Kun tipahtaa ihan pohjalle

Mammasta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Minulla on ollut vaikeuksia aloittaa kirjoittaminen tänne, on ollut yleensäkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Joulun lähestyessä mieli musteni mustenemistaan ja kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Vaikka välillä oli parempia hetkiä, niin tietynlainen yleinen jaksamattomuus ja suru kietoutui ympärilleni. Samaan aikaan piti elää normaalia eroperheen elämää, jakaa lapset "mitään väärää en ole koskaan tehnyt"- miehen kanssa ja samalla auttaa eroon reagoivia lapsia. Tuntui, että maitolasi tyhjeni tyhjenemistään. Ja se lopulta tyhjeni loppuun.K

Millaista on elämä sen jälkeen, kun on erottu? Kun toinen ei ota vastuuta enää mistään, mutta vaatii sen sijaan kaiken.

Kun joutuu edelleen asettamaan rajoja, taistelemaan siitä että sopimuksista pidetään kiinni. Ja samalla yrittää pitää lapsille normaali arkielämä rutiineineen. Ja kuunnella päivittäin tarinoita isän uudesta naisystävästä. Kun sen naisen nimi mainitaan 100 kertaa päivässä. Tai 200 kertaa. Ja joka kerta nieleskelen kiukkuni ja katkerat sanani.

Silti lasten kanssa vielä pärjäsin ja jaksoin, mutta kun mukana tuli edelleenkin uhmaikäinen kapinoiva aikuinen ex-mies, aloin väsyä. Mietin, että milloin tämä loppuu vai loppuuko milloinkaan.

Pikkuhiljaa mielessä alkoi myös pyörimään paniikinomainen ajatus siitä, että pitäiskö vaan lähteä pois. Mikä mua täällä pitäisi, etsisin työpaikan ja lähtisin lasten kanssa muualle. Niin oma äitinikin teki mun ollessa lapsi, nappas mut kainaloon ja muutti vain pois. Auttaisiko tämän talon ja ympäristön jättäminen pois tästä kauheasta ahdistuksesta? Muuttaisi sen verran kauas, ettei lasten isä pyörisi tässä ihan joka päivä kiusaamassa. Saisi oman rauhan ja elämän. Pystyisinkö siihen?

Uuden vuoden otin vastaan lasten kanssa, hyvien ystävien luona kylässä. Olin iloinen, ettei tarvinnut olla yksin kuten edellisenä vuonna. Salaa sydämessäni toivoin kuitenkin, että tulevana vuonna paha saisi palkkansa. Niinhän se taitaa mennä, ettei näin yleensä koskaan käy. Sanotaan että paras kosto on se, että itse selviää ja pääsee eteenpäin. Se on vain niin vaikeaa...

Joulun lähestyessä mielialat aaltoilivat, kovasti. Aluksi tuntui, että aina pahimman notkelman jälkeen oli useita voimaannuttavia ja virkeitä päiviä. Sitten niitä ei enää tullutkaan. Oli vain yhtä pimeyttä ja voimattomuutta.

Esikoisen raivokkaita kiukkukohtauksia en osannut ottaa vastaan, itkin vain omaa voimattomuuttani ja väsymystäni. Ja varasin lopulta ajan lääkärille, sain masennuslääkityksen.

Nyt se on sanottu, ääneen. Olen masentunut. Ihmeellisen kauan mä kuitenkin sitä jaksoin. Piti sinnitellä ja jaksaa olla. Mutta olin kaukaa viisas ja hain apua ajoissa.

Nyt osa eroasioista on viittävaille maalissa ja kohta pääsen taloudellisesti kokonaan omilleni. Kiistelemme edelleen elatusmaksuista ja muusta rahankäytöstä, mutta onneksi suomessa on laki joka määrää sen mikä on oikeus ja kohtuus.

Mulla on silti paljon käytännön asioita joita pitää hoitaa ja sopia. Mm. talon remontti täytyy viedä loppuun, vaihtaa auto taloudellisempaan jne.

Tuosta muuttamisajatuksesta nousi minulle kuitenkin pieni toivon pilkahdus. Tajusin, että nyt voin tehdä niitä asioita, joita avioliitto tietyllä tavalla minua rajoitti. Jos haluan päättää jotain, minun ei tarvitse enää kysyä toisen ihmisen mielipidettä. Asioiden toteuttaminen on tietysti vaikeampaa, kun pyörittää sitä arkea yksin, mutta toisaalta myös kaikki valinnat ovat täysi minun käsissäni.

Jos haluan jatkaa opiskeluja, voin tehdä niin. Voin hakea töitä vaikka Rovaniemeltä, jos siltä tuntuu. Jos lapseni haluaa aloittaa viulun soittamisen, voin päättää yksin että näin tehdään. Voin panostaa elämässämme niihin asioihin, joita minä pidän tärkeänä.

Pikkuhiljaa alkaa olemaan jo niin pitkä aika siitä, kuin lasten isä asui täällä, että alan unohtaa millaista se oli. Olen jo vaatekaapit tyhjentänyt hänen vaatteistaan ja seuraavaksi käyn muiden kaappien kimppuun. Tyhjennän tavara tavaralta miehen pois elämästäni ja sen jälkeen laitan kodin ja elämän kokonaan oman näköiseksi. Vaihdan automerkkiäkin aivan toiseen, mitä lasten isä on aina suosinut. Laitan lattialle räsymattoja, mitä mies aina inhosi. Seinille oman näköisiä tauluja. Otan lisää tatuointeja!

Tämä on minun elämäni ja teen siitä oman näköiseni. Pikkuhiljaa elämä voittaa, eikö?

Vuodenvaihteen ajatuksia

Tämä vuodenvaihde on ollut kyllä todella stressaavaa aikaa. Välillä tuntuu, että asiat on menneet paremmin ja ihan voittajafiilis, mutta nyt on ollut aika ahdistavaa aikaa joulun molemmin puolin. Ajattelin, että vuodenvaihde on mulle se iso juttu, että voin vihdoin jättää kaiken taakseni, mutta niin se vaan meni, että kaikki eroon liittyvät asiat, joissa exä on hidastellut tahallaan, ovat edelleen kesken. Kohta on kulunut puoli vuotta siitä, kun exä ilmoitti jättävänsä minut ja erohakemuksen jättämistä lukuunottamatta mitään ei ole tapahtunut paitsi että mies (mun tahdosta) ei ole läsnä täällä kotona.

Aika usein ahdistaa niin paljon, että pienikin vastoinkäyminen itkettää. Minä jo niin haluaisin, että tämä olisi ohi. Mietin jopa sitäkin vaihtoehtoa, että jos me vaan lähdettäisiin tästä talosta ja aloitettaisiin uusi elämä ihan jossain muualla. Olen koko ajan ajatellut, että jäädään tähän lasten vuoksi, että saavat asua ja juurtua tänne, mutta nyt alkaa tuntumaan, että exän tahallinen asioiden pitkittäminen ja veivaaminen aiheuttaa sen, että tavallaan tekisi mieli jättää kaikki tämä taakse ja hypätä johonkin ihan uuteen.

Minulle on useakin ihminen sanonut, että tässä on taustalla tahallista kiusaamista. Kauniit sanat ovat kauniita sanoja eikä ne teoiksi näytä muuttuvan. Olen hieman eksyksissä. Sanoisin jopa, että ehkä jonkun verran masentunut. En oikein ole löytänyt suuntaa, mihin tästä lähteä. En tiedä, olisiko viisainta vaan jäädä tähän ja miettiä rauhassa sitä suuntaa, vai tehdä mahdollinen irtiotto nyt samantien. Eikä asioita helpota, että exällä on edelleen tänne avain, täällä pyörii edelleen hänen tavaroitaan ja vaatteitaan.

Mutta onhan niitä askeleita jo otettu. Mä olen elänyt todella pitkään tynnyrissä avioliitossa. Olen siis elänyt siinä luulossa, että lasten isä oli se tyyppi, jota hän suhteemme alkuvuosina esitti. Kun tilanne alkoi muuttumaan, pidin silti kiinni siitä luulosta aina loppuun asti. Nyt vihdoin olen alkanut oivaltamaan pikkuhiljaa, että eihän hän ollut ollenkaan semmoinen mitä silloin esitti.

Vaikka vuosien varrella sitä ymmärrystä tuli lisää mm. sukulaisten kertomusten perusteella, niin sitä piti kiinni omista luuloistaan. Ja jaksoi aina vaan odottaa ja toivoa hyvää. Hyvä kysymys on, että miksi tein niin? Luultavasti siitä samasta syystä, miksi exä vaihtoi naista lennossa. Eli meissä molemmissa on jonkunlaista läheisriippuvaisuutta. Mies ei pärjää päivääkään ilman naista ja minä liitossa siedin ydinperheen nimissä aivan liikaa.

Nyt kun mulla olisi oikea mahdollisuus lähestyä uutta ihmistä, niin asia ei olekaan niin helppo. Itseasiassa tunteet ovat todella ristiriitaiset.

Vuosi 2018 on kuitenkin isojen asioiden aikaa. Päätin ottaa elämänhallinnan avuksi bullet journalin ja siellä sisällysluettelossa on talon rakennusasioiden loppuunvieminen, opinnot, lapset, harrastukset, talous ja treeni. Jokaista näistä (ainakin) pitäisi jollain tasolla viedä eteenpäin. Eniten haluaisin saada talousasiat jotenkin kuosiin, mutta se odottaa talokauppoja ja elatuspäätöksiä.

Lasten osalta pitäisi saada erojutut vietyä loppuun. Erityisesti esikoinen reagoi nyt eroon, mutta myös keskimmäinen. Pitää hakea apua, hyödyntää sitä ja tehdä myös itseni kanssa työtä, että pystyn olemaan tämän paskan keskellä parempi vanhempi. Mun on hirvittävän vaikea hyväksyä edelleenkään sitä, mitä mulle on tehty ja hirvittävän hankala piilottaa se mun lapsilta, esittää vaan "äiti ja isi eivät nyt enää rakastaneet toisiaan, kaikki on hyvin"- roolia. Lasten isältä en odota suurta apua näissä asioissa, ei hän männävuosinakaan ole mihinkään osallistunut. Lasten harrastukset ja esikoisen mahdollien siirtyminen toiseen kouluun musiikkiluokalle lisäävät mukavasti jännitteitä ja tekemistä. Selkeästi lapset kaipaavat myös henkilökohtaista huomiota, jonka järjestäminen on myös yksi uusi haaste.

Opinnot jäi multa siltä osin kesken, että maantieteestä pitäisi muutama kurssi tehdä ennen kesää. Sitten olisi siitäkin ne perusopinnot tehty. Mulla on aika vähän aikaa ollut keskittyä itseen ja omiin asioihin ja opinnot on sitten siinä jääneet retuperälle. Jotain pitäisi niiden eteen tehdä, ennenkuin opinto-oikeus lakkaa.

Harrastukset jäi syksyksi kokonaan tauolle. Yritin käydä tanssitunneilla kun ex oli lasten kanssa arki-iltaisin, mutta ihme että jaksoin sinne edes sen muutaman kerran mennä. Nyt on se kuntosalikortti onneksi on, pitää järjestää aikaa ja jaksamista. On myös pitkään uinunut salaa sielun sopukoissa aloittaa musiikkiharrastus uudelleen, joko laulutunteina tai uuden instrumentin (klarinetti) kanssa. Koko menneen liiton aikana tuntui, että mitään tukea tämmöisiin höpöjuttuihin en saa ja aina vaan sitten jäti tekemättä, josko nyt. Ja onhan tuo bujokin harrastus...

Talousasiat liittyvät isolta osin tietysti eroon, osituksen jälkeen talon remontointiin, mutta myös ihan työasioihin. Tuntuu todella voimaannuttavalta saada hoitaa itse kaikki asiat, kun avioliiton aikana kaikki asumiskustannukset ovat kulkeneet exän kautta ja mä olen hoitanut ruoan kotiin ja lapsille päivähoitomaksut, vaatteet ja muun ylläpidon.  Oma talous tuo kuitenkin tietyllä tavalla oman vapauden. Ihan mieletöntä!

Että kyllä mä kuitenkin kaiken surun ja tuskan keskellä kuitenkin näen sen suunnan ja sen valon, joka mua ja lapsia odottaa. Kaukanahan se edelleen on, mutta täytyy työstää omaa päänuppia vielä rutkasti lisää, että oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että voiton puolella ollaan. Nyt jo hetkittäin sentään tuntuu siltä.

Olkoon vuosi 2018 mulle ja lapsille sitten se parempi ja iloisempi vuosi edelliseen verrattuna. Että löydämme meidän nelinkertaisen yhteisen onnemme. Lukijat, teille myös toivotan Hienoa alkanut
ta vuotta 2018!