Kun huoli painaa

Olen aika pitkälle tässä blogissa kirjoittanut omasta elämästä ja siitä prosessista miten pettämisen ja jättämisen jälkeen olen päässyt jaloilleni. Tämä on ollut iso kasvun prosessi ja olen joutunut paljon miettimään monia ihan oleellisia asioita siitä, millaisessa avioliitossa olen elänyt ja miksi olen siinä pysynyt eńkä lähtenyt aikaisemmin vaikka liitto oli vuosia henkisesti hyvin raskas.

Kaikki asioiden läpikäyminen on kuitenkin askel askeleelta vienyt mua eteenpäin ja olen osannut hakea apua niin ystävistä, kuin ammattilaisiltakin. Se on auttanut paljon ja nyt tosiaan tuntuu jo siltä, että edessä on vielä paljon iloa ja rakkautta minullekin. Ja olenhan minä uudistunut tässä monella eri tavalla, vaikka väsymyksen kanssa kamppailenkin.

Mutta tämä ikävähenkinen avioero koskettaa myös valitettavasti pieniä lapsiani, jotka eivät ole tähän millään tavalla syypäitä. Monta isoa muutosta tapahtui tosi nopeassa aikataulussa (vaikka nyt tuntuu, että siitä on jo ikuisuus) ja lapset ovat tottakai hämmentyneitä, surullisia ja varmasti monelta osin myös traumatisoituneita.

Yksi lapsista voi erityisen pahoin ja voi jo ennen eroakin. Olen jo vuosia aavistellut, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en ole osannut oikein yhdistää asioita. Hain apua monesta eri paikasta, mutta nyt vasta tilanne on pahentunut ja konkretisoitunut niin isosti, että olemme päässeet oikeasti tutkimuksiin ja hänen tilaansa selvitetään nyt kunnolla. Minulla on ollut suuri kivi rinnassa, iso huoli pienestä. Olen halunnut auttaa pientä, mutta hän toisen vanhempansa tavoin, on tosi sulkeutunut ja kontaktin luominen on ollut vaikeaa. Kannan jokaisen äidin tavoin syyllisyyttä jokaisesta lauseesta ja sivulauseesta kun olen malttini menettänyt. Olen tuntenut olevani keinoton niin monta kertaa kun kotona on muitakin lapsia.  Kuinka suojella sisaruksia? Kuinka auttaa pientä kaikissa niissä murheissa, joita hän arjessa käy läpi. Kuinka suojella siltä stressiltä, mitä ympäristö hänelle aiheuttaa?

Mua on kannatellut ja ohjannut ystävä, joka tekee työtä lasten parissa. Aluksi kannatteli minut pahimman erotrauman yli ja kun pääsin siitä yli, hän on auttanut minua lapseni kanssa. Hakemaan apua ja ihan arjen konkreettisissa tilanteissa.  Joskus elämässä tapahtuu vaan ihmeitä ja vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden sydän on kultaa. Ei niitä montaa tässä elämässä ole vastaan tullut joten siksipä tunnistan ja osaan arvostaa isosti sitä, miten paljon meistä välitetään.

Rehellisesti voin sanoa, että olen ihan yksin tässä. Olenhan aina ollut ihan yksin näiden asioiden kanssa, mutta nyt todella myös konkreettisesti. Viime käynnillä psykologilla totesimme sen yhteen ääneen. Semmoista vanhemmuudessa toisen tukemista ja luottamusta, että voisi nojata pahan päivän tullen toiseen ja puhaltaa yhteen hiileen pienen hyvinvoinnin vuoksi - semmoista ei ole koskaan ollut eikä myöskään koskaan tule. Raadollista sanoa se näin, mutta syvällä sydämessä olen sen aina tiennyt. 


Sitä taakkaa ja möykkyä on aika vaikea kuvailla. Se on semmoista jokapäiväistä huolta joka kulkee mielessä koko ajan. Samaan aikaan tietty sitä yrittää pyörittää arkea ja viedä asioita eteenpäin, mutta useissa eri tilanteissa kuitenkin aina törmää samoihin huolenaiheisiin.

Mutta tiedättekö, matkassa on myös onnea. Olen löytänyt niitä ihmisiä, jotka välittävät meistä. Ehkä ei tarvitse enää kannatella, tärkeintä on vaan että tiedän heidän olevan olemassa. Voin pyytää apua tarvittaessa ja surullisena hetkenä saada vähän tsemppausta. Se on todellista lähimmäisenrakkautta se.