3 months

Siitä alkaa olemaan tosiaan kolme kuukautta, kun lasten isä tipautti pommin meidän kaikkien syliin.

Olinhan sitä epäillyt aina silloin tällöin, vuoden oli perheessämme taukoamaton kriisi ollut, mutta sitten kuitenkin miettinyt että eihän se nyt mitenkään voi...

Oireet oli ihan tutut kaikista naistenlehdistä. Kännykkä kädessä sängyssä ja vessassa, tarkasti salasanan taakse lukittuna ja taskussa tietysti kun ei kädessä. Jatkuvaa valitusta oman vapaa-ajan puutteesta, kiukkuista käytöstä ja mun väheksyntää (opiskelin siis silloin). Musamakukin lasten isällä yhtäkkiä muuttui ihan erilaiseksi ja sitä musaa piti luukuttaa niin, että koko kortteli sai kuunnella ja yhtäkkiä mieli veti ravintoloihinkin. Jos pyysin vaivihkaa laittamaan hiljemmalle,  niin se oli hänen elämäntyylinsä rajoittamista. Kuten kaikki muutkin vienot pyynnöt, että voisiko joskus viettää aikaa oman perheen kesken.

Mutta, vaikka ne merkit olisi aivan selvät, eihän sitä tietenkään halua uskoa todeksi vaan yrittää taipua makkaralle ja solmulle siinä suhdetta setviessä ja yrittäessä parantaa tilannetta. Yksin ei maailmaa voi pelastaa, eikä näköjään parisuhdettakaan. Yksin vain uuvuttaa itsensä. Uupuessa kaikkoaa läheisyyden kaipuu. Ja siitä saa toinen hyvän lisäbuustin syyttää toista lisää, kun ei peitotkaan heilu samaan tahtiin. Tai meillä sitten lopulta ollenkaan.

No joo, tottahan siinä taustalla oli kaikenlaista. Vuosien remppa ja rakennusprojekteja sekä hankaluuksia vanhemmuuteen kasvamisessa meillä molemmilla ja kaiken sen keskellä vastuu perheen arjen pyörittämisestä jäi minulle. Viimeisen remppaprojektin jälkeen odotin innolla, että nyt vihdoin saadaan perheaikaa, mutta lasten isä päättikin toisin. Sen päätöksen jälkimaininkeja tässä nyt elellään

Mitenkäs ne jälkimainingit. No oli hänellä hirveä kiire kertoa, että nyt on uusi (naimisissa oleva) nainen ja uusi elämä ja kaikki on suunniteltu valmiiksi. Lapsetkin sinne haluaa vuoroviikoiksi, että minä saan opiskeluaikaa. Ja miten kivaa on pitää niitä lapsia siellä viikko, sitten on viikko vapaata!!!

Mutta kun minulla lopulta kahden viikon jälkeen pärähti pinna ja nakkasin miehen ovesta ulos, ei hänellä ollutkaan mitään paikkaa missä olla ja nyt tämän ajan onkin uuninpankkopoikana hengaillut naisensa kotona ja vuoronperään mökillä.

Eropaperit kävivät kääntymässä tosiaan meidän keittiön pöydällä, mutta kieltäydyin allekirjoittamasta niitä. Lopulta sitten ne tulivat postilaatikkoon tiedoksi pari kuukautta myöhemmin. Lasten tapaamiset ovat pyörineet sekavasti. Miehen kodittomuuden ja toisaalta kyllä pitkän etäisyydenkin vuoksi totesin, että vuoroviikot eivät meille sovi joten viikonloppuisyyttä tässä on harjoiteltu.

Mutta se oli silloin ja nyt on nyt. Lastenvalvojalle päästään vihdoin tällä viikolla sopimaan, tai ainakin yrittämään sopia, asioista. Omaisuus ja talousasiat ovat käytännössä samat kuin ennen eroa eli lasten isää ei ole kiinnostanut niiden asioiden eteenpäinvieminen ollenkaan niin suurella intohimolla, mitä itse erosta kertominen. Minä sain itselleni oikeusavustajan, luojan lykky, joka ajaa mun asioitani. Hengittelen rauhallisesti joka päivä, kyllä tämä tästä…

Kuinka sitten kolmenmamma on itse jaksanut. Voihan sitä sanoa suoraan, että lapset ovat pitäneet hengissä. On ollut pakollinen syy nousta sängystä ylös aamulla ja mennä sänkyyn illalla nukkumaan. On ollut pakko tehdä ruokaa, vaikka itselle ei mikään maistu. Olen itkenyt, itkenyt niin paljon, että lopulta menin hakemaan nappeja, jotta en itkisi niin paljoa. Lapsille olen sanonut suoraan, että on ikävä isää, sitä itken. Vaikka oikeasti itken myös sitä, että isä petti meidät. Sitä en tietenkään sano lapsille. Itken sitä, kun lasten isä tuo ja vie lapset. Itken sitä kun lapset kertovat olleensa isän uuden naisen luona ja keskimmäinen kertoo nukkuneensa naisen vieressä. Itken sitä, kun lapset kertovat saunoneensa porukalla uuden perheen kesken tai saaneensa lahjoja uudelta naiselta. Itkin jopa niin paljon, että lasten isäkin suuttui asiasta.

Mutta sitten itku lakkasi. Analysoin tilanteen poikki ja pinoon. Ystävät <3 Totesin, että ongelmat lasten isän kanssa oli niin isoja, että ne eivät olisi ratkenneet ilman hänen hakeutumista jonkunlaiseen terapiaan ja hän ei koskaan halunnut hakea apua. Itse olin kasvanut äidiksi ja vanhemmuuteen, mutta isä ei. Olin ylianalysoinut ja yliymmärtänyt häntä, tiesin kyllä kaiken hänen hankalasta lapsuudestaan ja syyt miksi hän toimi lasten kanssa kuten toimi, mutta en löytänyt keinoa auttaa häntä eteenpäin isyydessään. Ja olin koko ajan yrittänyt ottanut itse vahtiroolia, ohjannut häntä. Enkä koskaan tajunnut kuinka raskasta se minulle oli ollut.

Nyt tietenkin lasten ollessa isällään hän toimii edelleen samalla tavalla, jopa pahemminkin, mutta koska uusi nainen jaksaa aloittaa alusta siitä, mistä minä 8 vuotta sitten ja koska tapaamisia on harvemmin, niin uskallan hengähtää. Lapset kun ovat isällään (uuden naisen luona), niin ainakin heidän hygieniasta huolehditaan, he saavat säännöllisesti oikeaa ruokaa ja tarpeeksi unta. Raskasta se on toki olla lapsista erossa, mutta onneksi pikkutaaperoinen on vielä niin pieni, että hän käy vain päivävierailuilla. Sekin aika tulee, että hän menee yöksi ja koko viikonlopuksi, mutta nyt saan totutella asiaan vielä ihan rauhassa.

Ja miten iso helpotus se lopulta on. Kunhan saadaan käytännön asiat hoidettua niin saan aloittaa uuden elämän, ilman että tarvitsee vielä vetää perässä riippakiveä. Opiskelujen myötä auennut maailma kiinnostaa yhä enemmän. Neljäkymmentä merkitsee itsenäistymistä myös minulle.

Kunhan saadaan omaisuusasiat hoidettua, pääsen rakentamaan minulle ja lapsilleni omaa kotia ja elämää. En tiedä, jäämmekö nykyiseen kotiimme vai muutammeko sieltä pois, mutta joka tapauksessa se koti on sitten ihan täysin meidän. Meidän oma koti ♥

Eli vaikka alku oli kankea ja vuosi todella raskas, niin kyllähän tämä kaikkien kannalta on kuitenkin paras päätös. Lasten isä sai laittaa päänsä pensaaseen ja jatkaa omaa ”isyyttään” omalla tavallaan paikallaan pyörien, minä sain vapauden ylimääräisestä lapsesta ja pääsen elämässä eteenpäin kehittymään niin ihmisenä, kuin äitinä.

Lapsilla on ihanat isovanhemmat, minulle appivanhemmat vielä, joiden kanssa olemme läheisissä suhteissa. Näiden vuosien varrella aktiivinen vapaaehtoistyö on tuonut minulle myös uusia tärkeitä ystävyyksiä, jotka tässä tilanteessa ovat appivanhempien ohella toimineet suurena tukiverkkona ja katsoneet perään, etten uppoa pinnan alle. Vertaistarinoita on netti täynnä. Neljänkympin kriisi, ruuhkavuodet ja kipinän puuttuminen. Kaikista niistä selviää kun antaa ajan kulkea.

Tykkään tosi paljon tästä Emma Salokosken biisistä.