Uusi blogini

Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille.

https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/

2020

Aikaa on kulunut ja olen monta kertaa miettinyt, että lopetanko blogin vai en. Tänne se on jäänyt kuitenkin pyörimään kun en ole oikein saanut päätettyä kumpaankaan suuntaan. Tämäkin postaus on pyörinyt pari kuukautta tässä luonnoksissa...

Mennyt talvi oli vaikea. En tiedä oliko vaikein tähän asti, mutta tarpeeksi vaikea kuitenkin.

Eteläiseen suomeen ei tullut koskaan lumipeitettä ja selkeästi pimeys plus kaikki muut ongelmat tekivät olemisestani sietämätöntä. Olin ensin tosiaan sairauslomalla ja töihin palatessani oli aivan selvää, etten tule jaksamaan nykyistä työtahtia. En jaksanut töissä enkä kotona.

Jaksamiselle tuli siis täysi stoppi ja hetken luulin jo vajoavani niiin syvään sumuun, ettei siitä olisi enää paluuta. 12 tunnin yöunet eivät tuntuneet riittävän ja koko hereilläoloajan olin stressaantunut joka levisi tietenkin lapsiin ja muuhun ympäristöön. Mieli oli aivan maassa ja ajatukset olivat hyvinkin toivottomia. Tulevaisuudelta en odottanut juuri mitään, yritin vain selvitä päïvän kerrallaan.

Luojan kiitos pimein talvi taittui ja maaliskuussa alkoi tuntua siltä, että elämä alkaa voittaa.

Pimeimmän talven ylitin hissukseen kotona, lääkkeillä, unella, sairauslomalla. Puikot oli käsissäni kerran jos toisenkin.

Syksyn ehkä kiihkein neulontatyö on tuossa päälläni sovituksessa. Dropsin merinolangasta dropsin ohjeella tehty islantilaispusero riddari oli tällä kertaa minulle itselleni. Ja onpa muuten ihanan lämmin ja pehmoinen. Tulen tekemään näitä varmasti lisää <3 Jotenkin on ihana nähdä, että omista käsistä oikeasti syntyy jotain valmista. Minä kun en ole mikään taitelija tai muukaan luova ihminen, niin nämä neulomishommat sopii mulle parhaiten.

Mutta tosiaan, otsikon mukaisesti ajattelin, että voisi vähän avata sitä mitä vuoden 2020 ajattelen ja toivon tuovan tullessaan. Mitä kaikkea siihen voisi kuulua ja miten asioiden toivoisin etenevän.

Remontista on täällä blogissa ollut monta kertaa kirjoituksia ja olen myös kertonut, että aika loppusuoralla ollaan. Oikeastaan kaikki muu on valmista, paitsi sähkömittaukset ja muutamat pienet sähkötyöt (huhtikuun alun päivitys: olen vihdoin löytänyt sähkärin näitä tekemään). Exä on talossa ollut ns. vastaavana, joten hän tulee tänne tekemään lopputarkastuksen ja yritän sen nyt hammasta purren kestää. Koska sen jälkeen kaikki on tehty, dokumentoitu ja tarkastettu.

Tietenkään se ei tarkoita, että asiat olisi kaikkinensa valmiita koska vanhan talon vanha piha tarvitsee paljon lapiota ja ulkovarastot maalipensseleitä. Keväällä joudun kaatamaan myös pari-kolme puuta ja tekemään niistä halkoja joilla saa lämmittää sitten tulevana talvena.  Mutta kun paperihommat on hoidettu vihdoin ja lopputarkastus tehty, on iso taakka mun harteilta. Mulla on sen jälkeen lupa ja mahdollisuudet tehdä mitä haluan, voin vaikka myydä tämän koko murheenkryynitalon.

Minähän lunastin exän tästä ulos aikanaan eron yhteydessä talon remontin ollessa keskeneräinen ja monellakin tavalla se asia on painanut mieltäni tässä tämän kaksi vuotta. Olihan tämä talo meidän yhteinen projekti ja me ollaan remontoitu tämä lattiasta kattoon yhdessä. Me muutettiin tänne kolmannen lapsen juuri synnyttyä ja tottakai tässä oli mulla ainakin isoja haaveita silloin, että elämä vihdoin asettuu  ja päästään vuosien remonttihommien jälkeen elämään tasaista perhe-elämää. Toisin kävi.

Ja nyt kaksi vuotta yksin tätä hallinnoineena olen huomannut, että omakotitalossa on paljon tehtävää ja huolehdittavaa ja olen viime aikoina vaan alkanut miettimään että onko tämä oikeasti kuitenkaan mun juttu.


Ajattelen myös, että mulla jotenkin se ydinperheen maenetys samalla oli myös tietynlaisen elämäntavan menetys, samalla monien haaveiden ja toiveiden lopullinen menetys. Jos olisin nuorempi, olisin voinut ehkä löytää toisen miehen ja tehdä vielä lapsia ja perustaa jonkunlaisen perheen.  Mutta nyt tilanne ei ole niin. Olen 43 vuotias eronnut kolmen lapsen äiti. Mihin minä enää tarvitsen omakotitaloa ja isoa pihaa?  Usein tuntuu, että siitä on vain vaivaa.

Ja toisaalta en ole ihan varma siitäkään, pidänkö nykyisestä asuinalueestamme. Tokihan on ihana iso piha, on ranta ja venelaiturit lähellä. Tämä on saari. Mutta ydinperheiden ja ehkä hieman paremman väen asuinalueena en ole koskaan oikein kotiutunut tänne kunnolla. Haluaisin lähemmäs palveluita, ehkä jopa pyörämatkan päähän työpaikalta. Tulen myös aina olemaan eronneena muita perheitä huonommassa taloudellisessa asemassa, ja se erottuu kyllä tässä asuinyhteisössä nopeasti.


Eron jälkeen on koko tämän kahden vuoden ajan ollut vähän väliä kriisitilanteita, jonka vuoksi olen ollut todella väsynyt ja stressaantunut enkä ole jaksanut jatkoa enempää pohtia. Ja tietyllä tavalla toki olen antanut itselleni myös aikaa asioiden kanssa. Isot päätökset eivät synny hetkessä. Ja kun täytyy koko elämän katsantokulmaa muuttaa, siis ihan kaikkea, niin onhan siinä iso prosessointi.



Mutta kuten sanottua, asiat pyörivät ajoittain mielessä. Työpaikkani keskeinen sijainti antaa mahdollisuuden muuttaa tosi moneen eri suuntaan joten sikäli ei rajoitteita ole. Ja onhan aina mahdollista myös vaihtaa työpaikkaa, onneksi oon valinnut alan, jolla työllistyminen ei ole niin hirveän vaikeaa.

Kuvat on muuten Paraisilta, tehtiin päiväretki. Ja on tehty tosi paljon muitakin retkiä. Enimmäkseen tyttöjen kanssa, nepsy ei halua paljoa kotoa enää nykyään poistua. Ei edes minun kanssa kahdestaan. Yritän pitää tytöissä luontoinnostusta yllä, mutta kyllähän se nykyajan lapsilla on yhä vaikeampaa saada heitä kännykän ja tabletin takaa pois.

8v sai multa synttärilahjaksi ikioman puukon ja kuksan ja näytti niistä kyllä onneksi pitävän. Ja siskot kyllä tulevat keskenään jotenkin tosi hienosti, isompi huolehtii ja opettaa pienempää pyytämättäkin ja toisaalta ilman nepsyä meillä on usein paljon rennompi ja levollisempi (ja iloisempi) tunnelma reissuillamme.

Ajatuksia on, että lähden myös vanhemman tyttäreni kanssa kesämmällä kahdestaan luontoreissuille. Suomi on täynnä hienoja luonnonpuistoja ja kansallispuistoja ja yhden kanssa pystyy paremmin keskittymään opettamaan asioita ja toisaalta tietysti hän saa myös jakamattoman huomion. Me olemme myös jonossa koiranpentuun, mutta sen asian kanssa olen ollut todella maltillinen ja kesäksi 2020 meille ei vielä pentua tule. Palaan siihen sitten myöhemmin!

Olen nyt jonkun verrankin miettinyt sitä, että erosta tosiaan on jo kaksi vuotta. Monistakin syistä toipuminen on ollut tosi vaikeaa enkä ole oikein pystynyt hyväksymään tilannetta vieläkään kunnolla. Pitkän avioliiton ja "shokkieron" hyväksyminen on oikeasti pitkä ja tuskallinen prosessi.

Lasten tähden yritän toimia reilusti ja piilottaa tunteeni exää kohtaan, mutta ne tunteet ovat siellä vielä olemassa. Olen miettinyt, että sekä ydinperheen menettäminen, että sen henkilön pettäminen keneen luotin kaikkein eniten, on yhdistelmänä todella vaikea käydä läpi ja hyväksyä. Minulla on traumaattinen historia lapsuudesta asti, eikä juurikaan mitään omia verkostoja suomessa joten tottakai lasten isä oli kaikkien ongelmien keskelläkin se vakaa puu johon uskalsin nojata ja näyttää hyvin pitkään kaikki tunteeni.

Tilannetta on hankaloittanut se, että tuo nainen kenen kanssa minua petettiin on edelleen kuvioissa. Hän on läsnä lasten elämässä, askartelee, ompelee, leipoo, meikkaa... tekee monenlaisia juttuja mitä minä haluaisin lasteni kanssa tehdä, mutta tilanteen ollessa tämä  en ehdi ja erityislapsen äitinä olen vaan niin raato kaiken vastuun kaatuessa mun niskaan, että en yksinkertaisesti kykene.

Roolitus meillä hyvin pitkälle on se, että mä hoidan kaiken vastuun ja isä avovaimoineen hoitaa huvit. Ja se on hyvin raskasta, niin ajatella kuin myös elää koska yhä useammin minä olen epäsuosiossa ja saan kuulla kuinka kivaa siellä toisen vanhemman luona on. 

Joten talon lisäksi nämä asiat enemmän ja vähemmän kuormittavat arkeani. Joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat minulle tehneet pahaa. Joudun kohtaamaan exän joka elää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut (juu, jotain tunnepuolen problematiikkaa) ja ennenkaikkea jakamaan lasteni arjen tahtomattani. Mutta kun järkikin sanoo, että ei tämä voi eikä saa jatkua näin ikuisesti. Että minunkin pitäisi päästä eteenpäin elämässäni.

Palaan tähän taloasiaan.

Lasten kanssa aina joskus jutellaan siitä, millaista olisi muuttaa ja mihin muutettaisiin. Vähän vaihtelevia vastauksia on tullut, mutta kyllähän se esiin tulee että kaverit on jo näillä isommilla tärkeät. Että lähelle ehkä ennemmin kuin kauemmas. Toisaalta lapset on sopeutuvia ja vielä suht koht pieniä. Toisaalta nepsylle muutto on valtava ponnistus. Toisaalta ja toisaalta. Tykätään luonnosta - tykätään kaupungista jne. Ehkä ainoa mun pakollinen vaatimus paikalta on se, että siellä on oltava ranta kävelymatkan päässä. Järvenranta, merenranta, ihan sama mutta se on oltava. Olen itse kasvanut lapsuuteni järvisuomessa ja haluan että mun lapsetkin pääsevät uimaan ja me perheenä veneilemään helposti.

Siinä nousee usein nämä muuttohaaveet minulla. Päässä pyörii ajatus, että nyt voisi oikeasti tehdä isomman muutoksen, palata juurilleni (keski-suomeen), hakeutua pääkaupunkiseudulle (töiden perässä), tai vaikka lähteä pohjoiseen. Toisaalta lähivanhempana olen paljon etävanhempaa sidottu, pitäisi olla todella hyvät perustelut muuttaa yhtään etäämmälle. Mutta kuitenkin mahdollisuudet ovat avoimet. Tehdä päätöksiä, jotka voisivat olla sekä minulle että lapsille loppujen lopuksi hyviä.

Haluan nyt tämän vuoden 2020 aikana käydä näitä asioita läpi ja olenkin aloittamassa terapiakäyntejä. Että vuoden lopussa olisi vihdoinkin joku suunnitelma tulevaisuuteen.

Onhan se totta, että erityislapsiperheenä kaikki muutokset ovat meille normaalia isompia ja ylipäätänsä muutoksiin pyrkiminen on tässä tilanteessa vähän absurdia kun juuri ja juuri selvitään arjesta.

 

Mutta tietyllä tavalla ajattelen, että jos muutos johtaa siihen että voin itse paremmin, niin koko perheeni voi paremmin. Ja kun mennyt nyt oikeasti on mennyttä, niin ehkä niiden asioiden hävittäminen jotka konkreettisesti muistuttaa minua siitä päivittäin, voisi olla kuitenkin hyvä ratkaisu.

Mutta hitaita nämä prosessit ovat, kovin hitaita. Siihen asti yritetään pitää arki ja oma pää kasassa.

Vuosi(kymmen) vaihtui

Vuosi 2019

Mistä tänä vuonna tekemästäsi asiasta olet erityisen ylpeä
Olen päässyt autistin mielenmaailmaan sisään. Se on ehdottomasti suurin saavutukseni. Aikaisemmin käyty terapiani ja siinä tekemäni tunnetyö on ollut tässä prosessissa isona hyötynä. Ja kun lapseni ymmärsi minun ymmärtävän häntä, meille syntyi aivan uudenlainen yhteys. Muistan edelleen sen hetken, kun tajusin yhteyden syntyneen ja minulle tuli itku siitä kuinka onnellinen olinkaan.

Kuka oli inspiroivin ihminen, jonka tapasit tänä vuonna?
Vaikea sanoa.. vuosi oli hyvin pitkälle sisäänpäinkääntyneisyyden vuosi eli en tavannut paljoakaan uusia ihmisiä. Mutta jos joku mieleenjäänyt tuttavuus pitäisi sanoa, niin se on tyttären entinen futisvalmentaja. Hän toi meidän elämään paljon iloa ja väriä. Ja nyt kun mietin, yksi henkilö joka sai minut ajattelemaan autismia paljon positiivisemmassa valossa oli tietenkin Greta Thundenberg. Hänen vuotensa 2019 jotenkin avasi minulle sitä, miten autismin kirjolainen pystyy olemaan meitä neurotyypillisempiä huomattavasti pitkäjänteisempi ja voimakastahtoisempi niissä asioissa, mitä kokee tärkeinä.


Mikä lukemasi kirja, runo tai lehtiartikkeli sai sinut ajattelemaan uudella tavalla?
Nyt mennään vaikealle alueelle. Luin koko vuonna vain yhden kirjan ja siitä ei sen enempää...
Facebook osaa jotenkin profiloida minut hyvin ja eteeni napsahteli tuon tuosta lehtiartikkeleita siitä miten nainen voimaantuu ja itsenäistyy nelikymppisenä. Ehkä tämä viimeisin menaisten juttu naisesta, joka alkoi kaivata yksinoloa ja löysi erämaasta paikan rauhoittua ja kerätä voimia, osui ja upposi isosti. Olen eron jälkeen tehnyt itsenäistymisprosessia hitaasti, mutta varmasti ja tietyllä tavalla tuntuu että nälkä ei siinä lopu ollenkaan. Ja tottahan erityislapsen äitinä sitä kaipaa myös itse erityisen paljon omaa rauhaa silloin kun on sitä "lapsivapaata".


Mitkä musiikkikappaleet olivat merkittäviä sinulle tänä vuonna? 
Vaikea kysymys. Vuodet menevät sekaisin keskenään. Oliko se tänä vuonna kun Anna Puun laulu "ota minut sellaisena kuin oon" osui ja upposi. Loppuvuodesta soi Irinan "mä haluun olla yksin". Niissä ehkä oli se isoin merkitys.  Mutta loppupeleissä kuuntelen musiikkia hyvin vähän, aina kun suinkin saan  vapaata niin pyrin hiljaisuuteen.

 Mille asioille nauroit tänä vuonna niin paljon, ettet saanut henkeä?
Vaikea sanoa tähänkään mitään. Miesystävän kanssa meillä on kyllä hyvin samanlainen huumorintaju ja saatetaan saada melkoisia hekotuskohtauksia ihan muuten vain. Tyttären peleissä olen myös iloinnut ja nauranut hyvinkin paljon. Paljon onnistumisia, hassuja tempauksia ja muuta iloisia juttuja. Töissä myös joku murjaisee kahvipöydässä silloin tällöin hyvän vitsin. Ehkä voi tähän sanoa, että ilman hyvää itseironian osaamistä ei tässä elämässä pitkälle pötkisi.

 
Mitkä olivat vuoden suosikkielokuvasi? 
En muista että olisin käynyt leffassa. Enkä kyllä taida muistaa edes yhtään elokuvaa jonka olisin katsonut kokonaan. 
  
Mitä pelkäsit vuoden alussa, mitä et enää tänä päivänä pelkää?
Mitähän minä pelkäsin. No tietysti nepsytaipaleemme oli hyvin alussa ja vuosi sitten esikoiseni ei suostunut palaamaan joululomalta kouluun. Aika oli hyvin haastavaa muutenkin. Taisin minä pelätä silloin, että en tule pärjäämään ja että jotain kauheaa tapahtuu. Ja olihan vuosi monelta osalta hyvin mahdotonkin, vastoinkäymisiä tuli kuukausittain. Nyt kun oikein mietin, onhan tuo sama pelko edelleen hyvin läsnä meidän arjessa, mutta kai sen tiedostaminen on jo pieni osa sen selättämistä.

 
Millä keinoin pidit huolta itsestäsi tänä vuonna?
Mulla on hyvin rajallisesti omaa aikaa. Lasten arkitapaamiset isällään menee niin, etteivät ole yhtäaikaa siellä, joten käytännössä olen vapaa vain joka toinen viikonloppu. Loppuvuodesta 6 viikon sairausloma oli varmaan sitä huolenpitoa suurimmissa määrin. Muuten olen pyrkinyt olemaan paljon luonnossa ja meren äärellä ja miesystäväni kanssa. Ja painonpudotus on ollut fyysistä huolenpitoa tietysti, että kaiken kaikkiaan jaksaisin paremmin.

Mitä asioita toivot vieväsi mukanasi myös uuteen vuoteen?  
No ensimmäisenä toivon, että viime vuonna hyvin alkanut laihdutus ja sitä kautta iso elämäntaparemontti jatkuisi. Edes hiljalleen tai pyrähdyksittäin. Elämä ei ole helppoa, mutta hyväkuntoisena ja hoikempana jaksan huomattavasti enemmän. Eikä tähän tarvita mitään lisäsairauksia enempää. Toivon myös, että minun ei tarvitsisi enää murehtia lasten asioista isällään. Huolta on ollut ja kaikenlaisia tapahtumia lähes joka kuukausi, olen selkeästi ja painokkaasti tuonut sitä esiin että lastensuojelun tehtävä on saada asiat toisessa päässä kuntoon. Toivon ja aion viedä tämän prosessin tämmöisenään vuoteen 2020.  Hyvin alkanut talomme remontin loppuunsaattaminen myös vuonna 2020, olisi jo vihdoin sen aika <3

Mitkä viisi asiaa teit tänä vuonna, joita et olisi ikinä uskonut tekeväsi?
Korjasin autoa lähes 4000 eurolla (ihan hirveää). Rakennutin (ja osallistuin siinä itsekin tekemiseen) kuistin. Sain talon valmiiksi lvi-tarkastusta varten (kaikenlaista korjaajaa ja tutkijaa kävi täällä). Otin vastuun seuramme tyttöjalkapallosta kokonaisuudessaan. Olin pitkällä sairauslomalla (romahdus tuli nopeasti ja yllättäen).

Mitkä olivat vuotesi suosikkiasiat?  
Eräretki ystävän kanssa. Telttailut miesystävän kanssa. Tyttären onnistumiset ja edistymiset jalkapallossa. Laihtuminen. Nepsylapsen asioiden eteneminen.


Mitkä olivat tärkeimmät tänä vuonna oppimasi asiat?
Opin, että kaikki asiat eivät ole käsissäni. Oli tosi vaikea myöntää itselle, että mulla ei ole enää mitään valtaa exän tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Sain kirjaimellisesti niin järkyttävää paskaa niskaani elokuussa, että vähänkin huonommassa kunnossa olisin hajonnut aivan kokonaan (toki kestin sen lasten vuoksi ja hajosin sitten vasta pari kuukautta myöhemmin).

Opin, että en oikein itse tunnista omia voimavarojani. Marraskuinen romahdus tuli mulle tavallaan vähän niinkuin kulman takaa, tosi nopeasti aivot siirtyivät totaaliseen hätätilaan ja mun toimintakyky heikkeni. Siinä on iso työ jatkossa opetella tunnistamaan omia voimavaroja. Tämä Suunnon kello on auttanut todella paljon ja tuonut muutenkin lisää tietoa mun voinnistani. Jopa pieni nepsyni kysyi, että voisiko hän saada tämmöisen kellon joka auttaisi häntä tunnistamaan omaa jaksamistaan <3

Opin, että minulla on isoja vaikeuksia asettaa rajoja. Rajojani on rikottu lähes koko elämäni ja vaikka usein reagoin siihen, on mun silti vaikea puolustaa ja määritellä niitä.

Opin, että minä pystyn kun haluan! Tämä exältä kesken jäänyt remontti oli iso harmaa mörkö mulle mutta kun vihdoin sain keskeneräiset asiat alulle, ne todellakin lähtivät etenemään. Siinä ehkä tuntui jopa siltä, ettei ole asioita mihin en pystyisi. Netti on täynnä apua ja tietoa asioista aina renkaiden vaihtamisesta roskakatoksen rakennusohjeisiin. 


Mikä on lempivalokuvasi tältä vuodelta?
Tämä on ihan järjettömän vaikea valinta koska olen ottanut hirveästi hienoja kuvia tänä vuonna. Kuvia tilanteista joissa olen merellä rauhallisena ja tyynenä, kuvia rakkaimpieni kanssa, kuvia jalkapallosta. Tuolla ig:ssähän ne kaikkein parhaimmat tietysti ovat.

Ehkä tämä kuva Liesjärven kansallispuistosta, kun telttailimme ystävän kanssa ensimmäistä kertaa... tämähän oli aika iso käännekohta, olin ihan viimeisilläni ennen romahdusta tässä ja silti nautin reissusta. Naisten kesken, omalla autolla. Muistan miettineeni siellä, että tässä sitä on, koko "omaisuus" mukana ja voi mennä minne haluaa. Nauttia vaan olemisesta luonnossa.

 

Mitkä viisi asiaa haluaisit sanoa läheisillesi?

Haluaisin näin vuoden lopussa sanoa, että pitäkää läheisistänne huolta. Minä olin vuonna 2019 useita kertoja aivan totaalisessa romahduspisteessä ja jälkeenpäin tajusin, että pelkästään se että joku olisi kysynyt "miten voit", olisi auttanut jaksamaan taas seuraavan viikon. Onneksi oli miesystävä ja yksi tärkeä ihminen joka on kannatellut mua pitkin matkaa, silloin olen myös parhaani mukana yrittänyt olla vastavuoroisesti tukemassa tarvittaessa. Minä syön melkein maksimaalista masennuslääkitystä, että jaksan päivän kerrallaan ja tiedän että lapsieni kanssa olen varmasti monelle hankala taakka edes kutsua kylään. Kaikilla ei ole sukulaisverkostoja ja monet meistä eronneista on todellakin hyvin yksinäisiä. Itse tein päätöksen lopettaa facebook-tykkäämisen, sen sijaan kommentoin aina kun jonkun kuulumiset koskettavat minua. Pieni päätös sekin on, mutta askel lähemmäs toisesta välittämistä. Niistä., ketkä ovat minun lähelläni olleet ja auttaneet jaksamaan, olen ihan hirveän kiitollinen ja toivon tietenkin, että minustakin on iloa ja tukea nyt ja tulevaisuudessa.

Missä paikoissa koit suurinta elämäniloa tänä vuonna? Luonnossa, merellä, jalkapallokentän laidalla. Toistanko itseäni?:)

Missä paikassa koit olevasi eniten oma itsesi? Raskaan liiton ja eron jälkeen aloin palautumaan aika nopeasti omaksi itsekseni. Tai löytämään ne asiat mitä minä olen ja olin ennen kuin tapasin exäni. Ei ne ollut paikkoja, ne oli hetkiä. Saaressa. Kuistin lautoja maalatessa. Peiliin katsoessa.


Mitkä olivat lempiruokiasi tänä vuonna?
Mun tuli käytyä ulkona syömässä miesihmisen kanssa useamman kerran. Sitä ei ollut tapahtunut varmaan kymmeneen vuoteen. Joten kaikki mitä siellä ulkona syötiinkään!

Miten selviydyit stressaavista ajoista?
Hammasta purren. Lääkityksellä ja hoitosuhteella. Ystävällä. Unelmilla ja haaveilla. Töissäkäymällä.

Mitkä kehut vaikuttivat sinuun tänä vuonna eniten?
Ihan kaikki kehut. Itsetuntoni ei ole ollut kovin hyvä viime aikoina.

Ketkä ihmiset elämässäsi saavat sinusta parhaat pirteet esiin? Veikkaan, että työkaverit!


Mitkä tänä vuonna ostamasi vaatteet tuntuivat eniten sinulta? Pahin mustavalkoinen trikootunikakausi ehkä on vihdoin menossa ohi ja aloin pukeutumaan laihdutmisen myötä ns. normaaleihin vaatteisiin taas. Mutta silti ME&I kukkamekko jonka ostin käytettynä oli päälläni hyvin paljon kesällä. Semmoinen söpö vähän seitkytluvuntyylinen kukkakuosi. Mun värit <3


Mitä et malta odottaa jättää taaksesi vuoteen 2019?  
Kirjoitin jo ylempänä, että jätin lapsen isän asioista huolehtimisen. Paljon muita asioita kannan mukanani, koska vuosi oli aika opettavainen.

 Mitkä olivat parhaat vuonna 2019 saamasi neuvot?  Ym. kohtaan liittyen sain useita neuvoja, hyviä. Sain myös neuvoja rauhoittua, hengittää, rajata, pitää huolta itsestäni.


Mitkä asiat jätit tekemättä, koska sinulla ei ollut aikaa?
Itsestäni huolta pitämisen. Monin eri tavoin.

Mihin asioihin haluaisit panostaa tulevana vuonna enemmän? Haluan laihtua lisää, liikkua luonnossa, haluan kehittynä nepsyn äitinä, haluan olla lapsille luotettava ja rakas äiti. Haluan myös konkreettisesti olla enemmän lapsille läsnä ja vähemmän omien surujen ja ahdistuksen täyttämä. Haluan kuitenkin ennenkaikkea pystyä hahmottamaan kokonaisuuksia paremmin. Töissä se sujuu mutta privaattielämässä tuntuu että olen aina asioiden ja ongelmien sisällä. En tajua että asiat etenevät ja muuttuvat, jopa paranevat kun olen sitkeä. Haluan myös panostaa positiiviseen olemiseen ja toisten muistamiseen.


Mitkä piirteesi pääsivät tänä vuonna todella esiin? Mitä toivot sinulle tapahtuvan vuonna 2020.
Eiköhän se leijonaemo noussut taas astetta isommin esiin. Ihan hivenen verran myös sain musikaalisuuttani kaivettua taas ja eräilytaitojani. Näiden taitojen kehittymistä toivon. Toivon myös, että saisin elämäni järjestettyä niin, että minulla olisi aikaa myös itselleni, henkiselle ja fyysiselle hyvänäpitämiselle. Parisuhteelle. Positiivisuudelle.