Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Tämmöistä kesäpulinaa...

Hyvää lettukestitiistaita (tai tuo tiistai meni ajat sitten jo, tämä jäi keskeneräiseksi luonnokseksi pyörimään moneksi viikoksi). Olen nyt opetellut tekemään valurautapannulla lettuja ja on se kyllä todella haastavaa. Mutta saan samalla 7 lettua, eli jokaiselle lapselle kaksi - kenenkään ei tartte odottaa!

Välillä on siis hyviä päiviä, että jaksan enemmän ja paremmin. Touhutaan kotona ja siivotaan ja teen ruokaa. Välillä on huonoja päiviä enkä jaksa yhtään. Itku on herkässä ja tekisi mieli mennä sänkyyn makaamaan. Viime aikoina on vaivannut isosti alaselkä ja lonkka, eli tuommoista jatkuvaa fyysistä kroonista kipua. Olen käynyt nyt fysioterapeutilla/osteopaatilla ja vähän on kivut hellittäneet, mutta...

Selkäkivut on siitä jänniä, ettei niitä oikein voi ennakoida. Välillä se kipeytyy liikkumisesta, välillä makaamisesta kun taas liikkuminen vie kivun pois. Kipu säteilee alaselästä lonkan kautta polviin asti ja tietysti epäilen taas jotain hermopinnettä tai mitä noita nyt on. Olisi aivan upeaa jos olisi omaa aikaa ja ehtisi jumpata ja venytellä. Valitettavasti sitä ei juurikaan ole.

Hauskasti tässä yhtenä iltana järjestelin lapsia kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta viime hetkellä tekniikkapallon kanssa riehuva nelivuotias tiputti kaksi juomalasia laattalattialle. No siinähän se meni sitten se nukkumaanmeno, kaikki säikähtivät ja minä suutahdin. Tiedättekö muuten, että autismin kirjolainen kun säikähtää, se saattaa tulla esille ihan minkälaisena tahansa muuna reaktiona. Eli ei välttämättä näy niinkään säikähdyksenä vaan esimerkiksi suuttumuksena. Tuolloinkin lenteli tuolit, ennenkuin ehdin sanoittamaan ja selittämään että ei tässä mitään hätää ja äitiä nyt vaan harmittaa. Ihanat lapset onneksi lopulta auttoivat siivoamaan.

Ja oljenkortena tämä, me päästiin kirjolaisen kanssa keskustelemaan vielä aika syvällisiä lopulta ennen nukahtamista <3

Hänellä on nyt "ekkona" eli suunnattomana mielenkiinnon kohteena sota, erityisesti legomuodossa. Pääsin kertomaan, että ei me kaikki ihmiset pystytä tuolla tavalla keskittymään joihinkin asioihin noin intensiivisesti (äiti ei ainakaan pysty) ja että se on tosi hieno juttu. Ja että monet kuuluisat keksijät ja tiedemiehet ovat autismin kirjolaisia oikeasti. Hän ei kovin usein halua eikä suostu kuuntelemaan näitä nepsyasioita, mutta joskus kun on hyvä hetki, otan jonkun yksittäisen asian josta juttelen sen verran kuin hän jaksaa.

Männä viikonloppuna oltiin taas futaamassa. Meillä oli kolme peliä syrjäkylällä (kyllä, aamuysiltä piti olla 50 km päässä) ja hyvinhän ne vesisateessa meni.

Jalkapallo on selkeästi myös iso juttu tässä meidän tynkäperheessä. Tytär pelaa nykyään sekajoukkueessa, aikaisempi tyttöjoukkue kutistui ja lopulta minusta suoraan sanottuna muuttui muutenkin oudoksi. Sekajoukkueessa tämmöisen nepsyn pikkusiskon (joka tykkää leikkiä lähinnä poikien kanssa) on paljon hauskempaa treenata ja pelata. Hän jotenkin tulee poikien kanssa hyvin toimeen ja pojat myös selkeästi kunnioittavat häntä. Eli ei lällättelyä tai kiusaamista, mitä tyttöjoukkueessa ehdittiin jo nähdä.

Lähteminen treeneihin on usein aika vaikeaa. Mutta voi sitä riemua ja pois sieltä ei häntä sitten saa millään. Meillä usein harjoitusten jälkeen jäädään vielä pelaamaan ja kyllä - minäkin menen sinne mukaan jos lonkka ei vaivaa. Ja melkein menen vaikka lonkka vaivaisi.

Postauksen kuvat ovat muuten toukokuulta. Ensimmäiset hellemekkopäivät ja viimekesäiset mekot olikin vähän löysiä. Ensimmäiset päivetyksetkin oli jo hankittu.

Uimassa on myös käyty lasten kanssa. Meidän omakotitaloyhdistyksen rantaan on nyt laitettu verkko estämään jokakesäisiä vieraitamme, eli niitä valkoposkihanhia. Ja hyvin on verkko näköjään pitänyt hanhet loitolla, paljon mukavampi kävellä hiekalla kun ystäviemme kakkakikkareet eivät ole siellä hiekan seassa.

Mä en muuten koskaan ole ollut oman itseni kohdalla semmoinen "häpeäkroppaasiäläpukeudubikineihinrannalla"- tyyppi. Olen tietoinen lihavuudestani jne. mutta rannalla oon aina ajatellut, että sinne nyt vaan kuuluu biksut, oli sitten laiha tai lihava. Kesään kuuluu aurinko ja rusketus, sitäpaitsi helteessä on kivempaa kun on vähemmän päällä.

Ja haluan tottakai näyttää mun murusille, että ihan kaiken kokoiset saa tulla rannalle ja olla siellä omina itseinään. Ketään ei tuijoteta eikä ketään haukuta. Rantailu on kivaa, uiminen ja vesileikit on kivoja asioita.

Ja voi, me viihdytään vedessä. Ihan kaikki. Mä oon itse horoskoopiltani kala (kuten meidän nuorin) ja jos se nyt jotain kertoo niin mä voisin lillua siellä veden varassa vaikka kuinka kauan. Silloin kun exän kanssa vielä purjehdittiin, oli ihan normaalia hypätä veneen takaa välillä mereen vilvottelemaan ja taas jatkaa matkaa. Samoin aamu-uinti heti herätyksen jälkeen ja illalla uinti just ennen nukkumaanmenoa.

Hiushommia on tässä myös tullut tehtyä. Mulla iski melkein jo epätoivo tämän kasvivärjäyksen kanssa kun ei meinanneet sitten millään noi harmaat pysyä poissa. Väri piti ne maksimissaan kuukauden poissa ja taas oli juurikasvu täynnä harmaata.

Mutta sitten onneksi luin kaksoisvärjäyksestä ja toteutin sen nyt viime kerralla. Ensiksi tein pienen määrän pelkkää hennaseosta jonka levitin juuriin niihin harmaille (ohimo, hiusraja) alueille. Puolen tunnin päästä pesin pois ja levitin varsinaisen ruskean jonka annoin vaikuttaa kolmisen tuntia.

TADAA harmaat on pois !  Ja muutenkin tämä viimekertainen värjäys teki mun tukasta jotenkin entistä tuuheamman ja jopa ehkä vähän karheamman. Ja ehdottomasti kiiltävämmän!

Kasvivärit on tehneet myös mulle nämä muodissa olevat kiharat vaikken edes toteuta sitä metodia. Tukka on jatkuvasti kikkuralla :)

Kuvassa se ruskea mössö joka tässä vaiheessa on vielä vihreää. Parasta tässä on se, että tämä ei likaa mitään ja kaiken saa tosiaan pestyä pois.

Tosin tukasta tämä ei lähde muuta kuin kasvamalla. Olen ymmärtänyt, että jos yrittää vaalentaa, tulos on vihreä. Pysytään sitten tummana.

Juu ja tukka haisee. Nyt kun pesuvälit ovat venähtäneet melkein viikkoon, niin tukka saattaa hieman haiskahtaa semmoiselle märälle mullalle/heinälle jonkun aikaa. Mutta toisaalta aika luonnollinen tuoksuhan se on ja siihen olen itse tottunut. 

Tämä kasvivärjäys taitaa olla tulossa muotiin taas, mutta silti senkin uhalla suosittelen sitä lämpimästi. Tämä on kyllä ihan täydellinen ratkaisu minunkin hiuksille. Helppo ja ei tarvitse yhtään pelätä mitään allergiareaktioita tai astmakohtauksia noiden kaupan värien hurjista hajuista.

Sitä hyvinvointihommaa - miten on edennyt

Muutama asukuva. En muista oliko nämä dieettiä ennen vai sen alkamisen jälkeen. Selvä se on, että lihava nainen siinä on. Nyt tämä lihava nainen on laihtunut jo 6,6 KILOA eli painoindeksi on laskenut sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon.

Tarkoitus on tällä rykäyksellä päästä sinne merkittävän ylipainon puolelle ja tietysti mitä lähemmäs sitä lievää pääsen, sen parempi. Ja sinne mä varmaan tulen jäämään.

Taannoin vietettiin syömishäiriöliiton tärkeää "älä laihduta"- päivää joka on koskettanut minuakin. Olen laihduttanut aikaisemmin elämässäni monellakin eri tavalla ja jojoillut -> lopulta sairastunut bulimiaan. Tiedostan kyllä montakin syytä, mitkä siihen on johtanut. Ehkä päänupin sisällä suurin oli kuitenkin se, että laihdutin peilikuvan ja hyväksynnän saamisen vuoksi.

Nyt en edes muista milloin oon viimeks oksentanut, useaan vuoteen en ainakaan. Kai sitä voisi sanoa, että bulimia on selätetty??

Kuitenkin syy, miksi valitsin tämän vlcd-dieetin (johon kuuluu myös 500 grammaa vihanneksia ja hieman proteiinia päivässä ja joka silti voisi laukaista bulimian uudestaan) on se, että tämä sopii mulle juuri tähän elämäntilanteeseen. Mun ei ole juuri koskaan muutenkaan nälkä, joten en tarvitse tähän sen suurempaa itsekuria. Kroppa saa ravintoa, verensokerit pysyy tasaisena ja paino putoaa. Säästän aikaa ruokien kokkailussa itselleni ja käytän senkin lapsiin ja muuhun hyvinvointiin. Enkä stressaa ruoasta, se on suurin ero verrattuna noihin superdieetteihin ja muihin.

Ja kun verensokerit pysyy tasaisena, ei illalla tuu ahmimishimoja. Vihanneksia ja protskua mussutan illalla lasten kanssa pöydässä, joten hekään ei tätä nyt ihmettele.

Ja kun sanoin, että suurin syy on tässä TERVEYS. Niin se on! Mun paastoverensokeri oli maaliskuussa verikokeissa 9,2!!!! Kotimittauksissa pääsääntöisesti yli 7. Viime perjantaina sen mittasin ja oli 5,9. Eli jo pienikin painonpudotus aiheutti jo näin ison muutoksen! Tää on valtavan hieno juttu. Ja tää menee nyt neljättä viikkoa jo ihan rutiinilla. Epäilin alussa, ettei tämä toimi, että keho muistaa jojottelut ja superdieetit. Mutta luojan kiitos tämä toimii! Samoin se hirvittävä väsymys, mitä oli alkuvuodesta, se on hävinnyt suurimmaksi osaksi.

Onhan tässä negatiivisiakin puolia. Painon tippuessa lihasmassa vähenee, riski puutostiloille on olemassa ja ennenkaikkea kehon riski joutua säästöliekille. Tiedostan ne kyllä itsekin ja säästöliekin kanssa täytyy olla erityisen valppaana.

Tottakai iso osa tätä prosessia on miettiä, että mitä sitten jatkossa.  Kuinka kauan tätä jatkan ja mihin lopetan (ok, lopetan meidän sovaan joka alkaa 10.6 anyway). Mitä sitten, miten palata normaaliin ruokavalioon ja onko mun kohdalla se normaali ruokavalio minkälainen. Onko vähähiilarinen, vege vai mitä.

Mutta siihen on onneksi vielä aikaa ja tärkeintä on nyt jatkaa sitkeästi tätä laskusuuntaa. Eilen venyttelin illalla ja iloitsin siitä, että vatsa ei enää ollut niin pahasti tiellä. Että pienistä asioista suuri ilo!

 Mitään aktiivista liikuntaa en ole tässä lisännyt, kotihommat on aika riittäviä. Kentän laidalla potkiskelen palloa ja touhuan pihahommia kun muilta tekemisiltäni jaksan. Työpäivän aikana tulee noin 1,5 km käveltyä autolta työpaikalle ja takaisin autolle. Ja vähän venyttelyä kotona. Ulkoilua, lenkkeilyä, luonnossa liikkumista, pihatöitä... niillä mennään toistaiseksi.


Tätä aktiivista ruskettunutta Iiristä tuskin enää tulen näkemään. Kuntosalihimot ovat kokonaan kadonneet viime vuosina, jonkunlainen hiit/crosffit/crosstraining tyyppinen harjoittelu kyllä kiinnostaa, mutta just nyt mielentila ja aikataulu ei oikein anna myöten, että voisi alkaa säännöllisesti mitään harrastamaan. Joskus sitten, kun sen aika on.

Mutta fyysinen olo on hyvä, parempi kuin aikoihin. Vanhat vaatteet ja sormukset alkavat pikkuhiljaa mahtua taas päälle yksi kerrallaan, tuleehan siitä hyvä mieli.

Tässä tälleen lyhyesti, mitä nyt dieettirintamalla on menossa. Tuun varmasti kirjoittamaan tästä vielä lisääkin.

Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!

Miten erosin - miten kannattaisi erota? Mitä ajattelen eroamisesta?

Viestittelin eilen äidin kanssa illalla ja mieleeni jotenkin jäi äidin kommentti siitä, että minun lapseni ovat jo kolmannet "isättömät" lapset peräkkäin meidän suvussa. Eli isoäitini erosi isoisästäni, äitini erosi isästäni ja nyt minä olen eronnut. Asia jotenkin jäi mua mietityttämään vähän enemmänkin, ja siitä sitten ehkä alkoi kehkeytyä tämä ajatus, että nyt voisi olla jo hyvä aika kirjoittaa erosta.

Omastani alkaa tulemaan loppukesästä jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin exäni tutustui uuteen naisystäväänsä. Siis tästä kaikesta on kulunut jo kaksi pitkää vuotta.

Vajaa vuosi sitten kirjoitti Kodin kuvalehti eroprosessistani ja siitä millä keinoin siitä jotenkin selvisin. Tottakai tuon jutun jälkeen on tapahtunut todella paljon asioita ja eroprosessin läpikäyminen oli pakko siirtää vähän sivuun muiden haasteiden vuoksi. Ja osa noista artikkelin kohdista on kyllä vieläkin kesken.

Tuo äidin kommentti tavallaan kuvasti sitä, mitä itsekin mietin pitkään. Minun ja exän liitto ei ollut todellakaan helppo. Olimme kuin yö ja päivä. Introvertti ja extrovertti. Perinteinen ja moderni. Tekninen ja humanisti. Omaa rauhaa paljon tarvitseva ja sosiaalinen. Mutta nämä vastakohtaisuudethan tässä puoleensa tottakai vetää. Joka tapauksessa lähes liiton alkuajoista tunsin, etten saanut henkistä vastakaikua ja pitkään yritin kaikin keinoin muuttaa asiaa . Minä olin itse yksinhuoltajan lapsi eikä minulla ollut sisaruksia eikä sukulaisia. Kaipasin ympärilleni suurta ja onnellista perhettä. Perhe oli minulle todella tärkeä asia.

Ja siksi en eronnut. Keksin muita keinoja tyydyttää henkistä janoani.

Ero tuli kuitenkin. Se tuli lopulta yllättäen, aivan puskan takaa. Vain puoli vuotta sen jälkeen kun olimme luvanneet toisillemme että yritämme pelastaa liittomme ja kuukausi meidän 10v hääpäivästämme. Ja se tuli tietysti lopulta shokkina. Eroilmoituksesta seuranneet kaksi viikkoa ovat juurtuneet mieleeni niin, etten varmaan koskaan unohda tapahtumia ja sanoja.

Meillä kolmas osapuoli oli voimakkaasti kuvioissa mukana ja ilmeisesti rakastumisen vuoksi piti sitten meidän lapsetkin samantien tutustuttaa tähän henkilöön. Siinä tapahtui paljon asioita, jotka rikkoivat minua. Mutta lopulta alkujärkytyksen jälkeen asiat etenivät nopeasti.  Koska mukana oli tosiaan kolmas osapuoli, päätin hoitaa eron kunnialla ja mahdollisimman nopeasti loppuun. Exän kanssa ei oikein ollut mitään järkevää puheyhteyttä koska rakastunut mies on kääntänyt selän entiselle aviovaimolleen jo tässä vaiheessa.

Eli ensimmäinen vaihe on: OTA/OTTAKAA LAKIMIES. Olipa eron syy mikä tahansa tai miten tahansa sen hoidatte, ota lakimies. Vaikka olette nyt sovussa, jättäjän huono omatunto kestää aina hyvin lyhyen aikaa.  Ja vaikka et tulisi jätetyksi, voi eron jälkeen nopeasti muuttua prioriteetit yhteisestä hyvästä omaksi hyväksi. Tai kuvioon astua kolmas pyörä, joka rupeaa vaikuttamaan asioihin. Ole terveen skeptinen, mutta silti rauhallinen. Ja ennenkaikkea, lakimiehestä ei ole mitään haittaa. Mutta voi olla sinulle paljon hyötyä.

Minä en siinä tilassa, hylättynä kolmen lapsen äitinä, olisi pystynyt mitenkään ajamaan mun ja lasten etua. Ja hyvin nopeasti se alkoikin tulla ilmi, että kannattaa olla joku, jolta voi konsultoida näitä asioita että mikä on oikein ja kohtuullista. Minä satuin olemaan siinä tilanteessa, että sain oikeusaputoimistosta lakimiehen ja häneltä kullanarvoisia ohjeita ja neuvoja. Neuvoja sain erityisesti ositukseen liittyen ja lakimies lopulta neuvotteli ja hoiti osituksen asiallisesti. Sain myös apua ja neuvoja elatukseen ja tapaamisiin liittyen ja koin, että edes joku puolusti tässä minua. Eli siinä oli myös se henkinen aspekti.

Monissa parisuhdeoppaissa sanotaan, että tämmöisessä pettämistilanteessa ei saisi pitää kiirettä. Minusta se oli täysin selvä, että kun kerran toisen mieli oli jo muualla, niin ei ole mitään järkeä hidastaa prosessia. Ja iso myllerrys siitä tulisi joka tapauksessa kaikkien elämään, odotti sitä vuoden tai viisi. Avioeron harkinta-aika on 6 kuukautta ja mielellään muut eroasiat olisi jotakuinkin oltava valmiina kun eron toinen vaihe tulee päätökseen.

Jos olet eroamassa, sinulla on todennäköisesti käynnissä iso suruprosessi ja perheellisenä joudut kannattelemaan myös erosta kärsiviä lapsia. Ehkä tulevaisuus ei juuri tällä hetkellä ole se päällimmäinen ajatus, enemmänkin että miten selviän tästä päivästä... tästä viikosta...kuukaudesta...  Mutta silti kannattaa miettiä läpi eri vaihtoehdot, myös tietysti sen toisen osapuolen kanssa. Muutanko vai jäänkö, myydäänkö vai lunastanko. Miten lapset? Kodin irtaimisto...kaikki?

Itse päätin silloin hyvin varhaisessa vaiheessa, että jos suinkin taloudellisesti pystyn järjestämään, jään asumaan kotiimme. Lapset joutuivat kokemaan valtavan mullistuksen eivätkä vieläkään 2 vuoden jälkeen ole oikein tottuneet tilanteeseen. Tein mielestäni hyvän päätöksen. Tietenkään exän remontoimassa asunnossa on välillä vähän tuskaista olla, mutta ajan kuluessa olen pikkuhiljaa alkanut ehkä asettumaan.

Lapset. Netti on pullollaan juttuja kaiken maailman etävanhemman etäännyttämisestä ja taistelusta lasten huoltajuudesta yms. Eihän se todellakaan aina mene näin, usein sopuisat erot sisältävät myös sopuisan tavan hoitaa lasten asiat. Ehkä tässä kannattaa pitää mielessä se, että joka käänteessä yrittää muistaa mikä on lasten etu. Minä olin itse niin tunnekuohussa välillä, että en olisi itse kaikista asioista kyennyt päättämään. Onneksi oli kontaktit perheneuvolaan ja lasuun, josta sitten pystyin kysymään että mitä missäkin tilanteessa on järkevintä tehdä. Ja myös päätökseni ilmoittaessa pystyin vetoamaan, että tämä ei ole mikään minun henkilökohtainen juttuni vaan asiasta olen oikeasti myös keskustellut ulkopuolisen asiantuntijan kanssa.

Meillä oli siinä alussa siltäkin osin sekavaa, että minun ja lasten tulevaisuus oli tavallaan suunniteltu ja melkeinpä jo sovittu exän ja hänen uusikkonsa kanssa. Minulle vain kerrottiin, että näin on suunniteltu. Nostihan se melkoisen raivonkin, mutta jotenkin pystyin pitkin matkaa pitämään lasten edun kaiken keskipisteenä. Ja me emme todellakaan aina olleet samaa mieltä siitä, mikä lasten etu on. Tuttavapiirissä on useita eropareja, jotka ovat oikeudessa lasten asioita puineet ja onhan sekin mahdollisuus jos ei millään pääse sopimukseen.

Nyt kun erosta tosiaan alkaa olemaan se kaksi vuotta, mitä siitä ajattelen? No kirpaiseehan se edelleen, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni sitä ydinperhettä. Ja varsinkin kun nyt on erityislapsi, niin ydinperheen merkitys olisi tässä korostunut. Mutta ymmärrän myös, että joskus sitä vaan valitsee väärin. Eron jälkeen mulle on tullut roimasti itseluottamusta siitä, että olen pärjännyt monissa asioissa itsellisesti. Toisaalta huomaan, että monissa asioissa oon palautunut takaisin samanlaiseksi mitä olin ennen liittoa. Tiedä sitten onko se hyvä vai paha, mutta selkeesti avioliitossa roolini jotenkin muuttui perinteisemmäksi...ehkä?


Tulevaisuutta olen miettinyt myös paljon. Olen kokenut jo kerran ne kaikki "omakotitalo, farmariauto, perunamaa"- unelmat kertaalleen ja kokenut myös miten ne on kaikki romahtaneet. Olen kokenut sen, miten unelmat toisen kanssa ei kohtaa ja ajatellut että unelmoin ja toteutan sitten itse omat unelmani. Minullahan on uusi seurustelusuhdekin, mutta olen päättänyt pitää sen seurustelusuhteena ihan vaan sen vuoksi, että en osaa enää unelmoida sitä perhe-elämää. Rajultahan se varmasti kuullostaa, mutta nelikymppisenä kaiken aloittaminen alusta jonkun kanssa on vaan aika iso riski. Enkä kyllä yhtään osaa sanoa, että tulenko edes koskaan enää unelmoimaan tai luomaan tiiviin parisuhteen kenenkään kanssa kun olen kerran sen jo kokenut ja menettänyt. Että vaikka kaikki lopulta meni parhain päin eron osalta, niin kyllähän siinä yksi suuri osa elämää tuli menetettyä. Ja lapsilta mahdollisuus ydinperheeseen ja molempiin vanhempiin heidän arjessaan. Ehkä helpottavinta on ollut huomata, että en ole yksin ja että minä kyllä pärjään.

Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 

Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Ups and downs

Tämmöinen siitä nyt tuli. Olihan se pirunmoinen voimaantumisen hetki, kun tuo tuli valmiiksi. Viimeiset puoli tuntia kun minusta tuntui että en kestä enää kipua hetkeäkään. Puristin käsiä yhteen ja välillä hieroin ohimoita silmät kiinni...vähän kaikkea.

Mutta kestin, ja se on nyt siinä. Minä. Ja minun perhonen. Uusi elämä, uusi Iiris ja uusi tulevaisuus <3

Tatuointi tuli tosi nopeasti. Meniköhän siinä noin kaksi tuntia suunnitteluineen ja tekemisineen kaikkineen. Noissa lonkeroissa on lasten nimikirjaimet muuten, kulkevat läpi elämän mukana.

Hetken aikaa tatuoinnin jälkeen minusta tuntui, ettei enää tule uusia kuvia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ehkä vielä joskus jotain jalkaan tai käsivarteen...

Mutta näinhän se menee. Askel askeleelta laitan elämää uusiksi. Auto vaihtui, nyt tämä tatska. Olen työstänyt nyt paljon myös tuota minulle jääneen talon remonttia ja pikapuoliin sekin on siinä mallilla, että voidaan tehdä loppukatselmus. Joudun opettelemaan paljon uusia asioita, jotka aina oli miehen vastuulla. Tavallaan se on voimaannuttavaa, mutta tuskin tässä elämässä enää koskaan tulen tekemään remonttia tai rakentamaan taloa - on se niin nähty mitä se elämä silloin on.

Yksi asia kerrallaan täytyy hoitaa eteenpäin ja mitä enemmän niitä asioita hoitaa, sitä voimaantuneemmaksi sitä tulee. Ei pelkää eikä jännitä soitella eri paikkoihin (viime viikolla soitin rakennusvalvontaan ja selitin koko tilanteen sinne sihteerille, sain selkeät ohjeet etenemiseen).

Töissä olen suorittamassa (minulle) vaativaa koulutusta ja sertifikaattia, joka voipi joskus avata uusia ovia. Mutta ainakin nostaa itsetuntoa, jos siihen pystyy ja ovet eivät aukeakaan.

Tottakai fiilikset on ups and downs. Selvää on, että minun henkinen jaksaminen on tällä hetkellä heikompaa kuin aikaisemmin. Mennyt vuosi on jättänyt monia haavoja, jotka ei vielä ole kunnolla umpeutuneet ja lapsen erityisyys uutena uutisena vie myös paljon voimia ja keskittymistä. On siis niitä hetkiä, kun olen aivan romuna, mutta monesti aika pienelläkin tsemppauksella saan kerättyä itseni taas kasaan. Unenpuute on mun pahin vihollinen, sen tiedostan itsekin. Ja siltikään en malta mennä nukkumaan ajoissa.

Tulevaisuutta ja omia haaveita ei oikein uskalla edes nyt ajatella. Nepsyn äitinä oleminen on aika kokonaisvaltaista (jos ei muuten kolmen lapsen äitinä oleminen olisi...) ja henkisesti raskasta. Mutta ehkä pikkuhiljaa lasten kasvaessa pääsen jatkamaan siitä, mihin elämäni ennen eroa jäi.

Ja tämä banaanikakku! Kannattaa käyttää ruskeat baanit aina kakkuun, banaanikakku on parasta mitä tiedän! Kakku toimii myös hyvin turvaruokana ja  sururuokana. Meillä upposi myös lapsille.


On ollut ajatus tehdä kotona myös muutoksia. Tapetointia, pientä sisustusta, mattoja.

Eron jälkeen olen jonkun verran tehnyt isoja juttujakin, mutta jotta se talo muuttuu lopullisesti mun ja lasten kodiksi niin, ettei se muistuta (ainakaan sisältä) mua enää menneisyydestä, niin onhan sitä kaikenlaista kehitettävää vielä.

Makkariin tätä ihanaa flamingotapettia ajattelin, yhdelle seinälle.

Ja tietyllä tavalla kun koko se menneisyyden remontti oli hyvin pitkälle exän vastuulla, siellä on jonkun verrankin semmoisia ratkaisuja joita en olisi halunnut tai jouduin ns. tyytymään koska hän halusi aina jotain vähemmän värikästä ja vähemmän repäisevää.

Nyt saan laittaa kotia oikeasti semmoiseksi mitä haluan.


Tämän kaiken keskellä on kuitenkin myös näitä hetkiä.

Exä aikanaan kertoi minulle pitävänsä kalastamisesta. Koskaan me ei hänen kanssaan käyty kalassa, ei lasten kanssa eikä ilman lapsia. Ja arvaatte varmaankin, että minä pidän tästä. Tämä on oikeastaan tulisteluhommien ohella parasta ulkona tekemistä mitä tiedän.

Ilta, lähes peilityyni vesi, mekastavat lapset... ja silti voi keskittyä onkimiseen. Se olennainen juttu on katsoa tuota kohoa, ei niinkään se kalan saaminen (vaikka lapsille se on kyllä juhlaa). Olla vaan, istua ja katsella.

Tänä kesänä on ostettu monenlaisia kalastustarvikkeita meidän perheeseen. Virveleitä, onkia, vieheitä... lapset on opetelleet heittämään virveliä. Tosi paljon kaikkea uutta ja mukavaa. Veneestäkin on haaveiltu, mutta toistaiseksi ongitaan ihan rannalta. Kalahommat onkin meillä yksi semmoinen yhdessätekemisen juttu, kun usein muu aika menee harrastuksiin ja ihan kotihommiin. Ranta on kävelymatkan päässä joten sinne pääsee aika nopeastikin.

Pihalla kun jaksaa vähän touhuta, voi palkkioksi myös saada satoa.

Tämä kesä oli kuiva enkä jaksanut kastella kasvimaata niin paljoa kuin olisi pitänyt. Mutta jotain sentään sieltä on saatu.  Odotettavissa on vielä porkkanaa, salaattia ja lisää kurpitsaa.

Pääasiassa mieli on ihan iloinen. Mutta kyllä niitä romahduksia tulee. Enemmän kuitenkin hymyilen kuin itken.

Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011

Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018

Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät

Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.

Arjen haasteet - kun perheessä on autismin kirjolainen

Ajattelin vähän avata sitä, millaista arki meidän perheessä on. Millaisia haasteita nepsy tuo arkeen niin näin vanhemman, kuin myös sisaruksien näkökulmasta. Huomioi, että minä olen vasta-alkaja tällä tiellä ja nämä ajatukset perustuvat ainoastaan omiin kokemuksiini.

Kuormitus

Yksi iso tekijä perheessämme on erityisen esikoiseni kuormituksen huono kestävyys. Oli kyseessä sitten liian kovat äänet, hälinä, liikkumisesta tai muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä syntyvä stressi tai mikä tahansa muu, joka häneltä vaatii normaalia enemmän ponnistuksia, niin kuormitusta täytyy seurata koko ajan. Kun kylässä on ystäviä, aikuisia tai lapsia, minun täytyy huomata ja reagoida hyvissä ajoin, ennenkuin häneltä menee ns. kuppi nurin. Kuppi nurin voi tarkoittaa joko todella hävytöntä käytöstä äitiä kohtaan (huutamista, kiroilua, lyömistä) tai vaikkapa riidan syntymistä kaverin kanssa. Erityisen sosiaalisten taitojen viive aiheuttaa myös sitä, että kaveritkaan eivät välttämättä ymmärrä mitä tapahtui ja miksi lapsi reagoi kuten reagoi. Tämä vaatii aikuiselta suurta valppautta ja seurantaa koko ajan.

Kuormitukseen liittyy myös oleellisesti meteli ja hälinä. Olemme keskustelleen esikoisen kanssa useita kertoja eri toimintatavoista (kuulosuojaimet, omaan huoneeseen meneminen), mutta pääpaino on siinä että hän oppisi itse tunnistamaan fiilikset, ennenkuin menee yli. Siinä tilanteessa kun ei enää toimi mitkään ehdotukset vaan tilanne päätyy usein kiinnipitoon. Kiinnipito on siis sitä, että rajoitan lapsen liikkumista pitämällä hänestä kiinni ja estämällä rikkomasta omaisuutta tai satuttamasta itseään tai muita. Itse saan siitä usein naarmuja, puremajälkiä yms. Kiinnipito voi kestää puolesta tunnista vaikka kolmeen tuntiin ja onhan se selvä, että tällöin pienet sisarukset ovat aivan omillaan.

On selvää, että muillakin lapsilla on oikeus elää  normaalia elämää täällä meidän kotona emmekä voi muuttaa yhden lapsen tarpeiden vuoksi kotiamme villasukkatehtaaksi. Se johtaa taas usein konflikteihin sisarusten kanssa kun pelkästään heidän läsnäolo ärsyttää erityistä ja sisarukset eivät ymmärrä myöskään erityisen omia piirteitä. Tässä on iso haaste enkä aina oikein tiedä, milloin riidat liittyvät normaaleihin sisarussuhteisiin ja milloin yhden lapsen henkilökohtaisiin haasteisiin.

Rutiinit ja ennakoitavuus

Kuormituksen lisäksi tärkeä asia erityisen kanssa on ennakoitavuus ja rutiinit. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka teimme perheelle päivälukujärjestyksen ja kalenteriin kirjoitamme kaikki tulevat tapahtumat edeltä käsin. Lapset on olleet nyt kesällä pitkiä pätkiä pois kotoa, mutta kun oltiin kotona niin huomasin kyllä nopeasti, että päivälukkari auttoi monien aikaisemmin vaikeiden asioiden kanssa. Ennakoitavuuteen liittyy myös tosiaan tulevien tapahtumien kertaaminen. Valitettavasti ne häviävät usein muistista jo yön tai koulupäivän aikana ja jos näin pääsee käymään, kyseessä on useimmiten valtava agressiivinen suuttuminen kun tilanne tulee erityiselle ns. "uutena" eteen.

Rutiinien kanssa eläminen on kuin narulla kävelemistä. Esikoinen taistelee kaikkein eniten rutiineja vastaan, koska ne sisältävät hänen inhokkejaan (hygienia, syöminen, läksyt) eli niitä asioita joiden tekemistä hän välttelee viimeiseen asti. Meidän hieno arjen fläppitaulu on tullut esikoisen toimesta pyyhittyä suutuspäissään jo useita kertoja. Sitkeästi kirjoitan aikataulun siihen aina uudestaan. Ja muistutan katsomaan siitä.

Poikkeukset rutiineista aiheuttaa vastaavasti haasteita. Joskus vaan nukutaan pidempään ja aamiainen vaihtuu brunssiksi. Niistä poikkeuksista päättäminen kuitenkin pitäisi olla aina aikuisen vastuulla. Lapset helposti kyllä hoksaavat, että tässähän olisi hyvä hetki vähän saada vielä lisää joustoa. Ja perustelut poikkeuksiin pitää olla aina olemassa- mielellään todella hyvät perustelut.

Usein rutiinit myöskään eivät voi toistua päivittäin samanlaisina. Kun koulut ja harrastukset alkavat, on selvää, että illat menevät eri tavoin. Ruoka on pöydässä välillä myöhemmin ja välillä aikaisemmin Ja kun pyörittää yksinään kolmen lapsen perheen arkea, niin lapsille joutuu väkisin antamaan normaalia enemmän vastuuta joissain tilanteissa.

Meillä myöskin lasten isä ei ole suostunut sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin, vaan arkisin tapaamiset menevät vaihtelevasti, mikä tuo jatkuvaa epävarmuutta tietysti meidän aikatauluihin.

Rutiinit on siitä hyvät, että ne auttavat myös näitä meidän muita lapsia hahmottamaan viikkojen ja päivien kulkua. Eli niistä nyt kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.

Toiminnan ohjaus

En itsekään ihan ole kartalla siitä, mitä tuo hieno termi tarkoittaa, mutta mun näkemys on se, että lapsen kuuluu pystyä toimimaan oman ikätasonsa mukaisesti. Koululaisen pitää osata voidella voileipä itselleen jos tulee nälkä, läksyt pitää saada tehtyä kun on sovittu aikataulusta.

Mun työpäivät on pitkiä ja useimmiten haen nuorimmaisen päiväkodista juuri ennen sulkemisaikaa, eli kello viittä. Kun tulen kotiin viideltä, mulla saattaa olla kotona odottamassa 6 tuntia syömättä ollut lapsi joka on vaikkapa pelannut koko sen 6 tuntia. Läksyt on tekemättä, ehkä kauheaan nälkään on tullut vedettyä pari kiloa appelsiineja. Puhelimella en saa lasta kiinni koska joko akku on pelaamisesta loppu tai puhelin on jäänyt koulupäivän jälkeen äänettömälle. Minulla ei siis ole mitään tietoa, missä lapsi on ja mitä hän tekee. Ja yleensä ei tee mitään.

Samaan aikaan mulla on 3 ja 6- vuotiaat pikkusisarukset, voitelevat omat leipänsä ja hakevat jääkaapista nakkeja tai jogurttia jos on kova nälkä. Tätä tulkitsen niin, että erityislapseni vaatii minulta myös tässä tilanteessa isoa panostusta ja ohjaamista sekä opettamista, että hän oikeasti pärjäisi pidempiä aikoja yksin. Varsinkin kun se nälän tunne provosoi ja edeltää usein raivoa.

Toiminnan ohjaamista on myös esimerkiksi lapsen hygieniasta huolehtiminen. Suihkuun ei mennä muuta kuin pakolla, samat vaatteet mielellään kuukauden putkeen päällä.  Siinä saa ja joutuu aikuinen olemaan koko ajan ohjamassa ja vaatimassa perusasioiden toteutumista. Kun ne tehtävät saa päivärutiineihin, se saattaa helpottaa, mutta siltikään se ei ole helppoa (mahdollisten aistiyliherkkyyksien vuoksi)

Kodin omaisuus

Mun on ollut pakko hyväksyä se, että täällä kotona ei ole mitään omaisuutta, jota ei voisi joku raivostuneena rikkoa. Eräs ystävä sanoi onneksi, että tavara on vain tavaraa, mutta kun television joutuu vaihtamaan uuteen, niin kyllähän se kirpaisee. Ovet ja seinät on täynnä reikiä, tavaroita paiskotaan ja huonekaluja potkitaan. Itsestä se on pääasiassa kiinni, että kuinka pitkälle annan lapsen raivota ennenkuin rajaan hänet kiinnipidon avulla. Toisaalta kun kotona on myös kolmevuotias, niin joutuu miettimään myös sitä, että miltä se raivo hänestä tuntuu. Ja miltä se mahdollisesti monta tuntia kestävä kiinnipito tuntuu.

Omaisuuden hajottamiseen liittyy myös voimakkaasti se, että erityisen omiin tavaroihin ei saa kukaan kajota. Hänellä on valtava tarve kerätä kaikkea mahdollista paperilappusista lähtien, säilöä ne ja kukaan ei saa siivota eikä koskea niihin. Joskus ne tilanteet kuitenkin tulevat kun se 200 paperilennokkia on pakko heittää pois. Joskus raivokohtaustilanteissa myös hajoaa hänenkin tavaroitaan (hän siis itse ei niitä hajota kylläkään) ja se suru ja itku on sydäntäsärkevää.

Omaisuutta voidaan rikkoa toki myös muuallakin kuin kotona. Päiväkodin pihassa voidaan potkia äidin autoa suutuspäissään, pihalla heitellä tavaroita ympäriinsä ja potkia ikkunoita. Kyllähän siinä on monenlaisia variaatioita.  Ja tottakai pikkusisarukset ottavat isoveljestä mallia, suutuspäissään heittelevät hekin tavaroita.

Tunteet ja kommunikointi

Autismin kirjo voi ymmärtääkseni näkyä hyvin monenlaisilla eri tavoilla. Meillä yksi merkittävä asia on lapsen tunteiden hahmottamisen vaikeudet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän kyllä tuntee tunteita (raivoa nyt eniten), mutta ei hahmota omia eikä muiden tunteita, ei pysty reagoimaan muiden tunteisiin (esimerkiksi kokemaan empatiaa) eikä myöskään puhumaan mistään tunneasioista kenenkään kanssa. Nämä piirteet ovat selkeästi periytyneitä lapselle, koska tunnistan samat ongelmat avioliittoni ajoilta. En osannut niitä silloin ratkaista ja nytkin on todella isoja vaikeuksia.

Tunteista puhuessa hän menee täysin lukkoon ja lähinnä vaihtaa puheenaihetta. Kommunikointi muutenkin on aika yksipuolista ja etenee lapsen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Hän ei juuri lähde mukaan mihinkään keskusteluun jonka aihe ei häntä juurikaan kiinnosta.

Minulle äitinä on todella raskasta olla ulkopuolinen. Tiedän jo nyt, että toinen ajattelee eri tavoin ja hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin omani (erityisherkän aivot). Tämä auttaa jo vähän oman käytöksen hallitsemisessa (en provosoisu vaikkapa siitä, että lapsi nauraa ja on vahingoniloinen kun olen satuttanut itseni), mutta syvällistä ymmärtämistä siitä aivojen toiminnasta minulla ei ole. Kommunikointi on myös hyvin konkreettisen tason asioista, tunteista (miltä sinusta tuntuu nyt, tuntuuko surulliselta) ei pystytä puhumaan mitään. Negatiivisia tunteita lapsi kuvaa sanalla "tylsä" - ihan kaikkia negatiivisia tunteita.

Tunnevaikeuksien vuoksi syntyy vaikeuksia pärjätä sosiaalisissa tilanteissa. Myöskään nuoremmat sisarukset eivät pysty ymmärtämään, että isoveljen vaikea käytös on tahatonta. He kyllä provosoituvat ja sanovat takaisin ja taas kerran olen välissä setvimässä riitoja.

Suoraan sanottuna minulla on ollut viime aikoina tunne, että oma lapseni on muuttunut vieraaksi. Nämä autismin kirjon oireet ovat selkeästi tässä 6-8 vuotiaana alkaneet näkyä selkeämmin ja sitä mukaa lapsi on alkanut tuntumaan vieraammalta. Hän osaa onneksi hakea hellyyttä ja läheisyyttä omalla tavallaan (selän rapsutuksen pyytäminen jne.) että on meillä niitä hyviäkin hetkiä. Mutta esimerkiksi yhteisten riitojen selvittäminen jälkikäteen ei onnistu koska hän kieltäytyy puhumasta, kuten kieltäytyy paljon muustakin puhumisesta. Ei kerro mitään koulupäivästä, isäviikonlopusta jne.

Olen kirjoittanut näitä asioita tähän ylös myös itseäni varten. Että minulla on myöhemmin mistä lukea, että miten olen asioita alkuvaiheessa tulkinnut. Meillähän koko prosessi on aivan alussa ja ilman yhtä hyvää (alalla työskentelevää) ystävää en olisi hahmottanut suurinta osaa näistä asioista.

Mielelläni otan kommentteja vastaan, ja ehkä myös vinkkejä siihen, että miten sitä omaa jaksamista tässä tilanteessa voisi buustata. Usein nimittäin on keskellä tätä hulabaloota semmoinen olo, että en jaksa, en selviä.

Kesä 2018

On ollut pitkä tauko blogissa – aivan liian pitkä. Tuntuu, että tekemistä ja touhuamista on ihan hirveästi näin kesällä ja jotenkin oman jaksamisen  vaihtelevuus on ollut tässä aika isossa keskiössä. Kun jaksan vähän enemmän, touhuan reilusti. Kun jaksan vähemmän, hengittelen ja makoilen.

Keräsin tähän nyt kuitenkin vähän kuvia, joita on puhelimeen tarttunut matkalta.

Meillä on ollut suurenmoisia upeita ja iloisia päiviä, mutta meillä on myös ollut vaikeita ja vasyttäviä päiviä. Saimme jaettua lasten isän kanssa jonkun verran lapsia näin kesällä, joten kolmen mamma on saanut myös vähän levätä. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, asioiden sopiminen, kuten aikaisemminkaan. Mutta kun tarpeeksi moni puhuu järkeä, niin lopulta pahinkin vastarannan kiiski alkaa ymmärtää.

Kun lapset ovat olleet jaettuna, olen pystynyt keskittymään jokaiseen erikseen. Pitkään on ollut huoli myös keskimmäisen lapseni jaksamisesta: kiltti tunnollinen tyttö joka on jäänyt nepsysisaruksen ja kolmevuotiaan pikkusisaruksen jalkoihin. Nyt olen vihdoin päässyt tekemään myös hänen kanssaan yhdessä juttuja ja antamaan huomiota sekä läheisyyttä.

Oleellisena osana kesää on tietysti ollut myös tämä uusi mysteerinen miesystäväkin. Hän on ihan omasta halusta halunnut tutustua perheeseeni ja osallistua kanssani arjen pyörittämiseen siltä osin, kuin se on ollut mahdollista. Olemme paljon puhuneet myös nepsylapseni erikoistarpeista ja tietyllä tavalla se on todella vapauttavaa, että joku oikeasti on kiinnostunut lapsesta hänen ominaispiirteineen. Lasten isän kanssa emme ole koskaan pystyneet puhumaan tämmöisistä asioista.

Kuten kuvasta näkee, olen päässyt kokeilemaan myös aivan uusia asioita. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että olisin tässä jotain viidenkympin harrikkakriisiä potemassa (pelkäsin kuolemakseni tuon kyydissä olemista), mutta olihan se uusi ja hieno kokemus.On toki ollut monenlaisia muitakin isoja ja pienempiä kokemuksia ja erityisesti se oman itsenäisyyden tunne. Koen olevani parempi seurustelukumppanikin nykyään, kun saan pitää oman itsenäisyyteni.

Olemme perheellä myös veneilleet ja kalastaneet tänä kesänä. Lasten isän kalastusinnostuksesta huolimatta emme kertaakaan koko 15 vuoden aikana päästy edes ongelle. Pitkään se minua harmitti ja kalastuskärpänen  kuitenkin pyöri siellä taustalla.
Nyt me ollaan lasten kanssa saatu oikeasti asiantuntevaa opetusta niin onkimisesta, virvelöimisestä kuin myös vetouistelusta. Ja onhan se kalastus hieno juttu.

Molemmat isommat lapset ovat nyt omat haukensa ja ahvenensa saaneet, minäkin opettelin perkaamaan ja paistamaan. Pitkä matka on vielä kuitenkin siihen, että oikeasti osaisin tehdä jotain. Virvelit ostettiin myös molemmille isommille ja niihin sitten tietysti kerätään uistimia.

Ensimmäinen lomaviikko oli minulla osittain lapsivapaa. Loppukevään nepsyhaasteiden jälkeen olin todella uupunut ja tarvitsin ne muutamat päivät oikeaan irtiottoon.

Ajan käytin lähinnä lepäämiseen, veneilyyn, pihatöihin ja loppuviikosta lähikunnissa retkeilyyn. Käytiin Taalintehtaalla jazzeilla ja sieltä eteenpäin vielä saaristoon katselemaan ihania maisemia. Tottakai mielessä pyöri myös hyvät kalapaikat ja mahdolliset mökkipaikat.

Mökkiä kuitenkaan ei vuokrattu tällä kertaa saaristosta (asunhan itsekin nyt saaressa), vaan lähdettiin järvisuomeen kahden nuorimman lapsen kanssa. Rentoa oleilua, sitä kalastusta, uimista, saunomista, syömistä... lapset tykkäsi tosi paljon makeasta vedestä ja kieltämättä se omiakin muistoja lapsuudesta herätteli.

Mielestäni tämä meri onkin paras vaihtoehto veneilyyn, mutta uiminen ja muu vesillä liikkuminen kuuluu ehdottomasti järville.

Tässä niitä kaloja. Toinen lomaviikko sijoittui seurakunnan perheleirille, johon ystävä minua houkutteli keväällä. Olin leirin maksanut, mutta viime hetkellä aloin epäilemään, että kuinkakohan nepsylapseni siellä jaksaa. Hänelle kun sosiaaliset tilanteet ja hälinä lisäävät kuormitusta ja kuormituksen lisääminen aiheuttaa yhteentörmäyksiä.

Mutta parin ensimmäisen vaikeamman päivän jälkeen hän alkoi tottua leiripaikkaan ja innostui kalahommiin sielläkin. Myös muille lapsille (ja minulle) oli seuraa. Ja se ihana rentoua,  kun ruoka oli valmiina ja sai keskittyä ainoastaan lasten kanssa hengailuun ja touhuamiseen. Loppujen lopuksi konflikteja oli yllättävän vähän. Sitä en sano, että olinko itse kovin rentoutunut, mutta ensi vuonna kyllä menemme uudestaan.

Näissä kesätunnelmissa on menty nämä helleviikot. Pidän nyt kolme viikkoa lomaa, jonka jälkeen palaan töihin viikoksi. Elokuussa jatkan vielä kesälomia ja lopulta palaan kokonaan töihin kun koulut alkavat.

Tulen tekemään jatkossakin lyhennettyä työviikkoa. Nepsyn tarkemmat tutkimukset ja selvitykset alkavat elokuun lopussa julkisella sektorilla.

Koska tiedän jo nyt, että olen niissä asioissa aika yksin, olen varautunut jo hakemalla lyhennettyä työviikkoa. Luultavimmin tulee tutkimuskäyntejä, kotikäyntejä ja monenlaista muuta aikaavievää mitä on vaikea järjestää jos tekee täysipäiväistä työviikkoa.

Hänellä on myös oman toiminnan ohjaamisessa senverran isoja puutteita, että pelkkä ajatuskin pitkistä yksinäisistä iltapäivistä jatkuvasti mietityttää minua. Taloiudellisestihan otan koko ajan takapakkia, elatusmaksuissa ei tämmöisiä vapaaehtoisia työajan vähennyksiä nimittäin oteta huomioon. Mutta leijonaemo tekee lasten eteen kaikkensa, vaikka sitten syötäisiin puuroa välillä.


Terveiset Aurajoesta. Sieltä joesta siis, Turusta. Ikimuistoinen kokemus lapsille ja äidille.

Monenlaista on ollut ja monenlaista edessä. Lapset on kyllä reagoineet tähän eronjälkeiseen lomailuun (isällä, äidillä, mummilla...kuka missäkin vuorollaan) niin, että tuolla ne kaikki taas nukkuu perhepedissä mun makkarissa.

Ja varmistelevat moneen kertaan, että tulethan sinä äiti meidän kanssa nukkumaan.

Sitä moneen kertaan miettii, että pitikö lapsille tämä nyt tehdä. Rikkoa heidän perhe ja aiheuttaa tätä jatkuvaa turvattomuutta. Mutta toisaalta, en palaisi entiseen mistään hinnasta. Niin vaikea avioliitto meillä oli.


Toisaalta he eivät olisi saanaeet näitä kokemuksia, mitä nyt olemme kokeneet. Ehkä tärkeimpänä pidän sitä, että he ovat nähneet äidin selviämisen ja toivottavasti edes vähän ymmärtäneet, että vaikeistakin tilanteista selvitään.

Ja selviämällä kasvaa entistä voimakkaammaksi.

Ja että heistä pidetään huolta ja joku pitää heidän puoliaan ja huolehtii myös siitä henkisestä hyvinvoinnista.

Toki olen myös välillä itsekin ailahtelevainen ja sähläri (kuten kuvassa näkyy kun terassiöljy loppui kesken). Mutta tietyllä tavalla he tuntevat minut ja minä tunnen heidät. Kun saan vähän apua, niin opin tuntemaan nepsyni myös paremmin.

Ihan positiivisilla fiiliksillä mennään eteenpäin. Uusia postausideoita on myös. Mulle on tulossa tatskaa ja kaikenlaista itseenkin liittyvää ja tietysti nepsyilyasiaakin.