Painonpudotustalkoot jatkuvat

Huhtikuussa aloittamani painonpudotus kesti reilu kaksi kuukautta ja sain 10 kiloa painosta pois. Kesällä plussaa/turvotusta tuli kilon verran ja tarkoitus olikin jatkaa lomien jälkeen.

Ja se aika on tietenkin nyt.

Minullahan on nyt tämä hieman eksoottisempi vlcd (nutrilett)-dieetti joita mm. sairaalassa käytetään ollut keinona ja sillä aion jatkaakin.

Miksi edelleen juuri nämä pussikeitot? Noh, tilanne on kotona se, että lasten aistiherkkyyksien vuoksi lähes jokainen syö nykyään eri ruokaa ja olen todennut sen hässäkän keskellä, että en kertakaikkiaan enää jaksa enkä kykene valmistamaan itselleni vielä jotain erityisiä sapuskoja siihen päälle.  Kesän aikana keskimmäisen lapsen aistiherkkyydet ovat pahentuneet entisestään ja keskityn nyt ensisijaisesti siihen, että lapset saavat sopivaa ravintoa riittävästi.

Itselleni varmistan tällä kohtuullisen helpolla keinolla, ettei mitään suurempia puutostiloja tule. Sivulauseessa voi sanoa, että mä en edelleenkään vaan mitenkään jaksaisi laihduttaa muulla tavalla. Laskemalla kaloreita, tarkkailemalla omia syömisiäni, miettimällä tai suunnittelemalla päivän ruokia etukäteen ja kaiken lisäksi tekemällä aterioita valmiiksi esimerkiksi töihin.

Mitä ihmettä sitten kun paino on tiputettu, ettei taas palata jojoilemaan? Se on hyvä kysymys, sillä mun on pakko ruveta tuohon yllämainittuun kuitenkin jossain vaiheessa.  Mun suurin ongelma on se, että mä syön liian vähän ja liian epäsäännöllisesti. Kilot on tullut lohtukarkkien myötä ja se lohtusyöminen täytyisi opetella korvaamaan jollain muulla.

Olen Patrik Borgini lukenut ja superdieetillä ollut (erittäin hyvä konsepti kun jättää sen maitorahkan pois), joten kokemusta on vähän kaikesta. Pyörittelen päässäni ajatuksia karppauksesta, säännöllisestä syömisestä, näläntunteen löytämisestä ja riittävästä juomisesta.  Mutta just nyt en jaksa vieläkään miettiä niitä asioita sen enempää, mennään tällä mitä nyt on. Tavoite on saada toinen 10 kiloa jouluksi pois. Yksi vaatekoko pois ja jaksamista rutkasti lisää.

Ensimmäisen kymmenen kilon jälkeen mulla alkoi tulemaan aika isoja nivelvaivoja. En nuorempana jojotellessani koskaan ollut törmännyt tämmöiseen, mutta kuulin sitten että ihan normaalia on. Rasva palaa tasaisesti joka puolelta jolloin tottakai myös tuolta nikamien ja nivelten ympäriltä. Nyt kivut on kesän aikana pikkuhiljaa helllittäneet ja kevyt liikunta myös auttaa pitämään lihastasapainoa yllä.

Kotiin rantautui kasa jumppakuminauhoja ja youtubesta löytyi oikein hyviä jumppavideoita. Olen nykyään vaatimaton asian tiimoilta, eli treeni kuin treeni kunhan hiki nousee ja lihaksissa tuntuu edes vähän.

Kotoahan löytyy tottakai myös muitakin liikuntavälineitä, mutta mitä helpompaa, sen parempi minulle.  Täällä saattaa vielä pyöriä joku vanhan blogini lukija ja muistaa kuinka tahkosin keskimmäisen lapseni synnyttyä salilla monta kertaa viikossa. Tiedättekö, en enää kaipaa niitä aikoja.

Olen tajunnut, että reilu kaksikymppisenä aloittamani liikuntaharrastus on vuosien varrella muuttanut muotoaan todella monella tavalla. Olen harrastanut juoksua, kuntosalia, jumppia, rullaluistelua,  tanssia, joogaa, uintia, kahvakuulaa... melkein mitä vain. Nyt ei tunnu mikään noista enää innostavan. Tai no ehkä juoksu, mutta siihen palaan vasta kun olen saanut painoa pudotettua lisää.

Jotenkin olen kiertänyt totaalisen ympyrän. Kaikki on tullut kokeiltua ja samalla on elämä heittänyt häränpyllyä. Nyt haluaisin vaan harrastaa helppoja lajeja. Harrastaa lasten kanssa, harrastaa yhdessä. Ja ennenkaikkea nauttia siitä liikkumisesta. Nyt jo 10 kg kevyempänä huomaan, että jaksan paljon paremmin kuin vuosi sitten.

Tämmöistä kesäpulinaa...

Hyvää lettukestitiistaita (tai tuo tiistai meni ajat sitten jo, tämä jäi keskeneräiseksi luonnokseksi pyörimään moneksi viikoksi). Olen nyt opetellut tekemään valurautapannulla lettuja ja on se kyllä todella haastavaa. Mutta saan samalla 7 lettua, eli jokaiselle lapselle kaksi - kenenkään ei tartte odottaa!

Välillä on siis hyviä päiviä, että jaksan enemmän ja paremmin. Touhutaan kotona ja siivotaan ja teen ruokaa. Välillä on huonoja päiviä enkä jaksa yhtään. Itku on herkässä ja tekisi mieli mennä sänkyyn makaamaan. Viime aikoina on vaivannut isosti alaselkä ja lonkka, eli tuommoista jatkuvaa fyysistä kroonista kipua. Olen käynyt nyt fysioterapeutilla/osteopaatilla ja vähän on kivut hellittäneet, mutta...

Selkäkivut on siitä jänniä, ettei niitä oikein voi ennakoida. Välillä se kipeytyy liikkumisesta, välillä makaamisesta kun taas liikkuminen vie kivun pois. Kipu säteilee alaselästä lonkan kautta polviin asti ja tietysti epäilen taas jotain hermopinnettä tai mitä noita nyt on. Olisi aivan upeaa jos olisi omaa aikaa ja ehtisi jumpata ja venytellä. Valitettavasti sitä ei juurikaan ole.

Hauskasti tässä yhtenä iltana järjestelin lapsia kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta viime hetkellä tekniikkapallon kanssa riehuva nelivuotias tiputti kaksi juomalasia laattalattialle. No siinähän se meni sitten se nukkumaanmeno, kaikki säikähtivät ja minä suutahdin. Tiedättekö muuten, että autismin kirjolainen kun säikähtää, se saattaa tulla esille ihan minkälaisena tahansa muuna reaktiona. Eli ei välttämättä näy niinkään säikähdyksenä vaan esimerkiksi suuttumuksena. Tuolloinkin lenteli tuolit, ennenkuin ehdin sanoittamaan ja selittämään että ei tässä mitään hätää ja äitiä nyt vaan harmittaa. Ihanat lapset onneksi lopulta auttoivat siivoamaan.

Ja oljenkortena tämä, me päästiin kirjolaisen kanssa keskustelemaan vielä aika syvällisiä lopulta ennen nukahtamista <3

Hänellä on nyt "ekkona" eli suunnattomana mielenkiinnon kohteena sota, erityisesti legomuodossa. Pääsin kertomaan, että ei me kaikki ihmiset pystytä tuolla tavalla keskittymään joihinkin asioihin noin intensiivisesti (äiti ei ainakaan pysty) ja että se on tosi hieno juttu. Ja että monet kuuluisat keksijät ja tiedemiehet ovat autismin kirjolaisia oikeasti. Hän ei kovin usein halua eikä suostu kuuntelemaan näitä nepsyasioita, mutta joskus kun on hyvä hetki, otan jonkun yksittäisen asian josta juttelen sen verran kuin hän jaksaa.

Männä viikonloppuna oltiin taas futaamassa. Meillä oli kolme peliä syrjäkylällä (kyllä, aamuysiltä piti olla 50 km päässä) ja hyvinhän ne vesisateessa meni.

Jalkapallo on selkeästi myös iso juttu tässä meidän tynkäperheessä. Tytär pelaa nykyään sekajoukkueessa, aikaisempi tyttöjoukkue kutistui ja lopulta minusta suoraan sanottuna muuttui muutenkin oudoksi. Sekajoukkueessa tämmöisen nepsyn pikkusiskon (joka tykkää leikkiä lähinnä poikien kanssa) on paljon hauskempaa treenata ja pelata. Hän jotenkin tulee poikien kanssa hyvin toimeen ja pojat myös selkeästi kunnioittavat häntä. Eli ei lällättelyä tai kiusaamista, mitä tyttöjoukkueessa ehdittiin jo nähdä.

Lähteminen treeneihin on usein aika vaikeaa. Mutta voi sitä riemua ja pois sieltä ei häntä sitten saa millään. Meillä usein harjoitusten jälkeen jäädään vielä pelaamaan ja kyllä - minäkin menen sinne mukaan jos lonkka ei vaivaa. Ja melkein menen vaikka lonkka vaivaisi.

Postauksen kuvat ovat muuten toukokuulta. Ensimmäiset hellemekkopäivät ja viimekesäiset mekot olikin vähän löysiä. Ensimmäiset päivetyksetkin oli jo hankittu.

Uimassa on myös käyty lasten kanssa. Meidän omakotitaloyhdistyksen rantaan on nyt laitettu verkko estämään jokakesäisiä vieraitamme, eli niitä valkoposkihanhia. Ja hyvin on verkko näköjään pitänyt hanhet loitolla, paljon mukavampi kävellä hiekalla kun ystäviemme kakkakikkareet eivät ole siellä hiekan seassa.

Mä en muuten koskaan ole ollut oman itseni kohdalla semmoinen "häpeäkroppaasiäläpukeudubikineihinrannalla"- tyyppi. Olen tietoinen lihavuudestani jne. mutta rannalla oon aina ajatellut, että sinne nyt vaan kuuluu biksut, oli sitten laiha tai lihava. Kesään kuuluu aurinko ja rusketus, sitäpaitsi helteessä on kivempaa kun on vähemmän päällä.

Ja haluan tottakai näyttää mun murusille, että ihan kaiken kokoiset saa tulla rannalle ja olla siellä omina itseinään. Ketään ei tuijoteta eikä ketään haukuta. Rantailu on kivaa, uiminen ja vesileikit on kivoja asioita.

Ja voi, me viihdytään vedessä. Ihan kaikki. Mä oon itse horoskoopiltani kala (kuten meidän nuorin) ja jos se nyt jotain kertoo niin mä voisin lillua siellä veden varassa vaikka kuinka kauan. Silloin kun exän kanssa vielä purjehdittiin, oli ihan normaalia hypätä veneen takaa välillä mereen vilvottelemaan ja taas jatkaa matkaa. Samoin aamu-uinti heti herätyksen jälkeen ja illalla uinti just ennen nukkumaanmenoa.

Hiushommia on tässä myös tullut tehtyä. Mulla iski melkein jo epätoivo tämän kasvivärjäyksen kanssa kun ei meinanneet sitten millään noi harmaat pysyä poissa. Väri piti ne maksimissaan kuukauden poissa ja taas oli juurikasvu täynnä harmaata.

Mutta sitten onneksi luin kaksoisvärjäyksestä ja toteutin sen nyt viime kerralla. Ensiksi tein pienen määrän pelkkää hennaseosta jonka levitin juuriin niihin harmaille (ohimo, hiusraja) alueille. Puolen tunnin päästä pesin pois ja levitin varsinaisen ruskean jonka annoin vaikuttaa kolmisen tuntia.

TADAA harmaat on pois !  Ja muutenkin tämä viimekertainen värjäys teki mun tukasta jotenkin entistä tuuheamman ja jopa ehkä vähän karheamman. Ja ehdottomasti kiiltävämmän!

Kasvivärit on tehneet myös mulle nämä muodissa olevat kiharat vaikken edes toteuta sitä metodia. Tukka on jatkuvasti kikkuralla :)

Kuvassa se ruskea mössö joka tässä vaiheessa on vielä vihreää. Parasta tässä on se, että tämä ei likaa mitään ja kaiken saa tosiaan pestyä pois.

Tosin tukasta tämä ei lähde muuta kuin kasvamalla. Olen ymmärtänyt, että jos yrittää vaalentaa, tulos on vihreä. Pysytään sitten tummana.

Juu ja tukka haisee. Nyt kun pesuvälit ovat venähtäneet melkein viikkoon, niin tukka saattaa hieman haiskahtaa semmoiselle märälle mullalle/heinälle jonkun aikaa. Mutta toisaalta aika luonnollinen tuoksuhan se on ja siihen olen itse tottunut. 

Tämä kasvivärjäys taitaa olla tulossa muotiin taas, mutta silti senkin uhalla suosittelen sitä lämpimästi. Tämä on kyllä ihan täydellinen ratkaisu minunkin hiuksille. Helppo ja ei tarvitse yhtään pelätä mitään allergiareaktioita tai astmakohtauksia noiden kaupan värien hurjista hajuista.

Dieetin jälkeinen viikko

Mun dieetti loppui vähän yllättäen ja lähdettiin silloin 9.6 lasten kanssa Kelan järjestämälle sopeutumisvalmennusleirille. Kerron leirin annista vielä toisessa postauksessa, mutta tässä pikkasen ajatusta siitä - miten tuommoisen tiukan vlcd--dieetin lopettaminen onnistui. Ja missä mennään nyt.

Yleensähän tämmönen dieetti pitää aloittaa ja päättää silleen kevyesti. Että joku viikko keventelyä puolin ja toisin. Mutta mullahan kävi vähän eri tavalla eli päätin aika ex-tempore aloittaa ja lopettaminenkin meni silleen muutamassa päivässä.

Sunnuntaina mentiin sinne kuntoutuskeskukseen ja taisin perjantaina alkaa pikkuhilja syödä vähän normaalimpaa ruokaa. Toki dieetin aikana oli tullut syötyä vihanneksia ja proteiinia, joten ei ihan nollasta ollut aloitus. Mun dieettihän kesti sen 8 viikkoa ja viikolla seitsemän olin jo ihan luovuttamassa ja paino ei tippunutkaan kun tuli mässytettyä vähän kaikkea muutakin. Viikolla kahdeksan tsemppasin ja sain sen 10 kiloa rikki, taisi olla jopa 11 kiloa. Että aika hyvillä fiiliksillä lähdin sitten "lomalle".


Napsin reissulta vähän valokuvia noista ruoka-annoksista ja aika isoja annoksiahan sitä tuli syötyä. Aluksi yritin ensimmäisinä päivinä ottaa vähän jotain hiilareita ruokaan mukaan, mutta aika nopeasti ne jäi pois. Eli lautaselle keskimäärin tuli 2/3 tai jopa 3/4 osaa salaattia ja höyrytettyjä vihanneksia, loput sitten jonkunlaista proteiinilisää. Vihannekset olivat vähän mitä sattuu. Oli porkkanaraastetta, tonnikalasalaattia, perus vihersalaatteja yms. mutta aina niitä söin reilusti.

Leipää en yhtä saaristolaislepäpalasta lukuunottamtta syönyt. Juomana vesi.

Voin kehua kyllä Kankaanpään kuntoutuskeskuksen salaattivalikoimaa vaikka itse pääruokapuoli oli vähän huonompi. Aina sai koottua salaateista ja vihanneksista itselle hienon hyvän annoksen. Jokaisella pääruoalla oli myös tarjolla höyrytettyjä vihanneksia.

Aamupalojakin voin kehua.

Aina oli tarjolla perus leivät päällisineen, kananmunat, jogurtit, kahvit.... niin että sai vatsan täyteen. Ekana päivänä nappasin puolikkaan leivän, joka jäi syömättä. Sen jälkeen melkeen mun perussetti oli kananmuna, leikkele+juusto+vihannekset ja jos oli maustamatonta jogua niin sitä. Jotenkin ihana vaan mennä noutopöytään ja kerätä omalle lautaselle kaikkea mistä tykkää.

Plus tottakai juosta täyttämässä lasten lautasia, mukeja ja pyyhkimässä kaatuneita mehumukeja.

Miltä se sitten tuntui? Tottakai vatsa reagoi kun yhtäkkiä palasin syömään normaalisti. Mun päänuppi oli aika sekaisin, koska nälkähän mulla ei tietenkään ollut. Suolisto toimi epävakaasti, jopa vähän löysästi. Koko ajan oli semmoinen fiilis, että kun pääsis takaisin dieetille, että tämä syöminen oli ikäänkuin vähän ylimääräistä vaivaa. Mitään turvotuksia ei sen enempää tullut kun en mässyttänyt sokeria enkä hiilareita, mutta tietty täyteläinen olo oli koko ajan.

Ja tietty tuli muutamia semmoisia vahinkolaukauksia kuten tuossa kuvassa oleva sokerillinen jogurtti. Luulin sen olevan luonnonjogua, mutta eipä ollutkaan. Mutta kaikenkaikkiaan se ei mennyt mitenkään erityisen huonosti. Paino nousi kilon verran siitä alimmasta (ja siinä se on nyt pysynyt) ja olen nyt tässä vähän kompastellut ja miettinyt että miten saisi päänupin tajuamaan että on tosiaan 10 kiloa lähtenyt. Ja miten saisi seuraavat 10 kiloa lähtemään.

Peilistä katsoo nyt jonkun verran eri ihminen. 10 kiloa mun mitoissa ei ole kuitenkaan niin paljoa, että vaatteita vielä joutuisi vaihtamaan pienempiin, koossa 48 mennään siis edelleen. Mutta tämä ei missään nimessä ole tässä, tämä on vasta alkua mun hyvinvoinnin lisäämiseen. Isoja juttuja on jo nyt tapahtunut, mutta paljon on vielä edessäkin.

Sitä hyvinvointihommaa - miten on edennyt

Muutama asukuva. En muista oliko nämä dieettiä ennen vai sen alkamisen jälkeen. Selvä se on, että lihava nainen siinä on. Nyt tämä lihava nainen on laihtunut jo 6,6 KILOA eli painoindeksi on laskenut sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon.

Tarkoitus on tällä rykäyksellä päästä sinne merkittävän ylipainon puolelle ja tietysti mitä lähemmäs sitä lievää pääsen, sen parempi. Ja sinne mä varmaan tulen jäämään.

Taannoin vietettiin syömishäiriöliiton tärkeää "älä laihduta"- päivää joka on koskettanut minuakin. Olen laihduttanut aikaisemmin elämässäni monellakin eri tavalla ja jojoillut -> lopulta sairastunut bulimiaan. Tiedostan kyllä montakin syytä, mitkä siihen on johtanut. Ehkä päänupin sisällä suurin oli kuitenkin se, että laihdutin peilikuvan ja hyväksynnän saamisen vuoksi.

Nyt en edes muista milloin oon viimeks oksentanut, useaan vuoteen en ainakaan. Kai sitä voisi sanoa, että bulimia on selätetty??

Kuitenkin syy, miksi valitsin tämän vlcd-dieetin (johon kuuluu myös 500 grammaa vihanneksia ja hieman proteiinia päivässä ja joka silti voisi laukaista bulimian uudestaan) on se, että tämä sopii mulle juuri tähän elämäntilanteeseen. Mun ei ole juuri koskaan muutenkaan nälkä, joten en tarvitse tähän sen suurempaa itsekuria. Kroppa saa ravintoa, verensokerit pysyy tasaisena ja paino putoaa. Säästän aikaa ruokien kokkailussa itselleni ja käytän senkin lapsiin ja muuhun hyvinvointiin. Enkä stressaa ruoasta, se on suurin ero verrattuna noihin superdieetteihin ja muihin.

Ja kun verensokerit pysyy tasaisena, ei illalla tuu ahmimishimoja. Vihanneksia ja protskua mussutan illalla lasten kanssa pöydässä, joten hekään ei tätä nyt ihmettele.

Ja kun sanoin, että suurin syy on tässä TERVEYS. Niin se on! Mun paastoverensokeri oli maaliskuussa verikokeissa 9,2!!!! Kotimittauksissa pääsääntöisesti yli 7. Viime perjantaina sen mittasin ja oli 5,9. Eli jo pienikin painonpudotus aiheutti jo näin ison muutoksen! Tää on valtavan hieno juttu. Ja tää menee nyt neljättä viikkoa jo ihan rutiinilla. Epäilin alussa, ettei tämä toimi, että keho muistaa jojottelut ja superdieetit. Mutta luojan kiitos tämä toimii! Samoin se hirvittävä väsymys, mitä oli alkuvuodesta, se on hävinnyt suurimmaksi osaksi.

Onhan tässä negatiivisiakin puolia. Painon tippuessa lihasmassa vähenee, riski puutostiloille on olemassa ja ennenkaikkea kehon riski joutua säästöliekille. Tiedostan ne kyllä itsekin ja säästöliekin kanssa täytyy olla erityisen valppaana.

Tottakai iso osa tätä prosessia on miettiä, että mitä sitten jatkossa.  Kuinka kauan tätä jatkan ja mihin lopetan (ok, lopetan meidän sovaan joka alkaa 10.6 anyway). Mitä sitten, miten palata normaaliin ruokavalioon ja onko mun kohdalla se normaali ruokavalio minkälainen. Onko vähähiilarinen, vege vai mitä.

Mutta siihen on onneksi vielä aikaa ja tärkeintä on nyt jatkaa sitkeästi tätä laskusuuntaa. Eilen venyttelin illalla ja iloitsin siitä, että vatsa ei enää ollut niin pahasti tiellä. Että pienistä asioista suuri ilo!

 Mitään aktiivista liikuntaa en ole tässä lisännyt, kotihommat on aika riittäviä. Kentän laidalla potkiskelen palloa ja touhuan pihahommia kun muilta tekemisiltäni jaksan. Työpäivän aikana tulee noin 1,5 km käveltyä autolta työpaikalle ja takaisin autolle. Ja vähän venyttelyä kotona. Ulkoilua, lenkkeilyä, luonnossa liikkumista, pihatöitä... niillä mennään toistaiseksi.


Tätä aktiivista ruskettunutta Iiristä tuskin enää tulen näkemään. Kuntosalihimot ovat kokonaan kadonneet viime vuosina, jonkunlainen hiit/crosffit/crosstraining tyyppinen harjoittelu kyllä kiinnostaa, mutta just nyt mielentila ja aikataulu ei oikein anna myöten, että voisi alkaa säännöllisesti mitään harrastamaan. Joskus sitten, kun sen aika on.

Mutta fyysinen olo on hyvä, parempi kuin aikoihin. Vanhat vaatteet ja sormukset alkavat pikkuhiljaa mahtua taas päälle yksi kerrallaan, tuleehan siitä hyvä mieli.

Tässä tälleen lyhyesti, mitä nyt dieettirintamalla on menossa. Tuun varmasti kirjoittamaan tästä vielä lisääkin.

Pakollinen muutos

Mua seuraavat lukijat tiedätte, että mun elämä on ollut viimeiset 2 vuotta melkoista haastetta ja haipakkaa. Kaiken härdellin ja stressin keskellä en ole pystynyt yhtään kiinnittämään huomiota omaan vointiin tai itseeni. Äitiys eron keskellä tilanteessa, kun toinen osapuoli ei oikein kykene hoitamaan vastuutaan, on vienyt ihan täysin kaiken aikani, voimani ja ennenkaikkea ajatukseni. Liikunta jäi, ruokahalu hävisi (paitsi väsymystä korvasin makealla), sosiaaliset suhteet ovat hyytyneet.

Elämä on päivä kerrallaan eteenpäin tarpomista ja välillä näiden kuukausien aikana on kieltämättä tuntunut kuin tarpoisi lumihangessa. Paino on jostain kumman syystä pysynyt samana viimeiset kaksi vuotta, mutta olen hyvin ylipainoinen kaikilla mittareilla ja myös riskiryhmässä sairastua moneen ylipainoon liittyvään sairauteen.

Alkuvuodesta oli pieni positiivisuuden pilkahdus ja ajatuksia siitä, että nyt rupean vihdoin keskittymään myös itseeni ja omaan jaksamiseeni. Että ruokavalio, lepo ja muut jutut. No mutta eihän siitä mitään tullut kun alkoi sitten nuo esikoisen ongelmat. Jätin itseni taas sivuun.

Jossain vaiheessa kevättä huomasin, että mun väsymys ei mene ollenkaan ohitse. Vaikka kuinka lepäisin ja nukkuisin, tuntuu että en jaksa mitään. Hengästyn kävellessä nopeasti, saan ihmeellisiä tuskanhiki-kohtauksia, migreeni tuli ihan uutena juttuna ja ylipäätänsä se etten kestä kovin hyvin kirkkaita valoja ja ääntä. Noin kuukausi sitten huomasin yhtäkkiä, että mulla on näkö huonontunut. Eli 10 vuotta sitten leikatut silmät jotka ovat palvelleet tähän asti täydellisesti, eivät toimikaan enää niin hyvin. Huomasin kyllä senkin, että näkö on välillä parempi ja välillä taas huonompi.

Hoitava lääkärini on tällä hetkellä psykiatri. Eli hän käytännössä hoitaa mun mielialapuolen ja auttaa sitten muissakin jutuissa. Hänelle valittelin ihan hirveää väsymystäni ja ensin mietittiinkin, että onko se kevätväsymystä. Mutta ei mene ohi. Muuteltiin vähän lääkitystä - mutta eipä siltikään mennyt ohi. Sitten sain reseptin lääkkeeseen, jonka pitäisi virkistää mun mielialaa. Ja lähetteen verikokeisiin. Monien sattumuksien jälkeen pääsin antamaan verinäytteen ja olipa hyvä, että siellä kävin kun alkoi vyyhti selviämään.

Eli tämä usean vuoden kropan laiminlyönti nyt näkyy konkreettisesti veriarvoissa. Paastosokeri oli isosti koholla, kilpirauhasarvot matalahkot (edelleen, mutta viitteissä), ferritiini matalahko ja samoin muutamat punasolujen kokoon ja rautapitoisuuteen liittyvät arvot olivat alle viitteiden. Se oli pakko myöntää niitä papereita katsoessa, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Ja nyt on pakko tehdä jotain. Tilanne ei mitenkään parane enää itsestään ja koska mulla ei ole mitenkään resursseja ja jaksamista mihinkään suurempaan elämäntaparemonttiin tässä vaiheessa, niin valitsin hyvin yksinkertaisen ja tehokkaan tavan edetä painonpudotuksessa. Tulen kertomaan siitä jatkossa lisää ja myös sitä, että miksi juuri tähän tapaan päädyin. Minulla on tästä kokemusta myös menneisyydessä ja tähän tilanteeseen se sopii todella hyvin.

Tulen seuraamaan tottakai veriarvoja, verensokereita ja kaikkia muita oireita tiiviisti ja olen yhteydessä säännöllisesti terveydenhoitajaan.

Noi motivaatiolauseet on mulle muuten tosi hyvä tsemppari! Välillä laitan instagramiinkin niitä. Pelkästään lukeminen saa jo hyvälle tuulelle ja vahvistaa ehkä ajatuksia niinä heikkoina hetkinä.

En minä ehkä tässä nyt loista, mutta terveys on nyt laitettava kaiken edelle. Sanotaanhan sitä, että ensin happinaamari omalle naamalle ja sitten vasta lapsille. Tässä kunnossa minusta ei ole mihinkään.

Kukaan muu ei tätä pysty tekemään, kuin minä. Ja mun on se tehtävä.