torstai 9. huhtikuuta 2020

2020

Aikaa on kulunut ja olen monta kertaa miettinyt, että lopetanko blogin vai en. Tänne se on jäänyt kuitenkin pyörimään kun en ole oikein saanut päätettyä kumpaankaan suuntaan. Tämäkin postaus on pyörinyt pari kuukautta tässä luonnoksissa...

Mennyt talvi oli vaikea. En tiedä oliko vaikein tähän asti, mutta tarpeeksi vaikea kuitenkin.

Eteläiseen suomeen ei tullut koskaan lumipeitettä ja selkeästi pimeys plus kaikki muut ongelmat tekivät olemisestani sietämätöntä. Olin ensin tosiaan sairauslomalla ja töihin palatessani oli aivan selvää, etten tule jaksamaan nykyistä työtahtia. En jaksanut töissä enkä kotona.

Jaksamiselle tuli siis täysi stoppi ja hetken luulin jo vajoavani niiin syvään sumuun, ettei siitä olisi enää paluuta. 12 tunnin yöunet eivät tuntuneet riittävän ja koko hereilläoloajan olin stressaantunut joka levisi tietenkin lapsiin ja muuhun ympäristöön. Mieli oli aivan maassa ja ajatukset olivat hyvinkin toivottomia. Tulevaisuudelta en odottanut juuri mitään, yritin vain selvitä päïvän kerrallaan.

Luojan kiitos pimein talvi taittui ja maaliskuussa alkoi tuntua siltä, että elämä alkaa voittaa.

Pimeimmän talven ylitin hissukseen kotona, lääkkeillä, unella, sairauslomalla. Puikot oli käsissäni kerran jos toisenkin.


Syksyn ehkä kiihkein neulontatyö on tuossa päälläni sovituksessa. Dropsin merinolangasta dropsin ohjeella tehty islantilaispusero riddari oli tällä kertaa minulle itselleni. Ja onpa muuten ihanan lämmin ja pehmoinen. Tulen tekemään näitä varmasti lisää <3 Jotenkin on ihana nähdä, että omista käsistä oikeasti syntyy jotain valmista. Minä kun en ole mikään taitelija tai muukaan luova ihminen, niin nämä neulomishommat sopii mulle parhaiten.

Mutta tosiaan, otsikon mukaisesti ajattelin, että voisi vähän avata sitä mitä vuoden 2020 ajattelen ja toivon tuovan tullessaan. Mitä kaikkea siihen voisi kuulua ja miten asioiden toivoisin etenevän.

Remontista on täällä blogissa ollut monta kertaa kirjoituksia ja olen myös kertonut, että aika loppusuoralla ollaan. Oikeastaan kaikki muu on valmista, paitsi sähkömittaukset ja muutamat pienet sähkötyöt (huhtikuun alun päivitys: olen vihdoin löytänyt sähkärin näitä tekemään). Exä on talossa ollut ns. vastaavana, joten hän tulee tänne tekemään lopputarkastuksen ja yritän sen nyt hammasta purren kestää. Koska sen jälkeen kaikki on tehty, dokumentoitu ja tarkastettu.

Tietenkään se ei tarkoita, että asiat olisi kaikkinensa valmiita koska vanhan talon vanha piha tarvitsee paljon lapiota ja ulkovarastot maalipensseleitä. Keväällä joudun kaatamaan myös pari-kolme puuta ja tekemään niistä halkoja joilla saa lämmittää sitten tulevana talvena.  Mutta kun paperihommat on hoidettu vihdoin ja lopputarkastus tehty, on iso taakka mun harteilta. Mulla on sen jälkeen lupa ja mahdollisuudet tehdä mitä haluan, voin vaikka myydä tämän koko murheenkryynitalon.

Minähän lunastin exän tästä ulos aikanaan eron yhteydessä talon remontin ollessa keskeneräinen ja monellakin tavalla se asia on painanut mieltäni tässä tämän kaksi vuotta. Olihan tämä talo meidän yhteinen projekti ja me ollaan remontoitu tämä lattiasta kattoon yhdessä. Me muutettiin tänne kolmannen lapsen juuri synnyttyä ja tottakai tässä oli mulla ainakin isoja haaveita silloin, että elämä vihdoin asettuu  ja päästään vuosien remonttihommien jälkeen elämään tasaista perhe-elämää. Toisin kävi.

Ja nyt kaksi vuotta yksin tätä hallinnoineena olen huomannut, että omakotitalossa on paljon tehtävää ja huolehdittavaa ja olen viime aikoina vaan alkanut miettimään että onko tämä oikeasti kuitenkaan mun juttu.


Ajattelen myös, että mulla jotenkin se ydinperheen maenetys samalla oli myös tietynlaisen elämäntavan menetys, samalla monien haaveiden ja toiveiden lopullinen menetys. Jos olisin nuorempi, olisin voinut ehkä löytää toisen miehen ja tehdä vielä lapsia ja perustaa jonkunlaisen perheen.  Mutta nyt tilanne ei ole niin. Olen 43 vuotias eronnut kolmen lapsen äiti. Mihin minä enää tarvitsen omakotitaloa ja isoa pihaa?  Usein tuntuu, että siitä on vain vaivaa.

Ja toisaalta en ole ihan varma siitäkään, pidänkö nykyisestä asuinalueestamme. Tokihan on ihana iso piha, on ranta ja venelaiturit lähellä. Tämä on saari. Mutta ydinperheiden ja ehkä hieman paremman väen asuinalueena en ole koskaan oikein kotiutunut tänne kunnolla. Haluaisin lähemmäs palveluita, ehkä jopa pyörämatkan päähän työpaikalta. Tulen myös aina olemaan eronneena muita perheitä huonommassa taloudellisessa asemassa, ja se erottuu kyllä tässä asuinyhteisössä nopeasti.


Eron jälkeen on koko tämän kahden vuoden ajan ollut vähän väliä kriisitilanteita, jonka vuoksi olen ollut todella väsynyt ja stressaantunut enkä ole jaksanut jatkoa enempää pohtia. Ja tietyllä tavalla toki olen antanut itselleni myös aikaa asioiden kanssa. Isot päätökset eivät synny hetkessä. Ja kun täytyy koko elämän katsantokulmaa muuttaa, siis ihan kaikkea, niin onhan siinä iso prosessointi.



Mutta kuten sanottua, asiat pyörivät ajoittain mielessä. Työpaikkani keskeinen sijainti antaa mahdollisuuden muuttaa tosi moneen eri suuntaan joten sikäli ei rajoitteita ole. Ja onhan aina mahdollista myös vaihtaa työpaikkaa, onneksi oon valinnut alan, jolla työllistyminen ei ole niin hirveän vaikeaa.

Kuvat on muuten Paraisilta, tehtiin päiväretki. Ja on tehty tosi paljon muitakin retkiä. Enimmäkseen tyttöjen kanssa, nepsy ei halua paljoa kotoa enää nykyään poistua. Ei edes minun kanssa kahdestaan. Yritän pitää tytöissä luontoinnostusta yllä, mutta kyllähän se nykyajan lapsilla on yhä vaikeampaa saada heitä kännykän ja tabletin takaa pois.

8v sai multa synttärilahjaksi ikioman puukon ja kuksan ja näytti niistä kyllä onneksi pitävän. Ja siskot kyllä tulevat keskenään jotenkin tosi hienosti, isompi huolehtii ja opettaa pienempää pyytämättäkin ja toisaalta ilman nepsyä meillä on usein paljon rennompi ja levollisempi (ja iloisempi) tunnelma reissuillamme.

Ajatuksia on, että lähden myös vanhemman tyttäreni kanssa kesämmällä kahdestaan luontoreissuille. Suomi on täynnä hienoja luonnonpuistoja ja kansallispuistoja ja yhden kanssa pystyy paremmin keskittymään opettamaan asioita ja toisaalta tietysti hän saa myös jakamattoman huomion. Me olemme myös jonossa koiranpentuun, mutta sen asian kanssa olen ollut todella maltillinen ja kesäksi 2020 meille ei vielä pentua tule. Palaan siihen sitten myöhemmin!

Olen nyt jonkun verrankin miettinyt sitä, että erosta tosiaan on jo kaksi vuotta. Monistakin syistä toipuminen on ollut tosi vaikeaa enkä ole oikein pystynyt hyväksymään tilannetta vieläkään kunnolla. Pitkän avioliiton ja "shokkieron" hyväksyminen on oikeasti pitkä ja tuskallinen prosessi.

Lasten tähden yritän toimia reilusti ja piilottaa tunteeni exää kohtaan, mutta ne tunteet ovat siellä vielä olemassa. Olen miettinyt, että sekä ydinperheen menettäminen, että sen henkilön pettäminen keneen luotin kaikkein eniten, on yhdistelmänä todella vaikea käydä läpi ja hyväksyä. Minulla on traumaattinen historia lapsuudesta asti, eikä juurikaan mitään omia verkostoja suomessa joten tottakai lasten isä oli kaikkien ongelmien keskelläkin se vakaa puu johon uskalsin nojata ja näyttää hyvin pitkään kaikki tunteeni.



Tilannetta on hankaloittanut se, että tuo nainen kenen kanssa minua petettiin on edelleen kuvioissa. Hän on läsnä lasten elämässä, askartelee, ompelee, leipoo, meikkaa... tekee monenlaisia juttuja mitä minä haluaisin lasteni kanssa tehdä, mutta tilanteen ollessa tämä  en ehdi ja erityislapsen äitinä olen vaan niin raato kaiken vastuun kaatuessa mun niskaan, että en yksinkertaisesti kykene.

Roolitus meillä hyvin pitkälle on se, että mä hoidan kaiken vastuun ja isä avovaimoineen hoitaa huvit. Ja se on hyvin raskasta, niin ajatella kuin myös elää koska yhä useammin minä olen epäsuosiossa ja saan kuulla kuinka kivaa siellä toisen vanhemman luona on. 

Joten talon lisäksi nämä asiat enemmän ja vähemmän kuormittavat arkeani. Joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat minulle tehneet pahaa. Joudun kohtaamaan exän joka elää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut (juu, jotain tunnepuolen problematiikkaa) ja ennenkaikkea jakamaan lasteni arjen tahtomattani. Mutta kun järkikin sanoo, että ei tämä voi eikä saa jatkua näin ikuisesti. Että minunkin pitäisi päästä eteenpäin elämässäni.

Palaan tähän taloasiaan.

Lasten kanssa aina joskus jutellaan siitä, millaista olisi muuttaa ja mihin muutettaisiin. Vähän vaihtelevia vastauksia on tullut, mutta kyllähän se esiin tulee että kaverit on jo näillä isommilla tärkeät. Että lähelle ehkä ennemmin kuin kauemmas. Toisaalta lapset on sopeutuvia ja vielä suht koht pieniä. Toisaalta nepsylle muutto on valtava ponnistus. Toisaalta ja toisaalta. Tykätään luonnosta - tykätään kaupungista jne. Ehkä ainoa mun pakollinen vaatimus paikalta on se, että siellä on oltava ranta kävelymatkan päässä. Järvenranta, merenranta, ihan sama mutta se on oltava. Olen itse kasvanut lapsuuteni järvisuomessa ja haluan että mun lapsetkin pääsevät uimaan ja me perheenä veneilemään helposti.


Siinä nousee usein nämä muuttohaaveet minulla. Päässä pyörii ajatus, että nyt voisi oikeasti tehdä isomman muutoksen, palata juurilleni (keski-suomeen), hakeutua pääkaupunkiseudulle (töiden perässä), tai vaikka lähteä pohjoiseen. Toisaalta lähivanhempana olen paljon etävanhempaa sidottu, pitäisi olla todella hyvät perustelut muuttaa yhtään etäämmälle. Mutta kuitenkin mahdollisuudet ovat avoimet. Tehdä päätöksiä, jotka voisivat olla sekä minulle että lapsille loppujen lopuksi hyviä.

Haluan nyt tämän vuoden 2020 aikana käydä näitä asioita läpi ja olenkin aloittamassa terapiakäyntejä. Että vuoden lopussa olisi vihdoinkin joku suunnitelma tulevaisuuteen.

Onhan se totta, että erityislapsiperheenä kaikki muutokset ovat meille normaalia isompia ja ylipäätänsä muutoksiin pyrkiminen on tässä tilanteessa vähän absurdia kun juuri ja juuri selvitään arjesta.
 
Mutta tietyllä tavalla ajattelen, että jos muutos johtaa siihen että voin itse paremmin, niin koko perheeni voi paremmin. Ja kun mennyt nyt oikeasti on mennyttä, niin ehkä niiden asioiden hävittäminen jotka konkreettisesti muistuttaa minua siitä päivittäin, voisi olla kuitenkin hyvä ratkaisu.

Mutta hitaita nämä prosessit ovat, kovin hitaita. Siihen asti yritetään pitää arki ja oma pää kasassa.

Uusi blogini

Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille. https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/