tiistai 10. joulukuuta 2019

Mitä ihmettä tapahtuikaan - marraskuu 2019

Tässä on nyt mennyt monta kuukautta ilman ainuttakaan postausta. Pistin blogin jo jossain välissä kokonaan pois kun ajattelin etten enää jaksa tänne päivittää. Ja niinhän se taitaa olla, että nykyään enemmän elämää on tuolla instagramin puolella ja muualla somessa. Siellä minäkin jaksamisen mukaan päivittelen kuvia ja tarinoita.

Mutta nyt kun olen vähän voimissani, ajattelin että tulen avaamaan tännekin vielä että mitä ihmettä oikein tapahtui. Tapahtui meinaan aika paljon asioita kerralla ja lopulta tipahdin itse kokonaan kelkasta.

Vietin juuri viimeiset 6 viikkoa sairauslomalla. Tsemppasin koko pitkän vuoden niin kovin. Tammi-helmikuussa oli nepsyn koulukieltäytymistä, osastojaksoa. Lopulta kun hän pääsi kouluun, sinnittelin pitkän kevään että jaksoi käydä koulun loppuun. Kesälomalla kas kummaa lasten hoitovuorot eksän kanssa menivät niin, että minä hoidin lapsia pääasiassa koko kesäloman ja exä sitten yhden viikon syksyllä mun palauttua töihin. Joka sekin päätyi kaaokseen ja vanhin lapsistamme tuli kesken kaiken kotiin jolloin jouduin tietysti järjestelmään kaikki kuviot uusiksi. Ja niin ne remontit.

Sitten takaisin töihin ja syyskuussa alkoi nepsyssä näkymään taas kouluväsymystä ja aamut alkoivat muuttumaan vaikeammiksi. Syys-lokakuussa myös toinen lapseni oli tutkimuksissa ja tuntui että kahden (tai kolmen tietty) lasten asioita hoitaessa hädin tuskin ehdin käydä töissä kääntymässä ja arki alkoi olemaan aikamoista kaaosta kun yritin pitää kaikista naruista kiinni.

Olen tieten tahtoen tehnyt pesäeroa (nyt kun erosta on jo sen pari vuotta) ja lakannut oikeastaan edes ajattelemasta enää millaista lapsilla isänsä luona on. En siis kysele enkä kommentoi lasten oloja isän luona. En tiedä onko tämä oma hiljaisuuteni vaikuttanut siihen, että lasten isä yhtäkkiä alkoi rohkeasti arvostelemaan mua.

Kuinka vaikea olen kun en anna lasten pelata (saavat kyllä pelata), kuinka teen vääränlaista ruokaa, kuinka pidän lapsia nälässä(???) yms.  ja siinä kohtaa mulla meni kuppi lopullisesti nurin. Että se kehtaa!

Hoidan kuitenkin yksinäni koko arjen palettia  ja käytännössä myös hoidan kaikki nepsylapsen kuntoutusasiat niin kotona kuin muuallakin. Mun työni tuloksena nepsy on alkanut hyväksymään omaa autismin kirjoaan ja luottamaan siihen että mä osaan tukea ja auttaa häntä siinä. Tiedän että teen oikein ja läheiset muistavat siitä muistuttaa. Mutta silti se, että lasten isä arvostelee ja haukkuu minua, se sattuu. Koska tämä työ on hitaasti tuloksia antavaa ja silti todella aikaa ja jaksamista vievää.


Ostin sitten tuon ylläolevan kellon, kun olin nukkunut sairauslomasta ensimmäiset pari viikkoa. Nämä uuden sukupolven aktiivisuuskellothan näyttävät myös näitä voimavaroja ja myöskin palautumistietoja esimerkiksi yöaikaan. Skaala tässä Suunnon kellossa on 0-100 ja minulle on hyvin tyypillistä, että hyvin nukutun yöunenkin jälkeen saatan olla hyvin välttävän voimavaran asteikolla.Se kertonee sitä, että olen ollut todella uupunut ja stressaantunut jo pitkään. Ei ihme  myöskään se, että kroppani reagoi fyysisesti pahaan oloon.

Nyt pikkuhiljaa kellon kanssa yritän opetella tunnistamaan omia voimavarojani ja jaksamistani ja myös pyrkiä siihen, että en käyttäisi niitä loppuun. Ehkä päiväsaikaan jotain lyhyitä rentoutumishetkiä tms. Joudun myös miettimään, miten jatkossa pystyn käymään töissä ja yhdistämään nepsyarkea. Ja onko taloudellisesti edes mahdollista vai joudummeko myymään tämän asunnon ja muuttamaan jonnekin aivan muualle.

Olen myös yrittänyt rajata oman elinpiirini niin, että lasten isän olemus, viestittelyt ja muut kommentit eivät pahentaisi oloani. Valitettavasti hänellä ei riitä ymmärrys ja pyrkii koko ajan rikkomaan mun asettamia rajoja. Mutta siihen onneksi on sentäs jotain apua saatavilla ja olen myös saanut ymmärrystä sekä tukea, että minulla on oikeus rajata itseäni ahdistavat ihmiset ulos.

Kaikenkaikkiaan haasteet sekä lapsien, että aikuisten kanssa ovat syöneet voimavarani pohjamutiin. Olen harmitellut sitä, että jouduin luopumaan juurikin töistä koska työ on mulle aina ollut tärkeä voimavaroja antava asia. Mutta jostain oli pakko luopua kun kroppa ei enää kestänyt.

Pikkuhiljaa kerään voimia, lepään ja pyrin hoitamaan vaan olennaisen, jospa tuossa mittarissakin tuo voimavaraprosentti alkaa pikkuhiljaa nousemaan.

Että näin tässä lopulta kävi. Vielä ennen lopullista romahdustakin mulla oli vielä kauhee spurtti jostain asiasta, joka kertoo sitä että olen pinnistellyt pitkään ja yli todellisen jaksamisen. Ja nyt neljän viikon jälkeen ekaa kertaa on semmoinen olo, että jaksaa jopa tännekin vähän kirjoittaa.

Lapset tietysti nauttivat täysin siemauksin siitä, että olin  enemmän kotona. Koululaiset ja päiväkotilainen saivat tulla normaalia aikaisemmin kotiin ja kun en itse jaksa paljoa, niin sitten jotenkin täällä kotosalla on yleisestikin rauhallisempaa.

Tällä hetkellä ehkä jaksaminen kulminoituu siihen, että jaksan 1-2 tuntia päivässä tehdä jotain "oikeita" asioita ja siihen se loppuukin. Myös keskustelu ja asioiden läpikäyminen on aika rasittavaa. Lääkitystä nostettiin ja varalle myös rauhoittavia ja beetasalpaajaa. Että melkoinen sekoitus.

Sitä mä olen miettinyt, että kun pitkästä liitosta tulee ero ja erityisesti kun ero tulee kolmannen osapuolen ollessa kuvioissa ja on riitainen, niin se ei hitto soikoon millään tasaannu se tilanne. Kun lapset on kuvioissa, pitää aina olla jollain tavalla yhteydessä ja toisaalta ne kaikki samat ongelmat mitä oli eron aikana - ne valitettavasti pysyvät myös eron jälkeen eli tietyllä tavalla sitä on "naimisissa" aina siihen asti kunnes viimeinen lapsi täyttää 18. Että mitä kaikkia keinoja sitä keksisi että kestäisi....?


Uusi blogini

Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille. https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/