Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011

Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018

Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät

Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.