Up and down

in tse

Muistaako  kukaan muistaa semmosta kuoroa kun Semmarit? Eli Seminaarinmäen mieslaulajat? Kyseessä Jyväskyläläinen mieskuoro, joka laulaa vähän kaikkea laidasta laitaan.

Semmarit on tulossa marraskuussa tänne Turkuun ja työkaverit ovat menossa niitä katsomaan, siitä mieleeni pompsahtikin yks heidän biisinsä "Hississä". Siinä lauletaan "on kaksi suuntaa hississä, up an down".

Olen itse ollut isosti semmarifani ja vielä opiskeluaikanakin kävin Tavastialla heitä katsomassa. Ja ihan villissä nuoruudessa yhden tyypin kanssa hengailtiin myös Jyväskylän paikallisessa opiskelijaravintolassa kauan kauan sitten.

Mutta siis toi hissibiisi jäi soimaan päässä, ja mietinkin, että aikamoista hissiä on vedetty tässä viimeiset kuukaudet. Henkisesti on menty tietysti pettämiseen liittyvien tunteiden kanssa ylös ja alas, mutta myös miehen säätämiset ja salailut/valehtelut lapsiin liittyen ovat olleet raskaita. Että aina kun menee vaikkapa viikko hyvin, on ihan saletisti varma, että jotain sekoilua on pian luvassa.

Kuten nyt vaikkapa tänään, mies halusi ottaa nuorimmaisen uimaan töiden jälkeen (loistava idea!) ja näin sovittiin sekä, että tuo lapsen ennen kahdeksaa kotiin niin saan sen hyvissä ajoin iltapuuhiin ja nukkumaan. Lapsi tuli 20.40 nälkäisenä kotiin. Isä oli luvannut viedä taaperon Heselle, mutta heseruoka (sitä isä on syöttänyt nyt eron jälkeen niille jatkuvasti) ei maistunut joten lapsi oli nälkäinen.

Isommat olivat nukkumassa ja tämä kaksivuotias sai kamalat kilarit kun olis pitänyt mennä hammaspesulle. Mikä vähän jätettiin kertomatta oli se, että oltiinkin kimppakyydillä uuden heilan kanssa ja heilan työ loppui vasta kahdeksalta eli ei ollut oikeasti aikomustakaan tulla siihen aikaan mitä oltiin sovittu. Ja autokin piti jättää vähän syrjemmälle kun nainen oli kyydissä etten mä vahingossakaan menis juttusille.  Todella ihmeellistä säätämistä. En ole siis naista tavannut, lapset ovat siellä viettäneet öitäkin. Kukaan muukaan sukulaisista ei ole naista tavannut, että aika ihmeellinen kuviohan tämä kyllä on.

Sitten yhtäkkiä kännykkään saattaa tippua huolestuneita viestejä, että pärjäänkö. Onhan ovet lukossa kun lähistöllä käynyt murtovarkaita. Tai kuten tänään kun oli lapsilla useampi meno päällekkäin ja vaati vähän delegoimista ja muuta, että sain kaiken organisoitua. Tulee kyselyitä, että pärjäänkö ja tarviinko apua. Vastasin, että kaikki on hoidossa ja että miksi nyt kyselee kun ei ole aikaisemman 8 vuodenkaan aikana apua tarjonnut. Hyvä kysymys onkin, että miksi? Minä kyllä pyydän apua jos tarvitsen, tosin tuskin häneltä.

Mutta joo, ei ollut tämän postauksen pointti jaaritella meidän viimeaikaisista tapahtumista. Vaan puhua parisuhdedynamiikasta, itsetunnosta ja pettämisestä alkaneesta erosta selviämisestä.

Olen nimittäin hyvin paljon käyttänyt aikaa (omaa ja ystävien) sen pohtimiseen, miksi näin pääsi käymään. Tavatessamme miehen kanssa vajaat 14 vuotta sitten olimme molemmat jo kokeneet parisuhde-elämää ja minulla oli ainakin tietyt ajatukset siitä, millaisen kumppanin haluan. Olin itse valmistumaisillani yliopistosta, mutta kun exäni käveli mun elämään, hormonit rupes hyrräämään ja ajatukset miehen koulutuksesta ja sivistystasosta jäivät sivuun. Nykyään kuolemankielissä oleva äitini oli vielä silloin fiksu ja näki heti, että mieheni on aika yksinkertainen tapaus. Mutta tietenkään sitä en itse halunut uskoa ja ihastuneena sitä näkee toisessa vain niitä hyviä puolia, samoin kun haluaa näyttää itsestä vain niitä hyviä puolia. Sama tilannehan miehellä on nytkin päällä ja toinen nainen siellä onkin kuningattarena.

Ja aika pitkään sillä tunteella mentiinkin. Jossain vaiheessa rupesin huomaamaan, että eihän meillä ole yhteistä keskusteltavaa. Tämä varmaan jo esikoisen jälkeen. Oli vaikea niellä, että oman kumppanin kanssa ei voinut puhua uutisista, ei maailman tapahtumista, ei politiikasta, ei mistään paitsi työkuulumisista, arjen asioista ja remppahommista (niitä rakennusjuttuja meillä riitti). jossain vaiheessa päätin, että hyväksyn asian, että nyt se vaan on näin ja löysin sitten niitä maailmanparannuskeskustelukumppaneita muualta ympäriltäni. Kotona pyöritettiin lähinnä arkea ja juteltiin arjen asioista.

Esikoisen vauva-ajan mentyä ohitse ja ensimmäisen uhman alettua meillä alkoi kasvatukseen liittyvät ongelmat. Minä yritin keskustella ja asettaa rajoja, lasten isä ei kyennyt minkäänlaiseen dialogiin eikä myöskään rajojen asettamiseen. Se oli vaikea paikka ja hain meille jopa ulkopuolista apua. Lopulta tilanne sitten kääntyi siihen, että minulle jäi se ikävän vanhemman rooli, joka joutui myös sitä aikuista miestä komentamaan ja vahtimaan ja mies joko totteli minua, jos huvitti, tai teki mitä lystäsi. Nyt ihan vasta viimeisen vuoden aikana tilanne alkoi tässä asiassa pikkuhiljaa paranemaan, mutta senkin takaa paljastui sitten lopulta toinen nainen. Ja jos joku kysyy miksi lapsia on yhden sijaan kolme, niin ihan sen takia että sitä toivoi koko ajan että mies kehittyy  kasvaa. Ja aina välillä semmoisia väliaikaisia onnistumisen kokemuksia tulikin.

Mutta pikkuhiljaa alkoi myös minun mitätöinti. Muistan hyvin case nuudelit jo vuosien takaa, olisko ollut ennen lapsia. Exällä oli tapana syödä töissä omat eväät ja kerran ehdotin, että ota nuudeleita, ne on hyviä, ei koskaan ennen niitä ollut syönyt. Mun ehdottamana kieltäytyi täysin, mutta pari viikkoa myöhemmin miespuolinen työkaveri ehdotti samaa ja herra veti varmaan kuukauden nuudeleita putkeen töissä sen jälkeen. Sillon se harmitti ja vähän huvitti.

Mutta se oli vasta alkua. Mitä enemmän yritin olla parempi ja aktiivisempi ja hakea tietoa, sitä vähemmän mua kuunneltiin ja jos joskus kuunneltiin niin annettiin selkeästi ymmärtää ettei mun mielipiteellä ole väliä. Ainakaan jos puhuttiin miesten asioista kuten autoista tai vaikkapa talonrakentamisesta.

Tottahan toki sitten yritin taas entistä sitkeämmin, kunnes lopulta salasuhde kruunasi kaiken. Se oli viimeinen tikki osoittaa minulle paikkani. Minulla ei ole merkitystä eikä mielipidettäni tarvitse kuunnella. Olen jopa niin merkityksetön hänelle, että mies halusi heti ensimmäisenä päivänä erouutisen kerrottuaan jakaa minulle kaiken uudesta naisesta johon oli totaalisen ihastunut. Selvisi myös, että toinen nainen on häntä reilusti vanhempi ja "kokeneempi" joka teki hänestä erityisen merkityksellisen ja tärkeän. Minä elämää myös aika paljon kokeneena ja pitkän terapian läpikäyneenä en ollutkaan mielipiteineni enää mitään. Ei hyvä.

Mutta millaista on nyt jatkaa elämää itsetunnon polkemisen jälkeen. On onni, että kävin pitkän terapian kolmekymppisenä ja osaan hakea apua juuri nyt kun sitä tarvitsen.  Joku toinen olis vetänyt ranteet jo auki. Mutta silti se on vaikeaa. Tiedän, että se oman itsen merkitys ja hyvä itsetunto täytyy löytyä itsensä sisältä.

Opiskelin viime talven avoimessa ja sain todellakin paljon kursseja suoritettua, aion myös jatkaa opintoja. Kotona tilanne on rauhoittunut paljon miehen lähdettyä, mulla on paljon parempi ja luottamuksellisempi suhde lapsiin. Ensimmäistä kertaa meistä kaikista tuntuu, että tämä on meidän koti. Lapset jopa auttaa siivoamisessa ja sisustamisessa. Esikoinen on jopa sanonut, että parempi näin. Olen täysin samaa mieltä. Ruokalaskut on pienentyneet kun ne järjettömät määrät leipää, leivänpäällisiä, sokerijogurtteja ja eineksiä on jääneet pois. Kukaan ei ole polkemassa mun itsetuntoa vaan saan tehdä ja kiinnostua ihan mistä haluan. Taloudessamme ei ole miestä, joka pakenee kännykkänsä kanssa lähettelemään sydänviestejä (juu esikoiseni kertoi juuri, että on nähnyt niitä isän viestejä) vessaan.  Eli on paljon palikoita, joiden avulla aloitan rakentamaan elämääni uudelleen. Eli kyllä se siitä. Ja pikkuhiljaa ne up and downit on pienentyneet.

Olen rajannut aika paljon isän merkitystä meidän perheessä. Aluksi hän tuli ja meni miten lystäsi, sitten lapset reagoi jatkuvaan epätietoisuuteen ja rupesin asettamaan rajoja. Lastenvalvojalla lopulta solmitaan sopimus mustaa valkoisella, jota on sitten oikeasti noudatettava. Kun ne rajaukset on kunnossa, mahdollisuudet sooloillakin pienenee. Ja nyt näen ehkä selkeämmin, että exä todellakin sopii viikonloppuisäksi paljon paremmin kuin arkea pyörittäväksi isäksi. Ja minä taas pärjään arjessa äitinä paremmin, kuin koskaan ennen.

Ja on sitten oikeasti ollut paljon onnistumisia. Sain oikeusavustajan ajamaan omaisuusasioita, se oli todella iso onnistuminen. Lastenvalvojalla tädit asettuivat mun (hyvin perustellun) mielipiteen kannalle. Eilen vaihdoin ekaa kertaa koskaan renkaat itse autoon. Eli onnistumisia on sekä isoissa, että pienissä asioissa.

Monet tutkimukset myös kertovat karun totuuden, että nainen selviää erosta paremmin käsittelemällä asiat puks pois pakettiin ja jatkamalla elämää. Mies pakenee asioita, kuten nyt meilläkin, ja siirtää niiden käsittelyä jonnekin hamaan tulevaisuuteen toistaen sitten samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Eli todennäköisyydetkin kertovat, että minä tästä pelistä lopulta lähden voittajana ja itse asiassa jo nyt välillä tuntuu siltä.

Eli meitä on 1+3. Meillä on hyvä näin. Me rakastetaan toisiamme ja me pärjätään. Näytetään tunteita ja puhutaan tunteista.  <3