Kun katson eteenpäin

Toi on sitä rahkaa...;-)

Kirjoitin edellisessä bloggauksessa äidin hyvinvoinnista.
Tilannehan on aika pitkälle se, että minulla ei ole ollut aikaa eikä jaksamista kuntoilla vaikka jopa hommasin salikortin tammikuussa itselleni. Välillä aikaa ei ole edes ajattelemiseen:-)

Lasten isä ottaa lapsia todella vaihtelevasti itselleen, välillä vain osan ja välillä kaikki ja päivät vaihtelevat viikottain, joka on johtanut siihen, että en pysty suunnittelemaan enkä ennakoimaan elämääni yhtä  viikkoa pidemmälle. Ja tämä koko kuvio on stressannut mua niin paljon, etten ole oikein jaksanut edes kotona liikkua. Ja stressi on myös aiheuttanut väsymystä ja tietysti sitä sokerinhimoa.

Riitaisuus (exän puolelta) ja uhmaikäisen tasolle taantuminen joissain asioissa... ei ne enää mulle kuulu kerta erottu on.  Taidan olla vaan liian tuttu ja turvallinen läheinen ihminen kun mulle uskaltaa näyttää ne negatiiviset tunteet, juuri kuten pikkulapsetkin...mutta vaatiihan se oman työstämisen, että tuosta pääsee kokonaan irtautumaan. Varmasti terveelliset elintavat ja keskittyminen omaan itseen ja perheeseen on hyvä alku.

Mutta vaikka liikunta jäisikin vähemmälle, niin sitähän sanotaan että painonhallinnassa tärkeintä on se mitä syö. Ehkä kevään edetessä tulee enemmän liikuttua muutenkin ulkona. Paino on noussut kesän 2016 jälkeen varmaan 15 kiloa. Ensin miehen kriiseily mun opintovapaavuoteni aikana aiheutti sen, että uuvuin totaalisesti henkisesti sekä fyysisesti. Sitten kesällä 2017 miehen salamasauhde ja ero pisti minut valmiiksi uupuneen ihmisen totaalisesti polvilleni. Voin rehellisesti sanoa, että elin syksyn 2017 karkilla ja hiilarimätöllä. Ruoka ei maistunut eikä minulla ollut mitään tietoa ruokarytmistä. Jotenkin sain arjen pyöritettyä ja lapset ruokittua sekä hoidettua ja pidettyä itseni työnsyrjässä kiinni. Nukkuminen oli myös vaikeaa, ennenkuin saan lääkkeet avuksi.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että on aika ruveta pitämään huolta itsestäni. Monellakin eri tavalla. Olen aloittanut ihan vaatekaapin uusimisella, huulipunalla ja nyt viimeisimpänä sitten tämä ruokavalio on saatava ruotuun.  Pyörittelen mielessäni, että milläs "kuurilla" sitä lähtisi liikenteeseen. Kaikenlaista nyt on koettu, kuten mun entisen blogin lukijat saattaa muistaa. Tarvitsen ehdottomasti jonkun ruokavaliorungon, jotta saan tasaiset ruokailuvälit takaisin. Liian tiukkaa ei taas voi olla, kun ei ole aikaa tehdä itselle omia pöperöitä.

Multa löytyy superdieetin ohjeet vuodelta 2012 ja mietin, että pitäisikö niistä nyt koostaa joku ruokavaliorunko. Semmoisenaan tietty se ei mene, mutta mahdollisimman vähän modifioimista. Selkeää ja helposti muistettavaa kaupassa.

Tietynlainen elämänhalu on nyt alkanut palautumaan. Tottakai mietin vieläkin eroamme, mutta yhä enemmän keskityn tulevaisuuteen ja omaan jaksamiseeni.


No mutta suunta on tulevaisuuteen ja tietyllä tavalla tuntuu tosi houkuttelevalta se, että kaikki ovet on avoimet. Lasten kanssa olemme jutelleet koiran ottamisesta, nimittäin meille tuli vastaan allergiaperheisiin sopiva rotu "australian labradoodle". Kaikki me ollaan haaveiltu kotieläimestä, mutta lasten isä ei halunnut koskaan semmoiseen sitoutua.  Itsekseni mietin edelleen myös sitä, että kun koko rumba lopulta on ohitse, olen avoin uusille työpaikoillekin ja täytyisi opintojakin jossain vaiheessa jatkaa. Muutto toiselle paikkakunnalle työn perässä ei ole poissuljettu vaihtoehto.

Pääsiäisenä isommat lapset lähtevät isänsä ja ex-appivanhempien kanssa pohjoiseen. Virpomisviikonlopun olivat kotona. Tehtiin varmaan 50 virpomisvitsaa yhteensä kolmelle lapselle ja kylläpä sitä herkkua riittikin, koko talo oli täynnä.

Kaikenlaista hässäkkää siinä sattui, nuorimmainen hukkasi virpomisreissullaan herkkukorinsa ja sitä sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa.

Käytiin myös nuorimmaisen kanssa sushibuffetissa syömässä. Mun myöhäisen iän herkkulöytö on sushi ja onneksi 1/3 lapsista tykkää siitä niin saan ruokailuseuraa itselleni.

Uusi juttu, mistä kirjoitin jo aikaisemminkin, on talouden suunnittelu. Olen jaksanut keskittyä siihen enemmän ja vähemmän, mutta löydettyäni facebookista naisille suunnatun ryhmän jossa näitä asioita käsitellään, olen innostunut.

Aloitan pienillä säästöillä, rahastosäästämistä pariin eri paikkaan säännöllisesti. Tein tunnukset Nordnetiin ja siellä rahastosäästösopimuksen superrahastoon, jota on kehuttu. Tämän lisäksi menee ihan Nordean omaan rahastoonkin tietty summa kuukausittain. Jossain vaiheessa voi uskaltautua tekemään vähän uskaliaampiakin kauppoja. Elämä on kohtuullisen helppoa nyt, ainoat kiinteät kulut, mitkä juoksee on käytännössä asumiskustannukset ja vakuutukset. Auto on velaton ja moni muukin asia on järjestyksessä. Tuntuu kivan itsenäiseltä ottaa kokonaan vastuu omasta ja lasten elämästä. 

Ja hei mukavinta on se, että lapsetkin ovat vähän sopeutuneet nyt tähän. Isän ikävöiminen alussa on nyt vähän rauhoittunut ja minusta on tullut taas hyvis. Saan kotiin vähän nyt perheohjausta, jotta saadaan ne rutiinitkin toimimaan. Jotain pientä kuten viikkoraha (tiettyjä tehtäviä vastaan) ollaan otettukin käyttöön, mutta onhan tässä kaikenlaista. Yksin on niin eri kuin kaksin, vaikka silloin aikaisemminkin oli aika paljon yksin. Eikä tarvitse ahdistua jatkuvasta puhumattomuudesta ja tunnekylmyydestä vaan saa olla ihan oma itsensä. Että loppujen lopuksi kaikki menikin mun osaltani hyvin.


Mukavaa pääsiäistä

Kesä lähestyy

Kolmen mammalla alkaa pikkuhiljaa kevätväsymys taittua kevätmieleksi. Pääsiäinen on tulossa ja lasten kanssa perinteinen virpomishässäkkä on edessä. Eilen käytiinkin keskimmäisen tyttären kanssa hakemassa oksat, joita sitten loppuviikon koristellaan.

Vuosi sitten keväällä opiskelin kovaa vauhtia avoimessa. Tytär oli aloittanut päiväkodin ja nuorimmainen kävi puistossa jolloin käytin kaiken vapaa-ajan opiskelemiseen. Opinnot tietenkin jäivät sitten kesän jälkeen kesken, enkä ole vieläkään saanut oikein aikaiseksi niitä jatkaa. On tässä ollut vähän kaikkea muuta hässäkkää.

Arki on löytänyt omat rutiininsa. Siivoan kodin kunnolla lasten ollessa isäviikonlopulla. Ruokaa tehdään lasten kanssa yhdessä. Harrastukset kulkevat mukana, paitsi nyt esikoisen telottua pulkkamäessä ranteensa jäi koripallo sivuun.

Omassa mielessä pyörii monenlaisia itsensä satsaamisideoita. Kahden kriisivuoden jälkeen on paino noussut reippaasti ja se pitäisi nyt ensimmäisenä saada laskusuuntaan, jotta muu jaksaminen paranisi. Jossain vaiheessa mun tatska saa vähän lisäyksiä ja tukkatyylikin vaihtuu.  Vaatekaapin sisältöä olen jonkun verran uusinut, mutta mieluummin mahtuisin vähän pienempiin vaatteisiin.
 


Meillä on FB:ssä voimanaisten (eli eronneiden) ryhmä, jonka kanssa kävimme vähän laivalla toissaviikonloppuna. Teki hyvää päästä irrottelemaan ja tavata muita samassa tilanteessa olleita. Nähdä, että näistä tilanteista oikeasti selviää.

Samoin eroprosessi on saanut mielenkiintoisia käänteitä. Olen tavannut ex-miehen uuden naisystävän ja mikäli tilanne ei olisi tämä, voisin todeta että meistä voisi tulla hyvät ystävät. Senverran hyvin juttu luisti ja totesimme tosi monelta kantilta olevamme samanlaisia. Olen todella huojentunut tottakai kun tiedän, että lapsista pitää huolta fiksu ja järkevä nainen (sitä tietty ihmettelen, miksi fiksu ja järkevä nainen exän kanssa ylipäätänsä on kun paremmankin voisi saada).


Puhevälit exän kanssa ovat käytännössä olemattomat ( mutta ei se kai mitään uutta ole, viimeiset 10 vuotta ne on olleet olemattomat tai ainakin yksisuuntaiset). Minusta kai on tässä vähän leivottu syypäätä lasten ongelmiin, joten kai sitä syyllisyyttä yritetään kaataa mun niskaan. Mutta kai tuo on aika yleinen tapa tämmöisessä tilanteessa.

Mutta asia kerrallaan. Isot päätökset on jo takanapäin, omaisuus jaettu ja sopimukset paperilla. Henkiset jutut etenevät ajallaan. Huomaan sen kyllä, että kun isoin erorutistus on ohi, niin tunteet edelleen vellovat, eikä sille kai mitään voi. 15 vuotta on pitkä pitkä aika. Ja olihan meillä paljon hyvääkin. Toivotaan, että lisää hyvää on edessäpäin. Nyt on kuitenkin ihan viimeinen hetki alkaa huolehtia myös itsestäni.Koska hyvinvoivana jaksan huolehtia myös lapsistani!

Lapsiperheen koti - kun kotona on vain yksi vanhempi

Yksi asia, mikä minua kiinnostaisi muistakin eroperheistä kuulla, on se, että miten koti saadaan pysymään järjestyksessä.
Meillähän tämä tölli saatiin remontoitua vasta kesällä 2016 valmiiksi ja siinä meni melkein vuosi, ennenkuin sain kerättyä voimia ja ruvettua vähän "sisustamaan". Nyt elän hetkessä, jossa olen saanut kotiamme laitettua, uusittua vähän tekstiilejä ja joitain huonekalujakin. Mutta miten ihmeessä arjen keskellä sitä saa pidettyä kodin siistinä?

Lasten mummon siivoama tyttöjen huone

Edellisessä postauksessa mainittu rakas anoppi nyt auttaa sen kerran viikossa kun käy täällä meillä. Aina on lastenhuoneet siivottu ja samoin tämä keittiö/olohuoneen alue. Järjestelen myös päivittäin ja keräilen roinaa mitä lapset on levitelleet ympäriinsä. Aika paljon käytän myös ääntä ja komennan lapsia siivoamaan jälkiään, mutta se tuntuu aika tehottomalta. Lelujen määrääkin olen vähentänyt vuosien varrella, mutta silti niitä tuntuu olevan enemmän kuin riittävästi.

Lasten isällä oli tapana jättää vaatteitaan pitkin asuntoa tuolien selkänojille, usein parilla tuolilla oli haisevat urheiluvaatteet ja yhdellä arkivaatteet. Tämän lisäksi hän levitti tavaroitaa pöydille ja lipastojen päälle. Lapsilla näen saman asian periytyneen ja vaikka kuinka kerään ja osoitan tavaroille omia paikkoja, ne aina lopulta jäävät lattialle ja tuoleille pyörimään.

Olen yrittänyt myös ajaa lapsille sisään vähän sitä vastuunottamista yhteisen kodin kanssa. Että kun yksinäni joudun kaiken hoitamaan, niin auttaisivat vaikka roskien viemisessä ja muissa pienissä jutuissa. Keskimmäinen tytär on innostunut siivoamaan ja auttamaan, mutta nuorin ja vanhin eivät kyllä eväänsäkään liikauta äidin auttamiseksi.
Että miten te muut yhden vanhemman perheet saatte kodin pidettyä siistinä? Auttaako lapset, käykö kotona ehkä siivooja? Mitä siivotaan päivittäin, mitä viikottain?
Nyt vinkkejä kehiin!

Hetkiä ja ajatuksia

Olen jotenkin nykyään aika laiska ottamaan kuvia. Instastoriesiin tulee otettua kaikenlaisia klippejä vähän vähemmän sensuroimalla kun tietää niiden häviävän vuorokauden jälkeen. Tänään nyt oli rauhallinen ilta napsia pari selfietä.
Takana on taas hurja viikko. Nuorimmainen lapseni sairasteli koko viikon ja toisen lapsen kanssa kävimme juttelemassa lääkärillä meidän kodin ongelmista. Jo ennen eroa alkaneet lapsen oireet ovat pahentuneet eron jälkeen siihen pisteeseen, että meidän on saatava apua. Pyöritän pääasiassa yksin tätä lapsiperherumbaa ja samalla lasten kasvatusvastuu jää pääasiassa minulle.  Kun yksi pieni kärsii, niin minun tehtävä aikuisena on ottaa siitä koppi. Hakea apua itselleni ja myös lapsille.
Päivät vaihtelevat. Kun pääsen töihin ihmisten ilmoille, jaksan paljon paremmin myös kodin arkea. Ihanat ex appivanhemmat ovat niin suruissaan tästä tilanteesta ja samalla minulle suurenmoisena apuna.
Käyvät täällä viikottain katsomassa lapsia ja anoppi jopa siivoilee täällä. Tänään mietin, että kaikesta huolimatta he ovat minulle läheisempiä kuin oma äitini. Ovathan he olleet tässä minun elämässäni viimeiset 15 vuotta.
Meillä on läheisiä tärkeitä ihmisiä ympärillä ja siitä olen onnellinen.
Toissaviikolla tehtiin ositus ja olen nyt taloni omistaja. Sain myös mieheltä avaimeni takaisin. Elatusmaksut sovittiin lokakuulle asti, joten näiltä osin talous on turvattu hetkeksi aikaa. Tuntuu siltä, että iso taakka on lähtenyt harteiltani ja tietyllä tavalla pääsin irtautumaan miehestä vihdoinkin. Nyt maaliskuussa päättyy myös 6kk harkinta-aika jonka jälkeen mies voi hakea eron toisenkin vaiheen.
Saavutin eroasiassa myös sen pisteen, että tapasin miehen naisystävän. Omasta tahdostani. Tapaaminen oli antoisa, molemmat totesimme olevamme hyvin samantyyppisiä arvomaailmaltamme ja ylipäätänsä elämäntyyliltämme. Kävimme pääasiassa lasten asioita läpi hyvässä sovussa ja nyt minulla on rauha senkin suhteen, että lapsista pidetään huolta isällä ollessa.

Minulla on kuulkaas ollut myös säpinää deittirintamalla. Oma pää on vähän vielä sekaisin, mutta ottajia kyllä olisi.
Siitä on niin pitkä aika, etten oikein tiedä edes miten toimia. Yksi vähän vakavampi tapaus ja sitten muita ketkä haluaisi tavata. Yksi kerrallaan vai miten? Vaikka itse peilistä näkee edelleen sen hylätyn huonoitsetuntoisen naisen, niin joku muu näkee ihan jotain muuta.
Toisaalta nyt on myös niin rankka elämäntilanne ollut, että välillä tekisi mieli ihan keskittyä vain omaan elämään ja lapsiin. Toisaalta kohta tulee kaksi vuotta täyteen siitä, kun olen saanut olla toisen aikuisen lähellä ja sitä kaipaa ehkä kaikkein eniten. Että voisi edes hetkeksi päästä toisen kainaloon ja unohtaa kaikki arjen murheet. Kyllähän minäkin sen ansaitsisin.

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!