Mitä ihmettä tapahtuikaan - marraskuu 2019

Tässä on nyt mennyt monta kuukautta ilman ainuttakaan postausta. Pistin blogin jo jossain välissä kokonaan pois kun ajattelin etten enää jaksa tänne päivittää. Ja niinhän se taitaa olla, että nykyään enemmän elämää on tuolla instagramin puolella ja muualla somessa. Siellä minäkin jaksamisen mukaan päivittelen kuvia ja tarinoita.

Mutta nyt kun olen vähän voimissani, ajattelin että tulen avaamaan tännekin vielä että mitä ihmettä oikein tapahtui. Tapahtui meinaan aika paljon asioita kerralla ja lopulta tipahdin itse kokonaan kelkasta.

Vietin juuri viimeiset 6 viikkoa sairauslomalla. Tsemppasin koko pitkän vuoden niin kovin. Tammi-helmikuussa oli nepsyn koulukieltäytymistä, osastojaksoa. Lopulta kun hän pääsi kouluun, sinnittelin pitkän kevään että jaksoi käydä koulun loppuun. Kesälomalla kas kummaa lasten hoitovuorot eksän kanssa menivät niin, että minä hoidin lapsia pääasiassa koko kesäloman ja exä sitten yhden viikon syksyllä mun palauttua töihin. Joka sekin päätyi kaaokseen ja vanhin lapsistamme tuli kesken kaiken kotiin jolloin jouduin tietysti järjestelmään kaikki kuviot uusiksi. Ja niin ne remontit.

Sitten takaisin töihin ja syyskuussa alkoi nepsyssä näkymään taas kouluväsymystä ja aamut alkoivat muuttumaan vaikeammiksi. Syys-lokakuussa myös toinen lapseni oli tutkimuksissa ja tuntui että kahden (tai kolmen tietty) lasten asioita hoitaessa hädin tuskin ehdin käydä töissä kääntymässä ja arki alkoi olemaan aikamoista kaaosta kun yritin pitää kaikista naruista kiinni.

Olen tieten tahtoen tehnyt pesäeroa (nyt kun erosta on jo sen pari vuotta) ja lakannut oikeastaan edes ajattelemasta enää millaista lapsilla isänsä luona on. En siis kysele enkä kommentoi lasten oloja isän luona. En tiedä onko tämä oma hiljaisuuteni vaikuttanut siihen, että lasten isä yhtäkkiä alkoi rohkeasti arvostelemaan mua.

Kuinka vaikea olen kun en anna lasten pelata (saavat kyllä pelata), kuinka teen vääränlaista ruokaa, kuinka pidän lapsia nälässä(???) yms.  ja siinä kohtaa mulla meni kuppi lopullisesti nurin. Että se kehtaa!

Hoidan kuitenkin yksinäni koko arjen palettia  ja käytännössä myös hoidan kaikki nepsylapsen kuntoutusasiat niin kotona kuin muuallakin. Mun työni tuloksena nepsy on alkanut hyväksymään omaa autismin kirjoaan ja luottamaan siihen että mä osaan tukea ja auttaa häntä siinä. Tiedän että teen oikein ja läheiset muistavat siitä muistuttaa. Mutta silti se, että lasten isä arvostelee ja haukkuu minua, se sattuu. Koska tämä työ on hitaasti tuloksia antavaa ja silti todella aikaa ja jaksamista vievää.

Ostin sitten tuon ylläolevan kellon, kun olin nukkunut sairauslomasta ensimmäiset pari viikkoa. Nämä uuden sukupolven aktiivisuuskellothan näyttävät myös näitä voimavaroja ja myöskin palautumistietoja esimerkiksi yöaikaan. Skaala tässä Suunnon kellossa on 0-100 ja minulle on hyvin tyypillistä, että hyvin nukutun yöunenkin jälkeen saatan olla hyvin välttävän voimavaran asteikolla.Se kertonee sitä, että olen ollut todella uupunut ja stressaantunut jo pitkään. Ei ihme  myöskään se, että kroppani reagoi fyysisesti pahaan oloon.

Nyt pikkuhiljaa kellon kanssa yritän opetella tunnistamaan omia voimavarojani ja jaksamistani ja myös pyrkiä siihen, että en käyttäisi niitä loppuun. Ehkä päiväsaikaan jotain lyhyitä rentoutumishetkiä tms. Joudun myös miettimään, miten jatkossa pystyn käymään töissä ja yhdistämään nepsyarkea. Ja onko taloudellisesti edes mahdollista vai joudummeko myymään tämän asunnon ja muuttamaan jonnekin aivan muualle.

Olen myös yrittänyt rajata oman elinpiirini niin, että lasten isän olemus, viestittelyt ja muut kommentit eivät pahentaisi oloani. Valitettavasti hänellä ei riitä ymmärrys ja pyrkii koko ajan rikkomaan mun asettamia rajoja. Mutta siihen onneksi on sentäs jotain apua saatavilla ja olen myös saanut ymmärrystä sekä tukea, että minulla on oikeus rajata itseäni ahdistavat ihmiset ulos.

Kaikenkaikkiaan haasteet sekä lapsien, että aikuisten kanssa ovat syöneet voimavarani pohjamutiin. Olen harmitellut sitä, että jouduin luopumaan juurikin töistä koska työ on mulle aina ollut tärkeä voimavaroja antava asia. Mutta jostain oli pakko luopua kun kroppa ei enää kestänyt.

Pikkuhiljaa kerään voimia, lepään ja pyrin hoitamaan vaan olennaisen, jospa tuossa mittarissakin tuo voimavaraprosentti alkaa pikkuhiljaa nousemaan.

Että näin tässä lopulta kävi. Vielä ennen lopullista romahdustakin mulla oli vielä kauhee spurtti jostain asiasta, joka kertoo sitä että olen pinnistellyt pitkään ja yli todellisen jaksamisen. Ja nyt neljän viikon jälkeen ekaa kertaa on semmoinen olo, että jaksaa jopa tännekin vähän kirjoittaa.

Lapset tietysti nauttivat täysin siemauksin siitä, että olin  enemmän kotona. Koululaiset ja päiväkotilainen saivat tulla normaalia aikaisemmin kotiin ja kun en itse jaksa paljoa, niin sitten jotenkin täällä kotosalla on yleisestikin rauhallisempaa.

Tällä hetkellä ehkä jaksaminen kulminoituu siihen, että jaksan 1-2 tuntia päivässä tehdä jotain "oikeita" asioita ja siihen se loppuukin. Myös keskustelu ja asioiden läpikäyminen on aika rasittavaa. Lääkitystä nostettiin ja varalle myös rauhoittavia ja beetasalpaajaa. Että melkoinen sekoitus.

Sitä mä olen miettinyt, että kun pitkästä liitosta tulee ero ja erityisesti kun ero tulee kolmannen osapuolen ollessa kuvioissa ja on riitainen, niin se ei hitto soikoon millään tasaannu se tilanne. Kun lapset on kuvioissa, pitää aina olla jollain tavalla yhteydessä ja toisaalta ne kaikki samat ongelmat mitä oli eron aikana - ne valitettavasti pysyvät myös eron jälkeen eli tietyllä tavalla sitä on "naimisissa" aina siihen asti kunnes viimeinen lapsi täyttää 18. Että mitä kaikkia keinoja sitä keksisi että kestäisi....?

Painonpudotustalkoot jatkuvat

Huhtikuussa aloittamani painonpudotus kesti reilu kaksi kuukautta ja sain 10 kiloa painosta pois. Kesällä plussaa/turvotusta tuli kilon verran ja tarkoitus olikin jatkaa lomien jälkeen.

Ja se aika on tietenkin nyt.

Minullahan on nyt tämä hieman eksoottisempi vlcd (nutrilett)-dieetti joita mm. sairaalassa käytetään ollut keinona ja sillä aion jatkaakin.

Miksi edelleen juuri nämä pussikeitot? Noh, tilanne on kotona se, että lasten aistiherkkyyksien vuoksi lähes jokainen syö nykyään eri ruokaa ja olen todennut sen hässäkän keskellä, että en kertakaikkiaan enää jaksa enkä kykene valmistamaan itselleni vielä jotain erityisiä sapuskoja siihen päälle.  Kesän aikana keskimmäisen lapsen aistiherkkyydet ovat pahentuneet entisestään ja keskityn nyt ensisijaisesti siihen, että lapset saavat sopivaa ravintoa riittävästi.

Itselleni varmistan tällä kohtuullisen helpolla keinolla, ettei mitään suurempia puutostiloja tule. Sivulauseessa voi sanoa, että mä en edelleenkään vaan mitenkään jaksaisi laihduttaa muulla tavalla. Laskemalla kaloreita, tarkkailemalla omia syömisiäni, miettimällä tai suunnittelemalla päivän ruokia etukäteen ja kaiken lisäksi tekemällä aterioita valmiiksi esimerkiksi töihin.

Mitä ihmettä sitten kun paino on tiputettu, ettei taas palata jojoilemaan? Se on hyvä kysymys, sillä mun on pakko ruveta tuohon yllämainittuun kuitenkin jossain vaiheessa.  Mun suurin ongelma on se, että mä syön liian vähän ja liian epäsäännöllisesti. Kilot on tullut lohtukarkkien myötä ja se lohtusyöminen täytyisi opetella korvaamaan jollain muulla.

Olen Patrik Borgini lukenut ja superdieetillä ollut (erittäin hyvä konsepti kun jättää sen maitorahkan pois), joten kokemusta on vähän kaikesta. Pyörittelen päässäni ajatuksia karppauksesta, säännöllisestä syömisestä, näläntunteen löytämisestä ja riittävästä juomisesta.  Mutta just nyt en jaksa vieläkään miettiä niitä asioita sen enempää, mennään tällä mitä nyt on. Tavoite on saada toinen 10 kiloa jouluksi pois. Yksi vaatekoko pois ja jaksamista rutkasti lisää.

Ensimmäisen kymmenen kilon jälkeen mulla alkoi tulemaan aika isoja nivelvaivoja. En nuorempana jojotellessani koskaan ollut törmännyt tämmöiseen, mutta kuulin sitten että ihan normaalia on. Rasva palaa tasaisesti joka puolelta jolloin tottakai myös tuolta nikamien ja nivelten ympäriltä. Nyt kivut on kesän aikana pikkuhiljaa helllittäneet ja kevyt liikunta myös auttaa pitämään lihastasapainoa yllä.

Kotiin rantautui kasa jumppakuminauhoja ja youtubesta löytyi oikein hyviä jumppavideoita. Olen nykyään vaatimaton asian tiimoilta, eli treeni kuin treeni kunhan hiki nousee ja lihaksissa tuntuu edes vähän.

Kotoahan löytyy tottakai myös muitakin liikuntavälineitä, mutta mitä helpompaa, sen parempi minulle.  Täällä saattaa vielä pyöriä joku vanhan blogini lukija ja muistaa kuinka tahkosin keskimmäisen lapseni synnyttyä salilla monta kertaa viikossa. Tiedättekö, en enää kaipaa niitä aikoja.

Olen tajunnut, että reilu kaksikymppisenä aloittamani liikuntaharrastus on vuosien varrella muuttanut muotoaan todella monella tavalla. Olen harrastanut juoksua, kuntosalia, jumppia, rullaluistelua,  tanssia, joogaa, uintia, kahvakuulaa... melkein mitä vain. Nyt ei tunnu mikään noista enää innostavan. Tai no ehkä juoksu, mutta siihen palaan vasta kun olen saanut painoa pudotettua lisää.

Jotenkin olen kiertänyt totaalisen ympyrän. Kaikki on tullut kokeiltua ja samalla on elämä heittänyt häränpyllyä. Nyt haluaisin vaan harrastaa helppoja lajeja. Harrastaa lasten kanssa, harrastaa yhdessä. Ja ennenkaikkea nauttia siitä liikkumisesta. Nyt jo 10 kg kevyempänä huomaan, että jaksan paljon paremmin kuin vuosi sitten.

Tästä oppia miten kiireinen nainen meikkaa!

Yritin parhaani kuvankäsittelyssä, mutta eka kerta on aina eka kerta!

Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kesäinen retki Helsinkiin

Kesäloman ensimmäiset kaksi viikkoa meni kuistiremontin kanssa, mutta siihen väliin saatiin  pieni Helsingin reissu järkättyä miesystävän ja mun tyttöjen kanssa.

Tiesin jo etukäteen, että tänä kesänä mulla ei ole taloudellisia resursseja tarjota mitään kummempia kesälomareissuja, joten ajattelin että pieni Helsingin reissu olisi riittävää vaihtelua. Ja olihan se, kyllä kannatti.

Nepsy ei oikeastaan ollut edes kiinnostunut lähtemään, hän on lomalla halunnut pääosin hengailla kotona. Ja tyttöjen kanssa on kyllä helpompi liikkua. He on paljon spontaanimpia ja toisaalta myös sopeutuvampia. Joten lähdimme sitten kolmen naisen ja yhden miehen porukalla.


Meidän reissuun sisältyi yksi hotelliyö, etnistä ja fine dining ruokailua, raitiovaunulla ja metrolla ajelua, linnanmäen ja korkeasaaren reissu ja loppujen lopuksi kotimatkapäivänä hajonnut auto. Onneksi sain vuokra-auton alle ja päästiin yöksi sentään kotiin.

Eli onnea ja epäonnea. Rahallisesti auton hajoaminen kyllä kirpaisi, mutta toisaalta saatiin kyllä ihania muistoja. Ja tietty paljon valokuvia.

Olen käynyt Korkeasaaressa edellisen kerran kun isosisko oli taaperoiässä. Silloinkin mentiin metrolla, mutta eihän neiti siitä mitään muistanut. Sitä ennen kävin varmaan 15 vuotta aikaisemmin. Että vaikka Helsingin reissuja on harvoin, ne ovat aina yhtä mukavia.

Kaikenkaikkiaan oli kyllä todella leppoisa ja rauhallinen retki. Lapset tykkäsivät tosi paljon ja itseäkin mietitytti useaan otteeseen, että tämmöistäkö täällä olikin (olen asunut Helsingin kantakaupungissa vuosituhannen alussa viitisen vuotta).
Ajeltiin melkein jokaisen mun vanhan kämpän ohi ja esittelin tuttuja paikkoja ja muka kaikkitietävänä ohjastin porukkaa ympäri Helsinkiä.

Linnanmäki oli todella positiivinen yllätys, yhdeksän ilmaista laitetta pienimmille ja minun nuorimmaisesta kuoriutuikin melkoinen huvipuistovelho. Vanhempi tytöistä oli arempi, mutta hänkin pikkusiskon mukana meni kaikkiin laitteisiin jopa minuakin uskaliaammin. Kahvikuppilaite tais olla ainoa maksullinen, mihin mentiin koko porukka. Se riitti mulle, ei mun pää ja vatsa kestä enää mitään huimapäiden vehkeitä. Vanhempi tytär meni miesystäväni kanssa kokeilemaan virtuaalista vuoristorataa ja se kuulemma oli hurjin kaikista. Selvisivät kuitenkin hengissä:)

Korkeasaaressa nähtiin yllättävän paljon eläimiä hellepäiväksi. Ehkä eniten mieleen jäi taas kerran riikinkukot, jotka patsastelivat pitkin käytäviä. Toisaalta myös karhut olivat tälläkin  kertaa tosi symppiksiä laiskimuksia ja karhulinnasta ei meinattu päästä ollenkaan eteenpäin.

Mun tytöt on niin reippaita ja jaksoivat kävellä tuntikausia molempina päivinä. Toki hotellissa sitten nukahtivat samantien, olin niin ylpeä. Nuorimmainen molempina päivinä alkoi väsähtämään lopusta, mutta kulki sitten välissä meidän aikuisten sylissä ja taas jaksoi muutaman askeleen.

Outfit meni aika perussettiä. Paita oli Ivana Helsingin (Tokmannille tehty mallisto) ja caprifarkut.  Toi paita on kokoa M ja ehkä vähän nafti rintojen kohdalta, mutta pidän siitä silti.

Ja täytyyhän mun sanoa, että mä olin itsekin onnellinen. Pitkän prosessoinnin jälkeen voin sanoa, että olen tyytyväinen parisuhteeseeni ja siihen millaisen mieshahmon lapseni ovat saaneet elämäänsä. Ihmisen joka välittää minusta ja heistä ja joka on avoimesti tunnustanut, että me kaikki kuulumme pakettiin

Ja että me voidaan tehdä näitä retkiä. Yhdessä. Ja huolehditaan kaikki toisistamme. Että seuraavaa retkeä odotellessa.

Lopuksi kesäiset terveiset mistäpä muualta kuin omalta takapihaltamme!

Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Tämmöistä kesäpulinaa...

Hyvää lettukestitiistaita (tai tuo tiistai meni ajat sitten jo, tämä jäi keskeneräiseksi luonnokseksi pyörimään moneksi viikoksi). Olen nyt opetellut tekemään valurautapannulla lettuja ja on se kyllä todella haastavaa. Mutta saan samalla 7 lettua, eli jokaiselle lapselle kaksi - kenenkään ei tartte odottaa!

Välillä on siis hyviä päiviä, että jaksan enemmän ja paremmin. Touhutaan kotona ja siivotaan ja teen ruokaa. Välillä on huonoja päiviä enkä jaksa yhtään. Itku on herkässä ja tekisi mieli mennä sänkyyn makaamaan. Viime aikoina on vaivannut isosti alaselkä ja lonkka, eli tuommoista jatkuvaa fyysistä kroonista kipua. Olen käynyt nyt fysioterapeutilla/osteopaatilla ja vähän on kivut hellittäneet, mutta...

Selkäkivut on siitä jänniä, ettei niitä oikein voi ennakoida. Välillä se kipeytyy liikkumisesta, välillä makaamisesta kun taas liikkuminen vie kivun pois. Kipu säteilee alaselästä lonkan kautta polviin asti ja tietysti epäilen taas jotain hermopinnettä tai mitä noita nyt on. Olisi aivan upeaa jos olisi omaa aikaa ja ehtisi jumpata ja venytellä. Valitettavasti sitä ei juurikaan ole.

Hauskasti tässä yhtenä iltana järjestelin lapsia kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta viime hetkellä tekniikkapallon kanssa riehuva nelivuotias tiputti kaksi juomalasia laattalattialle. No siinähän se meni sitten se nukkumaanmeno, kaikki säikähtivät ja minä suutahdin. Tiedättekö muuten, että autismin kirjolainen kun säikähtää, se saattaa tulla esille ihan minkälaisena tahansa muuna reaktiona. Eli ei välttämättä näy niinkään säikähdyksenä vaan esimerkiksi suuttumuksena. Tuolloinkin lenteli tuolit, ennenkuin ehdin sanoittamaan ja selittämään että ei tässä mitään hätää ja äitiä nyt vaan harmittaa. Ihanat lapset onneksi lopulta auttoivat siivoamaan.

Ja oljenkortena tämä, me päästiin kirjolaisen kanssa keskustelemaan vielä aika syvällisiä lopulta ennen nukahtamista <3

Hänellä on nyt "ekkona" eli suunnattomana mielenkiinnon kohteena sota, erityisesti legomuodossa. Pääsin kertomaan, että ei me kaikki ihmiset pystytä tuolla tavalla keskittymään joihinkin asioihin noin intensiivisesti (äiti ei ainakaan pysty) ja että se on tosi hieno juttu. Ja että monet kuuluisat keksijät ja tiedemiehet ovat autismin kirjolaisia oikeasti. Hän ei kovin usein halua eikä suostu kuuntelemaan näitä nepsyasioita, mutta joskus kun on hyvä hetki, otan jonkun yksittäisen asian josta juttelen sen verran kuin hän jaksaa.

Männä viikonloppuna oltiin taas futaamassa. Meillä oli kolme peliä syrjäkylällä (kyllä, aamuysiltä piti olla 50 km päässä) ja hyvinhän ne vesisateessa meni.

Jalkapallo on selkeästi myös iso juttu tässä meidän tynkäperheessä. Tytär pelaa nykyään sekajoukkueessa, aikaisempi tyttöjoukkue kutistui ja lopulta minusta suoraan sanottuna muuttui muutenkin oudoksi. Sekajoukkueessa tämmöisen nepsyn pikkusiskon (joka tykkää leikkiä lähinnä poikien kanssa) on paljon hauskempaa treenata ja pelata. Hän jotenkin tulee poikien kanssa hyvin toimeen ja pojat myös selkeästi kunnioittavat häntä. Eli ei lällättelyä tai kiusaamista, mitä tyttöjoukkueessa ehdittiin jo nähdä.

Lähteminen treeneihin on usein aika vaikeaa. Mutta voi sitä riemua ja pois sieltä ei häntä sitten saa millään. Meillä usein harjoitusten jälkeen jäädään vielä pelaamaan ja kyllä - minäkin menen sinne mukaan jos lonkka ei vaivaa. Ja melkein menen vaikka lonkka vaivaisi.

Postauksen kuvat ovat muuten toukokuulta. Ensimmäiset hellemekkopäivät ja viimekesäiset mekot olikin vähän löysiä. Ensimmäiset päivetyksetkin oli jo hankittu.

Uimassa on myös käyty lasten kanssa. Meidän omakotitaloyhdistyksen rantaan on nyt laitettu verkko estämään jokakesäisiä vieraitamme, eli niitä valkoposkihanhia. Ja hyvin on verkko näköjään pitänyt hanhet loitolla, paljon mukavampi kävellä hiekalla kun ystäviemme kakkakikkareet eivät ole siellä hiekan seassa.

Mä en muuten koskaan ole ollut oman itseni kohdalla semmoinen "häpeäkroppaasiäläpukeudubikineihinrannalla"- tyyppi. Olen tietoinen lihavuudestani jne. mutta rannalla oon aina ajatellut, että sinne nyt vaan kuuluu biksut, oli sitten laiha tai lihava. Kesään kuuluu aurinko ja rusketus, sitäpaitsi helteessä on kivempaa kun on vähemmän päällä.

Ja haluan tottakai näyttää mun murusille, että ihan kaiken kokoiset saa tulla rannalle ja olla siellä omina itseinään. Ketään ei tuijoteta eikä ketään haukuta. Rantailu on kivaa, uiminen ja vesileikit on kivoja asioita.

Ja voi, me viihdytään vedessä. Ihan kaikki. Mä oon itse horoskoopiltani kala (kuten meidän nuorin) ja jos se nyt jotain kertoo niin mä voisin lillua siellä veden varassa vaikka kuinka kauan. Silloin kun exän kanssa vielä purjehdittiin, oli ihan normaalia hypätä veneen takaa välillä mereen vilvottelemaan ja taas jatkaa matkaa. Samoin aamu-uinti heti herätyksen jälkeen ja illalla uinti just ennen nukkumaanmenoa.

Hiushommia on tässä myös tullut tehtyä. Mulla iski melkein jo epätoivo tämän kasvivärjäyksen kanssa kun ei meinanneet sitten millään noi harmaat pysyä poissa. Väri piti ne maksimissaan kuukauden poissa ja taas oli juurikasvu täynnä harmaata.

Mutta sitten onneksi luin kaksoisvärjäyksestä ja toteutin sen nyt viime kerralla. Ensiksi tein pienen määrän pelkkää hennaseosta jonka levitin juuriin niihin harmaille (ohimo, hiusraja) alueille. Puolen tunnin päästä pesin pois ja levitin varsinaisen ruskean jonka annoin vaikuttaa kolmisen tuntia.

TADAA harmaat on pois !  Ja muutenkin tämä viimekertainen värjäys teki mun tukasta jotenkin entistä tuuheamman ja jopa ehkä vähän karheamman. Ja ehdottomasti kiiltävämmän!

Kasvivärit on tehneet myös mulle nämä muodissa olevat kiharat vaikken edes toteuta sitä metodia. Tukka on jatkuvasti kikkuralla :)

Kuvassa se ruskea mössö joka tässä vaiheessa on vielä vihreää. Parasta tässä on se, että tämä ei likaa mitään ja kaiken saa tosiaan pestyä pois.

Tosin tukasta tämä ei lähde muuta kuin kasvamalla. Olen ymmärtänyt, että jos yrittää vaalentaa, tulos on vihreä. Pysytään sitten tummana.

Juu ja tukka haisee. Nyt kun pesuvälit ovat venähtäneet melkein viikkoon, niin tukka saattaa hieman haiskahtaa semmoiselle märälle mullalle/heinälle jonkun aikaa. Mutta toisaalta aika luonnollinen tuoksuhan se on ja siihen olen itse tottunut. 

Tämä kasvivärjäys taitaa olla tulossa muotiin taas, mutta silti senkin uhalla suosittelen sitä lämpimästi. Tämä on kyllä ihan täydellinen ratkaisu minunkin hiuksille. Helppo ja ei tarvitse yhtään pelätä mitään allergiareaktioita tai astmakohtauksia noiden kaupan värien hurjista hajuista.

Dieetin jälkeinen viikko

Mun dieetti loppui vähän yllättäen ja lähdettiin silloin 9.6 lasten kanssa Kelan järjestämälle sopeutumisvalmennusleirille. Kerron leirin annista vielä toisessa postauksessa, mutta tässä pikkasen ajatusta siitä - miten tuommoisen tiukan vlcd--dieetin lopettaminen onnistui. Ja missä mennään nyt.

Yleensähän tämmönen dieetti pitää aloittaa ja päättää silleen kevyesti. Että joku viikko keventelyä puolin ja toisin. Mutta mullahan kävi vähän eri tavalla eli päätin aika ex-tempore aloittaa ja lopettaminenkin meni silleen muutamassa päivässä.

Sunnuntaina mentiin sinne kuntoutuskeskukseen ja taisin perjantaina alkaa pikkuhilja syödä vähän normaalimpaa ruokaa. Toki dieetin aikana oli tullut syötyä vihanneksia ja proteiinia, joten ei ihan nollasta ollut aloitus. Mun dieettihän kesti sen 8 viikkoa ja viikolla seitsemän olin jo ihan luovuttamassa ja paino ei tippunutkaan kun tuli mässytettyä vähän kaikkea muutakin. Viikolla kahdeksan tsemppasin ja sain sen 10 kiloa rikki, taisi olla jopa 11 kiloa. Että aika hyvillä fiiliksillä lähdin sitten "lomalle".


Napsin reissulta vähän valokuvia noista ruoka-annoksista ja aika isoja annoksiahan sitä tuli syötyä. Aluksi yritin ensimmäisinä päivinä ottaa vähän jotain hiilareita ruokaan mukaan, mutta aika nopeasti ne jäi pois. Eli lautaselle keskimäärin tuli 2/3 tai jopa 3/4 osaa salaattia ja höyrytettyjä vihanneksia, loput sitten jonkunlaista proteiinilisää. Vihannekset olivat vähän mitä sattuu. Oli porkkanaraastetta, tonnikalasalaattia, perus vihersalaatteja yms. mutta aina niitä söin reilusti.

Leipää en yhtä saaristolaislepäpalasta lukuunottamtta syönyt. Juomana vesi.

Voin kehua kyllä Kankaanpään kuntoutuskeskuksen salaattivalikoimaa vaikka itse pääruokapuoli oli vähän huonompi. Aina sai koottua salaateista ja vihanneksista itselle hienon hyvän annoksen. Jokaisella pääruoalla oli myös tarjolla höyrytettyjä vihanneksia.

Aamupalojakin voin kehua.

Aina oli tarjolla perus leivät päällisineen, kananmunat, jogurtit, kahvit.... niin että sai vatsan täyteen. Ekana päivänä nappasin puolikkaan leivän, joka jäi syömättä. Sen jälkeen melkeen mun perussetti oli kananmuna, leikkele+juusto+vihannekset ja jos oli maustamatonta jogua niin sitä. Jotenkin ihana vaan mennä noutopöytään ja kerätä omalle lautaselle kaikkea mistä tykkää.

Plus tottakai juosta täyttämässä lasten lautasia, mukeja ja pyyhkimässä kaatuneita mehumukeja.

Miltä se sitten tuntui? Tottakai vatsa reagoi kun yhtäkkiä palasin syömään normaalisti. Mun päänuppi oli aika sekaisin, koska nälkähän mulla ei tietenkään ollut. Suolisto toimi epävakaasti, jopa vähän löysästi. Koko ajan oli semmoinen fiilis, että kun pääsis takaisin dieetille, että tämä syöminen oli ikäänkuin vähän ylimääräistä vaivaa. Mitään turvotuksia ei sen enempää tullut kun en mässyttänyt sokeria enkä hiilareita, mutta tietty täyteläinen olo oli koko ajan.

Ja tietty tuli muutamia semmoisia vahinkolaukauksia kuten tuossa kuvassa oleva sokerillinen jogurtti. Luulin sen olevan luonnonjogua, mutta eipä ollutkaan. Mutta kaikenkaikkiaan se ei mennyt mitenkään erityisen huonosti. Paino nousi kilon verran siitä alimmasta (ja siinä se on nyt pysynyt) ja olen nyt tässä vähän kompastellut ja miettinyt että miten saisi päänupin tajuamaan että on tosiaan 10 kiloa lähtenyt. Ja miten saisi seuraavat 10 kiloa lähtemään.

Peilistä katsoo nyt jonkun verran eri ihminen. 10 kiloa mun mitoissa ei ole kuitenkaan niin paljoa, että vaatteita vielä joutuisi vaihtamaan pienempiin, koossa 48 mennään siis edelleen. Mutta tämä ei missään nimessä ole tässä, tämä on vasta alkua mun hyvinvoinnin lisäämiseen. Isoja juttuja on jo nyt tapahtunut, mutta paljon on vielä edessäkin.

Kesätouhuja

Suomessa tuli yhtäkkiä kesä toukokuun puolessa välissä.☼☼☼

Kelit lämpeni, meren lämpötila nousee kohisten. Ja meidänkin poppoo vihdoin on saatu ulkoilmaan sieltä talven sisätouhuista.

Talviturkki heitettiin tyttöjen kanssa ja kalassa on käyty. . Katiska on yhteisrantamme laiturissa ja laiturilla on ongittu, heitelty virveliä ja lopulta lähdettiin viime viikonloppuna merelle.

Koko lasten tämänvuotisen elämän ajan olen toivonut, että me (ydin)perheenä olisimme voineet tehdä yhdessä asioita. Retkeillä, kalastaa, matkustella, veneillä... vaikka sitkeästi sitä aikaa odotin, ei sitä koskaan tullut.

Mutta nyt me tehdään näitä juttuja, jopa kohtuullisen säännöllisesti. Onnistumisprosentti on vähän sitä sun tätä, mutta tärkeintä on se yhdessä oleminen ja tekeminen - ainakin mun mielestä. Ja koska meitä on nyt mukana kaksi aikuista, kaikki nämä touhut on helpompia toteuttaa ja toisaalta myös silmiä ja käsiä on tuplaten.

Voin sanoa ihan rehellisesti,  että olen paljon onnellisempi nyt. Vaikka tulevaisuus monelta osin on epävarma ja vaikeuksia on edelleen lasten isän suuntaan, niin tämä hetki - se nimanomainen päivä mitä eletään ja ajatukset tulevasta kesästä tekevät minut onnelliseksi. Myös tytöt tuntuvat iloisemmilta ja ovat taas tukeutuneet enemmän minuun. Vanhemman tyttären jalkapalloharrastuksessa olen ihan täysillä mukana, nuorempi kulkee mukana potkimassa palloa kentän laidalla. Ja tytöt lähtevät mielellään ulkoilemaan ja retkeilemään - melkein mihin vain mitä keksin ehdottaa.

Tämä meidän uusi kokeilu oli silakan onginta. Ja tulihan niitä kun osattiin mennä oikeaan paikkaan. Sitten niitä paistettiin nuorimmaisen kanssa koko ilta ja syötiin mahamme täyteen. Nepsy ei suostunut maistamaan ja keskimmäinenkin vähän yökki ruotoja, mutta tämä erittäin äitiinsä tullut  syöpöttelijä veti niitä paistettuna kaksin käsin.

Minäkin 42 vuoteen ensimmäistä kertaa kalassa uskalsin koskea elävään kalaan. Oon aina ollut vähän mato- ja kalakammoinen, varmaankin niiden limaisuudesta johtuen. Mutta nyt ylitin pelkoni, halusin näyttää mallia myös lapsilleni.

Tämä kalahomma tuntuu olevan tytöille mieleen. Esikoisella ei oikein riitä kärsivällisyys + hän haluaa aina vähän parempaa ja enemmän kuin muilla, joten lopulta hermostuu. Nyt onkin yritetty järjestää niin, että esikoiselle järjestyisi jotain häntä kiinnostavaa tekemistä ja ulkoiluhommat tehdään pääasiallisesti tyttöjen kanssa.

Ja onhan ne minullekin niitä hetkiä, kun saan levätä ja elää tavallista perhettä.

Sitä hyvinvointihommaa - miten on edennyt

Muutama asukuva. En muista oliko nämä dieettiä ennen vai sen alkamisen jälkeen. Selvä se on, että lihava nainen siinä on. Nyt tämä lihava nainen on laihtunut jo 6,6 KILOA eli painoindeksi on laskenut sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon.

Tarkoitus on tällä rykäyksellä päästä sinne merkittävän ylipainon puolelle ja tietysti mitä lähemmäs sitä lievää pääsen, sen parempi. Ja sinne mä varmaan tulen jäämään.

Taannoin vietettiin syömishäiriöliiton tärkeää "älä laihduta"- päivää joka on koskettanut minuakin. Olen laihduttanut aikaisemmin elämässäni monellakin eri tavalla ja jojoillut -> lopulta sairastunut bulimiaan. Tiedostan kyllä montakin syytä, mitkä siihen on johtanut. Ehkä päänupin sisällä suurin oli kuitenkin se, että laihdutin peilikuvan ja hyväksynnän saamisen vuoksi.

Nyt en edes muista milloin oon viimeks oksentanut, useaan vuoteen en ainakaan. Kai sitä voisi sanoa, että bulimia on selätetty??

Kuitenkin syy, miksi valitsin tämän vlcd-dieetin (johon kuuluu myös 500 grammaa vihanneksia ja hieman proteiinia päivässä ja joka silti voisi laukaista bulimian uudestaan) on se, että tämä sopii mulle juuri tähän elämäntilanteeseen. Mun ei ole juuri koskaan muutenkaan nälkä, joten en tarvitse tähän sen suurempaa itsekuria. Kroppa saa ravintoa, verensokerit pysyy tasaisena ja paino putoaa. Säästän aikaa ruokien kokkailussa itselleni ja käytän senkin lapsiin ja muuhun hyvinvointiin. Enkä stressaa ruoasta, se on suurin ero verrattuna noihin superdieetteihin ja muihin.

Ja kun verensokerit pysyy tasaisena, ei illalla tuu ahmimishimoja. Vihanneksia ja protskua mussutan illalla lasten kanssa pöydässä, joten hekään ei tätä nyt ihmettele.

Ja kun sanoin, että suurin syy on tässä TERVEYS. Niin se on! Mun paastoverensokeri oli maaliskuussa verikokeissa 9,2!!!! Kotimittauksissa pääsääntöisesti yli 7. Viime perjantaina sen mittasin ja oli 5,9. Eli jo pienikin painonpudotus aiheutti jo näin ison muutoksen! Tää on valtavan hieno juttu. Ja tää menee nyt neljättä viikkoa jo ihan rutiinilla. Epäilin alussa, ettei tämä toimi, että keho muistaa jojottelut ja superdieetit. Mutta luojan kiitos tämä toimii! Samoin se hirvittävä väsymys, mitä oli alkuvuodesta, se on hävinnyt suurimmaksi osaksi.

Onhan tässä negatiivisiakin puolia. Painon tippuessa lihasmassa vähenee, riski puutostiloille on olemassa ja ennenkaikkea kehon riski joutua säästöliekille. Tiedostan ne kyllä itsekin ja säästöliekin kanssa täytyy olla erityisen valppaana.

Tottakai iso osa tätä prosessia on miettiä, että mitä sitten jatkossa.  Kuinka kauan tätä jatkan ja mihin lopetan (ok, lopetan meidän sovaan joka alkaa 10.6 anyway). Mitä sitten, miten palata normaaliin ruokavalioon ja onko mun kohdalla se normaali ruokavalio minkälainen. Onko vähähiilarinen, vege vai mitä.

Mutta siihen on onneksi vielä aikaa ja tärkeintä on nyt jatkaa sitkeästi tätä laskusuuntaa. Eilen venyttelin illalla ja iloitsin siitä, että vatsa ei enää ollut niin pahasti tiellä. Että pienistä asioista suuri ilo!

 Mitään aktiivista liikuntaa en ole tässä lisännyt, kotihommat on aika riittäviä. Kentän laidalla potkiskelen palloa ja touhuan pihahommia kun muilta tekemisiltäni jaksan. Työpäivän aikana tulee noin 1,5 km käveltyä autolta työpaikalle ja takaisin autolle. Ja vähän venyttelyä kotona. Ulkoilua, lenkkeilyä, luonnossa liikkumista, pihatöitä... niillä mennään toistaiseksi.


Tätä aktiivista ruskettunutta Iiristä tuskin enää tulen näkemään. Kuntosalihimot ovat kokonaan kadonneet viime vuosina, jonkunlainen hiit/crosffit/crosstraining tyyppinen harjoittelu kyllä kiinnostaa, mutta just nyt mielentila ja aikataulu ei oikein anna myöten, että voisi alkaa säännöllisesti mitään harrastamaan. Joskus sitten, kun sen aika on.

Mutta fyysinen olo on hyvä, parempi kuin aikoihin. Vanhat vaatteet ja sormukset alkavat pikkuhiljaa mahtua taas päälle yksi kerrallaan, tuleehan siitä hyvä mieli.

Tässä tälleen lyhyesti, mitä nyt dieettirintamalla on menossa. Tuun varmasti kirjoittamaan tästä vielä lisääkin.

Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!