkaan.

Kuka oli inspiroivin ihminen, jonka tapasit tänä vuonna?
Vaikea sanoa.. vuosi oli hyvin pitkälle sisäänpäinkääntyneisyyden vuosi eli en tavannut paljoakaan uusia ihmisiä. Mutta jos joku mieleenjäänyt tuttavuus pitäisi sanoa, niin se on tyttären entinen futisvalmentaja. Hän toi meidän elämään paljon iloa ja väriä. Ja nyt kun mietin, yksi henkilö joka sai minut ajattelemaan autismia paljon positiivisemmassa valossa oli tietenkin Greta Thundenberg. Hänen vuotensa 2019 jotenkin avasi minulle sitä, miten autismin kirjolainen pystyy olemaan meitä neurotyypillisempiä huomattavasti pitkäjänteisempi ja voimakastahtoisempi niissä asioissa, mitä kokee tärkeinä.


Mikä lukemasi kirja, runo tai lehtiartikkeli sai sinut ajattelemaan uudella tavalla?
Nyt mennään vaikealle alueelle. Luin koko vuonna vain yhden kirjan ja siitä ei sen enempää...
Facebook osaa jotenkin profiloida minut hyvin ja eteeni napsahteli tuon tuosta lehtiartikkeleita siitä miten nainen voimaantuu ja itsenäistyy nelikymppisenä. Ehkä tämä viimeisin menaisten juttu naisesta, joka alkoi kaivata yksinoloa ja löysi erämaasta paikan rauhoittua ja kerätä voimia, osui ja upposi isosti. Olen eron jälkeen tehnyt itsenäistymisprosessia hitaasti, mutta varmasti ja tietyllä tavalla tuntuu että nälkä ei siinä lopu ollenkaan. Ja tottahan erityislapsen äitinä sitä kaipaa myös itse erityisen paljon omaa rauhaa silloin kun on sitä "lapsivapaata".


Mitkä musiikkikappaleet olivat merkittäviä sinulle tänä vuonna? 
Vaikea kysymys. Vuodet menevät sekaisin keskenään. Oliko se tänä vuonna kun Anna Puun laulu "ota minut sellaisena kuin oon" osui ja upposi. Loppuvuodesta soi Irinan "mä haluun olla yksin". Niissä ehkä oli se isoin merkitys.  Mutta loppupeleissä kuuntelen musiikkia hyvin vähän, aina kun suinkin saan  vapaata niin pyrin hiljaisuuteen.

 Mille asioille nauroit tänä vuonna niin paljon, ettet saanut henkeä?
Vaikea sanoa tähänkään mitään. Miesystävän kanssa meillä on kyllä hyvin samanlainen huumorintaju ja saatetaan saada melkoisia hekotuskohtauksia ihan muuten vain. Tyttären peleissä olen myös iloinnut ja nauranut hyvinkin paljon. Paljon onnistumisia, hassuja tempauksia ja muuta iloisia juttuja. Töissä myös joku murjaisee kahvipöydässä silloin tällöin hyvän vitsin. Ehkä voi tähän sanoa, että ilman hyvää itseironian osaamistä ei tässä elämässä pitkälle pötkisi.

 
Mitkä olivat vuoden suosikkielokuvasi? 
En muista että olisin käynyt leffassa. Enkä kyllä taida muistaa edes yhtään elokuvaa jonka olisin katsonut kokonaan. 
  
Mitä pelkäsit vuoden alussa, mitä et enää tänä päivänä pelkää?
Mitähän minä pelkäsin. No tietysti nepsytaipaleemme oli hyvin alussa ja vuosi sitten esikoiseni ei suostunut palaamaan joululomalta kouluun. Aika oli hyvin haastavaa muutenkin. Taisin minä pelätä silloin, että en tule pärjäämään ja että jotain kauheaa tapahtuu. Ja olihan vuosi monelta osalta hyvin mahdotonkin, vastoinkäymisiä tuli kuukausittain. Nyt kun oikein mietin, onhan tuo sama pelko edelleen hyvin läsnä meidän arjessa, mutta kai sen tiedostaminen on jo pieni osa sen selättämistä.

 
Millä keinoin pidit huolta itsestäsi tänä vuonna?
Mulla on hyvin rajallisesti omaa aikaa. Lasten arkitapaamiset isällään menee niin, etteivät ole yhtäaikaa siellä, joten käytännössä olen vapaa vain joka toinen viikonloppu. Loppuvuodesta 6 viikon sairausloma oli varmaan sitä huolenpitoa suurimmissa määrin. Muuten olen pyrkinyt olemaan paljon luonnossa ja meren äärellä ja miesystäväni kanssa. Ja painonpudotus on ollut fyysistä huolenpitoa tietysti, että kaiken kaikkiaan jaksaisin paremmin.

Mitä asioita toivot vieväsi mukanasi myös uuteen vuoteen?  
No ensimmäisenä toivon, että viime vuonna hyvin alkanut laihdutus ja sitä kautta iso elämäntaparemontti jatkuisi. Edes hiljalleen tai pyrähdyksittäin. Elämä ei ole helppoa, mutta hyväkuntoisena ja hoikempana jaksan huomattavasti enemmän. Eikä tähän tarvita mitään lisäsairauksia enempää. Toivon myös, että minun ei tarvitsisi enää murehtia lasten asioista isällään. Huolta on ollut ja kaikenlaisia tapahtumia lähes joka kuukausi, olen selkeästi ja painokkaasti tuonut sitä esiin että lastensuojelun tehtävä on saada asiat toisessa päässä kuntoon. Toivon ja aion viedä tämän prosessin tämmöisenään vuoteen 2020.  Hyvin alkanut talomme remontin loppuunsaattaminen myös vuonna 2020, olisi jo vihdoin sen aika <3

Mitkä viisi asiaa teit tänä vuonna, joita et olisi ikinä uskonut tekeväsi?
Korjasin autoa lähes 4000 eurolla (ihan hirveää). Rakennutin (ja osallistuin siinä itsekin tekemiseen) kuistin. Sain talon valmiiksi lvi-tarkastusta varten (kaikenlaista korjaajaa ja tutkijaa kävi täällä). Otin vastuun seuramme tyttöjalkapallosta kokonaisuudessaan. Olin pitkällä sairauslomalla (romahdus tuli nopeasti ja yllättäen).

Mitkä olivat vuotesi suosikkiasiat?  
Eräretki ystävän kanssa. Telttailut miesystävän kanssa. Tyttären onnistumiset ja edistymiset jalkapallossa. Laihtuminen. Nepsylapsen asioiden eteneminen.


Mitkä olivat tärkeimmät tänä vuonna oppimasi asiat?
Opin, että kaikki asiat eivät ole käsissäni. Oli tosi vaikea myöntää itselle, että mulla ei ole enää mitään valtaa exän tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Sain kirjaimellisesti niin järkyttävää paskaa niskaani elokuussa, että vähänkin huonommassa kunnossa olisin hajonnut aivan kokonaan (toki kestin sen lasten vuoksi ja hajosin sitten vasta pari kuukautta myöhemmin).

Opin, että en oikein itse tunnista omia voimavarojani. Marraskuinen romahdus tuli mulle tavallaan vähän niinkuin kulman takaa, tosi nopeasti aivot siirtyivät totaaliseen hätätilaan ja mun toimintakyky heikkeni. Siinä on iso työ jatkossa opetella tunnistamaan omia voimavaroja. Tämä Suunnon kello on auttanut todella paljon ja tuonut muutenkin lisää tietoa mun voinnistani. Jopa pieni nepsyni kysyi, että voisiko hän saada tämmöisen kellon joka auttaisi häntä tunnistamaan omaa jaksamistaan <3

Opin, että minulla on isoja vaikeuksia asettaa rajoja. Rajojani on rikottu lähes koko elämäni ja vaikka usein reagoin siihen, on mun silti vaikea puolustaa ja määritellä niitä.

Opin, että minä pystyn kun haluan! Tämä exältä kesken jäänyt remontti oli iso harmaa mörkö mulle mutta kun vihdoin sain keskeneräiset asiat alulle, ne todellakin lähtivät etenemään. Siinä ehkä tuntui jopa siltä, ettei ole asioita mihin en pystyisi. Netti on täynnä apua ja tietoa asioista aina renkaiden vaihtamisesta roskakatoksen rakennusohjeisiin. 


Mikä on lempivalokuvasi tältä vuodelta?
Tämä on ihan järjettömän vaikea valinta koska olen ottanut hirveästi hienoja kuvia tänä vuonna. Kuvia tilanteista joissa olen merellä rauhallisena ja tyynenä, kuvia rakkaimpieni kanssa, kuvia jalkapallosta. Tuolla ig:ssähän ne kaikkein parhaimmat tietysti ovat.

Ehkä tämä kuva Liesjärven kansallispuistosta, kun telttailimme ystävän kanssa ensimmäistä kertaa... tämähän oli aika iso käännekohta, olin ihan viimeisilläni ennen romahdusta tässä ja silti nautin reissusta. Naisten kesken, omalla autolla. Muistan miettineeni siellä, että tässä sitä on, koko "omaisuus" mukana ja voi mennä minne haluaa. Nauttia vaan olemisesta luonnossa.

 

Mitkä viisi asiaa haluaisit sanoa läheisillesi?

Haluaisin näin vuoden lopussa sanoa, että pitäkää läheisistänne huolta. Minä olin vuonna 2019 useita kertoja aivan totaalisessa romahduspisteessä ja jälkeenpäin tajusin, että pelkästään se että joku olisi kysynyt "miten voit", olisi auttanut jaksamaan taas seuraavan viikon. Onneksi oli miesystävä ja yksi tärkeä ihminen joka on kannatellut mua pitkin matkaa, silloin olen myös parhaani mukana yrittänyt olla vastavuoroisesti tukemassa tarvittaessa. Minä syön melkein maksimaalista masennuslääkitystä, että jaksan päivän kerrallaan ja tiedän että lapsieni kanssa olen varmasti monelle hankala taakka edes kutsua kylään. Kaikilla ei ole sukulaisverkostoja ja monet meistä eronneista on todellakin hyvin yksinäisiä. Itse tein päätöksen lopettaa facebook-tykkäämisen, sen sijaan kommentoin aina kun jonkun kuulumiset koskettavat minua. Pieni päätös sekin on, mutta askel lähemmäs toisesta välittämistä. Niistä., ketkä ovat minun lähelläni olleet ja auttaneet jaksamaan, olen ihan hirveän kiitollinen ja toivon tietenkin, että minustakin on iloa ja tukea nyt ja tulevaisuudessa.

Missä paikoissa koit suurinta elämäniloa tänä vuonna? Luonnossa, merellä, jalkapallokentän laidalla. Toistanko itseäni?:)

Missä paikassa koit olevasi eniten oma itsesi? Raskaan liiton ja eron jälkeen aloin palautumaan aika nopeasti omaksi itsekseni. Tai löytämään ne asiat mitä minä olen ja olin ennen kuin tapasin exäni. Ei ne ollut paikkoja, ne oli hetkiä. Saaressa. Kuistin lautoja maalatessa. Peiliin katsoessa.


Mitkä olivat lempiruokiasi tänä vuonna?
Mun tuli käytyä ulkona syömässä miesihmisen kanssa useamman kerran. Sitä ei ollut tapahtunut varmaan kymmeneen vuoteen. Joten kaikki mitä siellä ulkona syötiinkään!

Miten selviydyit stressaavista ajoista?
Hammasta purren. Lääkityksellä ja hoitosuhteella. Ystävällä. Unelmilla ja haaveilla. Töissäkäymällä.

Mitkä kehut vaikuttivat sinuun tänä vuonna eniten?
Ihan kaikki kehut. Itsetuntoni ei ole ollut kovin hyvä viime aikoina.

Ketkä ihmiset elämässäsi saavat sinusta parhaat pirteet esiin? Veikkaan, että työkaverit!


Mitkä tänä vuonna ostamasi vaatteet tuntuivat eniten sinulta? Pahin mustavalkoinen trikootunikakausi ehkä on vihdoin menossa ohi ja aloin pukeutumaan laihdutmisen myötä ns. normaaleihin vaatteisiin taas. Mutta silti ME&I kukkamekko jonka ostin käytettynä oli päälläni hyvin paljon kesällä. Semmoinen söpö vähän seitkytluvuntyylinen kukkakuosi. Mun värit <3


Mitä et malta odottaa jättää taaksesi vuoteen 2019?  
Kirjoitin jo ylempänä, että jätin lapsen isän asioista huolehtimisen. Paljon muita asioita kannan mukanani, koska vuosi oli aika opettavainen.

 Mitkä olivat parhaat vuonna 2019 saamasi neuvot?  Ym. kohtaan liittyen sain useita neuvoja, hyviä. Sain myös neuvoja rauhoittua, hengittää, rajata, pitää huolta itsestäni.


Mitkä asiat jätit tekemättä, koska sinulla ei ollut aikaa?
Itsestäni huolta pitämisen. Monin eri tavoin.

Mihin asioihin haluaisit panostaa tulevana vuonna enemmän? Haluan laihtua lisää, liikkua luonnossa, haluan kehittynä nepsyn äitinä, haluan olla lapsille luotettava ja rakas äiti. Haluan myös konkreettisesti olla enemmän lapsille läsnä ja vähemmän omien surujen ja ahdistuksen täyttämä. Haluan kuitenkin ennenkaikkea pystyä hahmottamaan kokonaisuuksia paremmin. Töissä se sujuu mutta privaattielämässä tuntuu että olen aina asioiden ja ongelmien sisällä. En tajua että asiat etenevät ja muuttuvat, jopa paranevat kun olen sitkeä. Haluan myös panostaa positiiviseen olemiseen ja toisten muistamiseen.


Mitkä piirteesi pääsivät tänä vuonna todella esiin? Mitä toivot sinulle tapahtuvan vuonna 2020.
Eiköhän se leijonaemo noussut taas astetta isommin esiin. Ihan hivenen verran myös sain musikaalisuuttani kaivettua taas ja eräilytaitojani. Näiden taitojen kehittymistä toivon. Toivon myös, että saisin elämäni järjestettyä niin, että minulla olisi aikaa myös itselleni, henkiselle ja fyysiselle hyvänäpitämiselle. Parisuhteelle. Positiivisuudelle.

Mitä ihmettä tapahtuikaan - marraskuu 2019

Tässä on nyt mennyt monta kuukautta ilman ainuttakaan postausta. Pistin blogin jo jossain välissä kokonaan pois kun ajattelin etten enää jaksa tänne päivittää. Ja niinhän se taitaa olla, että nykyään enemmän elämää on tuolla instagramin puolella ja muualla somessa. Siellä minäkin jaksamisen mukaan päivittelen kuvia ja tarinoita.

Mutta nyt kun olen vähän voimissani, ajattelin että tulen avaamaan tännekin vielä että mitä ihmettä oikein tapahtui. Tapahtui meinaan aika paljon asioita kerralla ja lopulta tipahdin itse kokonaan kelkasta.

Vietin juuri viimeiset 6 viikkoa sairauslomalla. Tsemppasin koko pitkän vuoden niin kovin. Tammi-helmikuussa oli nepsyn koulukieltäytymistä, osastojaksoa. Lopulta kun hän pääsi kouluun, sinnittelin pitkän kevään että jaksoi käydä koulun loppuun. Kesälomalla kas kummaa lasten hoitovuorot eksän kanssa menivät niin, että minä hoidin lapsia pääasiassa koko kesäloman ja exä sitten yhden viikon syksyllä mun palauttua töihin. Joka sekin päätyi kaaokseen ja vanhin lapsistamme tuli kesken kaiken kotiin jolloin jouduin tietysti järjestelmään kaikki kuviot uusiksi. Ja niin ne remontit.

Sitten takaisin töihin ja syyskuussa alkoi nepsyssä näkymään taas kouluväsymystä ja aamut alkoivat muuttumaan vaikeammiksi. Syys-lokakuussa myös toinen lapseni oli tutkimuksissa ja tuntui että kahden (tai kolmen tietty) lasten asioita hoitaessa hädin tuskin ehdin käydä töissä kääntymässä ja arki alkoi olemaan aikamoista kaaosta kun yritin pitää kaikista naruista kiinni.

Olen tieten tahtoen tehnyt pesäeroa (nyt kun erosta on jo sen pari vuotta) ja lakannut oikeastaan edes ajattelemasta enää millaista lapsilla isänsä luona on. En siis kysele enkä kommentoi lasten oloja isän luona. En tiedä onko tämä oma hiljaisuuteni vaikuttanut siihen, että lasten isä yhtäkkiä alkoi rohkeasti arvostelemaan mua.

Kuinka vaikea olen kun en anna lasten pelata (saavat kyllä pelata), kuinka teen vääränlaista ruokaa, kuinka pidän lapsia nälässä(???) yms.  ja siinä kohtaa mulla meni kuppi lopullisesti nurin. Että se kehtaa!

Hoidan kuitenkin yksinäni koko arjen palettia  ja käytännössä myös hoidan kaikki nepsylapsen kuntoutusasiat niin kotona kuin muuallakin. Mun työni tuloksena nepsy on alkanut hyväksymään omaa autismin kirjoaan ja luottamaan siihen että mä osaan tukea ja auttaa häntä siinä. Tiedän että teen oikein ja läheiset muistavat siitä muistuttaa. Mutta silti se, että lasten isä arvostelee ja haukkuu minua, se sattuu. Koska tämä työ on hitaasti tuloksia antavaa ja silti todella aikaa ja jaksamista vievää.

Ostin sitten tuon ylläolevan kellon, kun olin nukkunut sairauslomasta ensimmäiset pari viikkoa. Nämä uuden sukupolven aktiivisuuskellothan näyttävät myös näitä voimavaroja ja myöskin palautumistietoja esimerkiksi yöaikaan. Skaala tässä Suunnon kellossa on 0-100 ja minulle on hyvin tyypillistä, että hyvin nukutun yöunenkin jälkeen saatan olla hyvin välttävän voimavaran asteikolla.Se kertonee sitä, että olen ollut todella uupunut ja stressaantunut jo pitkään. Ei ihme  myöskään se, että kroppani reagoi fyysisesti pahaan oloon.

Nyt pikkuhiljaa kellon kanssa yritän opetella tunnistamaan omia voimavarojani ja jaksamistani ja myös pyrkiä siihen, että en käyttäisi niitä loppuun. Ehkä päiväsaikaan jotain lyhyitä rentoutumishetkiä tms. Joudun myös miettimään, miten jatkossa pystyn käymään töissä ja yhdistämään nepsyarkea. Ja onko taloudellisesti edes mahdollista vai joudummeko myymään tämän asunnon ja muuttamaan jonnekin aivan muualle.

Olen myös yrittänyt rajata oman elinpiirini niin, että lasten isän olemus, viestittelyt ja muut kommentit eivät pahentaisi oloani. Valitettavasti hänellä ei riitä ymmärrys ja pyrkii koko ajan rikkomaan mun asettamia rajoja. Mutta siihen onneksi on sentäs jotain apua saatavilla ja olen myös saanut ymmärrystä sekä tukea, että minulla on oikeus rajata itseäni ahdistavat ihmiset ulos.

Kaikenkaikkiaan haasteet sekä lapsien, että aikuisten kanssa ovat syöneet voimavarani pohjamutiin. Olen harmitellut sitä, että jouduin luopumaan juurikin töistä koska työ on mulle aina ollut tärkeä voimavaroja antava asia. Mutta jostain oli pakko luopua kun kroppa ei enää kestänyt.

Pikkuhiljaa kerään voimia, lepään ja pyrin hoitamaan vaan olennaisen, jospa tuossa mittarissakin tuo voimavaraprosentti alkaa pikkuhiljaa nousemaan.

Että näin tässä lopulta kävi. Vielä ennen lopullista romahdustakin mulla oli vielä kauhee spurtti jostain asiasta, joka kertoo sitä että olen pinnistellyt pitkään ja yli todellisen jaksamisen. Ja nyt neljän viikon jälkeen ekaa kertaa on semmoinen olo, että jaksaa jopa tännekin vähän kirjoittaa.

Lapset tietysti nauttivat täysin siemauksin siitä, että olin  enemmän kotona. Koululaiset ja päiväkotilainen saivat tulla normaalia aikaisemmin kotiin ja kun en itse jaksa paljoa, niin sitten jotenkin täällä kotosalla on yleisestikin rauhallisempaa.

Tällä hetkellä ehkä jaksaminen kulminoituu siihen, että jaksan 1-2 tuntia päivässä tehdä jotain "oikeita" asioita ja siihen se loppuukin. Myös keskustelu ja asioiden läpikäyminen on aika rasittavaa. Lääkitystä nostettiin ja varalle myös rauhoittavia ja beetasalpaajaa. Että melkoinen sekoitus.

Sitä mä olen miettinyt, että kun pitkästä liitosta tulee ero ja erityisesti kun ero tulee kolmannen osapuolen ollessa kuvioissa ja on riitainen, niin se ei hitto soikoon millään tasaannu se tilanne. Kun lapset on kuvioissa, pitää aina olla jollain tavalla yhteydessä ja toisaalta ne kaikki samat ongelmat mitä oli eron aikana - ne valitettavasti pysyvät myös eron jälkeen eli tietyllä tavalla sitä on "naimisissa" aina siihen asti kunnes viimeinen lapsi täyttää 18. Että mitä kaikkia keinoja sitä keksisi että kestäisi....?

Painonpudotustalkoot jatkuvat

Huhtikuussa aloittamani painonpudotus kesti reilu kaksi kuukautta ja sain 10 kiloa painosta pois. Kesällä plussaa/turvotusta tuli kilon verran ja tarkoitus olikin jatkaa lomien jälkeen.

Ja se aika on tietenkin nyt.

Minullahan on nyt tämä hieman eksoottisempi vlcd (nutrilett)-dieetti joita mm. sairaalassa käytetään ollut keinona ja sillä aion jatkaakin.

Miksi edelleen juuri nämä pussikeitot? Noh, tilanne on kotona se, että lasten aistiherkkyyksien vuoksi lähes jokainen syö nykyään eri ruokaa ja olen todennut sen hässäkän keskellä, että en kertakaikkiaan enää jaksa enkä kykene valmistamaan itselleni vielä jotain erityisiä sapuskoja siihen päälle.  Kesän aikana keskimmäisen lapsen aistiherkkyydet ovat pahentuneet entisestään ja keskityn nyt ensisijaisesti siihen, että lapset saavat sopivaa ravintoa riittävästi.

Itselleni varmistan tällä kohtuullisen helpolla keinolla, ettei mitään suurempia puutostiloja tule. Sivulauseessa voi sanoa, että mä en edelleenkään vaan mitenkään jaksaisi laihduttaa muulla tavalla. Laskemalla kaloreita, tarkkailemalla omia syömisiäni, miettimällä tai suunnittelemalla päivän ruokia etukäteen ja kaiken lisäksi tekemällä aterioita valmiiksi esimerkiksi töihin.

Mitä ihmettä sitten kun paino on tiputettu, ettei taas palata jojoilemaan? Se on hyvä kysymys, sillä mun on pakko ruveta tuohon yllämainittuun kuitenkin jossain vaiheessa.  Mun suurin ongelma on se, että mä syön liian vähän ja liian epäsäännöllisesti. Kilot on tullut lohtukarkkien myötä ja se lohtusyöminen täytyisi opetella korvaamaan jollain muulla.

Olen Patrik Borgini lukenut ja superdieetillä ollut (erittäin hyvä konsepti kun jättää sen maitorahkan pois), joten kokemusta on vähän kaikesta. Pyörittelen päässäni ajatuksia karppauksesta, säännöllisestä syömisestä, näläntunteen löytämisestä ja riittävästä juomisesta.  Mutta just nyt en jaksa vieläkään miettiä niitä asioita sen enempää, mennään tällä mitä nyt on. Tavoite on saada toinen 10 kiloa jouluksi pois. Yksi vaatekoko pois ja jaksamista rutkasti lisää.

Ensimmäisen kymmenen kilon jälkeen mulla alkoi tulemaan aika isoja nivelvaivoja. En nuorempana jojotellessani koskaan ollut törmännyt tämmöiseen, mutta kuulin sitten että ihan normaalia on. Rasva palaa tasaisesti joka puolelta jolloin tottakai myös tuolta nikamien ja nivelten ympäriltä. Nyt kivut on kesän aikana pikkuhiljaa helllittäneet ja kevyt liikunta myös auttaa pitämään lihastasapainoa yllä.

Kotiin rantautui kasa jumppakuminauhoja ja youtubesta löytyi oikein hyviä jumppavideoita. Olen nykyään vaatimaton asian tiimoilta, eli treeni kuin treeni kunhan hiki nousee ja lihaksissa tuntuu edes vähän.

Kotoahan löytyy tottakai myös muitakin liikuntavälineitä, mutta mitä helpompaa, sen parempi minulle.  Täällä saattaa vielä pyöriä joku vanhan blogini lukija ja muistaa kuinka tahkosin keskimmäisen lapseni synnyttyä salilla monta kertaa viikossa. Tiedättekö, en enää kaipaa niitä aikoja.

Olen tajunnut, että reilu kaksikymppisenä aloittamani liikuntaharrastus on vuosien varrella muuttanut muotoaan todella monella tavalla. Olen harrastanut juoksua, kuntosalia, jumppia, rullaluistelua,  tanssia, joogaa, uintia, kahvakuulaa... melkein mitä vain. Nyt ei tunnu mikään noista enää innostavan. Tai no ehkä juoksu, mutta siihen palaan vasta kun olen saanut painoa pudotettua lisää.

Jotenkin olen kiertänyt totaalisen ympyrän. Kaikki on tullut kokeiltua ja samalla on elämä heittänyt häränpyllyä. Nyt haluaisin vaan harrastaa helppoja lajeja. Harrastaa lasten kanssa, harrastaa yhdessä. Ja ennenkaikkea nauttia siitä liikkumisesta. Nyt jo 10 kg kevyempänä huomaan, että jaksan paljon paremmin kuin vuosi sitten.

Tästä oppia miten kiireinen nainen meikkaa!

Yritin parhaani kuvankäsittelyssä, mutta eka kerta on aina eka kerta!

Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?