Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...