keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Kesätouhuja

Suomessa tuli yhtäkkiä kesä toukokuun puolessa välissä.☼☼☼

Kelit lämpeni, meren lämpötila nousee kohisten. Ja meidänkin poppoo vihdoin on saatu ulkoilmaan sieltä talven sisätouhuista.

Talviturkki heitettiin tyttöjen kanssa ja kalassa on käyty. . Katiska on yhteisrantamme laiturissa ja laiturilla on ongittu, heitelty virveliä ja lopulta lähdettiin viime viikonloppuna merelle.
Koko lasten tämänvuotisen elämän ajan olen toivonut, että me (ydin)perheenä olisimme voineet tehdä yhdessä asioita. Retkeillä, kalastaa, matkustella, veneillä... vaikka sitkeästi sitä aikaa odotin, ei sitä koskaan tullut.

Mutta nyt me tehdään näitä juttuja, jopa kohtuullisen säännöllisesti. Onnistumisprosentti on vähän sitä sun tätä, mutta tärkeintä on se yhdessä oleminen ja tekeminen - ainakin mun mielestä. Ja koska meitä on nyt mukana kaksi aikuista, kaikki nämä touhut on helpompia toteuttaa ja toisaalta myös silmiä ja käsiä on tuplaten.

Voin sanoa ihan rehellisesti,  että olen paljon onnellisempi nyt. Vaikka tulevaisuus monelta osin on epävarma ja vaikeuksia on edelleen lasten isän suuntaan, niin tämä hetki - se nimanomainen päivä mitä eletään ja ajatukset tulevasta kesästä tekevät minut onnelliseksi. Myös tytöt tuntuvat iloisemmilta ja ovat taas tukeutuneet enemmän minuun. Vanhemman tyttären jalkapalloharrastuksessa olen ihan täysillä mukana, nuorempi kulkee mukana potkimassa palloa kentän laidalla. Ja tytöt lähtevät mielellään ulkoilemaan ja retkeilemään - melkein mihin vain mitä keksin ehdottaa.

Tämä meidän uusi kokeilu oli silakan onginta. Ja tulihan niitä kun osattiin mennä oikeaan paikkaan. Sitten niitä paistettiin nuorimmaisen kanssa koko ilta ja syötiin mahamme täyteen. Nepsy ei suostunut maistamaan ja keskimmäinenkin vähän yökki ruotoja, mutta tämä erittäin äitiinsä tullut  syöpöttelijä veti niitä paistettuna kaksin käsin.

Minäkin 42 vuoteen ensimmäistä kertaa kalassa uskalsin koskea elävään kalaan. Oon aina ollut vähän mato- ja kalakammoinen, varmaankin niiden limaisuudesta johtuen. Mutta nyt ylitin pelkoni, halusin näyttää mallia myös lapsilleni.

Tämä kalahomma tuntuu olevan tytöille mieleen. Esikoisella ei oikein riitä kärsivällisyys + hän haluaa aina vähän parempaa ja enemmän kuin muilla, joten lopulta hermostuu. Nyt onkin yritetty järjestää niin, että esikoiselle järjestyisi jotain häntä kiinnostavaa tekemistä ja ulkoiluhommat tehdään pääasiallisesti tyttöjen kanssa.

Ja onhan ne minullekin niitä hetkiä, kun saan levätä ja elää tavallista perhettä.


maanantai 13. toukokuuta 2019

Sitä hyvinvointihommaa - miten on edennyt

Muutama asukuva. En muista oliko nämä dieettiä ennen vai sen alkamisen jälkeen. Selvä se on, että lihava nainen siinä on. Nyt tämä lihava nainen on laihtunut jo 6,6 KILOA eli painoindeksi on laskenut sairaalloisesta ylipainosta vaikeaan ylipainoon.

Tarkoitus on tällä rykäyksellä päästä sinne merkittävän ylipainon puolelle ja tietysti mitä lähemmäs sitä lievää pääsen, sen parempi. Ja sinne mä varmaan tulen jäämään.

Taannoin vietettiin syömishäiriöliiton tärkeää "älä laihduta"- päivää joka on koskettanut minuakin. Olen laihduttanut aikaisemmin elämässäni monellakin eri tavalla ja jojoillut -> lopulta sairastunut bulimiaan. Tiedostan kyllä montakin syytä, mitkä siihen on johtanut. Ehkä päänupin sisällä suurin oli kuitenkin se, että laihdutin peilikuvan ja hyväksynnän saamisen vuoksi.

Nyt en edes muista milloin oon viimeks oksentanut, useaan vuoteen en ainakaan. Kai sitä voisi sanoa, että bulimia on selätetty??

Kuitenkin syy, miksi valitsin tämän vlcd-dieetin (johon kuuluu myös 500 grammaa vihanneksia ja hieman proteiinia päivässä ja joka silti voisi laukaista bulimian uudestaan) on se, että tämä sopii mulle juuri tähän elämäntilanteeseen. Mun ei ole juuri koskaan muutenkaan nälkä, joten en tarvitse tähän sen suurempaa itsekuria. Kroppa saa ravintoa, verensokerit pysyy tasaisena ja paino putoaa. Säästän aikaa ruokien kokkailussa itselleni ja käytän senkin lapsiin ja muuhun hyvinvointiin. Enkä stressaa ruoasta, se on suurin ero verrattuna noihin superdieetteihin ja muihin.

Ja kun verensokerit pysyy tasaisena, ei illalla tuu ahmimishimoja. Vihanneksia ja protskua mussutan illalla lasten kanssa pöydässä, joten hekään ei tätä nyt ihmettele.

Ja kun sanoin, että suurin syy on tässä TERVEYS. Niin se on! Mun paastoverensokeri oli maaliskuussa verikokeissa 9,2!!!! Kotimittauksissa pääsääntöisesti yli 7. Viime perjantaina sen mittasin ja oli 5,9. Eli jo pienikin painonpudotus aiheutti jo näin ison muutoksen! Tää on valtavan hieno juttu. Ja tää menee nyt neljättä viikkoa jo ihan rutiinilla. Epäilin alussa, ettei tämä toimi, että keho muistaa jojottelut ja superdieetit. Mutta luojan kiitos tämä toimii! Samoin se hirvittävä väsymys, mitä oli alkuvuodesta, se on hävinnyt suurimmaksi osaksi.

Onhan tässä negatiivisiakin puolia. Painon tippuessa lihasmassa vähenee, riski puutostiloille on olemassa ja ennenkaikkea kehon riski joutua säästöliekille. Tiedostan ne kyllä itsekin ja säästöliekin kanssa täytyy olla erityisen valppaana.



Tottakai iso osa tätä prosessia on miettiä, että mitä sitten jatkossa.  Kuinka kauan tätä jatkan ja mihin lopetan (ok, lopetan meidän sovaan joka alkaa 10.6 anyway). Mitä sitten, miten palata normaaliin ruokavalioon ja onko mun kohdalla se normaali ruokavalio minkälainen. Onko vähähiilarinen, vege vai mitä.

Mutta siihen on onneksi vielä aikaa ja tärkeintä on nyt jatkaa sitkeästi tätä laskusuuntaa. Eilen venyttelin illalla ja iloitsin siitä, että vatsa ei enää ollut niin pahasti tiellä. Että pienistä asioista suuri ilo!

 Mitään aktiivista liikuntaa en ole tässä lisännyt, kotihommat on aika riittäviä. Kentän laidalla potkiskelen palloa ja touhuan pihahommia kun muilta tekemisiltäni jaksan. Työpäivän aikana tulee noin 1,5 km käveltyä autolta työpaikalle ja takaisin autolle. Ja vähän venyttelyä kotona. Ulkoilua, lenkkeilyä, luonnossa liikkumista, pihatöitä... niillä mennään toistaiseksi.


Tätä aktiivista ruskettunutta Iiristä tuskin enää tulen näkemään. Kuntosalihimot ovat kokonaan kadonneet viime vuosina, jonkunlainen hiit/crosffit/crosstraining tyyppinen harjoittelu kyllä kiinnostaa, mutta just nyt mielentila ja aikataulu ei oikein anna myöten, että voisi alkaa säännöllisesti mitään harrastamaan. Joskus sitten, kun sen aika on.

Mutta fyysinen olo on hyvä, parempi kuin aikoihin. Vanhat vaatteet ja sormukset alkavat pikkuhiljaa mahtua taas päälle yksi kerrallaan, tuleehan siitä hyvä mieli.

Tässä tälleen lyhyesti, mitä nyt dieettirintamalla on menossa. Tuun varmasti kirjoittamaan tästä vielä lisääkin.



tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Pakollinen muutos



Mua seuraavat lukijat tiedätte, että mun elämä on ollut viimeiset 2 vuotta melkoista haastetta ja haipakkaa. Kaiken härdellin ja stressin keskellä en ole pystynyt yhtään kiinnittämään huomiota omaan vointiin tai itseeni. Äitiys eron keskellä tilanteessa, kun toinen osapuoli ei oikein kykene hoitamaan vastuutaan, on vienyt ihan täysin kaiken aikani, voimani ja ennenkaikkea ajatukseni. Liikunta jäi, ruokahalu hävisi (paitsi väsymystä korvasin makealla), sosiaaliset suhteet ovat hyytyneet.

Elämä on päivä kerrallaan eteenpäin tarpomista ja välillä näiden kuukausien aikana on kieltämättä tuntunut kuin tarpoisi lumihangessa. Paino on jostain kumman syystä pysynyt samana viimeiset kaksi vuotta, mutta olen hyvin ylipainoinen kaikilla mittareilla ja myös riskiryhmässä sairastua moneen ylipainoon liittyvään sairauteen.

Alkuvuodesta oli pieni positiivisuuden pilkahdus ja ajatuksia siitä, että nyt rupean vihdoin keskittymään myös itseeni ja omaan jaksamiseeni. Että ruokavalio, lepo ja muut jutut. No mutta eihän siitä mitään tullut kun alkoi sitten nuo esikoisen ongelmat. Jätin itseni taas sivuun.

Jossain vaiheessa kevättä huomasin, että mun väsymys ei mene ollenkaan ohitse. Vaikka kuinka lepäisin ja nukkuisin, tuntuu että en jaksa mitään. Hengästyn kävellessä nopeasti, saan ihmeellisiä tuskanhiki-kohtauksia, migreeni tuli ihan uutena juttuna ja ylipäätänsä se etten kestä kovin hyvin kirkkaita valoja ja ääntä. Noin kuukausi sitten huomasin yhtäkkiä, että mulla on näkö huonontunut. Eli 10 vuotta sitten leikatut silmät jotka ovat palvelleet tähän asti täydellisesti, eivät toimikaan enää niin hyvin. Huomasin kyllä senkin, että näkö on välillä parempi ja välillä taas huonompi.

Hoitava lääkärini on tällä hetkellä psykiatri. Eli hän käytännössä hoitaa mun mielialapuolen ja auttaa sitten muissakin jutuissa. Hänelle valittelin ihan hirveää väsymystäni ja ensin mietittiinkin, että onko se kevätväsymystä. Mutta ei mene ohi. Muuteltiin vähän lääkitystä - mutta eipä siltikään mennyt ohi. Sitten sain reseptin lääkkeeseen, jonka pitäisi virkistää mun mielialaa. Ja lähetteen verikokeisiin. Monien sattumuksien jälkeen pääsin antamaan verinäytteen ja olipa hyvä, että siellä kävin kun alkoi vyyhti selviämään.

Eli tämä usean vuoden kropan laiminlyönti nyt näkyy konkreettisesti veriarvoissa. Paastosokeri oli isosti koholla, kilpirauhasarvot matalahkot (edelleen, mutta viitteissä), ferritiini matalahko ja samoin muutamat punasolujen kokoon ja rautapitoisuuteen liittyvät arvot olivat alle viitteiden. Se oli pakko myöntää niitä papereita katsoessa, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Ja nyt on pakko tehdä jotain. Tilanne ei mitenkään parane enää itsestään ja koska mulla ei ole mitenkään resursseja ja jaksamista mihinkään suurempaan elämäntaparemonttiin tässä vaiheessa, niin valitsin hyvin yksinkertaisen ja tehokkaan tavan edetä painonpudotuksessa. Tulen kertomaan siitä jatkossa lisää ja myös sitä, että miksi juuri tähän tapaan päädyin. Minulla on tästä kokemusta myös menneisyydessä ja tähän tilanteeseen se sopii todella hyvin.

Tulen seuraamaan tottakai veriarvoja, verensokereita ja kaikkia muita oireita tiiviisti ja olen yhteydessä säännöllisesti terveydenhoitajaan.

Noi motivaatiolauseet on mulle muuten tosi hyvä tsemppari! Välillä laitan instagramiinkin niitä. Pelkästään lukeminen saa jo hyvälle tuulelle ja vahvistaa ehkä ajatuksia niinä heikkoina hetkinä.

En minä ehkä tässä nyt loista, mutta terveys on nyt laitettava kaiken edelle. Sanotaanhan sitä, että ensin happinaamari omalle naamalle ja sitten vasta lapsille. Tässä kunnossa minusta ei ole mihinkään.






Kukaan muu ei tätä pysty tekemään, kuin minä. Ja mun on se tehtävä.





maanantai 15. huhtikuuta 2019

Miten erosin - miten kannattaisi erota? Mitä ajattelen eroamisesta?

Viestittelin eilen äidin kanssa illalla ja mieleeni jotenkin jäi äidin kommentti siitä, että minun lapseni ovat jo kolmannet "isättömät" lapset peräkkäin meidän suvussa. Eli isoäitini erosi isoisästäni, äitini erosi isästäni ja nyt minä olen eronnut. Asia jotenkin jäi mua mietityttämään vähän enemmänkin, ja siitä sitten ehkä alkoi kehkeytyä tämä ajatus, että nyt voisi olla jo hyvä aika kirjoittaa erosta.

Omastani alkaa tulemaan loppukesästä jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin exäni tutustui uuteen naisystäväänsä. Siis tästä kaikesta on kulunut jo kaksi pitkää vuotta.

Vajaa vuosi sitten kirjoitti Kodin kuvalehti eroprosessistani ja siitä millä keinoin siitä jotenkin selvisin. Tottakai tuon jutun jälkeen on tapahtunut todella paljon asioita ja eroprosessin läpikäyminen oli pakko siirtää vähän sivuun muiden haasteiden vuoksi. Ja osa noista artikkelin kohdista on kyllä vieläkin kesken.

Tuo äidin kommentti tavallaan kuvasti sitä, mitä itsekin mietin pitkään. Minun ja exän liitto ei ollut todellakaan helppo. Olimme kuin yö ja päivä. Introvertti ja extrovertti. Perinteinen ja moderni. Tekninen ja humanisti. Omaa rauhaa paljon tarvitseva ja sosiaalinen. Mutta nämä vastakohtaisuudethan tässä puoleensa tottakai vetää. Joka tapauksessa lähes liiton alkuajoista tunsin, etten saanut henkistä vastakaikua ja pitkään yritin kaikin keinoin muuttaa asiaa . Minä olin itse yksinhuoltajan lapsi eikä minulla ollut sisaruksia eikä sukulaisia. Kaipasin ympärilleni suurta ja onnellista perhettä. Perhe oli minulle todella tärkeä asia.

Ja siksi en eronnut. Keksin muita keinoja tyydyttää henkistä janoani.

Ero tuli kuitenkin. Se tuli lopulta yllättäen, aivan puskan takaa. Vain puoli vuotta sen jälkeen kun olimme luvanneet toisillemme että yritämme pelastaa liittomme ja kuukausi meidän 10v hääpäivästämme. Ja se tuli tietysti lopulta shokkina. Eroilmoituksesta seuranneet kaksi viikkoa ovat juurtuneet mieleeni niin, etten varmaan koskaan unohda tapahtumia ja sanoja.

Meillä kolmas osapuoli oli voimakkaasti kuvioissa mukana ja ilmeisesti rakastumisen vuoksi piti sitten meidän lapsetkin samantien tutustuttaa tähän henkilöön. Siinä tapahtui paljon asioita, jotka rikkoivat minua. Mutta lopulta alkujärkytyksen jälkeen asiat etenivät nopeasti.  Koska mukana oli tosiaan kolmas osapuoli, päätin hoitaa eron kunnialla ja mahdollisimman nopeasti loppuun. Exän kanssa ei oikein ollut mitään järkevää puheyhteyttä koska rakastunut mies on kääntänyt selän entiselle aviovaimolleen jo tässä vaiheessa.

Eli ensimmäinen vaihe on: OTA/OTTAKAA LAKIMIES. Olipa eron syy mikä tahansa tai miten tahansa sen hoidatte, ota lakimies. Vaikka olette nyt sovussa, jättäjän huono omatunto kestää aina hyvin lyhyen aikaa.  Ja vaikka et tulisi jätetyksi, voi eron jälkeen nopeasti muuttua prioriteetit yhteisestä hyvästä omaksi hyväksi. Tai kuvioon astua kolmas pyörä, joka rupeaa vaikuttamaan asioihin. Ole terveen skeptinen, mutta silti rauhallinen. Ja ennenkaikkea, lakimiehestä ei ole mitään haittaa. Mutta voi olla sinulle paljon hyötyä.

Minä en siinä tilassa, hylättynä kolmen lapsen äitinä, olisi pystynyt mitenkään ajamaan mun ja lasten etua. Ja hyvin nopeasti se alkoikin tulla ilmi, että kannattaa olla joku, jolta voi konsultoida näitä asioita että mikä on oikein ja kohtuullista. Minä satuin olemaan siinä tilanteessa, että sain oikeusaputoimistosta lakimiehen ja häneltä kullanarvoisia ohjeita ja neuvoja. Neuvoja sain erityisesti ositukseen liittyen ja lakimies lopulta neuvotteli ja hoiti osituksen asiallisesti. Sain myös apua ja neuvoja elatukseen ja tapaamisiin liittyen ja koin, että edes joku puolusti tässä minua. Eli siinä oli myös se henkinen aspekti.


Monissa parisuhdeoppaissa sanotaan, että tämmöisessä pettämistilanteessa ei saisi pitää kiirettä. Minusta se oli täysin selvä, että kun kerran toisen mieli oli jo muualla, niin ei ole mitään järkeä hidastaa prosessia. Ja iso myllerrys siitä tulisi joka tapauksessa kaikkien elämään, odotti sitä vuoden tai viisi. Avioeron harkinta-aika on 6 kuukautta ja mielellään muut eroasiat olisi jotakuinkin oltava valmiina kun eron toinen vaihe tulee päätökseen.

Jos olet eroamassa, sinulla on todennäköisesti käynnissä iso suruprosessi ja perheellisenä joudut kannattelemaan myös erosta kärsiviä lapsia. Ehkä tulevaisuus ei juuri tällä hetkellä ole se päällimmäinen ajatus, enemmänkin että miten selviän tästä päivästä... tästä viikosta...kuukaudesta...  Mutta silti kannattaa miettiä läpi eri vaihtoehdot, myös tietysti sen toisen osapuolen kanssa. Muutanko vai jäänkö, myydäänkö vai lunastanko. Miten lapset? Kodin irtaimisto...kaikki?

Itse päätin silloin hyvin varhaisessa vaiheessa, että jos suinkin taloudellisesti pystyn järjestämään, jään asumaan kotiimme. Lapset joutuivat kokemaan valtavan mullistuksen eivätkä vieläkään 2 vuoden jälkeen ole oikein tottuneet tilanteeseen. Tein mielestäni hyvän päätöksen. Tietenkään exän remontoimassa asunnossa on välillä vähän tuskaista olla, mutta ajan kuluessa olen pikkuhiljaa alkanut ehkä asettumaan.

Lapset. Netti on pullollaan juttuja kaiken maailman etävanhemman etäännyttämisestä ja taistelusta lasten huoltajuudesta yms. Eihän se todellakaan aina mene näin, usein sopuisat erot sisältävät myös sopuisan tavan hoitaa lasten asiat. Ehkä tässä kannattaa pitää mielessä se, että joka käänteessä yrittää muistaa mikä on lasten etu. Minä olin itse niin tunnekuohussa välillä, että en olisi itse kaikista asioista kyennyt päättämään. Onneksi oli kontaktit perheneuvolaan ja lasuun, josta sitten pystyin kysymään että mitä missäkin tilanteessa on järkevintä tehdä. Ja myös päätökseni ilmoittaessa pystyin vetoamaan, että tämä ei ole mikään minun henkilökohtainen juttuni vaan asiasta olen oikeasti myös keskustellut ulkopuolisen asiantuntijan kanssa.

Meillä oli siinä alussa siltäkin osin sekavaa, että minun ja lasten tulevaisuus oli tavallaan suunniteltu ja melkeinpä jo sovittu exän ja hänen uusikkonsa kanssa. Minulle vain kerrottiin, että näin on suunniteltu. Nostihan se melkoisen raivonkin, mutta jotenkin pystyin pitkin matkaa pitämään lasten edun kaiken keskipisteenä. Ja me emme todellakaan aina olleet samaa mieltä siitä, mikä lasten etu on. Tuttavapiirissä on useita eropareja, jotka ovat oikeudessa lasten asioita puineet ja onhan sekin mahdollisuus jos ei millään pääse sopimukseen.

Nyt kun erosta tosiaan alkaa olemaan se kaksi vuotta, mitä siitä ajattelen? No kirpaiseehan se edelleen, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni sitä ydinperhettä. Ja varsinkin kun nyt on erityislapsi, niin ydinperheen merkitys olisi tässä korostunut. Mutta ymmärrän myös, että joskus sitä vaan valitsee väärin. Eron jälkeen mulle on tullut roimasti itseluottamusta siitä, että olen pärjännyt monissa asioissa itsellisesti. Toisaalta huomaan, että monissa asioissa oon palautunut takaisin samanlaiseksi mitä olin ennen liittoa. Tiedä sitten onko se hyvä vai paha, mutta selkeesti avioliitossa roolini jotenkin muuttui perinteisemmäksi...ehkä?


Tulevaisuutta olen miettinyt myös paljon. Olen kokenut jo kerran ne kaikki "omakotitalo, farmariauto, perunamaa"- unelmat kertaalleen ja kokenut myös miten ne on kaikki romahtaneet. Olen kokenut sen, miten unelmat toisen kanssa ei kohtaa ja ajatellut että unelmoin ja toteutan sitten itse omat unelmani. Minullahan on uusi seurustelusuhdekin, mutta olen päättänyt pitää sen seurustelusuhteena ihan vaan sen vuoksi, että en osaa enää unelmoida sitä perhe-elämää. Rajultahan se varmasti kuullostaa, mutta nelikymppisenä kaiken aloittaminen alusta jonkun kanssa on vaan aika iso riski. Enkä kyllä yhtään osaa sanoa, että tulenko edes koskaan enää unelmoimaan tai luomaan tiiviin parisuhteen kenenkään kanssa kun olen kerran sen jo kokenut ja menettänyt. Että vaikka kaikki lopulta meni parhain päin eron osalta, niin kyllähän siinä yksi suuri osa elämää tuli menetettyä. Ja lapsilta mahdollisuus ydinperheeseen ja molempiin vanhempiin heidän arjessaan. Ehkä helpottavinta on ollut huomata, että en ole yksin ja että minä kyllä pärjään.


torstai 4. huhtikuuta 2019

Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Mitä se elämä sitten on?

Kuvan mahdollinen sisältö: sisätila
Nappasin tämän kuvan vähän aikaa sitten, kun kotona pitkästä aika tuntui olevan valoisaa. Ihan mielettömän ihanaa, että ikkunasta tulvii aurinko ja kevätvalo, jota vielä maassa oleva hanki korostaa. Olin kuvaa ottaessa sairaslomalla, sain nukuttua kerrankin tarpeeksi ja mieli alkoi olemaan virkeämpi.

Tämä on mun semmonen lempinurkka varmaan meillä kotona. Tai onhan meillä sohvat ja matot ja kaikki muukin kivaa, mutta tässä on jotain niin mua. Retroa, leppoisaa, kesää, musaa, etnoa... vähän niinkuin kaikkea.

En tiedä miksi mielessäni juuri nyt pyörii Kuuba. Mutta sinne niin tekisi mieli lähteä. Aurinkoon talvella, katsomaan ihania värikkäitä taloja ja sitä kuubalaisten perusarkea. Tiesittekö muuten, että Kuuba on kauppasaarron vuoksi tullut erittäin omavaraiseksi. Nykyaikana, kun kapitalismi pyörittää koko maapalloa, Kuubassa pystytään ylläpitämään omavaraisuusastetta korkeana.

No, meillä ei ole toivettakaan omavaraisuudesta. Ei tässä elämäntilanteessa. Lapset vie arjessa  meikäläiseltä aivan kaiken jaksamisen ja voimavarat. Pihalla oleva muutama kasvulavakaan ei tuota mitään kun me ei jakseta sitä hoitaa. Ehkä joku päivä tilanne on eri. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että ylipäätänsä omakotitalon ylläpitäminen on mulle liikaa.Tai ei liikaa, mutta haluaisin keskittyä olennaiseen - en omakotitalon hoitoon.l

Toki kevätaurinkon tuomana arjen sulostuttajana on myös kevätväsymys, jonka saan ihan joka ikinen vuosi. Mun kroppa reagoi niin hassusti pimeyteen ja sitten taas kevään aurinkoon. Monesti olen miettinytkin, että mä varmaan geenien puolesta kuuluisin jonnekin, missä vuoden aikojen vaihtelut eivät ole näin suuria kuin täällä meidän leveyspiireillä.

No semmoiset tietenkin jäävät unelmaksi, ellei keksi jotain todella häikäisevää työpaikkaa jostain valoisasta maasta.

Mutta niitä ideoita odotellessa ihastelen vain tätä omaa nurkkaani.

Kesätouhuja

Suomessa tuli yhtäkkiä kesä toukokuun puolessa välissä.☼☼☼ Kelit lämpeni, meren lämpötila nousee kohisten. Ja meidänkin poppoo vihdoin o...