2020

Aikaa on kulunut ja olen monta kertaa miettinyt, että lopetanko blogin vai en. Tänne se on jäänyt kuitenkin pyörimään kun en ole oikein saanut päätettyä kumpaankaan suuntaan. Tämäkin postaus on pyörinyt pari kuukautta tässä luonnoksissa...

Mennyt talvi oli vaikea. En tiedä oliko vaikein tähän asti, mutta tarpeeksi vaikea kuitenkin.

Eteläiseen suomeen ei tullut koskaan lumipeitettä ja selkeästi pimeys plus kaikki muut ongelmat tekivät olemisestani sietämätöntä. Olin ensin tosiaan sairauslomalla ja töihin palatessani oli aivan selvää, etten tule jaksamaan nykyistä työtahtia. En jaksanut töissä enkä kotona.

Jaksamiselle tuli siis täysi stoppi ja hetken luulin jo vajoavani niiin syvään sumuun, ettei siitä olisi enää paluuta. 12 tunnin yöunet eivät tuntuneet riittävän ja koko hereilläoloajan olin stressaantunut joka levisi tietenkin lapsiin ja muuhun ympäristöön. Mieli oli aivan maassa ja ajatukset olivat hyvinkin toivottomia. Tulevaisuudelta en odottanut juuri mitään, yritin vain selvitä päïvän kerrallaan.

Luojan kiitos pimein talvi taittui ja maaliskuussa alkoi tuntua siltä, että elämä alkaa voittaa.

Pimeimmän talven ylitin hissukseen kotona, lääkkeillä, unella, sairauslomalla. Puikot oli käsissäni kerran jos toisenkin.

Syksyn ehkä kiihkein neulontatyö on tuossa päälläni sovituksessa. Dropsin merinolangasta dropsin ohjeella tehty islantilaispusero riddari oli tällä kertaa minulle itselleni. Ja onpa muuten ihanan lämmin ja pehmoinen. Tulen tekemään näitä varmasti lisää <3 Jotenkin on ihana nähdä, että omista käsistä oikeasti syntyy jotain valmista. Minä kun en ole mikään taitelija tai muukaan luova ihminen, niin nämä neulomishommat sopii mulle parhaiten.

Mutta tosiaan, otsikon mukaisesti ajattelin, että voisi vähän avata sitä mitä vuoden 2020 ajattelen ja toivon tuovan tullessaan. Mitä kaikkea siihen voisi kuulua ja miten asioiden toivoisin etenevän.

Remontista on täällä blogissa ollut monta kertaa kirjoituksia ja olen myös kertonut, että aika loppusuoralla ollaan. Oikeastaan kaikki muu on valmista, paitsi sähkömittaukset ja muutamat pienet sähkötyöt (huhtikuun alun päivitys: olen vihdoin löytänyt sähkärin näitä tekemään). Exä on talossa ollut ns. vastaavana, joten hän tulee tänne tekemään lopputarkastuksen ja yritän sen nyt hammasta purren kestää. Koska sen jälkeen kaikki on tehty, dokumentoitu ja tarkastettu.

Tietenkään se ei tarkoita, että asiat olisi kaikkinensa valmiita koska vanhan talon vanha piha tarvitsee paljon lapiota ja ulkovarastot maalipensseleitä. Keväällä joudun kaatamaan myös pari-kolme puuta ja tekemään niistä halkoja joilla saa lämmittää sitten tulevana talvena.  Mutta kun paperihommat on hoidettu vihdoin ja lopputarkastus tehty, on iso taakka mun harteilta. Mulla on sen jälkeen lupa ja mahdollisuudet tehdä mitä haluan, voin vaikka myydä tämän koko murheenkryynitalon.

Minähän lunastin exän tästä ulos aikanaan eron yhteydessä talon remontin ollessa keskeneräinen ja monellakin tavalla se asia on painanut mieltäni tässä tämän kaksi vuotta. Olihan tämä talo meidän yhteinen projekti ja me ollaan remontoitu tämä lattiasta kattoon yhdessä. Me muutettiin tänne kolmannen lapsen juuri synnyttyä ja tottakai tässä oli mulla ainakin isoja haaveita silloin, että elämä vihdoin asettuu  ja päästään vuosien remonttihommien jälkeen elämään tasaista perhe-elämää. Toisin kävi.

Ja nyt kaksi vuotta yksin tätä hallinnoineena olen huomannut, että omakotitalossa on paljon tehtävää ja huolehdittavaa ja olen viime aikoina vaan alkanut miettimään että onko tämä oikeasti kuitenkaan mun juttu.


Ajattelen myös, että mulla jotenkin se ydinperheen maenetys samalla oli myös tietynlaisen elämäntavan menetys, samalla monien haaveiden ja toiveiden lopullinen menetys. Jos olisin nuorempi, olisin voinut ehkä löytää toisen miehen ja tehdä vielä lapsia ja perustaa jonkunlaisen perheen.  Mutta nyt tilanne ei ole niin. Olen 43 vuotias eronnut kolmen lapsen äiti. Mihin minä enää tarvitsen omakotitaloa ja isoa pihaa?  Usein tuntuu, että siitä on vain vaivaa.

Ja toisaalta en ole ihan varma siitäkään, pidänkö nykyisestä asuinalueestamme. Tokihan on ihana iso piha, on ranta ja venelaiturit lähellä. Tämä on saari. Mutta ydinperheiden ja ehkä hieman paremman väen asuinalueena en ole koskaan oikein kotiutunut tänne kunnolla. Haluaisin lähemmäs palveluita, ehkä jopa pyörämatkan päähän työpaikalta. Tulen myös aina olemaan eronneena muita perheitä huonommassa taloudellisessa asemassa, ja se erottuu kyllä tässä asuinyhteisössä nopeasti.


Eron jälkeen on koko tämän kahden vuoden ajan ollut vähän väliä kriisitilanteita, jonka vuoksi olen ollut todella väsynyt ja stressaantunut enkä ole jaksanut jatkoa enempää pohtia. Ja tietyllä tavalla toki olen antanut itselleni myös aikaa asioiden kanssa. Isot päätökset eivät synny hetkessä. Ja kun täytyy koko elämän katsantokulmaa muuttaa, siis ihan kaikkea, niin onhan siinä iso prosessointi.



Mutta kuten sanottua, asiat pyörivät ajoittain mielessä. Työpaikkani keskeinen sijainti antaa mahdollisuuden muuttaa tosi moneen eri suuntaan joten sikäli ei rajoitteita ole. Ja onhan aina mahdollista myös vaihtaa työpaikkaa, onneksi oon valinnut alan, jolla työllistyminen ei ole niin hirveän vaikeaa.

Kuvat on muuten Paraisilta, tehtiin päiväretki. Ja on tehty tosi paljon muitakin retkiä. Enimmäkseen tyttöjen kanssa, nepsy ei halua paljoa kotoa enää nykyään poistua. Ei edes minun kanssa kahdestaan. Yritän pitää tytöissä luontoinnostusta yllä, mutta kyllähän se nykyajan lapsilla on yhä vaikeampaa saada heitä kännykän ja tabletin takaa pois.

8v sai multa synttärilahjaksi ikioman puukon ja kuksan ja näytti niistä kyllä onneksi pitävän. Ja siskot kyllä tulevat keskenään jotenkin tosi hienosti, isompi huolehtii ja opettaa pienempää pyytämättäkin ja toisaalta ilman nepsyä meillä on usein paljon rennompi ja levollisempi (ja iloisempi) tunnelma reissuillamme.

Ajatuksia on, että lähden myös vanhemman tyttäreni kanssa kesämmällä kahdestaan luontoreissuille. Suomi on täynnä hienoja luonnonpuistoja ja kansallispuistoja ja yhden kanssa pystyy paremmin keskittymään opettamaan asioita ja toisaalta tietysti hän saa myös jakamattoman huomion. Me olemme myös jonossa koiranpentuun, mutta sen asian kanssa olen ollut todella maltillinen ja kesäksi 2020 meille ei vielä pentua tule. Palaan siihen sitten myöhemmin!

Olen nyt jonkun verrankin miettinyt sitä, että erosta tosiaan on jo kaksi vuotta. Monistakin syistä toipuminen on ollut tosi vaikeaa enkä ole oikein pystynyt hyväksymään tilannetta vieläkään kunnolla. Pitkän avioliiton ja "shokkieron" hyväksyminen on oikeasti pitkä ja tuskallinen prosessi.

Lasten tähden yritän toimia reilusti ja piilottaa tunteeni exää kohtaan, mutta ne tunteet ovat siellä vielä olemassa. Olen miettinyt, että sekä ydinperheen menettäminen, että sen henkilön pettäminen keneen luotin kaikkein eniten, on yhdistelmänä todella vaikea käydä läpi ja hyväksyä. Minulla on traumaattinen historia lapsuudesta asti, eikä juurikaan mitään omia verkostoja suomessa joten tottakai lasten isä oli kaikkien ongelmien keskelläkin se vakaa puu johon uskalsin nojata ja näyttää hyvin pitkään kaikki tunteeni.

Tilannetta on hankaloittanut se, että tuo nainen kenen kanssa minua petettiin on edelleen kuvioissa. Hän on läsnä lasten elämässä, askartelee, ompelee, leipoo, meikkaa... tekee monenlaisia juttuja mitä minä haluaisin lasteni kanssa tehdä, mutta tilanteen ollessa tämä  en ehdi ja erityislapsen äitinä olen vaan niin raato kaiken vastuun kaatuessa mun niskaan, että en yksinkertaisesti kykene.

Roolitus meillä hyvin pitkälle on se, että mä hoidan kaiken vastuun ja isä avovaimoineen hoitaa huvit. Ja se on hyvin raskasta, niin ajatella kuin myös elää koska yhä useammin minä olen epäsuosiossa ja saan kuulla kuinka kivaa siellä toisen vanhemman luona on. 

Joten talon lisäksi nämä asiat enemmän ja vähemmän kuormittavat arkeani. Joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat minulle tehneet pahaa. Joudun kohtaamaan exän joka elää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut (juu, jotain tunnepuolen problematiikkaa) ja ennenkaikkea jakamaan lasteni arjen tahtomattani. Mutta kun järkikin sanoo, että ei tämä voi eikä saa jatkua näin ikuisesti. Että minunkin pitäisi päästä eteenpäin elämässäni.

Palaan tähän taloasiaan.

Lasten kanssa aina joskus jutellaan siitä, millaista olisi muuttaa ja mihin muutettaisiin. Vähän vaihtelevia vastauksia on tullut, mutta kyllähän se esiin tulee että kaverit on jo näillä isommilla tärkeät. Että lähelle ehkä ennemmin kuin kauemmas. Toisaalta lapset on sopeutuvia ja vielä suht koht pieniä. Toisaalta nepsylle muutto on valtava ponnistus. Toisaalta ja toisaalta. Tykätään luonnosta - tykätään kaupungista jne. Ehkä ainoa mun pakollinen vaatimus paikalta on se, että siellä on oltava ranta kävelymatkan päässä. Järvenranta, merenranta, ihan sama mutta se on oltava. Olen itse kasvanut lapsuuteni järvisuomessa ja haluan että mun lapsetkin pääsevät uimaan ja me perheenä veneilemään helposti.

Siinä nousee usein nämä muuttohaaveet minulla. Päässä pyörii ajatus, että nyt voisi oikeasti tehdä isomman muutoksen, palata juurilleni (keski-suomeen), hakeutua pääkaupunkiseudulle (töiden perässä), tai vaikka lähteä pohjoiseen. Toisaalta lähivanhempana olen paljon etävanhempaa sidottu, pitäisi olla todella hyvät perustelut muuttaa yhtään etäämmälle. Mutta kuitenkin mahdollisuudet ovat avoimet. Tehdä päätöksiä, jotka voisivat olla sekä minulle että lapsille loppujen lopuksi hyviä.

Haluan nyt tämän vuoden 2020 aikana käydä näitä asioita läpi ja olenkin aloittamassa terapiakäyntejä. Että vuoden lopussa olisi vihdoinkin joku suunnitelma tulevaisuuteen.

Onhan se totta, että erityislapsiperheenä kaikki muutokset ovat meille normaalia isompia ja ylipäätänsä muutoksiin pyrkiminen on tässä tilanteessa vähän absurdia kun juuri ja juuri selvitään arjesta.

 

Mutta tietyllä tavalla ajattelen, että jos muutos johtaa siihen että voin itse paremmin, niin koko perheeni voi paremmin. Ja kun mennyt nyt oikeasti on mennyttä, niin ehkä niiden asioiden hävittäminen jotka konkreettisesti muistuttaa minua siitä päivittäin, voisi olla kuitenkin hyvä ratkaisu.

Mutta hitaita nämä prosessit ovat, kovin hitaita. Siihen asti yritetään pitää arki ja oma pää kasassa.

Vuosi(kymmen) vaihtui

Vuosi 2019

Mistä tänä vuonna tekemästäsi asiasta olet erityisen ylpeä
Olen päässyt autistin mielenmaailmaan sisään. Se on ehdottomasti suurin saavutukseni. Aikaisemmin käyty terapiani ja siinä tekemäni tunnetyö on ollut tässä prosessissa isona hyötynä. Ja kun lapseni ymmärsi minun ymmärtävän häntä, meille syntyi aivan uudenlainen yhteys. Muistan edelleen sen hetken, kun tajusin yhteyden syntyneen ja minulle tuli itku siitä kuinka onnellinen olinkaan.

Kuka oli inspiroivin ihminen, jonka tapasit tänä vuonna?
Vaikea sanoa.. vuosi oli hyvin pitkälle sisäänpäinkääntyneisyyden vuosi eli en tavannut paljoakaan uusia ihmisiä. Mutta jos joku mieleenjäänyt tuttavuus pitäisi sanoa, niin se on tyttären entinen futisvalmentaja. Hän toi meidän elämään paljon iloa ja väriä. Ja nyt kun mietin, yksi henkilö joka sai minut ajattelemaan autismia paljon positiivisemmassa valossa oli tietenkin Greta Thundenberg. Hänen vuotensa 2019 jotenkin avasi minulle sitä, miten autismin kirjolainen pystyy olemaan meitä neurotyypillisempiä huomattavasti pitkäjänteisempi ja voimakastahtoisempi niissä asioissa, mitä kokee tärkeinä.


Mikä lukemasi kirja, runo tai lehtiartikkeli sai sinut ajattelemaan uudella tavalla?
Nyt mennään vaikealle alueelle. Luin koko vuonna vain yhden kirjan ja siitä ei sen enempää...
Facebook osaa jotenkin profiloida minut hyvin ja eteeni napsahteli tuon tuosta lehtiartikkeleita siitä miten nainen voimaantuu ja itsenäistyy nelikymppisenä. Ehkä tämä viimeisin menaisten juttu naisesta, joka alkoi kaivata yksinoloa ja löysi erämaasta paikan rauhoittua ja kerätä voimia, osui ja upposi isosti. Olen eron jälkeen tehnyt itsenäistymisprosessia hitaasti, mutta varmasti ja tietyllä tavalla tuntuu että nälkä ei siinä lopu ollenkaan. Ja tottahan erityislapsen äitinä sitä kaipaa myös itse erityisen paljon omaa rauhaa silloin kun on sitä "lapsivapaata".


Mitkä musiikkikappaleet olivat merkittäviä sinulle tänä vuonna? 
Vaikea kysymys. Vuodet menevät sekaisin keskenään. Oliko se tänä vuonna kun Anna Puun laulu "ota minut sellaisena kuin oon" osui ja upposi. Loppuvuodesta soi Irinan "mä haluun olla yksin". Niissä ehkä oli se isoin merkitys.  Mutta loppupeleissä kuuntelen musiikkia hyvin vähän, aina kun suinkin saan  vapaata niin pyrin hiljaisuuteen.

 Mille asioille nauroit tänä vuonna niin paljon, ettet saanut henkeä?
Vaikea sanoa tähänkään mitään. Miesystävän kanssa meillä on kyllä hyvin samanlainen huumorintaju ja saatetaan saada melkoisia hekotuskohtauksia ihan muuten vain. Tyttären peleissä olen myös iloinnut ja nauranut hyvinkin paljon. Paljon onnistumisia, hassuja tempauksia ja muuta iloisia juttuja. Töissä myös joku murjaisee kahvipöydässä silloin tällöin hyvän vitsin. Ehkä voi tähän sanoa, että ilman hyvää itseironian osaamistä ei tässä elämässä pitkälle pötkisi.

 
Mitkä olivat vuoden suosikkielokuvasi? 
En muista että olisin käynyt leffassa. Enkä kyllä taida muistaa edes yhtään elokuvaa jonka olisin katsonut kokonaan. 
  
Mitä pelkäsit vuoden alussa, mitä et enää tänä päivänä pelkää?
Mitähän minä pelkäsin. No tietysti nepsytaipaleemme oli hyvin alussa ja vuosi sitten esikoiseni ei suostunut palaamaan joululomalta kouluun. Aika oli hyvin haastavaa muutenkin. Taisin minä pelätä silloin, että en tule pärjäämään ja että jotain kauheaa tapahtuu. Ja olihan vuosi monelta osalta hyvin mahdotonkin, vastoinkäymisiä tuli kuukausittain. Nyt kun oikein mietin, onhan tuo sama pelko edelleen hyvin läsnä meidän arjessa, mutta kai sen tiedostaminen on jo pieni osa sen selättämistä.

 
Millä keinoin pidit huolta itsestäsi tänä vuonna?
Mulla on hyvin rajallisesti omaa aikaa. Lasten arkitapaamiset isällään menee niin, etteivät ole yhtäaikaa siellä, joten käytännössä olen vapaa vain joka toinen viikonloppu. Loppuvuodesta 6 viikon sairausloma oli varmaan sitä huolenpitoa suurimmissa määrin. Muuten olen pyrkinyt olemaan paljon luonnossa ja meren äärellä ja miesystäväni kanssa. Ja painonpudotus on ollut fyysistä huolenpitoa tietysti, että kaiken kaikkiaan jaksaisin paremmin.

Mitä asioita toivot vieväsi mukanasi myös uuteen vuoteen?  
No ensimmäisenä toivon, että viime vuonna hyvin alkanut laihdutus ja sitä kautta iso elämäntaparemontti jatkuisi. Edes hiljalleen tai pyrähdyksittäin. Elämä ei ole helppoa, mutta hyväkuntoisena ja hoikempana jaksan huomattavasti enemmän. Eikä tähän tarvita mitään lisäsairauksia enempää. Toivon myös, että minun ei tarvitsisi enää murehtia lasten asioista isällään. Huolta on ollut ja kaikenlaisia tapahtumia lähes joka kuukausi, olen selkeästi ja painokkaasti tuonut sitä esiin että lastensuojelun tehtävä on saada asiat toisessa päässä kuntoon. Toivon ja aion viedä tämän prosessin tämmöisenään vuoteen 2020.  Hyvin alkanut talomme remontin loppuunsaattaminen myös vuonna 2020, olisi jo vihdoin sen aika <3

Mitkä viisi asiaa teit tänä vuonna, joita et olisi ikinä uskonut tekeväsi?
Korjasin autoa lähes 4000 eurolla (ihan hirveää). Rakennutin (ja osallistuin siinä itsekin tekemiseen) kuistin. Sain talon valmiiksi lvi-tarkastusta varten (kaikenlaista korjaajaa ja tutkijaa kävi täällä). Otin vastuun seuramme tyttöjalkapallosta kokonaisuudessaan. Olin pitkällä sairauslomalla (romahdus tuli nopeasti ja yllättäen).

Mitkä olivat vuotesi suosikkiasiat?  
Eräretki ystävän kanssa. Telttailut miesystävän kanssa. Tyttären onnistumiset ja edistymiset jalkapallossa. Laihtuminen. Nepsylapsen asioiden eteneminen.


Mitkä olivat tärkeimmät tänä vuonna oppimasi asiat?
Opin, että kaikki asiat eivät ole käsissäni. Oli tosi vaikea myöntää itselle, että mulla ei ole enää mitään valtaa exän tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Sain kirjaimellisesti niin järkyttävää paskaa niskaani elokuussa, että vähänkin huonommassa kunnossa olisin hajonnut aivan kokonaan (toki kestin sen lasten vuoksi ja hajosin sitten vasta pari kuukautta myöhemmin).

Opin, että en oikein itse tunnista omia voimavarojani. Marraskuinen romahdus tuli mulle tavallaan vähän niinkuin kulman takaa, tosi nopeasti aivot siirtyivät totaaliseen hätätilaan ja mun toimintakyky heikkeni. Siinä on iso työ jatkossa opetella tunnistamaan omia voimavaroja. Tämä Suunnon kello on auttanut todella paljon ja tuonut muutenkin lisää tietoa mun voinnistani. Jopa pieni nepsyni kysyi, että voisiko hän saada tämmöisen kellon joka auttaisi häntä tunnistamaan omaa jaksamistaan <3

Opin, että minulla on isoja vaikeuksia asettaa rajoja. Rajojani on rikottu lähes koko elämäni ja vaikka usein reagoin siihen, on mun silti vaikea puolustaa ja määritellä niitä.

Opin, että minä pystyn kun haluan! Tämä exältä kesken jäänyt remontti oli iso harmaa mörkö mulle mutta kun vihdoin sain keskeneräiset asiat alulle, ne todellakin lähtivät etenemään. Siinä ehkä tuntui jopa siltä, ettei ole asioita mihin en pystyisi. Netti on täynnä apua ja tietoa asioista aina renkaiden vaihtamisesta roskakatoksen rakennusohjeisiin. 


Mikä on lempivalokuvasi tältä vuodelta?
Tämä on ihan järjettömän vaikea valinta koska olen ottanut hirveästi hienoja kuvia tänä vuonna. Kuvia tilanteista joissa olen merellä rauhallisena ja tyynenä, kuvia rakkaimpieni kanssa, kuvia jalkapallosta. Tuolla ig:ssähän ne kaikkein parhaimmat tietysti ovat.

Ehkä tämä kuva Liesjärven kansallispuistosta, kun telttailimme ystävän kanssa ensimmäistä kertaa... tämähän oli aika iso käännekohta, olin ihan viimeisilläni ennen romahdusta tässä ja silti nautin reissusta. Naisten kesken, omalla autolla. Muistan miettineeni siellä, että tässä sitä on, koko "omaisuus" mukana ja voi mennä minne haluaa. Nauttia vaan olemisesta luonnossa.

 

Mitkä viisi asiaa haluaisit sanoa läheisillesi?

Haluaisin näin vuoden lopussa sanoa, että pitäkää läheisistänne huolta. Minä olin vuonna 2019 useita kertoja aivan totaalisessa romahduspisteessä ja jälkeenpäin tajusin, että pelkästään se että joku olisi kysynyt "miten voit", olisi auttanut jaksamaan taas seuraavan viikon. Onneksi oli miesystävä ja yksi tärkeä ihminen joka on kannatellut mua pitkin matkaa, silloin olen myös parhaani mukana yrittänyt olla vastavuoroisesti tukemassa tarvittaessa. Minä syön melkein maksimaalista masennuslääkitystä, että jaksan päivän kerrallaan ja tiedän että lapsieni kanssa olen varmasti monelle hankala taakka edes kutsua kylään. Kaikilla ei ole sukulaisverkostoja ja monet meistä eronneista on todellakin hyvin yksinäisiä. Itse tein päätöksen lopettaa facebook-tykkäämisen, sen sijaan kommentoin aina kun jonkun kuulumiset koskettavat minua. Pieni päätös sekin on, mutta askel lähemmäs toisesta välittämistä. Niistä., ketkä ovat minun lähelläni olleet ja auttaneet jaksamaan, olen ihan hirveän kiitollinen ja toivon tietenkin, että minustakin on iloa ja tukea nyt ja tulevaisuudessa.

Missä paikoissa koit suurinta elämäniloa tänä vuonna? Luonnossa, merellä, jalkapallokentän laidalla. Toistanko itseäni?:)

Missä paikassa koit olevasi eniten oma itsesi? Raskaan liiton ja eron jälkeen aloin palautumaan aika nopeasti omaksi itsekseni. Tai löytämään ne asiat mitä minä olen ja olin ennen kuin tapasin exäni. Ei ne ollut paikkoja, ne oli hetkiä. Saaressa. Kuistin lautoja maalatessa. Peiliin katsoessa.


Mitkä olivat lempiruokiasi tänä vuonna?
Mun tuli käytyä ulkona syömässä miesihmisen kanssa useamman kerran. Sitä ei ollut tapahtunut varmaan kymmeneen vuoteen. Joten kaikki mitä siellä ulkona syötiinkään!

Miten selviydyit stressaavista ajoista?
Hammasta purren. Lääkityksellä ja hoitosuhteella. Ystävällä. Unelmilla ja haaveilla. Töissäkäymällä.

Mitkä kehut vaikuttivat sinuun tänä vuonna eniten?
Ihan kaikki kehut. Itsetuntoni ei ole ollut kovin hyvä viime aikoina.

Ketkä ihmiset elämässäsi saavat sinusta parhaat pirteet esiin? Veikkaan, että työkaverit!


Mitkä tänä vuonna ostamasi vaatteet tuntuivat eniten sinulta? Pahin mustavalkoinen trikootunikakausi ehkä on vihdoin menossa ohi ja aloin pukeutumaan laihdutmisen myötä ns. normaaleihin vaatteisiin taas. Mutta silti ME&I kukkamekko jonka ostin käytettynä oli päälläni hyvin paljon kesällä. Semmoinen söpö vähän seitkytluvuntyylinen kukkakuosi. Mun värit <3


Mitä et malta odottaa jättää taaksesi vuoteen 2019?  
Kirjoitin jo ylempänä, että jätin lapsen isän asioista huolehtimisen. Paljon muita asioita kannan mukanani, koska vuosi oli aika opettavainen.

 Mitkä olivat parhaat vuonna 2019 saamasi neuvot?  Ym. kohtaan liittyen sain useita neuvoja, hyviä. Sain myös neuvoja rauhoittua, hengittää, rajata, pitää huolta itsestäni.


Mitkä asiat jätit tekemättä, koska sinulla ei ollut aikaa?
Itsestäni huolta pitämisen. Monin eri tavoin.

Mihin asioihin haluaisit panostaa tulevana vuonna enemmän? Haluan laihtua lisää, liikkua luonnossa, haluan kehittynä nepsyn äitinä, haluan olla lapsille luotettava ja rakas äiti. Haluan myös konkreettisesti olla enemmän lapsille läsnä ja vähemmän omien surujen ja ahdistuksen täyttämä. Haluan kuitenkin ennenkaikkea pystyä hahmottamaan kokonaisuuksia paremmin. Töissä se sujuu mutta privaattielämässä tuntuu että olen aina asioiden ja ongelmien sisällä. En tajua että asiat etenevät ja muuttuvat, jopa paranevat kun olen sitkeä. Haluan myös panostaa positiiviseen olemiseen ja toisten muistamiseen.


Mitkä piirteesi pääsivät tänä vuonna todella esiin? Mitä toivot sinulle tapahtuvan vuonna 2020.
Eiköhän se leijonaemo noussut taas astetta isommin esiin. Ihan hivenen verran myös sain musikaalisuuttani kaivettua taas ja eräilytaitojani. Näiden taitojen kehittymistä toivon. Toivon myös, että saisin elämäni järjestettyä niin, että minulla olisi aikaa myös itselleni, henkiselle ja fyysiselle hyvänäpitämiselle. Parisuhteelle. Positiivisuudelle.

Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Miten erosin - miten kannattaisi erota? Mitä ajattelen eroamisesta?

Viestittelin eilen äidin kanssa illalla ja mieleeni jotenkin jäi äidin kommentti siitä, että minun lapseni ovat jo kolmannet "isättömät" lapset peräkkäin meidän suvussa. Eli isoäitini erosi isoisästäni, äitini erosi isästäni ja nyt minä olen eronnut. Asia jotenkin jäi mua mietityttämään vähän enemmänkin, ja siitä sitten ehkä alkoi kehkeytyä tämä ajatus, että nyt voisi olla jo hyvä aika kirjoittaa erosta.

Omastani alkaa tulemaan loppukesästä jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin exäni tutustui uuteen naisystäväänsä. Siis tästä kaikesta on kulunut jo kaksi pitkää vuotta.

Vajaa vuosi sitten kirjoitti Kodin kuvalehti eroprosessistani ja siitä millä keinoin siitä jotenkin selvisin. Tottakai tuon jutun jälkeen on tapahtunut todella paljon asioita ja eroprosessin läpikäyminen oli pakko siirtää vähän sivuun muiden haasteiden vuoksi. Ja osa noista artikkelin kohdista on kyllä vieläkin kesken.

Tuo äidin kommentti tavallaan kuvasti sitä, mitä itsekin mietin pitkään. Minun ja exän liitto ei ollut todellakaan helppo. Olimme kuin yö ja päivä. Introvertti ja extrovertti. Perinteinen ja moderni. Tekninen ja humanisti. Omaa rauhaa paljon tarvitseva ja sosiaalinen. Mutta nämä vastakohtaisuudethan tässä puoleensa tottakai vetää. Joka tapauksessa lähes liiton alkuajoista tunsin, etten saanut henkistä vastakaikua ja pitkään yritin kaikin keinoin muuttaa asiaa . Minä olin itse yksinhuoltajan lapsi eikä minulla ollut sisaruksia eikä sukulaisia. Kaipasin ympärilleni suurta ja onnellista perhettä. Perhe oli minulle todella tärkeä asia.

Ja siksi en eronnut. Keksin muita keinoja tyydyttää henkistä janoani.

Ero tuli kuitenkin. Se tuli lopulta yllättäen, aivan puskan takaa. Vain puoli vuotta sen jälkeen kun olimme luvanneet toisillemme että yritämme pelastaa liittomme ja kuukausi meidän 10v hääpäivästämme. Ja se tuli tietysti lopulta shokkina. Eroilmoituksesta seuranneet kaksi viikkoa ovat juurtuneet mieleeni niin, etten varmaan koskaan unohda tapahtumia ja sanoja.

Meillä kolmas osapuoli oli voimakkaasti kuvioissa mukana ja ilmeisesti rakastumisen vuoksi piti sitten meidän lapsetkin samantien tutustuttaa tähän henkilöön. Siinä tapahtui paljon asioita, jotka rikkoivat minua. Mutta lopulta alkujärkytyksen jälkeen asiat etenivät nopeasti.  Koska mukana oli tosiaan kolmas osapuoli, päätin hoitaa eron kunnialla ja mahdollisimman nopeasti loppuun. Exän kanssa ei oikein ollut mitään järkevää puheyhteyttä koska rakastunut mies on kääntänyt selän entiselle aviovaimolleen jo tässä vaiheessa.

Eli ensimmäinen vaihe on: OTA/OTTAKAA LAKIMIES. Olipa eron syy mikä tahansa tai miten tahansa sen hoidatte, ota lakimies. Vaikka olette nyt sovussa, jättäjän huono omatunto kestää aina hyvin lyhyen aikaa.  Ja vaikka et tulisi jätetyksi, voi eron jälkeen nopeasti muuttua prioriteetit yhteisestä hyvästä omaksi hyväksi. Tai kuvioon astua kolmas pyörä, joka rupeaa vaikuttamaan asioihin. Ole terveen skeptinen, mutta silti rauhallinen. Ja ennenkaikkea, lakimiehestä ei ole mitään haittaa. Mutta voi olla sinulle paljon hyötyä.

Minä en siinä tilassa, hylättynä kolmen lapsen äitinä, olisi pystynyt mitenkään ajamaan mun ja lasten etua. Ja hyvin nopeasti se alkoikin tulla ilmi, että kannattaa olla joku, jolta voi konsultoida näitä asioita että mikä on oikein ja kohtuullista. Minä satuin olemaan siinä tilanteessa, että sain oikeusaputoimistosta lakimiehen ja häneltä kullanarvoisia ohjeita ja neuvoja. Neuvoja sain erityisesti ositukseen liittyen ja lakimies lopulta neuvotteli ja hoiti osituksen asiallisesti. Sain myös apua ja neuvoja elatukseen ja tapaamisiin liittyen ja koin, että edes joku puolusti tässä minua. Eli siinä oli myös se henkinen aspekti.

Monissa parisuhdeoppaissa sanotaan, että tämmöisessä pettämistilanteessa ei saisi pitää kiirettä. Minusta se oli täysin selvä, että kun kerran toisen mieli oli jo muualla, niin ei ole mitään järkeä hidastaa prosessia. Ja iso myllerrys siitä tulisi joka tapauksessa kaikkien elämään, odotti sitä vuoden tai viisi. Avioeron harkinta-aika on 6 kuukautta ja mielellään muut eroasiat olisi jotakuinkin oltava valmiina kun eron toinen vaihe tulee päätökseen.

Jos olet eroamassa, sinulla on todennäköisesti käynnissä iso suruprosessi ja perheellisenä joudut kannattelemaan myös erosta kärsiviä lapsia. Ehkä tulevaisuus ei juuri tällä hetkellä ole se päällimmäinen ajatus, enemmänkin että miten selviän tästä päivästä... tästä viikosta...kuukaudesta...  Mutta silti kannattaa miettiä läpi eri vaihtoehdot, myös tietysti sen toisen osapuolen kanssa. Muutanko vai jäänkö, myydäänkö vai lunastanko. Miten lapset? Kodin irtaimisto...kaikki?

Itse päätin silloin hyvin varhaisessa vaiheessa, että jos suinkin taloudellisesti pystyn järjestämään, jään asumaan kotiimme. Lapset joutuivat kokemaan valtavan mullistuksen eivätkä vieläkään 2 vuoden jälkeen ole oikein tottuneet tilanteeseen. Tein mielestäni hyvän päätöksen. Tietenkään exän remontoimassa asunnossa on välillä vähän tuskaista olla, mutta ajan kuluessa olen pikkuhiljaa alkanut ehkä asettumaan.

Lapset. Netti on pullollaan juttuja kaiken maailman etävanhemman etäännyttämisestä ja taistelusta lasten huoltajuudesta yms. Eihän se todellakaan aina mene näin, usein sopuisat erot sisältävät myös sopuisan tavan hoitaa lasten asiat. Ehkä tässä kannattaa pitää mielessä se, että joka käänteessä yrittää muistaa mikä on lasten etu. Minä olin itse niin tunnekuohussa välillä, että en olisi itse kaikista asioista kyennyt päättämään. Onneksi oli kontaktit perheneuvolaan ja lasuun, josta sitten pystyin kysymään että mitä missäkin tilanteessa on järkevintä tehdä. Ja myös päätökseni ilmoittaessa pystyin vetoamaan, että tämä ei ole mikään minun henkilökohtainen juttuni vaan asiasta olen oikeasti myös keskustellut ulkopuolisen asiantuntijan kanssa.

Meillä oli siinä alussa siltäkin osin sekavaa, että minun ja lasten tulevaisuus oli tavallaan suunniteltu ja melkeinpä jo sovittu exän ja hänen uusikkonsa kanssa. Minulle vain kerrottiin, että näin on suunniteltu. Nostihan se melkoisen raivonkin, mutta jotenkin pystyin pitkin matkaa pitämään lasten edun kaiken keskipisteenä. Ja me emme todellakaan aina olleet samaa mieltä siitä, mikä lasten etu on. Tuttavapiirissä on useita eropareja, jotka ovat oikeudessa lasten asioita puineet ja onhan sekin mahdollisuus jos ei millään pääse sopimukseen.

Nyt kun erosta tosiaan alkaa olemaan se kaksi vuotta, mitä siitä ajattelen? No kirpaiseehan se edelleen, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni sitä ydinperhettä. Ja varsinkin kun nyt on erityislapsi, niin ydinperheen merkitys olisi tässä korostunut. Mutta ymmärrän myös, että joskus sitä vaan valitsee väärin. Eron jälkeen mulle on tullut roimasti itseluottamusta siitä, että olen pärjännyt monissa asioissa itsellisesti. Toisaalta huomaan, että monissa asioissa oon palautunut takaisin samanlaiseksi mitä olin ennen liittoa. Tiedä sitten onko se hyvä vai paha, mutta selkeesti avioliitossa roolini jotenkin muuttui perinteisemmäksi...ehkä?


Tulevaisuutta olen miettinyt myös paljon. Olen kokenut jo kerran ne kaikki "omakotitalo, farmariauto, perunamaa"- unelmat kertaalleen ja kokenut myös miten ne on kaikki romahtaneet. Olen kokenut sen, miten unelmat toisen kanssa ei kohtaa ja ajatellut että unelmoin ja toteutan sitten itse omat unelmani. Minullahan on uusi seurustelusuhdekin, mutta olen päättänyt pitää sen seurustelusuhteena ihan vaan sen vuoksi, että en osaa enää unelmoida sitä perhe-elämää. Rajultahan se varmasti kuullostaa, mutta nelikymppisenä kaiken aloittaminen alusta jonkun kanssa on vaan aika iso riski. Enkä kyllä yhtään osaa sanoa, että tulenko edes koskaan enää unelmoimaan tai luomaan tiiviin parisuhteen kenenkään kanssa kun olen kerran sen jo kokenut ja menettänyt. Että vaikka kaikki lopulta meni parhain päin eron osalta, niin kyllähän siinä yksi suuri osa elämää tuli menetettyä. Ja lapsilta mahdollisuus ydinperheeseen ja molempiin vanhempiin heidän arjessaan. Ehkä helpottavinta on ollut huomata, että en ole yksin ja että minä kyllä pärjään.

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011

Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018

Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät

Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.

Leijonaäiti, erityislapsen äiti, ensiaskeleet

Niinhän siinä lopulta kävi, että minusta tuli vielä kaiken päälle erityislapsen äiti. Useita diagnooseja, jotka samalla huojensivat oloa isosti, mutta myös aiheuttivat melkoisen shokin, että miten selviän tästä eteenpäin - yksin.

Onhan se totta, että vuosia olen ihmetellyt miksi yksi lapsista on niin "erilainen" kuin muut, mutta tottakai sitä yrittää omassa mielessään jotenkin vaan ajatella, että erilaisuus menee normaalin vaihtelun rajoihin. Diagnoosien myötä olen tutustunut myös aihepiiriin ja alkanut ymmärtää, miksi mennyt avioliittoni oli niin vaikea mitä se oli. Aika periytyviähän nämä jutut valitettavasti ovat.

Tunteet on sahanneet edestakaisin ja alkukevään voimaantuminen on vähän alkanut hyytymään. Erkkalapsen kanssa on ollut aika kriisipainotteista viimeinen kuukausi ja usean kerran on nyt omat voimat yksinkertaisesti loppuneet kesken. Mutta näin siinä lopulta kävi. Toisaalta on ihan hirveän hyvä asia, että me saatiin diagnoosi ja nyt vihdoin saadaan kunnollista apua. Tähän mennessä on koko ajan tuntunut siltä, että meidän ongelmia vähätellään joka paikassa ja olen joutunut joka puolelta hakemaan apua eikä siltikään kukaan ole ottanut kokonaisvastuuta meidän perheestä.

Näiden erityisten lasten kanssa pätee moni ihan normaalikin lapsiperheen perussääntö, mutta meillä niitä täytyy noudattaa huomattavasti tarkemmin ja niiden lisäksi tulee varmasti vielä roppakaupalla kaikkea uutta kunhan tutkimukset saadaan vietyä loppuun ja kuntoutuksen myötä lisäohjeita.
Sen olen huomannut itsekin, että perusrutiinit ja ennakoitavuus on meillä aina ollut normaalia isompi juttu esikoisen kohdalla. Ihan pienestä asti.

Liiton aikana aina minä olin enemmän kotona olevana se, joka pyöritti sitä arkirutiinia. Se myös onnistuikin paremmin,  kun oli toinen osapuoli jonkun verran auttamassa ja osallistumassa.

Inhottavan eron ja kaikkien eroon liittyvien jälkijuonteiden keskellä aloin kuitenkin olemaan aivan loppu. Siinä vaiheessa alkoi se korttipakka pikkuhiljaa levitä varsinkin kun eroasioista ei saatu sovittua ilman erinäisiä riitoja ja vääntöjä.
 
Muut lapset ovat joustavampia (ja toki pienempiä) tämän härdellin keskellä, mutta erityinen alkoi reagoimaan ja selkeästi hänen olonsa oli koko ajan huonompi. Tuntui että hän reagoi minuun ja minä reagoin häneen, oli isoja vääntöjä ja kiukutteluja ja lopulta alkoi tavaratkin hajoamaan.  Sitten oli pakko viheltää peli poikki ja nyt sitten ihmetellään, mitä seuraavaksi.


Kun lapsi on siinä tilassa, ettei hänen kanssaan pysty puhumaan tunnepuolen asioista ollenkaan (menee lukkoon), on kaikki sanoittaminen ja asioiden selittäminen astetta vaikeampaa. Olen yrittänyt sitten toisia käytännön keinoja meidän arjen kuormituksen laskemiseksi.

Ensin hommattiin kunnollinen seinäkello ja valkotaulu jotta saadaan rutiinit palautettua kohdilleen. Molemmat käytiin lapsen kanssa ostamassa clas ohlssonilta. Nyt kuukauden, viikon ja päivän rutiinit voidaan kaikki kirjata ylös, jotta lapset voivat itse katsoa, mitä milloinkin tapahtuu. Milloinkin. Tämä ei tietenkään vähennä sitä muistuttamisen ja ennakoimisen tarvetta, eli joudunpa minäkin nyt "töihin".
 
Lapselle olen suunnitellut rakentavani oman pesän hänen huoneeseen. Se olisi turvallinen paikka mihin voisi mennä rauhoittumaan kun itsestä tuntuu siltä. Tunnetyöskentelyä on kuitenkin tehtävä paljon, jotta hän alkaa tunnistamaan omia tunteitaan, että milloin on hyvä hetki mennä rauhoittumaan.

Itselle se vaatii myös tosi isoa muutosta ajatusmaailmaan, että sitä arkea pyöritetään tosiaan jatkossa kellon tarkkuudella. Olen kuitenkin itsekin vähän semmoinen "innostuja" ja välillä "ex-tempore"- tyyppinen. Muut kaksi lastani eivät ole moksiskaan äkkinäisistä muutoksista, mutta nyt täytyy elämä asetella vaativimman mukaan. Tämä teema tulee jatkossakin esiintymään täällä blogissa.

Loppuun voin sanoa kyllä, että on hurjat kaksi vuotta ollut tämä pyöritys. Ja oikeastaan sitä aikaisemmatkin vuodet. Exän kriisi, pettäminen, jättäminen ja ero, jälkipuinti ja nyt lapsen diagnoosi. Että kyllä tämä äitiyden voima on jotain ihan käsittämätöntä, sitä repii jaksamista kuukaudesta toiseen. Äitiys on <3

Millaista se sitten on - elämä eron jälkeen?

Millaista se sitten on? Elämä eron jälkeen? Kirjoittelin jo edellisessä postauksessa vähän siitä, millaiseksi iloksi elämä alkaa pikkuhiljaa muuttumaan, kun mielialat ovat tasaantuneet ja on taas voimia pyörittää tätä arkea.

Ehei, kaikki asiat ei ole niin helppoja edelleenkään. Vaikka osituspaperit on allekirjoitettu, niin pankkihommat on edelleen tekemättä. Tapaamissopimus tehtiin niin väljäksi, että se aiheuttaa päänsärkyä ja käymme perheneuvolassa asioita setvimässä. Elatussopimus on tehty maaliskuun loppuun, eli joudun sinnekin menemään vielä vääntämään raha-asioista.

Mutta silti... sisällä kumpuaa pitkästä aikaa ilo. Ja voima. Että minä loppujen lopuksi selvisin tästä sotkusta, selvisin miehen törttöilyistä ja lopulta tajusin itsekin, että se on parempi näin. Minä ja lapset ollaan nyt me. Meidän tiimi, joukkue. Huolehdimme toisistamme vaikka välillä riidelläänkin. Mun lääkitys on auttanut, enkä enää itke  raivoa ja suruani. Lapset on rauhallisempia kun minäkin olen rauhallinen.


Kun saadaan talousasiat lopullisesti kuntoon, olen vihdoin oman onneni seppä. Hoidan omaa asuntolainaani, korjaan omaa taloani ja elätän rahoillani oman perheeni. Siinä on roima annos itsenäisyyttä, kun aikaisemmin vastuu on jakautunut meille molemmille. Ja kyllä se oikeasti tuntuu ihan hyvältä. Mulla on joitain ajatuksia myös talouden suunnittelusta, mutta se vaatii tosiaan ensin ne sopimukset elareista ja muusta, että tiedän sitten millä tuloilla ja menoilla jatkossa mennään.

Kuva on meidän pihalta. Lapset tekivät meille lyhtypolun viime viikolla, eli tamppasivat takapihalle polun ja laittoivat lyhtyihin tuikkuja polun varrelle, puun oksille yms. Oli aivan ihana polku, tai siellä se on kyllä edelleenkin niin kauan kun lunta vaan on maassa.

Jotenkin vihdoin olen käynyt omaa surua niin paljon läpi, että alan näkemään sen toiselle puolelle. Niitä pieniä iloja, mitä lapsien kanssa on päivittäin. Tottakai niitä surujakin ja känkkäränkkää, mutta myös paljon niitä  hyviä hetkiä. Eilen mietin, että en ole koskaan ennen oikeastaan pystynyt siihen "hetkessä elämiseen". Meillä oli avioliiton aikana aina niitä projekteja jonka lisäksi mulla itselläni oli projekteja (elämäntaparemppa, opiskelu, vapaaehtoistyöt yms.), että semmoinen yleinen kiire ja häslinki oli jatkuvasti päällimmäisenä.

Opintoja tottakai pitäisi jatkaa, mutta sille on varmasti oma aikansa. Välillä mielessä käy jopa haave siitä, että tauottaisin työt ja lähtisin opiskelemaan Helsinkiin loppuun sen minkä olen aloittanut. Että pitäisin lasten kanssa välivuoden. Tottakai monenlaisia juttuja pyörii mielessä nyt, kun olen oman onneni seppä.
Iloinen yllätys on myös se, että kolmen lapsen äiti ei olekaan miesrintamalla ihan hylky. Tinder-tunnukset on olleet ja aina silloin tällöin tulee treffipyyntöjäkin. Ja nyt on jotain orastavaa ollut... Yllättynyt olen myös siitä, että liikkeellä on myös kunnollisia eronneita miehiä. Niitä, jotka ottavat isyyden ja vanhemmuuden vakavissaan.

Tänne etelään saatiin lopulta myös lumipeite ja pakkasta. Lasten isä toimitti usean pyynnön jälkeen myös lasten sukset meille kotiin ja niinpä päästiin hiihtämään. Kas kummaa, lapset olivat todella innoissaan! Toivottavasti päästään vielä monta kertaa hiihtelemään, itsekin tykkäsin.

Mutta pikkuhiljaa alkaa elämä asettumaan uomiinsa. Vielä byrokratiaa, ja parista sopimuksesta vääntämistä, niin olen sitten irtautunut kokonaan. Kyllä elämä kantaa!