keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Mitä se elämä sitten on?

Kuvan mahdollinen sisältö: sisätila
Nappasin tämän kuvan vähän aikaa sitten, kun kotona pitkästä aika tuntui olevan valoisaa. Ihan mielettömän ihanaa, että ikkunasta tulvii aurinko ja kevätvalo, jota vielä maassa oleva hanki korostaa. Olin kuvaa ottaessa sairaslomalla, sain nukuttua kerrankin tarpeeksi ja mieli alkoi olemaan virkeämpi.

Tämä on mun semmonen lempinurkka varmaan meillä kotona. Tai onhan meillä sohvat ja matot ja kaikki muukin kivaa, mutta tässä on jotain niin mua. Retroa, leppoisaa, kesää, musaa, etnoa... vähän niinkuin kaikkea.

En tiedä miksi mielessäni juuri nyt pyörii Kuuba. Mutta sinne niin tekisi mieli lähteä. Aurinkoon talvella, katsomaan ihania värikkäitä taloja ja sitä kuubalaisten perusarkea. Tiesittekö muuten, että Kuuba on kauppasaarron vuoksi tullut erittäin omavaraiseksi. Nykyaikana, kun kapitalismi pyörittää koko maapalloa, Kuubassa pystytään ylläpitämään omavaraisuusastetta korkeana.

No, meillä ei ole toivettakaan omavaraisuudesta. Ei tässä elämäntilanteessa. Lapset vie arjessa  meikäläiseltä aivan kaiken jaksamisen ja voimavarat. Pihalla oleva muutama kasvulavakaan ei tuota mitään kun me ei jakseta sitä hoitaa. Ehkä joku päivä tilanne on eri. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että ylipäätänsä omakotitalon ylläpitäminen on mulle liikaa.Tai ei liikaa, mutta haluaisin keskittyä olennaiseen - en omakotitalon hoitoon.l

Toki kevätaurinkon tuomana arjen sulostuttajana on myös kevätväsymys, jonka saan ihan joka ikinen vuosi. Mun kroppa reagoi niin hassusti pimeyteen ja sitten taas kevään aurinkoon. Monesti olen miettinytkin, että mä varmaan geenien puolesta kuuluisin jonnekin, missä vuoden aikojen vaihtelut eivät ole näin suuria kuin täällä meidän leveyspiireillä.

No semmoiset tietenkin jäävät unelmaksi, ellei keksi jotain todella häikäisevää työpaikkaa jostain valoisasta maasta.

Mutta niitä ideoita odotellessa ihastelen vain tätä omaa nurkkaani.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?


Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.
Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.


Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

torstai 7. helmikuuta 2019

Helmikuu

Nepsyn huone
On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?


Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).


Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...


Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.









torstai 17. tammikuuta 2019

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 


Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Loppuvuoden ajatuksia

Sain juuri postattua edellisen kirjoitukseni, kun iski tämä syksyn pimeys. Tuntui, että maa on musta ja taivas on musta. Aamulla kun heräsin ja vein tytöt, nuorin kysyi että onko nyt jo yö. Hakiessani päiväkodista neiti kysyi samaa. Ja sitä mukaa kun pimeni ja pimeni, minäkin aloin vaipua suruhuntuun.

Perheeseen iski joku epämääräinen flunssa ja olin melkein 2 viikkoa pois töistä. Teki mieli vaan nukkua ja nukkua. Aamulla vein lapset ja palasin kotiin nukkumaan, illalla taas tosi väsynyt. Mitään oikeita kunnollisia oireita ei oikein tullut, lukuunottamatta kurkkukipua. Vain järkyttävä väsymys ja uupumus. En tiedä, tekikö nukkuminen loppujen lopuksi hyvää, vai havahduinko asiaan ajoissa, kun kaivoin kirkasvalolampun kellarista.

Ja nostin masennuslääkityksen annostusta.

Lähipiirissä oli myös sairastelua, jonka vuoksi olin pois tolaltani hetken aikaa. Onneksi järki tuli takaisin ja tajusin, että nyt täytyy saada oma vointi kuntoon, muuten en jaksa enää lasten kanssa.

On tullut todennettua nyt sekin, että tämmöisestä 14 vuotta kestäneestä suhteesta ja 10 vuotta kestäneestä avioliitosta ei erota noin vain. Kyllä sitä surutyötä riittää pitkäksikin aikaa. Semmoista aaltoilevaa se on tottakai ja monella tavoin pystyy itsekin asioihin vaikuttamaan. Mutta tulee niitä hetkiä, juhlapyhiä, yhteydenottoja, sanoja kun lapset kysyvät että voisiko isi vielä palata kotiin. Nyt voin jo onneksi rehellisesti sanoa, että isi ei voi palata kotiin. Isi ja äiti ei kumpikaan halua. Oli se aika kun olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni perheeni takaisin kokonaisena.



Sitten vaan tätä arkea ja sen pyörittämistä. Joulu on viikon päästä ja siitäkin pitäis selvitä. Onneks joulun jälkeen lähdetään seurustelukumppanin kanssa laivalle, pääsen hetkeksi eroon tästä härdellistä ja omista piireistä. Syömään ja nukkumaan.

Jouluksi saan lapset kotiin ja se oli oikeasti lastenkin toive. Olin ajatellut, että isän seura on tärkeämpi, mutta kotona he haluavat kuitenkin joulun viettää. Olen iloinen siitä. Ehkä olen jotain tehnyt kuitenkin oikein <3.

Nämä valokuvat on muuten tästä loppuvuodelta. Huonot kuvat, mutta kaikki on mun työpäivän vaatteita. Vaatekaappi koostuu aika pitkälle nyt tunikoista ja mekoista, olen niin tykästynyt näihin kotimaisiin merkkeihin (papu, nosh, neulomo jne.)

Hiuksetkin lopulta tummenivat takaisin sen pieleen menneen vaalennusoperaation jälkeen. Joulun välipäivinä olen varannut ajan ekokampaamoon ja tarkoitus olisi lopettaa kokonaan kemiallisten värien käyttäminen, siirtyä luonnonmukaisiin väreihin.  Että aika monenlaista juttua on kuitenkin menossa.







Talous....

Veronpalautukset tuli ja meni, peltisepän laskun sain maksettua. Samoihin aikoihin rupesin taas tarkastelemaan tarkemmalla kädellä taloudellista tilannetta ja tekemään kunnollista säästösuunnitelmaa. Kirjoitin aikaisemminkin jo siitä talouden haltuun ottamisesta, mutta nyt oli aika keskittyä siihen uudestaan.

Olen puolisen vuotta tehnyt aika tarkkaa kirjanpitoa siitä, miten pajon rahaa kuluu autoon, asumiseen, vakuutuksiin jne. Nyt kun alkaa olemaan selkeä hahmotelma siitä, seuraava vaihe on laittaa joka palkasta sivuun eri tileille rahaa joista näitä laskuja sitten maksetaan. Ja tietty summa kuussa ruokaan ja bensoihin, loput säästöön.

Mulla on erilliset tilit tällä hetkellä juurikin asumiselle ja autokustannuksille. Keräämällä autotilille vähän extraa kykenen varautumaan mahdollisiin remonttikuluihin jos niitä joskus tulee. Asumistilillä on myös syytä olla aina vähän ylimääräistä, edes vakuutuksen omavastuun verran, jos jotain hajoais.

Useaan eri rahastoon menee tällä hetkellä pieni summa rahaa, mutta uutena asiana (tai ei uutena, olen kyllä 20 vuotta sitten ostanut osakkeita) olen miettinyt ihan osakesijoittamista. Isoista rahoista ei puhuta, muutamalla kympillä voi jo saada yhden osakkeen, mutta mielenkiintoistahan se on. Tässä on ehkä se fiilis se juttu, ei edes vaurastuminen. Vähällähän me pärjätään. Mutta ettei joka kuukausi olis se tilanne, että palkka häviää laskuihin ja mitään ei jää säästöön tai jos jää niin ne häviää kahviloihin. Lasten kasvaessa kaikki kulut kasvavat, miksei siihen voisi alkaa varautumaan jo etukäteen? Facessa on ryhmä "Vauras nainen", johon olen jo pitkän aikaa kuulunut ja huomannut, etten olekaan yksin ajatuksineni.


Haa, tässä muuten on meidän eteisen uusi tapetti! Mulla jäi edellisestä tapettihommasta niin paljon liisteriä, että nyt pääsen jatkamaan!!!  Ja sain vaunut myytyä=eteiseen tilaa, niin pääsen vihdoin sisustamaan sitä!

Oman kodin laittaminen on ihan parasta mitä tiedän. Välillä kun katselen oikotiellä jotain meille sopivia asuntoja, katson niitäkin sillä silmällä nyt, että saako niistä ihan oman näköiset. Ihana kun ei tarvitse kysyä kenenkään mielipidettä!

Oikein lämmintä Joulua! 




tiistai 27. marraskuuta 2018

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia


Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Mitä se elämä sitten on?

Nappasin tämän kuvan vähän aikaa sitten, kun kotona pitkästä aika tuntui olevan valoisaa. Ihan mielettömän ihanaa, että ikkunasta tulvii au...