Olen aika pitkälle tässä blogissa kirjoittanut omasta elämästä ja siitä prosessista miten pettämisen ja jättämisen jälkeen olen päässyt jaloilleni. Tämä on ollut iso kasvun prosessi ja olen joutunut paljon miettimään monia ihan oleellisia asioita siitä, millaisessa avioliitossa olen elänyt ja miksi olen siinä pysynyt eńkä lähtenyt aikaisemmin vaikka liitto oli vuosia henkisesti hyvin raskas.
Kaikki asioiden läpikäyminen on kuitenkin askel askeleelta vienyt mua eteenpäin ja olen osannut hakea apua niin ystävistä, kuin ammattilaisiltakin. Se on auttanut paljon ja nyt tosiaan tuntuu jo siltä, että edessä on vielä paljon iloa ja rakkautta minullekin. Ja olenhan minä uudistunut tässä monella eri tavalla, vaikka väsymyksen kanssa kamppailenkin.
Mutta tämä ikävähenkinen avioero koskettaa myös valitettavasti pieniä lapsiani, jotka eivät ole tähän millään tavalla syypäitä. Monta isoa muutosta tapahtui tosi nopeassa aikataulussa (vaikka nyt tuntuu, että siitä on jo ikuisuus) ja lapset ovat tottakai hämmentyneitä, surullisia ja varmasti monelta osin myös traumatisoituneita.
Yksi lapsista voi erityisen pahoin ja voi jo ennen eroakin. Olen jo vuosia aavistellut, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en ole osannut oikein yhdistää asioita. Hain apua monesta eri paikasta, mutta nyt vasta tilanne on pahentunut ja konkretisoitunut niin isosti, että olemme päässeet oikeasti tutkimuksiin ja hänen tilaansa selvitetään nyt kunnolla. Minulla on ollut suuri kivi rinnassa, iso huoli pienestä. Olen halunnut auttaa pientä, mutta hän toisen vanhempansa tavoin, on tosi sulkeutunut ja kontaktin luominen on ollut vaikeaa. Kannan jokaisen äidin tavoin syyllisyyttä jokaisesta lauseesta ja sivulauseesta kun olen malttini menettänyt. Olen tuntenut olevani keinoton niin monta kertaa kun kotona on muitakin lapsia. Kuinka suojella sisaruksia? Kuinka auttaa pientä kaikissa niissä murheissa, joita hän arjessa käy läpi. Kuinka suojella siltä stressiltä, mitä ympäristö hänelle aiheuttaa?
Mua on kannatellut ja ohjannut ystävä, joka tekee työtä lasten parissa. Aluksi kannatteli minut pahimman erotrauman yli ja kun pääsin siitä yli, hän on auttanut minua lapseni kanssa. Hakemaan apua ja ihan arjen konkreettisissa tilanteissa. Joskus elämässä tapahtuu vaan ihmeitä ja vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden sydän on kultaa. Ei niitä montaa tässä elämässä ole vastaan tullut joten siksipä tunnistan ja osaan arvostaa isosti sitä, miten paljon meistä välitetään.
Rehellisesti voin sanoa, että olen ihan yksin tässä. Olenhan aina ollut ihan yksin näiden asioiden kanssa, mutta nyt todella myös konkreettisesti. Viime käynnillä psykologilla totesimme sen yhteen ääneen. Semmoista vanhemmuudessa toisen tukemista ja luottamusta, että voisi nojata pahan päivän tullen toiseen ja puhaltaa yhteen hiileen pienen hyvinvoinnin vuoksi - semmoista ei ole koskaan ollut eikä myöskään koskaan tule. Raadollista sanoa se näin, mutta syvällä sydämessä olen sen aina tiennyt.
Sitä taakkaa ja möykkyä on aika vaikea kuvailla. Se on semmoista jokapäiväistä huolta joka kulkee mielessä koko ajan. Samaan aikaan tietty sitä yrittää pyörittää arkea ja viedä asioita eteenpäin, mutta useissa eri tilanteissa kuitenkin aina törmää samoihin huolenaiheisiin.
Mutta tiedättekö, matkassa on myös onnea. Olen löytänyt niitä ihmisiä, jotka välittävät meistä. Ehkä ei tarvitse enää kannatella, tärkeintä on vaan että tiedän heidän olevan olemassa. Voin pyytää apua tarvittaessa ja surullisena hetkenä saada vähän tsemppausta. Se on todellista lähimmäisenrakkautta se.
torstai 26. huhtikuuta 2018
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Väsymys
Kuinka moni muistaa ne ruuhkavuodet? Kun iltayhdeksältä lasten mentyä nukkumaan hilaat itsesi sohvalle, sieltä tyhjentämään pyykinpesukonetta ja keräät ympäri asuntoa irtonaisia jalkapallosuojia, pyöräilykypäriä, likaisia vaatteita...? Siivoat keittiön iltapalan jäljiltä ja valmistelet seuraavaksi päiväksi lapsille vaatteet ja ulkovaatteet, ettei aamulla iske kauhea hässäkkä. Pinnit ja pompulat koriin, pahin leluryysis lastenhuoneeseen...niin ja se pyykkikone!
Aamulla silti iskee hässäkkä ja just ja just ehdit töihin kun olet kaksi lasta saattanut päiväkotiin kolmannen jäädessä kotiin harmittelemaan kun äiti ei ehtinyt voidella leipää.Valmiiksi. (kyllä se oikesti itse aamupalansa tekee, mutta haluaisi mun passaavan).
Kun unet jää auttamattomasti aina liian lyhyiksi ja koisaat sitten lapsivapaan viikonlopun ympäri vuorokauden.
Ja miksi ne lapset herättää sut viikonloppuna jo ennen kahdeksaa? ÄITIIII NOUSE YLÖS JOOOO!!! Ja arkena et saa niitä millään sängystä ylös, ei pikkukakkosella eikä ilman pikkukakkosta. Ja jos sängystä siirtyvät sohvalle, eivät siitä selviä enää hammaspesulle.
Nämä on ehkä niitä asioita, joita en tajunnut osata arvostaa kun meitä oli kaksi. Tai sitten meillä ei vaan ollut niin iso kaaos silloin. Oikeasti koti on suhtkoht siisti kyllä ja olen yrittänyt osallistaa lapsia viikkorahan avulla kotitöihin. Mutta (keskuspölyn)imuria en edes viitsi laittaa kaappiin kun pahimmillaan imuroin viisi kertaa päivässä keksinmurut ja pihalta kantautuvan hiekan sekä havunneulaset. Saisko siivoojan? Kerran viikossa mielellään. Miten mä ikinä selviän kun palaan täysipäiväisesti töihin?
Niin ja ne ruuhkavuodet... viikonloppuna yrität vauhdikkaasti tehdä seuraavan viikon sapuskat. Koska... Töiden jälkeen käydään kääntymässä kotona ja mennään johonkin jalkapalloon tai partioon tai mihin milloinkin. Pienin kainaloon ja isommille treenivaatteet niskaan. Kuinka usein sorrut hakemaan patonkia kaupasta ja jogurtin toiseen käteen.
Mutta silti. Vaihtaisinko nämä vuodet johonkin? Tuskinpa. Viihtyisinkö enää siinä sinkkumoodissa jossa kaikki aika on minulle ja vain ainoastaan minulle? Vapaaviikonlopun jälkeen on jo ikävä noita kupeiden hedelmiä. Että niin se vaan menee.
Niin se väsymys. Koskaan et ehdi nukkua tarpeeksi. Kun iltasiivous on tehty, on sitä "omaa aikaa". Ja kun sitä venyttää, onkin helvetin väsynyt aamulla. Varsinkin jos on jotain parisuhteen tynkää, ainoa hetki hoitaa sitä on illalla klo 22 jälkeen.
Mutta onhan näitä keinojakin siunaantunut. Kuivashampoo. Meikkaan töissä. Pakkaan treenivaatteet suoraan reppuun odottamaan seuraavia treenejä. Suunnittelen tulevan viikon ohjelman pääpiirteittäin (milloin käyn kaupassa, milloin lapset suihkussa jne.). Ja teen lyhennettyä työviikkoa. Saan sitten hoidettua asiat vapaapäivinä.
Aamulla silti iskee hässäkkä ja just ja just ehdit töihin kun olet kaksi lasta saattanut päiväkotiin kolmannen jäädessä kotiin harmittelemaan kun äiti ei ehtinyt voidella leipää.Valmiiksi. (kyllä se oikesti itse aamupalansa tekee, mutta haluaisi mun passaavan).
Kun unet jää auttamattomasti aina liian lyhyiksi ja koisaat sitten lapsivapaan viikonlopun ympäri vuorokauden.
Ja miksi ne lapset herättää sut viikonloppuna jo ennen kahdeksaa? ÄITIIII NOUSE YLÖS JOOOO!!! Ja arkena et saa niitä millään sängystä ylös, ei pikkukakkosella eikä ilman pikkukakkosta. Ja jos sängystä siirtyvät sohvalle, eivät siitä selviä enää hammaspesulle.
Nämä on ehkä niitä asioita, joita en tajunnut osata arvostaa kun meitä oli kaksi. Tai sitten meillä ei vaan ollut niin iso kaaos silloin. Oikeasti koti on suhtkoht siisti kyllä ja olen yrittänyt osallistaa lapsia viikkorahan avulla kotitöihin. Mutta (keskuspölyn)imuria en edes viitsi laittaa kaappiin kun pahimmillaan imuroin viisi kertaa päivässä keksinmurut ja pihalta kantautuvan hiekan sekä havunneulaset. Saisko siivoojan? Kerran viikossa mielellään. Miten mä ikinä selviän kun palaan täysipäiväisesti töihin?
Niin ja ne ruuhkavuodet... viikonloppuna yrität vauhdikkaasti tehdä seuraavan viikon sapuskat. Koska... Töiden jälkeen käydään kääntymässä kotona ja mennään johonkin jalkapalloon tai partioon tai mihin milloinkin. Pienin kainaloon ja isommille treenivaatteet niskaan. Kuinka usein sorrut hakemaan patonkia kaupasta ja jogurtin toiseen käteen.
Mutta silti. Vaihtaisinko nämä vuodet johonkin? Tuskinpa. Viihtyisinkö enää siinä sinkkumoodissa jossa kaikki aika on minulle ja vain ainoastaan minulle? Vapaaviikonlopun jälkeen on jo ikävä noita kupeiden hedelmiä. Että niin se vaan menee.
Niin se väsymys. Koskaan et ehdi nukkua tarpeeksi. Kun iltasiivous on tehty, on sitä "omaa aikaa". Ja kun sitä venyttää, onkin helvetin väsynyt aamulla. Varsinkin jos on jotain parisuhteen tynkää, ainoa hetki hoitaa sitä on illalla klo 22 jälkeen.
Mutta onhan näitä keinojakin siunaantunut. Kuivashampoo. Meikkaan töissä. Pakkaan treenivaatteet suoraan reppuun odottamaan seuraavia treenejä. Suunnittelen tulevan viikon ohjelman pääpiirteittäin (milloin käyn kaupassa, milloin lapset suihkussa jne.). Ja teen lyhennettyä työviikkoa. Saan sitten hoidettua asiat vapaapäivinä.
maanantai 16. huhtikuuta 2018
Jos jonkunlaista....
Eletään jo huhtikuuta, kohta on vappu.
Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.
Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3
Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.
Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.
En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.
Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.
Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.
Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.
Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.
Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.
Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.
Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.
Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy, vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta
Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan
Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.
Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3
Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.
Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.
En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.
Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.
Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.
Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.
Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.
Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.
Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.
Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.
Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy, vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta
Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Uusi blogini
Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille. https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/
-
Niinhän siinä lopulta kävi, että minusta tuli vielä kaiken päälle erityislapsen äiti. Useita diagnooseja, jotka samalla huojensivat oloa is...
-
Mun lasten synttärit ajoittuu aina syksy-talvi-kevät akselille. Toki pojalla on oikea syntymäpäivä kesäloman aikan , mutta me vietetään näi...
-
Aikaa on kulunut ja olen monta kertaa miettinyt, että lopetanko blogin vai en. Tänne se on jäänyt kuitenkin pyörimään kun en ole oikein saan...