Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Tämmöistä kesäpulinaa...

Hyvää lettukestitiistaita (tai tuo tiistai meni ajat sitten jo, tämä jäi keskeneräiseksi luonnokseksi pyörimään moneksi viikoksi). Olen nyt opetellut tekemään valurautapannulla lettuja ja on se kyllä todella haastavaa. Mutta saan samalla 7 lettua, eli jokaiselle lapselle kaksi - kenenkään ei tartte odottaa!

Välillä on siis hyviä päiviä, että jaksan enemmän ja paremmin. Touhutaan kotona ja siivotaan ja teen ruokaa. Välillä on huonoja päiviä enkä jaksa yhtään. Itku on herkässä ja tekisi mieli mennä sänkyyn makaamaan. Viime aikoina on vaivannut isosti alaselkä ja lonkka, eli tuommoista jatkuvaa fyysistä kroonista kipua. Olen käynyt nyt fysioterapeutilla/osteopaatilla ja vähän on kivut hellittäneet, mutta...

Selkäkivut on siitä jänniä, ettei niitä oikein voi ennakoida. Välillä se kipeytyy liikkumisesta, välillä makaamisesta kun taas liikkuminen vie kivun pois. Kipu säteilee alaselästä lonkan kautta polviin asti ja tietysti epäilen taas jotain hermopinnettä tai mitä noita nyt on. Olisi aivan upeaa jos olisi omaa aikaa ja ehtisi jumpata ja venytellä. Valitettavasti sitä ei juurikaan ole.

Hauskasti tässä yhtenä iltana järjestelin lapsia kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta viime hetkellä tekniikkapallon kanssa riehuva nelivuotias tiputti kaksi juomalasia laattalattialle. No siinähän se meni sitten se nukkumaanmeno, kaikki säikähtivät ja minä suutahdin. Tiedättekö muuten, että autismin kirjolainen kun säikähtää, se saattaa tulla esille ihan minkälaisena tahansa muuna reaktiona. Eli ei välttämättä näy niinkään säikähdyksenä vaan esimerkiksi suuttumuksena. Tuolloinkin lenteli tuolit, ennenkuin ehdin sanoittamaan ja selittämään että ei tässä mitään hätää ja äitiä nyt vaan harmittaa. Ihanat lapset onneksi lopulta auttoivat siivoamaan.

Ja oljenkortena tämä, me päästiin kirjolaisen kanssa keskustelemaan vielä aika syvällisiä lopulta ennen nukahtamista <3

Hänellä on nyt "ekkona" eli suunnattomana mielenkiinnon kohteena sota, erityisesti legomuodossa. Pääsin kertomaan, että ei me kaikki ihmiset pystytä tuolla tavalla keskittymään joihinkin asioihin noin intensiivisesti (äiti ei ainakaan pysty) ja että se on tosi hieno juttu. Ja että monet kuuluisat keksijät ja tiedemiehet ovat autismin kirjolaisia oikeasti. Hän ei kovin usein halua eikä suostu kuuntelemaan näitä nepsyasioita, mutta joskus kun on hyvä hetki, otan jonkun yksittäisen asian josta juttelen sen verran kuin hän jaksaa.

Männä viikonloppuna oltiin taas futaamassa. Meillä oli kolme peliä syrjäkylällä (kyllä, aamuysiltä piti olla 50 km päässä) ja hyvinhän ne vesisateessa meni.

Jalkapallo on selkeästi myös iso juttu tässä meidän tynkäperheessä. Tytär pelaa nykyään sekajoukkueessa, aikaisempi tyttöjoukkue kutistui ja lopulta minusta suoraan sanottuna muuttui muutenkin oudoksi. Sekajoukkueessa tämmöisen nepsyn pikkusiskon (joka tykkää leikkiä lähinnä poikien kanssa) on paljon hauskempaa treenata ja pelata. Hän jotenkin tulee poikien kanssa hyvin toimeen ja pojat myös selkeästi kunnioittavat häntä. Eli ei lällättelyä tai kiusaamista, mitä tyttöjoukkueessa ehdittiin jo nähdä.

Lähteminen treeneihin on usein aika vaikeaa. Mutta voi sitä riemua ja pois sieltä ei häntä sitten saa millään. Meillä usein harjoitusten jälkeen jäädään vielä pelaamaan ja kyllä - minäkin menen sinne mukaan jos lonkka ei vaivaa. Ja melkein menen vaikka lonkka vaivaisi.

Postauksen kuvat ovat muuten toukokuulta. Ensimmäiset hellemekkopäivät ja viimekesäiset mekot olikin vähän löysiä. Ensimmäiset päivetyksetkin oli jo hankittu.

Uimassa on myös käyty lasten kanssa. Meidän omakotitaloyhdistyksen rantaan on nyt laitettu verkko estämään jokakesäisiä vieraitamme, eli niitä valkoposkihanhia. Ja hyvin on verkko näköjään pitänyt hanhet loitolla, paljon mukavampi kävellä hiekalla kun ystäviemme kakkakikkareet eivät ole siellä hiekan seassa.

Mä en muuten koskaan ole ollut oman itseni kohdalla semmoinen "häpeäkroppaasiäläpukeudubikineihinrannalla"- tyyppi. Olen tietoinen lihavuudestani jne. mutta rannalla oon aina ajatellut, että sinne nyt vaan kuuluu biksut, oli sitten laiha tai lihava. Kesään kuuluu aurinko ja rusketus, sitäpaitsi helteessä on kivempaa kun on vähemmän päällä.

Ja haluan tottakai näyttää mun murusille, että ihan kaiken kokoiset saa tulla rannalle ja olla siellä omina itseinään. Ketään ei tuijoteta eikä ketään haukuta. Rantailu on kivaa, uiminen ja vesileikit on kivoja asioita.

Ja voi, me viihdytään vedessä. Ihan kaikki. Mä oon itse horoskoopiltani kala (kuten meidän nuorin) ja jos se nyt jotain kertoo niin mä voisin lillua siellä veden varassa vaikka kuinka kauan. Silloin kun exän kanssa vielä purjehdittiin, oli ihan normaalia hypätä veneen takaa välillä mereen vilvottelemaan ja taas jatkaa matkaa. Samoin aamu-uinti heti herätyksen jälkeen ja illalla uinti just ennen nukkumaanmenoa.

Hiushommia on tässä myös tullut tehtyä. Mulla iski melkein jo epätoivo tämän kasvivärjäyksen kanssa kun ei meinanneet sitten millään noi harmaat pysyä poissa. Väri piti ne maksimissaan kuukauden poissa ja taas oli juurikasvu täynnä harmaata.

Mutta sitten onneksi luin kaksoisvärjäyksestä ja toteutin sen nyt viime kerralla. Ensiksi tein pienen määrän pelkkää hennaseosta jonka levitin juuriin niihin harmaille (ohimo, hiusraja) alueille. Puolen tunnin päästä pesin pois ja levitin varsinaisen ruskean jonka annoin vaikuttaa kolmisen tuntia.

TADAA harmaat on pois !  Ja muutenkin tämä viimekertainen värjäys teki mun tukasta jotenkin entistä tuuheamman ja jopa ehkä vähän karheamman. Ja ehdottomasti kiiltävämmän!

Kasvivärit on tehneet myös mulle nämä muodissa olevat kiharat vaikken edes toteuta sitä metodia. Tukka on jatkuvasti kikkuralla :)

Kuvassa se ruskea mössö joka tässä vaiheessa on vielä vihreää. Parasta tässä on se, että tämä ei likaa mitään ja kaiken saa tosiaan pestyä pois.

Tosin tukasta tämä ei lähde muuta kuin kasvamalla. Olen ymmärtänyt, että jos yrittää vaalentaa, tulos on vihreä. Pysytään sitten tummana.

Juu ja tukka haisee. Nyt kun pesuvälit ovat venähtäneet melkein viikkoon, niin tukka saattaa hieman haiskahtaa semmoiselle märälle mullalle/heinälle jonkun aikaa. Mutta toisaalta aika luonnollinen tuoksuhan se on ja siihen olen itse tottunut. 

Tämä kasvivärjäys taitaa olla tulossa muotiin taas, mutta silti senkin uhalla suosittelen sitä lämpimästi. Tämä on kyllä ihan täydellinen ratkaisu minunkin hiuksille. Helppo ja ei tarvitse yhtään pelätä mitään allergiareaktioita tai astmakohtauksia noiden kaupan värien hurjista hajuista.

Dieetin jälkeinen viikko

Mun dieetti loppui vähän yllättäen ja lähdettiin silloin 9.6 lasten kanssa Kelan järjestämälle sopeutumisvalmennusleirille. Kerron leirin annista vielä toisessa postauksessa, mutta tässä pikkasen ajatusta siitä - miten tuommoisen tiukan vlcd--dieetin lopettaminen onnistui. Ja missä mennään nyt.

Yleensähän tämmönen dieetti pitää aloittaa ja päättää silleen kevyesti. Että joku viikko keventelyä puolin ja toisin. Mutta mullahan kävi vähän eri tavalla eli päätin aika ex-tempore aloittaa ja lopettaminenkin meni silleen muutamassa päivässä.

Sunnuntaina mentiin sinne kuntoutuskeskukseen ja taisin perjantaina alkaa pikkuhilja syödä vähän normaalimpaa ruokaa. Toki dieetin aikana oli tullut syötyä vihanneksia ja proteiinia, joten ei ihan nollasta ollut aloitus. Mun dieettihän kesti sen 8 viikkoa ja viikolla seitsemän olin jo ihan luovuttamassa ja paino ei tippunutkaan kun tuli mässytettyä vähän kaikkea muutakin. Viikolla kahdeksan tsemppasin ja sain sen 10 kiloa rikki, taisi olla jopa 11 kiloa. Että aika hyvillä fiiliksillä lähdin sitten "lomalle".


Napsin reissulta vähän valokuvia noista ruoka-annoksista ja aika isoja annoksiahan sitä tuli syötyä. Aluksi yritin ensimmäisinä päivinä ottaa vähän jotain hiilareita ruokaan mukaan, mutta aika nopeasti ne jäi pois. Eli lautaselle keskimäärin tuli 2/3 tai jopa 3/4 osaa salaattia ja höyrytettyjä vihanneksia, loput sitten jonkunlaista proteiinilisää. Vihannekset olivat vähän mitä sattuu. Oli porkkanaraastetta, tonnikalasalaattia, perus vihersalaatteja yms. mutta aina niitä söin reilusti.

Leipää en yhtä saaristolaislepäpalasta lukuunottamtta syönyt. Juomana vesi.

Voin kehua kyllä Kankaanpään kuntoutuskeskuksen salaattivalikoimaa vaikka itse pääruokapuoli oli vähän huonompi. Aina sai koottua salaateista ja vihanneksista itselle hienon hyvän annoksen. Jokaisella pääruoalla oli myös tarjolla höyrytettyjä vihanneksia.

Aamupalojakin voin kehua.

Aina oli tarjolla perus leivät päällisineen, kananmunat, jogurtit, kahvit.... niin että sai vatsan täyteen. Ekana päivänä nappasin puolikkaan leivän, joka jäi syömättä. Sen jälkeen melkeen mun perussetti oli kananmuna, leikkele+juusto+vihannekset ja jos oli maustamatonta jogua niin sitä. Jotenkin ihana vaan mennä noutopöytään ja kerätä omalle lautaselle kaikkea mistä tykkää.

Plus tottakai juosta täyttämässä lasten lautasia, mukeja ja pyyhkimässä kaatuneita mehumukeja.

Miltä se sitten tuntui? Tottakai vatsa reagoi kun yhtäkkiä palasin syömään normaalisti. Mun päänuppi oli aika sekaisin, koska nälkähän mulla ei tietenkään ollut. Suolisto toimi epävakaasti, jopa vähän löysästi. Koko ajan oli semmoinen fiilis, että kun pääsis takaisin dieetille, että tämä syöminen oli ikäänkuin vähän ylimääräistä vaivaa. Mitään turvotuksia ei sen enempää tullut kun en mässyttänyt sokeria enkä hiilareita, mutta tietty täyteläinen olo oli koko ajan.

Ja tietty tuli muutamia semmoisia vahinkolaukauksia kuten tuossa kuvassa oleva sokerillinen jogurtti. Luulin sen olevan luonnonjogua, mutta eipä ollutkaan. Mutta kaikenkaikkiaan se ei mennyt mitenkään erityisen huonosti. Paino nousi kilon verran siitä alimmasta (ja siinä se on nyt pysynyt) ja olen nyt tässä vähän kompastellut ja miettinyt että miten saisi päänupin tajuamaan että on tosiaan 10 kiloa lähtenyt. Ja miten saisi seuraavat 10 kiloa lähtemään.

Peilistä katsoo nyt jonkun verran eri ihminen. 10 kiloa mun mitoissa ei ole kuitenkaan niin paljoa, että vaatteita vielä joutuisi vaihtamaan pienempiin, koossa 48 mennään siis edelleen. Mutta tämä ei missään nimessä ole tässä, tämä on vasta alkua mun hyvinvoinnin lisäämiseen. Isoja juttuja on jo nyt tapahtunut, mutta paljon on vielä edessäkin.