Joulu ja ajatuksia tulevasta vuodesta

Kuten postasin aikaisemmin, hain tosiaan sen kuntosalikortin ja olen nyt käynyt salilla pari kertaa viikossa. Tapaninpäivänä lapset on taas isällään, menen salille.

Tänä vuonna en ole ollut yhtään joulumielellä. Vaikka mielessäni vielä pyörii edellinen joulu, joka sekin sisälsi ja edelsi hyvin väsynyttä ja raskasta aikaa. Olen kuitenkin siivoillut kotona, hankkinut lapsille joululahjoja ja ruokakaupassakin kävin.

Sain yhtä kautta sen hyvän mielen joululahjakortin (70 euroa) ja liikutuksesta sekä kiitollisuudesta toivuttuani kävin täyttämässä jääkaapin täyteen jouluruokaa. Että on maailmassa vielä jotain hyvyttä, oikeastaan paljonkin, hyviä ihmisiä ja rakkaita ympärillä.

Yritin vielä ennen joulua saada meidän eroasiat päätökseen, mutta niin se vain menee, että jos toinen haluaa hidastella niin se hidastelee. Omaisuusasiat jäivät nyt asianajan pöydälle, mutta elatusmaksuista sopiminen meni taas pelleilyksi. Sain nyt ehdotuksen, joka ei millään muotoa ollut todenmukainen, kaikki exän laskelmaan perustuvat lukemat olivat palkkaa lukuunottamatta kuvitteellisia, eikä niitä voi millään kuitilla todentaa. Pistin senkin laskelman lakimiehelle kommentoitavaksi. En halua olla rahanahne, mutta lasten isällä ei tunnu olevan minkään valtakunnan ymmärrystä, mitä lapset maksavat: ruoka, vaatteet, harrastukset ja niihin kuljettaminen sekä kaikki muu pieni siihen päälle. Joskus olisi kiva järjestää lapsille jotain extraa, oli se sitten risteily, joku matka, kahvilareissu. Olen pääasiassa maksanut nämä kaikki itse vuosikausia, joten ihan sitä saa peiliin tuijottaa jos toinen ei ymmärrä.

Tiedättekö, kun tämmöisen traumaatisen eron jälkeen alkaa se toipuminen. Miten aaltoilevaa se on. Eräs ystävä kuvasi sitä, että pää on aallokossa. No sitä se on. Olin ihan fiiliksissä alkuviikosta, kunnes exän kanssa selviteltiin vakuutusasioita. Se johti kahden päivän pituiseen totaaliseen romahdukseen, jossa mietin todella synkkiä. Sieltä aallonpohjalta (kiitos taas L ja M) noustessani on taas pikkuisen seesteisempi olo ja vihdoin jotain pieniä ymmärryksen välähdyksiä alkaa tapahtumaan. Että millainen se mies ja hänen tunnemaailmansa oikeasti on. Olen niin pitänyt kiinni niistä omista näkemyksistä, että olen ollut ihan sokea. Ja sietänyt niin paljon, liikaa, toivoen että hän joskus muuttuisi takaisin semmoiseksi mitä oli suhteemme alkuvuosina.  No oli miten oli, näin on parempi. Ja sen nyt tiedän, ettei nelikymppinen mies muutu mihinkään. Kännykkäriippuvuus, (vaikeista) asioista puhuminen, tunneälyn puute. Niitä ei korjaa kukaan, en edes minä siihen pystynyt vaikka kolme ihanaa lasta yhdessä teimme.

Vuosi 2018

Ostin itselleni vihon ja päätin kokeilla bujon (bullet journal) pitämistä. Olen yrittänyt hahmotella karkeasti, mistä mun ja lasten elämä koostuu vuonna 2018. Työ on vielä kesken, mutta tarkoitus on ainakin saattaa kotimme remonttia loppuun, matkustella, harrastaa, käydä töissä, viedä ero loppuun, opiskella ja elää ihan sitä arkea. Pientä kipinää on myös deittirintamalla ollut, mutta ehkä sitä ei viedä bujoon vaan katsotaan että miten se etenee itsestään. Mutta mukavia kipinötä on ja on saanut itsetuntoa vähän nousemaan.

Tämä syksy on mennyt tosi pitkälle asioiden pohtimisessa eroon liittyen. Nyt alkaa tuntumaan, että pitäisi oikeasti se ex siirtää takavasemmalle kokonaan. Keskittyä omaan elämään, omien unelmien ja oman itsen toteuttamiseen. Se tietynlainen paine, mitä oli avioliitossa, on nyt pois. Se ainainen tuskastuminen kun lasten isä ei halunnut viettää perheenä aikaa, sitä ei ole. Ei ole oikeastaan mitään odotuksia enää exää kohtaan, lähinnä välinpitämättömyyttä.

Eli monelta osin pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Ihan varmasti eroasioiden loppuunvieminen vie vielä voimia ja jaksamista, mutta kaikki on tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta.

Todennäköisesti tulen hakemaan apua oman mieleni kanssa vielä jonkun aikaa. Tottakai näitä surun tunteita eroon liittyen on, mutta mun pitäisi kyllä vielä selvittää, että miksi mä kestin tuota exää noin pitkään. Vaikka kävin pitkän terapian kymmenisen vuotta sitten, onko lapsuuden traumoista vielä jotain selvittämättä jotka olisivat johtaneet siihen, että roikuin huonossa parisuhteessa ja "ydinperheessä" vaikka asiat olivat jo pitkään olleet melkoisen sietämättömiä.  En  halua enää tehdä samoja virheitä, ja jos joku uusperhekuvio tähän vielä joskus siunaantuu, niin siinä on isoja riskejä myös.

Mä uskon, että tulevaisuus tuo paljon hyvää! Mennyt syksy on kyllä ollut yksi elämäni kauheimmista ja traumaattisimmista aikuisiällä. Joulunkin siedän hammasta purren exän läsnäollessa. Sitten se on siinä.

Mukavaa Joulua ja vuodenvaihdetta lukijoille!

Takaisin liikkumaan, hyvinvointia

Vanha blogini syntyi ja eli liikunnasta. Ne teistä, jotka sitä luitte, tiedätte että olen aina pitänyt kaikenlaista liikuntaa tärkeänä hyvinvoinnin lähteenä.

Liikunta, lepo ja ruokavalio ovat minusta niitä hyvinvoinnin lähteitä, joihin pystyy eniten itse vaikuttamaan. Stressi ja väsymys vaikuttavat suoraan siihen, kuinka liikun ja kuinka syön. Toisaalta liikunta ja hyvä ruokavalio vaikuttaa myös siihen, kuinka keho ja pää kestää stressiä.

Ja sitä stressiä on nyt ollut. On hetkiä jolloin mietin, että kuinka minä selvisin ja selviän tästä. Tottakai, muita vaihtoehtoja ei edes ollut kuin selvitä, mutta olen ollut ajoittain niin maassa tunnemyllerryksien vietävissä, että herääminen seuraavan aamun todellisuuteen on tuntunut sydäntäsärkevältä,  kun olisi halunnut vaan jatkaa sitä unta, missä perhe oli vielä koossa ja kaikki hyvin.

Viimeisen 4,5 kuukauden aikana en ole paria kävelylenkkiä ja kotitreeniä lukuunottamatta liikkunut ollenkaan. Työmatkojakin joudun nykyään kulkemaan autolla joten arkiliikunta on jäänyt vähäiseksi. Ruoka ei ole maistunut, makea taas on maistunut. Kaikki mun henkiset ja fyysiset voimat ovat menneet elämästä selviämiseen päivä kerrallaan.

Pikkuhiljaa on alkanut päähäni taas palata ajatuksia, että voisin tehdä itselleni jotain hyvää. Juoksemaan en oikein voi mennä, paino on noussut syksyn aikana niin paljon etten polvien vuoksi edes uskalla ottaa riskiä. Jumpat myös kiinnostavat, mutta kunto on nyt surkea ja hengästyn ihan pienestäkin kävelylenkistä. Kuntosalille voisin taas mennä. Uimaankin voisin myös mennä jos ilman lapsia pääsisin.

Eli pikkuhiljaa heräävät ajatukset omaan hyvinvointiin satsaamisesta. Erilaisia ruokavaliorunkoja multa löytyy vaikka kuinka paljon, täytyy joku kaivaa esiin malliksi, että pääsisin säännöllisen syömisen makuun ja saisin vihannekset takaisin lautaselle.

Olen elänyt tämän menneen syksyn myös jatkuvassa univajeessa. Kun illalla ei ole ketään toista enää kotona auttamassa, on iltanukutuksen jälkeen pakko nousta hoitamaan kaikki keskenjääneet asiat ja täytyy myös tunnustaa, että liian usein olen istunut kavereiden kanssa chättäilemässä ja itkemässä suruani. Ehkä sitäkin pitäisi vähentää ja mennä vaan nukkumaan?

Tukka lyheni

Sitten on näitä valmennuksiakin. Jotain alku-valmennusta kehutaan paljon, ongelma on ehkä vaan se että kaikki on netissä. Jos haluaa vähän päästää irti netistä ja somesta, niin ei ne nettivalmennuksetkaan siihen auta.

Tämä on oikeasti ensimmäinen kerta heinäkuun jälkeen kun edes suon ajatuksia omalle hyvinvoinnilleni. Tuntuu että se ääretön pimeys, joka on peittänyt maailmani, alkaa vähän hellittää. Tottakai edelleen on paljon niitä huonoja hetkiä, viimeksi viime viikolla lasten isän tullessa hakemaan lapsia sulkeuduin vessaan itkemään kun en halua nähdä häntä. Mutta pikkuhiljaa alkaa myös hyvien hetkien määrä lisääntyä.

Hyviin hetkiin liittyy olennaisesti tietysti eroprosessin eteneminen pääkopassa. Ja etäisyys, mitä pidempi tauko miehen näkemisessä, sitä parempi olo.

Olen käynyt tähän mennessä valtavasti asioita läpi: meidän molempien muutokset käytöksessä parisuhteemme aikana ja siitä syntyneet erimielisyydet ja kai sitten erilleenkasvua.  Näen aika ratkaisevana nyt sen, että oikeasti mun olisi pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin. Sitä vaan roikuin ydinperheessä ja yritin hyväksyä toisen kaikkine ongelmineen. Ja samalla tietysti toivoen, että toinenkin hyväksyy minut semmoisena kuin olen.

Jälkikäteen kun ajattelee, en saanut tukea opiskelussa, en saanut tukea elämäntaparemontissa, tein 90% perheen kesken tehtävistä asioista yksin lasten kanssa. Kasvatin lapset yksin (!). Kommunikoin pääasiassa yksipuolisesti, erityisesti vaikeat asiat (muutkin kuin parisuhdeasiat) piti lakaista ehdottomasti maton alle. Jouduin kuuntelemaan vuosikausia valitusta siitä, kuinka toinen osapuoli ei saa tarpeeksi omaa aikaa ja yritin järjestää sitä hänelle. Ehdotin jopa väliaikaisesti yksiön vuokraamista, kun toista ahdisti niin elää perheemme keskellä.

Olen kuullut kyliltä hänen kertoneen, että kuulemma näin käy kun parisuhdetta ei hoideta (seksi!). Valitettavasti siihen tarvitaan kaksi yrittämään. Lasten kasvatukseen ja perhedynamiikkaan liittyvissä asioissa hain apua itselleni ja perheellemme. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä toisin tai paremmin. Tai enemmän. Moni on sitä ihmetellyt, kuinka en lähtenyt aikaisemmin. No nyt ymmärrän, että olisi pitänyt lähteä.

Lasten syntymän jälkeen kuitenkin minussa alkoi kasvupyrähdys vanhemmuuteen ja aloin muuttua aikaisempaa itsenäisemmäksi naiseksi, kiinnostuin monista uusista asioista ja aloitin opiskelut.


Siinä vaiheessa se suurin ero alkoi näkymään. Tuttavien ja lasten isovanhempien kanssa pystyn keskustelemaan mistä tahansa, aina politiikasta luonnonsuojeluun, rakentamiseen, lapsien kasvattamiseen, urheiluun, viihteeseen jne. Viihdyn heidän kanssa ja sen takia meillä varmaan onkin edelleen lämpimät välit.

Sen sijaan exän kanssa tuntui, ettei häntä kiinnostanut mikään, mistä minä olin kiinnostunut, joten lasten asiat ja remontit poislukien mitään yhteistä keskustelunaihetta ei lopulta ollut.

Eikä se kommunikointi tästä ole parantunut eron myötäkään. Vaikka ex kovasti nyt osallistuu kaikkiin kissanristiäisiin ja joulujuhliin, niin ei ole ensimmäistäkään kysymystä lasten kuulumis/koulu/harrastusasioista tullut. Nyt olen itsekin lopetellut pikkuhiljaa aloitteiden tekemisen sinne suuntaan, ehkä minun ei tarvitse enää edes yrittää kun kerran on erottukin. Se on helpottavaa kun voi senkin energian käyttää meidän yhteiseen olemiseen ja lasten kanssa tekemiseen.

Helpotuksesta on syntynyt tilaa pään sisälle. Siitä on syntynyt iloa ja vähän jo energiaakin.  Niinpä lunastin itselleni kuntosalikortin! Miehen kriisin (kesä 2016) alkamisen jälkeen olen lihonut 10-15 kiloa ja sen lisäksi on edelleen kolmen lapsen raskauskilot. En voi hyvin. Haluan voida hyvin! Minä olen tässä nyt, ehken vielä ihan kokonainen, mutta suunta kohti sitä. Lasten kanssa me olemme me eli meidän perhe.

Me

Nämä kuvat kertovat, mitä meille kuuluu. Perheneuvolassa viime kerralla puhuttiin siitä, että meille kaikille tekisi hyvää päästä jatkamaan sitä perhe-elämää´, mitä se oli ennen tätä hässäkkää. Että itsekin kokisin päässeeni jaloilleni. Ettei koko ajan mentäisi poikkeustilassa.

Suomeksi: tehdä niitä asioita, mitä aina ennenkin ennen eroa.

Olenkin panostanut nyt paljon siihen, että lasten kanssa vietämme sitä meille normaalia perhe-elämää yhdessä. Lapset pääsevät osallistumaan kodin töihin ja minä osallistun lasten elämään. Käydään retkillä, kaupungilla, uimassa. Leivotaan kotona ja tehdään ruokaa yhdessä. Ihan sitä perusarkea höystettynä hieman aikaisempaa isommalla yhteisellä tekemisellä.
Voisin kai sanoa, että olen pistänyt oman elämän nyt hieman katkolle ja downshiftaan nyt lasten kanssa. Annan huomiota ja aikaa heille enemmän kuin aikaisemmin. Osittain korvatakseni isää, mutta myös ihan siksi, että kaikesta tästä huolimatta kokisivat olonsa rakastetuksi ja onnellisiksi.

Meidän nuorimmainen on nyt vihdoin saanut sen kaksivuotisuhman käyntiin. Joka ikisessä välissä hän heittäytyy maahan. Siis niinkuin joka_ikisesssä_välissä. Hädin tuskin edellisestä kohtauksesta toipuu niin uusi alkaa.

Samaan aikaan neiti on niiden kohtausten välissä niin tomera ja pirtsakka tapaus. Syö itse, tekee melkein ruokansa itse, pukeutuu itse, käy potalla itse. Tiedättehän, minä itse....

Keskimmäisellä on myös alkanut eskariuhma. Juuri eilen kerroin anopille, että en aina edes oikein ole tietoinen, että mistä neiti suuttuu. Ja kun se on niiiiiiin tunnekuohua, eikä hän saa tunnekuohultaan kerrottua edes syytä, niin olen sitten vain hiljaa. Hiljalleen siitä tokenee ja äitikin pääsee halimaan ja pusimaan.
Sitä minä teen, päivittäin. Halailen ja suukottelen lapsia, kuiskaan korvaan että rakastan. Riitojen päätteeksi käyn tilanteen lauhduttua aina läpi, mistä riita tuli, miksi äiti suuttui ja pyydän omalta osaltani anteeksi jos olen ylireagoinut (sitäkin tapahtuu kun kolme lasta kränää yhtäaikaa).

Tietyllä tavalla ajattelen nyt, että tunnekasvatus jää täysin minun vastuulleni, mikä on siis todella hyvä asia. Aikaisemmin lasten isän ollessa kotona minulla oli vaikeuksia, koska yleinen ilmapiiri oli niin tunnevastainen ja olin itsekin ahdistunus. Nyt saa rauhassa näyttää omia tunteita ja kykenen paljon paremmin ottamaan toisten tunteita vastaan.

Lapset ovat myös ruvenneet halailemaan. Aluksi he halailivat vain isäänsä, mutta nyt minuakin on ruvettu halailemaan. Näen selkeän muutoksen eron jälkeen siinä, että minua tullaan halaamaan aina kun lähden töihin tai johonkin muualle. Ymmärränhän minä, pienet ovat kokeneet suuren hylkäämisen tunteen, ja nyt varmistelevat etten minäkin hylkää heitä. Ja onhan sitä ihana halailla noita pieniä. Edelleen yölläkin taaperon nukkuessa mun peiton alla usein yöllä pistän käden siihen ympärille, kun on vielä siinä vieressä.
Kuva on tuosta lähimetsästä. Asumme siis saaressa ja joka puolella on ympärillä metsää ja polkuja.

Metsään ei tietenkään pääse lenkille rattaiden kanssa, joten harvakseltaan pääsen kunnon metsälenkkejä tekemään. Mutta joskus. Se on vaan niin palauttavaa ja koukuttavaa myös. Samalla saa raikasta ilmaa ja hiljaisuutta, sitä jokainen äiti kaipaa aina välillä.
Tietyllä tavalla olen päässyt hienosti itsenäisen vahvan naisen tielle. Ajoittain minusta tuntuu hyvinkin kaikkivoivalta.
Edessäni on kuitenkin vielä hidasteita, eli emme ole saaneet eroa käytyä lasten isän kanssa kunnolla loppuun. Ne ahdistavat ja harmittavat minua.
Osituksen kanssa hän tuntuu hidastelevan edelleen ja koska omaisuus on edelleen yhteistä, niin hän ilmeisesti kokee asian niin, että saa käydä meidän kotona miten häntä huvittaa. Vähän vaihtamassa lamppuja, säätämässä lattialämmitystä, leikittämässä lapsia.

Jostain syystä kutsuukin sitä edelleen kodiksi, vaikka mun tulkintani on että hänen uusi kotinsa on uuden naisen luona. Sinne hän raahasi kotiteatterilaitteetkin meiltä kotoa salaa mulle kertomatta. Silti kännykkään tipahtaa viesti, tulen kotiin katsomaan lapsia....
 
Jos me ajatellaan, että mies heinäkuun lopussa kertoi erosta, siitä on nyt neljä kuukautta ja käytännössä mitään oikeita asioita ei ole tapahtunut. Pelkästään erohakemuksen lähettämiseen meni hänellä 2 kuukautta, ja silloinkin se tuli vain koska painostin häntä.  Raha (omaisuus, elarit) ei ole myöskään liikkunut mihinkään suuntaan. Minun puoleltani mitään hidasteita ei ole, eli olisin ollut jo 2 kuukautta sitten valmis omaisuuden jakamiseen ja teiden erkanemiseen. Yhteisellä perheneuvolakäynnillä tuli myös selväksi, ettei tässä mitään ajatuksia yhteenpaluuseen liittyen ole hänelläkään. Eli en sitten tiedä, mistä on kyse. Olen kysynyt, mutta vastausta en saa, eikä kukaan muukaan saa.

Jonkun mielestä nämä ovat lyhyitä aikoja, mutta me olemme jopa talon ostamispäätöksen tehneet kuukaudessa, joten kyllähän nämä siihen verrattuna tuntuu ikuisuudelta. Ja kun mukana kulkee se, että joudun näkemään sitä ihmistä viikottain useita kertoja, niin edes taloudellinen itsenäisyys olisi iso juttu.
Iloisia juttuja kuitenkin tähän loppuun. Olin eilen lasten, lasten tädin, anopin ja appiukon sekä lasten isän kanssa esikoisemme koulun itsenäisyyspäivän juhlassa. Poikani on hyvä laulamaan, hänellä on hyvä sävelkorva ja esiintyi juhlassa, yksinlaulua siis. Lauloi Sininen ja valkoinen - meille kaikille tutun sävelmän. Anopin kanssa itkimme, se oli niin liikuttavaa.
Mun pojastani on kuoriutunut tämän syksyn myötä todella musikaalinen tapaus. Aikaisemmin olin ajatellut, etten itse lähde opettamaan häntä, mutta nyt olen kuitenkin sortumut vähän auttamaan nuottien ja sointujen kanssa. Rytmi hänellä on myös veressä. Kotona on puhuttu, lähteekö hän ensi syksynä musiikkiluokalle (joutuisi vaihtamaan koulua), kevään aikana pitää tehdä päätös. Mä en olisi ikinä uskonut. Isältään perinyt insinöörin taitoja (suunnittelee, piirtää, rakentaa) ja multa musikaalisuuden. Hän sai myös palkinnon juhlassa. Meidän koulun oma palkinto jaetaan lapsille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet yleistä hyvää tai jolla on joitain erityistaitoja. Pojalla niitä taitoja on ja eron jälkeen hän on kuin uudelleensyntynyt.

Koskaan, en koskaan, palaisi enää entiseen. Jos olisin tiennyt miten hyväksi elämä voi muuttua myös lasten osalta, olisi pitänyt erota jo vuosia sitten.