Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.