Toukokuisia fiiliksiä

Toukokuu päättyi ihanasti rentouttavaan aikuisten muutaman päivän irtiottoon Puolassa. Viimeiseen vuosikymmeneen ei ole paljoa matkailua mahtunut lukuunottamatta viron rakennustarvikkeiden hakureissuja, joten tälle reissulle oli kyllä kysyntää.

Täältä Turun seudultahan pääsee lentäen suoraan Puolaan ja todella edullisestikin vielä ja kun mamman toinen äidinkieli vielä on puola, niin tottahan toki tulevaisuudessa aion näitä reissuja tehdä lisää. Seura oli myös mitä mainiointa, nimittäin miesseuraa :-)

Mukavaa rentoa kahviloissa istumista, ihmisten katselemista, kielen kuuntelemista, hyvää ruokaa ja juomaa ja seuraa. Mikäs sen parempi. Pieni hengähdystauko ennenkuin vanhimman lapseni tutkimuksien lopputulos selviää tällä viikolla.

Tietyllä tavalla odotan sitä sekä kauhulla, että myös innolla. Vihdoin selviää, ovatko  minun intuitioni ja tunteeni olleet oikeassa ja jos ovat, niin miten tästä nyt edetään ja miten meitä voidaan auttaa. Ja mikä minun roolini on seuraavan 10 vuoden ajan. Henkisesti olen valmistautunut siihen, että paljon työtä ja muutoksia on edessä. Kauhuissani olen siitä, että miten tulen jaksamaan.

Toukokuu oli vaikeaa.  Ensin me sairasteltiin vuoronperään  ja jostain syystä esikoiseni käytös taas paheni isosti. Tietyllä tavalla olen sydän sykkyrällä koko ajan. Lapset  kaipaavat läheisyyttä ja hellyyttä sekä ikävöivät edelleen perhettänsä paljon enkä voi siihen oikein vaikuttaa mitenkään.
Paljon myös tulee pettymyksiä joita sitten puretaan aina minuun. Äidin rooli on niin...

Suuri sydän on tässä hommassa oltava. Äiti tuntuu olevan myös niin tärkeä, että ollaan oikein mustasukkaisia pelkästä ajatuksesta, että huomioni kiinnittyisi muualle.  Ja kun elämässä on nyt uusi ihminen täälläkin, onhan se aika tasapainoilua ja vaatii pitkäjänteisyyttä meiltä kaikilta aikuisilta. Se on muuten tosi jännää, että isän uusi hyväksytään paljon helpommin kuin äidin uusi.


Upeat ilmat ovat saaneet aikaan sen, että me ollaan lähes koko ajan ulkona. Jos sisällä, niin ainakin on terassin ovi auki. Tosi paljon ollaan grillattu ruoaksi ja pikkuhiljaa alkaa olemaan grillin vaihto edessä. Paljua ei olla vielä täytetty, mutta eilen käytiin meressä uimassa, olihan vesi jo tosi lämmintä.

Alkukuukausi meni aika lailla tosiaan sairastaessa. Itse menin lopulta lääkäriin, kun kunto alkoi olemaan "10 metriä kävelyä ja kamala yskänkohtaus". Antibioottikuurin sieltä sain joka loppui just ennen lomamatkaa, vatsahan siitä tietysti meni sekaisin.

Lapset tietty on myös olleet kipeänä ja siitepölykausi on ollut poikkeuksellisen hankala tänä vuonna. Meidän kaikilla lapsilla on ollut oireita, kun aikaisemmin vain esikoinen on siitä kärsinyt.

Grillaaminen on kyllä tosi helppo tapa tehdä ruokaa. Eilenkin pistin kanaa jonkun setin, siihen lautaselle lisäksi leipää ja salaattia. Valmistuu nopeasti ja samalla voi touhuta ulkona muutakin. Jotenkin aina ennen grillihommatkin oli exän käsissä, nykyään hoidan siinäkin kaiken alusta loppuun itse. Mikäs siinä, eilen istuteltiin samalla tomaatit ja paprikat terassille ruukkuihin.

Nämä ihanaiset kengät ostin puolan reissulta. Mitään muita vaatteita en ostanut itselleni enkä lapsille, mutta nää kun käveli vastaan niin <3 <3 <3

Pitkään olen haaveillut uusista tennareista (jalan koko on nyt kasvanut taas numerolla) ja adduja olen paljon katsellut. Mutta en oikein raaski ostaa mitään kovin erikoisia merkkitennareita, jos niihin sitten kyllästyy nopeasti, että enemmän sitten merkkikengät olis ihan perusvalkoiset tms.

Mutta tätä glitterin määrää, kengät maksoi 20 isossa kenkäkaupassa. Merkki täysin tuntematon, varmaan liikkeen oma merkki. Ja on hyvät jalassa!




Niin, olihan se äitienpäiväkin toukokuussa ja vappukin. Äitienpäivä oli kyllä tosi vaikea päivä. Ihan rehellisesti sanottuna. Olin yksin lasten kanssa koko äitienpäivän ja koska he joutuivat kesken isäviikonlopun tulemaan kotiin, eivät olleet kyllä kovin kilttejä ja iloisia.

Äitienpäivänä myös pyöri päässä kun lapset kertoivat eron jälkeen ensimmäisenä isänpäivänä kuinka he olivat uuden naisystävän kanssa leiponeet isälle kakun. Siitä jäi jotenkin katkera maku, tyyliin edellisenä isänpäivänä mä olin hoitanut samaa tehtävää. Että tosta vaan sitä vaihdetaan lennosta.

Ja äitienpäivänä tietenkään meitä ei oltu kutsuttu mihinkään, kun ei näitä tukiverkostoja ole. Että ihan kotosalla. Saatiin me lopulta kakku tehtyä, mutta riitaa tuli jopa koristelusta lasten kesken. Voin sanoa suoraan, että ei jäänyt mitään hienoja muistoja kyllä (paitsi että lapset koko edeltävän viikon keräsivät valkovuokkoja joka päivä) ja jotenkin siinä korostui ne kaikki aikaisemmatkin äitienpäivien pettymykset.

Mutta mitä eronneiden ystävien kanssa juttelin, kaikilla oli vähän samat fiilikset.

Fiiliksistä tuli mieleen, että kolmenmamman tarina pääsi julkisuuteen. Kodin kuvalehti kirjoitti mun tarinaan perustuen selviytymisoppaan. Että miten se prosessi menikään ja mistä kaikkialta apua kannattaa hakea. Vaikka mä olin itse kirjoittanut ne asiat, minkä pohjalta toimittaja tekstin teki, niin lukiessani tuota juttua mun tulee itku.

Jotkut asiat, kuten esimerkiksi se, miten exä kertoi erosta, missä yhteydessä jne. sattuu edelleenkin. Tai se, että hän todella oli toisen osapuolen takana suunnitellut myös minun elämäni uusiksi. Siinä on varmasti niitä kipupisteitä, jotka vaivaavat vielä todella pitkään. Ehkä eivät liity edes rakkauteen, mutta luottamuksen pettämiseen kyllä. Ja siihen hylkäämisen tuskaan.

Toisaalta olen päässyt ihan hirveästi elämässä eteenpäin ja saanut myös kokea ihania positiivisia tunteita ja voimaantumista. Lapsen juhlassa (meidän hääkirkossa) exä itki, minä en. Siitä tuli semmoinen olo, että mä todellakin olen pääsemässä tästä yli ja kaipuuta entiseen ei enää ole. Enemmän viiltää vaan ne exän teot ja sanat, muistan todella tarkkaan joitain asioita ja ne tuskin unohtuvat oikeastaan koskaan.

Mutta niin ne sanat siellä sanojankin pääässä varmasti vaivaavat ja jokainen loppupeleissä on itse vastuussa omista teoistaan ja sanoistaan.