Pakollinen muutos

Mua seuraavat lukijat tiedätte, että mun elämä on ollut viimeiset 2 vuotta melkoista haastetta ja haipakkaa. Kaiken härdellin ja stressin keskellä en ole pystynyt yhtään kiinnittämään huomiota omaan vointiin tai itseeni. Äitiys eron keskellä tilanteessa, kun toinen osapuoli ei oikein kykene hoitamaan vastuutaan, on vienyt ihan täysin kaiken aikani, voimani ja ennenkaikkea ajatukseni. Liikunta jäi, ruokahalu hävisi (paitsi väsymystä korvasin makealla), sosiaaliset suhteet ovat hyytyneet.

Elämä on päivä kerrallaan eteenpäin tarpomista ja välillä näiden kuukausien aikana on kieltämättä tuntunut kuin tarpoisi lumihangessa. Paino on jostain kumman syystä pysynyt samana viimeiset kaksi vuotta, mutta olen hyvin ylipainoinen kaikilla mittareilla ja myös riskiryhmässä sairastua moneen ylipainoon liittyvään sairauteen.

Alkuvuodesta oli pieni positiivisuuden pilkahdus ja ajatuksia siitä, että nyt rupean vihdoin keskittymään myös itseeni ja omaan jaksamiseeni. Että ruokavalio, lepo ja muut jutut. No mutta eihän siitä mitään tullut kun alkoi sitten nuo esikoisen ongelmat. Jätin itseni taas sivuun.

Jossain vaiheessa kevättä huomasin, että mun väsymys ei mene ollenkaan ohitse. Vaikka kuinka lepäisin ja nukkuisin, tuntuu että en jaksa mitään. Hengästyn kävellessä nopeasti, saan ihmeellisiä tuskanhiki-kohtauksia, migreeni tuli ihan uutena juttuna ja ylipäätänsä se etten kestä kovin hyvin kirkkaita valoja ja ääntä. Noin kuukausi sitten huomasin yhtäkkiä, että mulla on näkö huonontunut. Eli 10 vuotta sitten leikatut silmät jotka ovat palvelleet tähän asti täydellisesti, eivät toimikaan enää niin hyvin. Huomasin kyllä senkin, että näkö on välillä parempi ja välillä taas huonompi.

Hoitava lääkärini on tällä hetkellä psykiatri. Eli hän käytännössä hoitaa mun mielialapuolen ja auttaa sitten muissakin jutuissa. Hänelle valittelin ihan hirveää väsymystäni ja ensin mietittiinkin, että onko se kevätväsymystä. Mutta ei mene ohi. Muuteltiin vähän lääkitystä - mutta eipä siltikään mennyt ohi. Sitten sain reseptin lääkkeeseen, jonka pitäisi virkistää mun mielialaa. Ja lähetteen verikokeisiin. Monien sattumuksien jälkeen pääsin antamaan verinäytteen ja olipa hyvä, että siellä kävin kun alkoi vyyhti selviämään.

Eli tämä usean vuoden kropan laiminlyönti nyt näkyy konkreettisesti veriarvoissa. Paastosokeri oli isosti koholla, kilpirauhasarvot matalahkot (edelleen, mutta viitteissä), ferritiini matalahko ja samoin muutamat punasolujen kokoon ja rautapitoisuuteen liittyvät arvot olivat alle viitteiden. Se oli pakko myöntää niitä papereita katsoessa, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Ja nyt on pakko tehdä jotain. Tilanne ei mitenkään parane enää itsestään ja koska mulla ei ole mitenkään resursseja ja jaksamista mihinkään suurempaan elämäntaparemonttiin tässä vaiheessa, niin valitsin hyvin yksinkertaisen ja tehokkaan tavan edetä painonpudotuksessa. Tulen kertomaan siitä jatkossa lisää ja myös sitä, että miksi juuri tähän tapaan päädyin. Minulla on tästä kokemusta myös menneisyydessä ja tähän tilanteeseen se sopii todella hyvin.

Tulen seuraamaan tottakai veriarvoja, verensokereita ja kaikkia muita oireita tiiviisti ja olen yhteydessä säännöllisesti terveydenhoitajaan.

Noi motivaatiolauseet on mulle muuten tosi hyvä tsemppari! Välillä laitan instagramiinkin niitä. Pelkästään lukeminen saa jo hyvälle tuulelle ja vahvistaa ehkä ajatuksia niinä heikkoina hetkinä.

En minä ehkä tässä nyt loista, mutta terveys on nyt laitettava kaiken edelle. Sanotaanhan sitä, että ensin happinaamari omalle naamalle ja sitten vasta lapsille. Tässä kunnossa minusta ei ole mihinkään.

Kukaan muu ei tätä pysty tekemään, kuin minä. Ja mun on se tehtävä.