Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.
Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä.
Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.
On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.
Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.
Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa... ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.
Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän.
Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti