keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kun unelmat on kateissa



Kuinka moni teistä avioeron kokeneista muistaa ne hetket, kun on ihan takki tyhjänä. Koko se ydinperhe-omakotitalo-labradorinnoutaja (ok, no kaikilla ei ole samoja unelmia, mutta ymmärtänette kuitenkin, mitä tarkoitan) kuvio tuntuu ihan jonkun muun elämältä?


Kun oli se perhe, ne lapset ja ne unelmat. Ja eron myötä unelmatkin alkoivat katoamaan. Olen ehkä nyt juuri siinä tilanteessa, jos sen vihdoin uskaltaa sanoa ääneen.

Kaikki ehkä alkoi siitä, että kun pääsin vihdoin toteuttamaan omia henkilökohtaisia (ura)unelmiani vuotta ennen eroa - eli opiskelemaan minulle tärkeää ainetta tavoitteena työllistyminen sillä alalla, niin homma tussahti ennenkuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ei toteutuneet henkilökohtaiset unelmat, eikä myöskään yhteiset unelmat.

Uskallan nyt jälkikäteen sanoa ääneen myös, että en minä kovin innoissani ollut omakotitaloon muuttamisesta silloin 2015 kun me kaupat tehtiin. Harasin itse asiassa pitkään sitä vastaan. Oli pitkä kokemus siitä, millaista on olla remppamiehen vaimona enkä halunnut enää toista kohdetta siihen aloittaa. Mutta jostain syystä siihen suostuin. Kai ne oli niitä unelmia, oma kasvimaa ja kasvihuone, iso talo, iso piha, hedelmäpuita. Ihana ydinperhe, joka yhdessä huolehtii kodista, haravoi lehdet syksyllä ja touhuaa yhdessä niitä asioita, mitä perheessä touhutaankin.


Mutta kun niin ei käynyt. Exästä ei koskaan olisi tullut perhekeskeistä (miten minä siinä vaiheessa sitä vielä toivoinkin kun vuosia olin jo pyörittänyt arkea yksin) eikä ne mun unelmat olisi koskaan toteutuneet.  

Koska ne ei oikeasti olleet yhteisiä unelmia.

Sitten tuli ero ja mä jäin sen keskeneräisen omakotitaloni kanssa. Haravoimaan niitä lehtiäni yksin sinne pihaan.

Nyt ne unelmat on kadonneet ja musta ei tunnu miltään. Tai siis, on kyllä kivaa sisustaa sitä omaa kotia, tapetoida ja laittaa paikkoja oman näköiseksi. Mutta samalla on alkanut pyörimään ajatuksia, että "miksi mä tätä laitan". Miksi mä asun omakotitaloalueella, jossa kaikki elää sitä ihanaa ydinperhe-labbis-volvo-elämää. Joudun tekemään kuitenkin kahden aikuisen työt niin talon sisällä, kuin nyt ulkonakin.


Tämä on tavallaan jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselleni ja nyt on pakko myöntää, että minä pidin aivan liian kauan ja liian tiukasti kiinni niistä mun unelmista. Olisi pitänyt jo useampi vuosi aikaisemmin vain tehdä se päätös, että tää on tässä. Mutta kun mä olen niin sitkeä, lähes läheisriippuvaisen sitkeä, ollut. Toivonut ja odottanut parempia aikoja, yrittänyt vielä siinäkin vaiheessa kun toivo oli jo mennyt. Se ydinperhe.


Ja juu, tiedän ettei yhden asian varaan kannata laskea. Minäkin vuosia päässäni mietin, että kyllä minä pärjään jos ero tulee. Ja pärjäänkin tottakai, mutta kyllä se perhe-elämä siinä oli tosi isossa roolissa. Kuitenkin lapsiakin on kolme.



No nyt sitten on tosiaan takki tyhjänä. Yritän saada motivaatiota talorempan loppuunsaattamiseen. Se on semmoinen etappi, jonka jälkeen vois ajatella ehkä jotenkin tulevaisuutta. Kun talo on valmis, sen voi vaikka myydä. Tai olla myymättä. Mutta ainakaan mitään ei ole kesken eikä velvoita mua. Sen jälkeen teen mitä huvittaa.

Mutta mitään uutta unelmaa minulla ei nyt ole. Kaikki jaksaminen keskittyy arjen pyörittämiseen ja lasten hyvinvoinnin varmistamiseen. On jopa uusi orastava suhde, mutta mulla ei ole mitään ajatuksia tulevaisuudesta senkään suhteen.

Olen ihan hirveästi työstänyt omia ajatuksiani ja tekojani. On ollut pakko katsoa peiliin ja miettiä, että mitä mä silloinkin ajattelin. Miks mulla ei ollut rohkeutta lähteä kun ensimmäisen, viidennen ja sadannen kerran tajusin eläväni empatiakyvyttömän  ihmisen kanssa. Miksi pidin kiinni siitä, millaista elämä oli silloin alkuvuosina ja kuvittelin että se joskus vielä palaisi samanlaiseksi.

Mistä se kaikki voima ja usko parempaan huomiseen tuli? Ja miksi sitä ei nyt ole. Miksi useimmat päivät tuntuvat selviämiseltä enkä tosiaankaan jaksa miettiä edes tulevaisuutta.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Meidän koti ja meidän elämä

Kun innostuin noista mekoista niin kirjoittamaan, tuli mieleen että jos tässä omaa tyyliä avaan niin miksei sitten oma kodinkin tyyliä.

Tässä viikonloppuna innostuin taas vähän touhuamaan kotosalla näitä mun omia pieniä remppajuttuja ja tällä kertaa tylsä makuuhuone sai yhdelle seinälle uuden tapetin. Minä kun olen minä ja päätän aloittaa tapetoimisen, se tehdään sitten niinkuin heti eikä mietitä sen enempää.

Eli siirsin huonekalut, suojasin lattiat ja kaivoin tapettirullat ja liisterin esiin. Ei siitä hullumpi tullut, ei ollenkaan. Tätä tapettia olen katsellut pitkään, ensin löysin sen ebaystä ja sitten etsin ja kiersin Turun rautakauppoja, josko jostain saisi tilaustavarana.  Mutta sehän löytyi Bauhausin valikoimasta, ihan ihmeellisen hyvä tuuri. Nelisen tuntia meni seinän kanssa ja voi kun olenkin nyt tyytyväinen. Mitäs olette mieltä?
Mulla on aikuisiällä vaihtunut tyyli moneen kertaan. Kotoa aikanaan muuttaessani pois ei oikein ollut vielä väliä huonekaluilla, mutta sitten kun pääsin reilu parikymppisenä sisustuksen makuun, kodin perusvärit oli puu, sininen ja keltainen. Toki valkoistakin oli jonkun verran.

 Seinillä ei ole juurikaan ollut mitään suurempia tauluja, kunnes nyt sain isoäidiltä pari taulua Krakovasta ja lapsista olen teettänyt paljon kuvia joita voisin laittaa seinälle.

Ekassa omistuasunnossa hyvin pitkälle sisustettiin - valkoisella. Ikeasta sai valkoisia lastulevyhuonekaluja, jotka edustivat semmoista pientä talonpoikaissuuntaa, edullisesti. Oikeastaan melkein kaikki huonekalut olivat aluiksi valkoisia.

Sitten pikkuhiljaa tummanruskean muodossa alkoi puun värit palata takaisin ja sille tielle lopulta jäin. Psst. toi kello on Clas Ohlssonilta.
En tiedä onko tämmöinen uusretro, tai skandinaavinen, mikä lie mun tyylisuuntani nyt onkaan, oikein muotia. Toi taulu oikeastaan kuvaa aika hyvin tätä meidän kodin värimaailmaa. Plus keltaisen kaverina on myös ruskeaa ja vihreän eri sävyjä. Taulu kuvastaa Turkua, kaikki kaupungin tuntevat kyllä tunnistavat tutut elementit siitä.

Mähän en ole Turkulainen syntyjäni enkä edes asu Turussa, mutta joka päivä ylitän työmatkalla Turun rajan.Ja olen asunut Turussa joitain vuosia, joten tuttu kaupunkihan tämä on. Ja onhan Turussa nyt paljonkin "sitä jotain", opiskelijoita ja ihanaa elämänmenoa kun jokirannassa kävelee, paljon nähtävää ja maamerkkejä. Nuo nosturit ovat esimerkiksi tosi makeat ja Samppalinnan uimahyppytornikin on päässyt kuvaan!

Paljon olen miettinyt, että jos muutan tuolta nykykodista pois jossain vaiheessa (juu, kyllä se aika ajoin ahdistaa asua exän remontoimassa talossa), niin voisin Turun kantakaupunkiin muuttaa. Paljon upeita vanhoja puutaloja, joista löytyy minunkin kokoiselle perheelleni asunto.  Ei olisi yhtään hullumpaa sekään, aloittaa kaikki alusta ja vieläpä kaupungissa.
Mutta muutto tuskin on ajankohtainen vielä pitkään aikaan eikä siitä loppujen lopuksi yhtään tiedä mihin elämä vie.Sitä paljon mietin, olenko minä kuitenkaan omakotitaloihminen. Juu on hieno uusi auto, mutta oikeasti en ole autoilijatyyppiä ollenkaan, enemmän pyöräilijä tai julkisten käyttäjä. Ja tärkeämpää melkein on lähellä olevat palvelut (ja harrastuspaikat) kuin oma suuri piha. Mutta nyt eletään tässä, ainakin sen aikaa kunnes jotain muuta.

Kotoa löytyy myös kaikenlaisia  apujuttuja lapsosille. Taulu jossa viikon kaikki menot, aamurutiinit kuvakortteina, oikeastaan tuo ylempi kellokin tuli siinä vaiheessa kun tajusin että lapset eivät pärjää digikellon kanssa.

Mutta niin palatakseni siihen sisustamiseen, niin kyllähän eron jälkeen on tapahtunut kaikkein suurimmat muutokset.

Multa lähti matto ja sohva vaihtoon samantien, keittiön tuolit seuraavaksi... monenlaista pienempää ja suurempaa olen pikkuhiljaa muokannut. Siirtänyt huonekaluja pitkin asuntoa ja nyt laittanut viimeisenä pari taulua.

Tekisi niin mieli vaihtaa kaikki loputkin huonekalut, mutta vähän se on kallista ja toisaalta eipä se paljoa auta kun talo lattiasta kattoon on exän kädenjälkiä täynnä. Ei siihen auta muu kuin se totaalinen muutto.

Mutta me eletään nyt lasten kanssa nykyhetkeä joten yritetään nauttia siitä.

Yksi juttu mikä tuli mieleen, on myös se, että mehän asutaan nyt yhdessä kerroksessa. 60-luvun talomme on tosiaan tehty yhteen kerrokseen kaikki 4 makkaria ja muut huoneet. Yhdessä kerroksessa asuessa on melkeinpä mahdotonta estää lasten tavaroiden ja lelujen leviämistä olohuoneeseen ja muualle asuntoon sieltä lasten omista huoneista.

Jotenkin mä saan pidettyä huushollia kunnossa, mutta rimaa on ollut pakko laskea. Onneksi lapset tietävät suurinpiirtein mihin saa koskea ja mihin ei. Esimerkiksi äidin vitriinikaappi on vielä säilynyt koskemattomana. Tosin sinne aiotut lastenkirjat lojuvat pitkin lattiaa.

Ehkä ennen kaikkea on mukavinta se, että saan sisustaa juuri kuten itse haluan. Exä aikanaan kun muutti mun kämppään, kantoi ensimmäisenä (mun vastusteluista huolimatta) videotykin, kajarit ja kankaan mun olohuoneeseen (nythän se kantoi ne samat kamat uuden rouvan kotiin). Nyt ei tartte miettiä yhtään, että mitä joku muu ajattelee vaan saa ihan itse touhuta ja järjestellä kotona miten lystää. Ihan vähän haluan uskoa myös, että lapsetkin tykkää asua tämmösessä persoonallisemmassa kodissa verrattuna entiseen. 



Sitten on myös näitä hyvän tuulen juttuja. Kuten maailman kartta. Joskus me vielä lasten kanssa kierretään tuota karttaa ristiin rastiin.
Ja käsityöt, aina silloin kun jaksan. Tuo pitkä matto on kyllä kirppikseltä, mutta pyöreät on mun itse tekemät.

En mä oikeasti ole mikään käsityöihminen, enkä visuaalisesti kovin osaava, mutta joskus tulee näitä iloisia ideoita kun on aikaa ja jaksamista touhuta. Ja löytöjä kun jaksaa kiertää kirpputoreja.














Joitain muistojakin on. Käytiin exän kanssa häämatkalla Egyptissä.... 11 vuotta sitten. Nyt nämä taulut vasta pääsivät seinälle kaikkien näiden vuosien jälkeen.








Lasten juttuja "punatukkainen äiti"










...ja meidän arkea.


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Erilaiset lasten synttärit


Mun lasten synttärit ajoittuu aina syksy-talvi-kevät akselille. Toki pojalla on oikea syntymäpäivä kesäloman aikan , mutta me vietetään näitä kaverisynttäreitä yleensä tälleen aika syksyllä. Ehkä vähän voidaan antaa äidillekin anteeksi kaiken hässäkän keskellä, ettei aikaisemmin kyennyt järjestämään...

Viime vuonna pidettiin lasersotasynttäreitä paikassa, missä kaikki muutkin pojat halusivat kekkerit viettää. Sen jälkeen olen huomannut, että  nämä lasten synttärijutut on ihan hurjan iso bisnes ja järjestäjiä on ihan laidasta laitaan museosta sirkuksen kautta liikunnallisiin juttuihin. Mutta, mutta...





Varmaan jo vuosi sitten törmäsin jossain turun yliopiston järjestämään synttärimainokseen tiedesynttäreistä. Pieni aavistus oli, että lapseni saattaisi siitä pitää ja kun ehdotin, niin hän lämpeni asialle samantien.

Lounais suomen LUMA-keskus järjestää tiedesynttäreitä ja kaikkea muutakin lapsille ja nuorille. Parin viikon jonotus ja saatiin synttärit alkamaan.

10 poikaa saivat kaikki labratakit päälle ja suojalasit silmille. Sitten laboratorioon, jossa päästiin tekemään hauskoja kokeita. Tutuksi tulivat koevälineistö, eri termejä (hapan, emäksinen), pitoisuudet (sokerin eri pitoisuudet aineissa) ja ennen kaikkea tekemisen ilo ja riemu.

Tunnin pituinen laboratoriosessio oli mielenkiintoinen, mutta tottakai pitkän koulupäivän jälkeen jokainen itsekukin oli jo vähän levoton. Onneksi oli hyvä opettaja joka sai pojat pidettyä ruodussa.

Kokeita tehtiin tosiaan kolme eri settiä ja tulokset olivat kyllä tosi hauskoja.



Viimeisen setin jälkeen siirryimme lasten kanssa herkkuosastolle. Olin lounastunnilla käynyt putsaamassa Lidlin ja kyllähän ne herkut aina lapsille maistuu. Lasten (ihana) isoäiti, ei siis minun äitini, oli leiponut mokkapaloja ja tuli auttamaan myös kekkereiden kanssa. Lahjoja tuli myös vaikka kuinka paljon, legoista lahjakortteihin. Ja synttärisankari oli iloinen ja tyytyväinen.

Huh, siispä nyt on taas on yhdet kekkerit juhlittu!

On kyllä hauskaa, vaikkakin aika kallista, järkätä synttärit jossain muualla kuin kotona.

Minkälaisia kokemuksia teillä on kouluikäisten synttäreiden järjestämisestä?



maanantai 1. lokakuuta 2018

Jotain uutta



Please, älkää katsokaa ja tuomitkaa tuota lastenhuonetta tuossa taustalla - tytöt oli just siivonneet sen ja keksineet aloittaa samantien sotkemisen. Noh, vitsi vitsi :)

Piti napata kuva tästä ihanasta Neulomon mekosta, jonka kävin Prisman alelaarista ostamassa. Minua ei nimittäin ole ennen viime kesää juuri koskaan nähty mekossa, harvemmin hameessakaan. Nyt kaapissa on mekkoja ihan hirveästi eikä yhtään tunnu siltä, että olisin lopettamassa hamstraamista.

Ajatus mekoista kirjoittamiseen lähti oikeastaan siitä, kun katson mun keskimmäistä lastani, eli tätä jalkapalloneitiä joka ei todellakaan ole mikään prinsessa hienohelma. Parhaat kaverit on poikia ja selkeästi hän viihtyy poikien kanssa tyttöjä paremmin. Joskus mietin, että johtuuko se hänen iästään (on lopppuvuodesta syntynyt ja pojathan ovat vähän lapsellisempia...) vai onko se nyt vaan niin, että kuten äidilläänkin, poikien kanssa on vaan helpompi olla?

Onhan meilläkin noita nukkeleikkejä männävuosina ollut jonkun verran ja mekkoja hänkin pukenut päälle, että enpä tiedä... nyt neiti tuntuu viihtyvän poikien kanssa. Ja jalkapallosta tuttujen tyttöjen.

Ja niin minäkin olen vuosia ja vuosia tehnyt. Ainakin lukioajoista asti mun parhaat ystävät on pääosin olleet poikia, yliopistossa, työelämässä oon aina ollut miesvaltaisella alalla. Semmonen farkkutyttö. Jossain välissä harjoittelin meikkaamista ja töissä aamulla vedin pakkelia naamaan, nyt on taas menty melko luomuna eron jälkeen (ei ole aikaa meikkaamiselle).

Mutta nämä mekot on kyllä saaneet minut nyt innostumaan. En oikeastaan koskaan ole kovin lämmennyt tämmöisille vaatteille ja nyt sitten olen aivan into pinkeänä. Muutenkin tyyli on muuttunut työvuosista kotiäitivuosien kautta nykypäivään.

Vuosia päässä ollut mutsinuttura hävisi punaisen värin tieltä jo reilu vuosi sitten. Nyt tekis mieli jo jotain muutakin väriä, mutta kampaajalle meneminen on meikäläiselle aikamoinen riskinotto.

Tässä syksyllä  kotiutui yksi kivan näköinen mekko, jolle on varmasti käyttöä nyt tänä syksynä. Noshin syysmallistosta tämän bongasin ja tilasin sitten sovitettavaksi. Oli muitakin vaatteita, mutta leikkaukset ei istuneet mulla muissa ollenkaan. Tämä oli sopiva värin ja mallin puolesta. Noshia olen fanittanut jo jonkin aikaa, mutta välillä on mallistoja joista ei löydy mitään itselle sopivaa. Sitten taas joku pistää silmään samantien ja siihen ihastuu.

On aika kiva fiilis kun alkaa löytämään itselleen jotain oikeaa tyyliä. Kai sekin on tätä neljänkymmenen ”löydäitsesi”- juttua kun vihdoin voi alkaa olemaan tyytyväinen omaan itseensä semmoisena kuin on. Tottahan suurimman osan ajasta olen vähän "sinnepäin", on yleensä melkoinen kiire aamuisin. Mutta annettakoon se anteeksi. Tämä on elämää tässä ja nyt.

Pakko kyllä myöntää, että erollakin tietysti on asian kanssa tekemistä kun nyt voi vihdoin hengittää kotona rauhassa, niin moni asia on auennut ja selvinnyt ja pystyn vihdoin antamaan itselleni anteeksi. Tein kaiken mitä pystyin, enempään en pystynyt ja en kelvannut silloin. Nyt kelpaan semmoisena kuin olen ja ennenkaikkea kelpaan itselleni. 



Uusi blogini

Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille. https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/