Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.