tiistai 14. elokuuta 2018

Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011
Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018
Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät
Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.















tiistai 24. heinäkuuta 2018

Mamma liitelee ja häslää

Elämä pyörii paljon lasten ympärillä ja esikoisen nepsyongelmat vievät kyllä paljon minunkin jaksamista. Vastapainoksi on pakko keksiä kaikenlaisia juttuja. Liikuntahan on mun elämässä ollut isossa roolissa viimeiset 20 vuotta, mutta viime syksyisen eron jälkeen on ollut todella vaikea löytää aikaa ja jaksamista säännölliseen liikkumiseen.

Tämä onkin raskauksia lukuunottamatta ollut pisin ja ainoakin aika aikuisiällä, jolloin en ole liikkunut säännöllisesti.

Tuntuu hurjalta ja aina tekis mieli aloittaa, mutta. Olen väsynyt, olen allapäin, olen hermostunut, aina on muuta tekemistä. Ja onhan se niinkin, että en minä voi noin vain lapsia jättää ja lähteä salille/lenkille. Lapset ovat isällään satunnaisesti ja hyvin huonosti ennakoitavisti, eli en voi myöskään sitoutua mihinkään säännölliseen lajiin. Että on siinä oikeita käytännön esteitäkin - vaikkakin myös väsymys, suru ja jaksamattomuus ovat niitä henkisempiä vaikuttimia.

Tänään riensin töihin aamulla ja kahvipöydässä kovalla tohinalla kerroin työkavereille, että nyt mulla on hirveä autokuume. Viime viikolla mulla oli hirveä venekuume. Toukokuussa oli koirakuume. Nämä kaikki kuvastaa sitä, että mulla on ylipäätänsä iso tarve muuttaa asioita mun ympärillä ja viedä elämää eteenpäin pois siitä menneestä.

Koska kaikkihan kotona muistuttaa mua menneestä ja yhteisestä entisestä liitosta, jopa tuo yöpöytä tuossa kuvan takana, puhumattakaan autosta jonka ostimme aikanaan jotta saimme esikoisen vaunut mahtumaan takapaksiin. Haluan muuttaa elämäni erilaiseksi, toteuttaa niitä haaveita joita avioliiton aikana vain panttasin sisälläni. Olla itsenäinen ja juuri minä. Päästää irti menneisyydestä. Sitähän se pitkälti on.


Jäin asumaan meidän yhteiseen taloon eron jälkeen. Mihin tahansa talossa katson, siellä näkyy ex-miehen kädenjälki. Moni asia muistuttaa minua myös kompromisseista mihin taivuin remontin aikana (oi jos olisin silloin tiennyt, että ero tulee vuoden päästä, en olisi niihin kompromisseihin suostunut). 

Nyt asiat on niin, että pala palalta muutan asioita itselleni sopivimmiksi. Kotia oman näköiseksi, ympäristöä minulle sopivammaksi. Oli se sitten uusi auto tai vene, ne ovat minun omia päätöksiäni. Päätin jäädä asumaan yhteiseen kotiin, vaikka olisin voinut päättää toisin. Nyt koti on kokonaan minun (tai pankin, omistan siitä vain neljäsosan nyt), saan tehdä just niinku haluan. Ja askel askeleelta edistän näitä muutoksia.

Ystävä sanoi, että mulla on taipumusta tehdä monia asioita yhtä aikaa eli niinsanotusti sählätä. Ja kyllähän se on tottakin. (Tää tatska ei liity asiaan muuten, kuin että olen menossa ottamaan itselleni perhostatskaa joka on yks näitä mun omia juttuja).

Toisaalta se on mun tyyli, monta asiaa yhtäaikaa ja jokainen etenee hiljalleen.  Joku toinen ottaa yhden asian kerrallaan ja hoitaa sen alusta loppuun - suotakoon hänelle se järkevä ja rationaalinen tapa toimia. Mä nyt toimin näin.  Niinsanotusti monta rautaa tulessa.

Ainiin toi mekko. Se on Ivana Helsingin mallistosta. Ostettu Tokmannilta :) Keväällä pistin paljon vaatetusta uusiksi, vuosiin kun en ole paljoa itseeni satsannut. Nyt onkin hyvä aika ollut satsata myös omaan itseeni. Ja kun voin tehdä päätökset omiin mieltymyksiini ja prioriteetteihini perustuen, tuloksistakin nauttii paljon enemmän.

Onko tämä nyt sitä itsenäisymisprosessia vai muuten vaan väsyneen ihmisen aivopieruja - en osaa kyllä sanoa. Toivoisin varmaan, että vähän molempia.



sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Arjen haasteet - kun perheessä on autismin kirjolainen

Ajattelin vähän avata sitä, millaista arki meidän perheessä on. Millaisia haasteita nepsy tuo arkeen niin näin vanhemman, kuin myös sisaruksien näkökulmasta. Huomioi, että minä olen vasta-alkaja tällä tiellä ja nämä ajatukset perustuvat ainoastaan omiin kokemuksiini.









Kuormitus


Yksi iso tekijä perheessämme on erityisen esikoiseni kuormituksen huono kestävyys. Oli kyseessä sitten liian kovat äänet, hälinä, liikkumisesta tai muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä syntyvä stressi tai mikä tahansa muu, joka häneltä vaatii normaalia enemmän ponnistuksia, niin kuormitusta täytyy seurata koko ajan. Kun kylässä on ystäviä, aikuisia tai lapsia, minun täytyy huomata ja reagoida hyvissä ajoin, ennenkuin häneltä menee ns. kuppi nurin. Kuppi nurin voi tarkoittaa joko todella hävytöntä käytöstä äitiä kohtaan (huutamista, kiroilua, lyömistä) tai vaikkapa riidan syntymistä kaverin kanssa. Erityisen sosiaalisten taitojen viive aiheuttaa myös sitä, että kaveritkaan eivät välttämättä ymmärrä mitä tapahtui ja miksi lapsi reagoi kuten reagoi. Tämä vaatii aikuiselta suurta valppautta ja seurantaa koko ajan.

Kuormitukseen liittyy myös oleellisesti meteli ja hälinä. Olemme keskustelleen esikoisen kanssa useita kertoja eri toimintatavoista (kuulosuojaimet, omaan huoneeseen meneminen), mutta pääpaino on siinä että hän oppisi itse tunnistamaan fiilikset, ennenkuin menee yli. Siinä tilanteessa kun ei enää toimi mitkään ehdotukset vaan tilanne päätyy usein kiinnipitoon. Kiinnipito on siis sitä, että rajoitan lapsen liikkumista pitämällä hänestä kiinni ja estämällä rikkomasta omaisuutta tai satuttamasta itseään tai muita. Itse saan siitä usein naarmuja, puremajälkiä yms. Kiinnipito voi kestää puolesta tunnista vaikka kolmeen tuntiin ja onhan se selvä, että tällöin pienet sisarukset ovat aivan omillaan.

On selvää, että muillakin lapsilla on oikeus elää  normaalia elämää täällä meidän kotona emmekä voi muuttaa yhden lapsen tarpeiden vuoksi kotiamme villasukkatehtaaksi. Se johtaa taas usein konflikteihin sisarusten kanssa kun pelkästään heidän läsnäolo ärsyttää erityistä ja sisarukset eivät ymmärrä myöskään erityisen omia piirteitä. Tässä on iso haaste enkä aina oikein tiedä, milloin riidat liittyvät normaaleihin sisarussuhteisiin ja milloin yhden lapsen henkilökohtaisiin haasteisiin.

Rutiinit ja ennakoitavuus

Kuormituksen lisäksi tärkeä asia erityisen kanssa on ennakoitavuus ja rutiinit. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka teimme perheelle päivälukujärjestyksen ja kalenteriin kirjoitamme kaikki tulevat tapahtumat edeltä käsin. Lapset on olleet nyt kesällä pitkiä pätkiä pois kotoa, mutta kun oltiin kotona niin huomasin kyllä nopeasti, että päivälukkari auttoi monien aikaisemmin vaikeiden asioiden kanssa. Ennakoitavuuteen liittyy myös tosiaan tulevien tapahtumien kertaaminen. Valitettavasti ne häviävät usein muistista jo yön tai koulupäivän aikana ja jos näin pääsee käymään, kyseessä on useimmiten valtava agressiivinen suuttuminen kun tilanne tulee erityiselle ns. "uutena" eteen.

Rutiinien kanssa eläminen on kuin narulla kävelemistä. Esikoinen taistelee kaikkein eniten rutiineja vastaan, koska ne sisältävät hänen inhokkejaan (hygienia, syöminen, läksyt) eli niitä asioita joiden tekemistä hän välttelee viimeiseen asti. Meidän hieno arjen fläppitaulu on tullut esikoisen toimesta pyyhittyä suutuspäissään jo useita kertoja. Sitkeästi kirjoitan aikataulun siihen aina uudestaan. Ja muistutan katsomaan siitä.

Poikkeukset rutiineista aiheuttaa vastaavasti haasteita. Joskus vaan nukutaan pidempään ja aamiainen vaihtuu brunssiksi. Niistä poikkeuksista päättäminen kuitenkin pitäisi olla aina aikuisen vastuulla. Lapset helposti kyllä hoksaavat, että tässähän olisi hyvä hetki vähän saada vielä lisää joustoa. Ja perustelut poikkeuksiin pitää olla aina olemassa- mielellään todella hyvät perustelut.

Usein rutiinit myöskään eivät voi toistua päivittäin samanlaisina. Kun koulut ja harrastukset alkavat, on selvää, että illat menevät eri tavoin. Ruoka on pöydässä välillä myöhemmin ja välillä aikaisemmin Ja kun pyörittää yksinään kolmen lapsen perheen arkea, niin lapsille joutuu väkisin antamaan normaalia enemmän vastuuta joissain tilanteissa.

Meillä myöskin lasten isä ei ole suostunut sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin, vaan arkisin tapaamiset menevät vaihtelevasti, mikä tuo jatkuvaa epävarmuutta tietysti meidän aikatauluihin.

Rutiinit on siitä hyvät, että ne auttavat myös näitä meidän muita lapsia hahmottamaan viikkojen ja päivien kulkua. Eli niistä nyt kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.

Toiminnan ohjaus

En itsekään ihan ole kartalla siitä, mitä tuo hieno termi tarkoittaa, mutta mun näkemys on se, että lapsen kuuluu pystyä toimimaan oman ikätasonsa mukaisesti. Koululaisen pitää osata voidella voileipä itselleen jos tulee nälkä, läksyt pitää saada tehtyä kun on sovittu aikataulusta.

Mun työpäivät on pitkiä ja useimmiten haen nuorimmaisen päiväkodista juuri ennen sulkemisaikaa, eli kello viittä. Kun tulen kotiin viideltä, mulla saattaa olla kotona odottamassa 6 tuntia syömättä ollut lapsi joka on vaikkapa pelannut koko sen 6 tuntia. Läksyt on tekemättä, ehkä kauheaan nälkään on tullut vedettyä pari kiloa appelsiineja. Puhelimella en saa lasta kiinni koska joko akku on pelaamisesta loppu tai puhelin on jäänyt koulupäivän jälkeen äänettömälle. Minulla ei siis ole mitään tietoa, missä lapsi on ja mitä hän tekee. Ja yleensä ei tee mitään.

Samaan aikaan mulla on 3 ja 6- vuotiaat pikkusisarukset, voitelevat omat leipänsä ja hakevat jääkaapista nakkeja tai jogurttia jos on kova nälkä. Tätä tulkitsen niin, että erityislapseni vaatii minulta myös tässä tilanteessa isoa panostusta ja ohjaamista sekä opettamista, että hän oikeasti pärjäisi pidempiä aikoja yksin. Varsinkin kun se nälän tunne provosoi ja edeltää usein raivoa.

Toiminnan ohjaamista on myös esimerkiksi lapsen hygieniasta huolehtiminen. Suihkuun ei mennä muuta kuin pakolla, samat vaatteet mielellään kuukauden putkeen päällä.  Siinä saa ja joutuu aikuinen olemaan koko ajan ohjamassa ja vaatimassa perusasioiden toteutumista. Kun ne tehtävät saa päivärutiineihin, se saattaa helpottaa, mutta siltikään se ei ole helppoa (mahdollisten aistiyliherkkyyksien vuoksi)

Kodin omaisuus

Mun on ollut pakko hyväksyä se, että täällä kotona ei ole mitään omaisuutta, jota ei voisi joku raivostuneena rikkoa. Eräs ystävä sanoi onneksi, että tavara on vain tavaraa, mutta kun television joutuu vaihtamaan uuteen, niin kyllähän se kirpaisee. Ovet ja seinät on täynnä reikiä, tavaroita paiskotaan ja huonekaluja potkitaan. Itsestä se on pääasiassa kiinni, että kuinka pitkälle annan lapsen raivota ennenkuin rajaan hänet kiinnipidon avulla. Toisaalta kun kotona on myös kolmevuotias, niin joutuu miettimään myös sitä, että miltä se raivo hänestä tuntuu. Ja miltä se mahdollisesti monta tuntia kestävä kiinnipito tuntuu.

Omaisuuden hajottamiseen liittyy myös voimakkaasti se, että erityisen omiin tavaroihin ei saa kukaan kajota. Hänellä on valtava tarve kerätä kaikkea mahdollista paperilappusista lähtien, säilöä ne ja kukaan ei saa siivota eikä koskea niihin. Joskus ne tilanteet kuitenkin tulevat kun se 200 paperilennokkia on pakko heittää pois. Joskus raivokohtaustilanteissa myös hajoaa hänenkin tavaroitaan (hän siis itse ei niitä hajota kylläkään) ja se suru ja itku on sydäntäsärkevää.

Omaisuutta voidaan rikkoa toki myös muuallakin kuin kotona. Päiväkodin pihassa voidaan potkia äidin autoa suutuspäissään, pihalla heitellä tavaroita ympäriinsä ja potkia ikkunoita. Kyllähän siinä on monenlaisia variaatioita.  Ja tottakai pikkusisarukset ottavat isoveljestä mallia, suutuspäissään heittelevät hekin tavaroita.

Tunteet ja kommunikointi

Autismin kirjo voi ymmärtääkseni näkyä hyvin monenlaisilla eri tavoilla. Meillä yksi merkittävä asia on lapsen tunteiden hahmottamisen vaikeudet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän kyllä tuntee tunteita (raivoa nyt eniten), mutta ei hahmota omia eikä muiden tunteita, ei pysty reagoimaan muiden tunteisiin (esimerkiksi kokemaan empatiaa) eikä myöskään puhumaan mistään tunneasioista kenenkään kanssa. Nämä piirteet ovat selkeästi periytyneitä lapselle, koska tunnistan samat ongelmat avioliittoni ajoilta. En osannut niitä silloin ratkaista ja nytkin on todella isoja vaikeuksia.

Tunteista puhuessa hän menee täysin lukkoon ja lähinnä vaihtaa puheenaihetta. Kommunikointi muutenkin on aika yksipuolista ja etenee lapsen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Hän ei juuri lähde mukaan mihinkään keskusteluun jonka aihe ei häntä juurikaan kiinnosta.

Minulle äitinä on todella raskasta olla ulkopuolinen. Tiedän jo nyt, että toinen ajattelee eri tavoin ja hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin omani (erityisherkän aivot). Tämä auttaa jo vähän oman käytöksen hallitsemisessa (en provosoisu vaikkapa siitä, että lapsi nauraa ja on vahingoniloinen kun olen satuttanut itseni), mutta syvällistä ymmärtämistä siitä aivojen toiminnasta minulla ei ole. Kommunikointi on myös hyvin konkreettisen tason asioista, tunteista (miltä sinusta tuntuu nyt, tuntuuko surulliselta) ei pystytä puhumaan mitään. Negatiivisia tunteita lapsi kuvaa sanalla "tylsä" - ihan kaikkia negatiivisia tunteita.

Tunnevaikeuksien vuoksi syntyy vaikeuksia pärjätä sosiaalisissa tilanteissa. Myöskään nuoremmat sisarukset eivät pysty ymmärtämään, että isoveljen vaikea käytös on tahatonta. He kyllä provosoituvat ja sanovat takaisin ja taas kerran olen välissä setvimässä riitoja.

Suoraan sanottuna minulla on ollut viime aikoina tunne, että oma lapseni on muuttunut vieraaksi. Nämä autismin kirjon oireet ovat selkeästi tässä 6-8 vuotiaana alkaneet näkyä selkeämmin ja sitä mukaa lapsi on alkanut tuntumaan vieraammalta. Hän osaa onneksi hakea hellyyttä ja läheisyyttä omalla tavallaan (selän rapsutuksen pyytäminen jne.) että on meillä niitä hyviäkin hetkiä. Mutta esimerkiksi yhteisten riitojen selvittäminen jälkikäteen ei onnistu koska hän kieltäytyy puhumasta, kuten kieltäytyy paljon muustakin puhumisesta. Ei kerro mitään koulupäivästä, isäviikonlopusta jne.

Olen kirjoittanut näitä asioita tähän ylös myös itseäni varten. Että minulla on myöhemmin mistä lukea, että miten olen asioita alkuvaiheessa tulkinnut. Meillähän koko prosessi on aivan alussa ja ilman yhtä hyvää (alalla työskentelevää) ystävää en olisi hahmottanut suurinta osaa näistä asioista.

Mielelläni otan kommentteja vastaan, ja ehkä myös vinkkejä siihen, että miten sitä omaa jaksamista tässä tilanteessa voisi buustata. Usein nimittäin on keskellä tätä hulabaloota semmoinen olo, että en jaksa, en selviä.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Kesä 2018


On ollut pitkä tauko blogissa – aivan liian pitkä. Tuntuu, että tekemistä ja touhuamista on ihan hirveästi näin kesällä ja jotenkin oman jaksamisen  vaihtelevuus on ollut tässä aika isossa keskiössä. Kun jaksan vähän enemmän, touhuan reilusti. Kun jaksan vähemmän, hengittelen ja makoilen.

Keräsin tähän nyt kuitenkin vähän kuvia, joita on puhelimeen tarttunut matkalta.

Meillä on ollut suurenmoisia upeita ja iloisia päiviä, mutta meillä on myös ollut vaikeita ja vasyttäviä päiviä. Saimme jaettua lasten isän kanssa jonkun verran lapsia näin kesällä, joten kolmen mamma on saanut myös vähän levätä. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, asioiden sopiminen, kuten aikaisemminkaan. Mutta kun tarpeeksi moni puhuu järkeä, niin lopulta pahinkin vastarannan kiiski alkaa ymmärtää.

Kun lapset ovat olleet jaettuna, olen pystynyt keskittymään jokaiseen erikseen. Pitkään on ollut huoli myös keskimmäisen lapseni jaksamisesta: kiltti tunnollinen tyttö joka on jäänyt nepsysisaruksen ja kolmevuotiaan pikkusisaruksen jalkoihin. Nyt olen vihdoin päässyt tekemään myös hänen kanssaan yhdessä juttuja ja antamaan huomiota sekä läheisyyttä.

Oleellisena osana kesää on tietysti ollut myös tämä uusi mysteerinen miesystäväkin. Hän on ihan omasta halusta halunnut tutustua perheeseeni ja osallistua kanssani arjen pyörittämiseen siltä osin, kuin se on ollut mahdollista. Olemme paljon puhuneet myös nepsylapseni erikoistarpeista ja tietyllä tavalla se on todella vapauttavaa, että joku oikeasti on kiinnostunut lapsesta hänen ominaispiirteineen. Lasten isän kanssa emme ole koskaan pystyneet puhumaan tämmöisistä asioista.

Kuten kuvasta näkee, olen päässyt kokeilemaan myös aivan uusia asioita. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että olisin tässä jotain viidenkympin harrikkakriisiä potemassa (pelkäsin kuolemakseni tuon kyydissä olemista), mutta olihan se uusi ja hieno kokemus.On toki ollut monenlaisia muitakin isoja ja pienempiä kokemuksia ja erityisesti se oman itsenäisyyden tunne. Koen olevani parempi seurustelukumppanikin nykyään, kun saan pitää oman itsenäisyyteni.

Olemme perheellä myös veneilleet ja kalastaneet tänä kesänä. Lasten isän kalastusinnostuksesta huolimatta emme kertaakaan koko 15 vuoden aikana päästy edes ongelle. Pitkään se minua harmitti ja kalastuskärpänen  kuitenkin pyöri siellä taustalla.
Nyt me ollaan lasten kanssa saatu oikeasti asiantuntevaa opetusta niin onkimisesta, virvelöimisestä kuin myös vetouistelusta. Ja onhan se kalastus hieno juttu.

Molemmat isommat lapset ovat nyt omat haukensa ja ahvenensa saaneet, minäkin opettelin perkaamaan ja paistamaan. Pitkä matka on vielä kuitenkin siihen, että oikeasti osaisin tehdä jotain. Virvelit ostettiin myös molemmille isommille ja niihin sitten tietysti kerätään uistimia.

Ensimmäinen lomaviikko oli minulla osittain lapsivapaa. Loppukevään nepsyhaasteiden jälkeen olin todella uupunut ja tarvitsin ne muutamat päivät oikeaan irtiottoon.

Ajan käytin lähinnä lepäämiseen, veneilyyn, pihatöihin ja loppuviikosta lähikunnissa retkeilyyn. Käytiin Taalintehtaalla jazzeilla ja sieltä eteenpäin vielä saaristoon katselemaan ihania maisemia. Tottakai mielessä pyöri myös hyvät kalapaikat ja mahdolliset mökkipaikat.

Mökkiä kuitenkaan ei vuokrattu tällä kertaa saaristosta (asunhan itsekin nyt saaressa), vaan lähdettiin järvisuomeen kahden nuorimman lapsen kanssa. Rentoa oleilua, sitä kalastusta, uimista, saunomista, syömistä... lapset tykkäsi tosi paljon makeasta vedestä ja kieltämättä se omiakin muistoja lapsuudesta herätteli.

Mielestäni tämä meri onkin paras vaihtoehto veneilyyn, mutta uiminen ja muu vesillä liikkuminen kuuluu ehdottomasti järville.

Tässä niitä kaloja. Toinen lomaviikko sijoittui seurakunnan perheleirille, johon ystävä minua houkutteli keväällä. Olin leirin maksanut, mutta viime hetkellä aloin epäilemään, että kuinkakohan nepsylapseni siellä jaksaa. Hänelle kun sosiaaliset tilanteet ja hälinä lisäävät kuormitusta ja kuormituksen lisääminen aiheuttaa yhteentörmäyksiä.

Mutta parin ensimmäisen vaikeamman päivän jälkeen hän alkoi tottua leiripaikkaan ja innostui kalahommiin sielläkin. Myös muille lapsille (ja minulle) oli seuraa. Ja se ihana rentoua,  kun ruoka oli valmiina ja sai keskittyä ainoastaan lasten kanssa hengailuun ja touhuamiseen. Loppujen lopuksi konflikteja oli yllättävän vähän. Sitä en sano, että olinko itse kovin rentoutunut, mutta ensi vuonna kyllä menemme uudestaan.

Näissä kesätunnelmissa on menty nämä helleviikot. Pidän nyt kolme viikkoa lomaa, jonka jälkeen palaan töihin viikoksi. Elokuussa jatkan vielä kesälomia ja lopulta palaan kokonaan töihin kun koulut alkavat.

Tulen tekemään jatkossakin lyhennettyä työviikkoa. Nepsyn tarkemmat tutkimukset ja selvitykset alkavat elokuun lopussa julkisella sektorilla.

Koska tiedän jo nyt, että olen niissä asioissa aika yksin, olen varautunut jo hakemalla lyhennettyä työviikkoa. Luultavimmin tulee tutkimuskäyntejä, kotikäyntejä ja monenlaista muuta aikaavievää mitä on vaikea järjestää jos tekee täysipäiväistä työviikkoa.

Hänellä on myös oman toiminnan ohjaamisessa senverran isoja puutteita, että pelkkä ajatuskin pitkistä yksinäisistä iltapäivistä jatkuvasti mietityttää minua. Taloiudellisestihan otan koko ajan takapakkia, elatusmaksuissa ei tämmöisiä vapaaehtoisia työajan vähennyksiä nimittäin oteta huomioon. Mutta leijonaemo tekee lasten eteen kaikkensa, vaikka sitten syötäisiin puuroa välillä.


Terveiset Aurajoesta. Sieltä joesta siis, Turusta. Ikimuistoinen kokemus lapsille ja äidille.

Monenlaista on ollut ja monenlaista edessä. Lapset on kyllä reagoineet tähän eronjälkeiseen lomailuun (isällä, äidillä, mummilla...kuka missäkin vuorollaan) niin, että tuolla ne kaikki taas nukkuu perhepedissä mun makkarissa.

Ja varmistelevat moneen kertaan, että tulethan sinä äiti meidän kanssa nukkumaan.

Sitä moneen kertaan miettii, että pitikö lapsille tämä nyt tehdä. Rikkoa heidän perhe ja aiheuttaa tätä jatkuvaa turvattomuutta. Mutta toisaalta, en palaisi entiseen mistään hinnasta. Niin vaikea avioliitto meillä oli.


Toisaalta he eivät olisi saanaeet näitä kokemuksia, mitä nyt olemme kokeneet. Ehkä tärkeimpänä pidän sitä, että he ovat nähneet äidin selviämisen ja toivottavasti edes vähän ymmärtäneet, että vaikeistakin tilanteista selvitään.

Ja selviämällä kasvaa entistä voimakkaammaksi.

Ja että heistä pidetään huolta ja joku pitää heidän puoliaan ja huolehtii myös siitä henkisestä hyvinvoinnista.

Toki olen myös välillä itsekin ailahtelevainen ja sähläri (kuten kuvassa näkyy kun terassiöljy loppui kesken). Mutta tietyllä tavalla he tuntevat minut ja minä tunnen heidät. Kun saan vähän apua, niin opin tuntemaan nepsyni myös paremmin.

Ihan positiivisilla fiiliksillä mennään eteenpäin. Uusia postausideoita on myös. Mulle on tulossa tatskaa ja kaikenlaista itseenkin liittyvää ja tietysti nepsyilyasiaakin.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Leijonaäiti, erityislapsen äiti, ensiaskeleet


Niinhän siinä lopulta kävi, että minusta tuli vielä kaiken päälle erityislapsen äiti. Useita diagnooseja, jotka samalla huojensivat oloa isosti, mutta myös aiheuttivat melkoisen shokin, että miten selviän tästä eteenpäin - yksin.

Onhan se totta, että vuosia olen ihmetellyt miksi yksi lapsista on niin "erilainen" kuin muut, mutta tottakai sitä yrittää omassa mielessään jotenkin vaan ajatella, että erilaisuus menee normaalin vaihtelun rajoihin. Diagnoosien myötä olen tutustunut myös aihepiiriin ja alkanut ymmärtää, miksi mennyt avioliittoni oli niin vaikea mitä se oli. Aika periytyviähän nämä jutut valitettavasti ovat.

Tunteet on sahanneet edestakaisin ja alkukevään voimaantuminen on vähän alkanut hyytymään. Erkkalapsen kanssa on ollut aika kriisipainotteista viimeinen kuukausi ja usean kerran on nyt omat voimat yksinkertaisesti loppuneet kesken. Mutta näin siinä lopulta kävi. Toisaalta on ihan hirveän hyvä asia, että me saatiin diagnoosi ja nyt vihdoin saadaan kunnollista apua. Tähän mennessä on koko ajan tuntunut siltä, että meidän ongelmia vähätellään joka paikassa ja olen joutunut joka puolelta hakemaan apua eikä siltikään kukaan ole ottanut kokonaisvastuuta meidän perheestä.

Näiden erityisten lasten kanssa pätee moni ihan normaalikin lapsiperheen perussääntö, mutta meillä niitä täytyy noudattaa huomattavasti tarkemmin ja niiden lisäksi tulee varmasti vielä roppakaupalla kaikkea uutta kunhan tutkimukset saadaan vietyä loppuun ja kuntoutuksen myötä lisäohjeita.
Sen olen huomannut itsekin, että perusrutiinit ja ennakoitavuus on meillä aina ollut normaalia isompi juttu esikoisen kohdalla. Ihan pienestä asti.

Liiton aikana aina minä olin enemmän kotona olevana se, joka pyöritti sitä arkirutiinia. Se myös onnistuikin paremmin,  kun oli toinen osapuoli jonkun verran auttamassa ja osallistumassa.

Inhottavan eron ja kaikkien eroon liittyvien jälkijuonteiden keskellä aloin kuitenkin olemaan aivan loppu. Siinä vaiheessa alkoi se korttipakka pikkuhiljaa levitä varsinkin kun eroasioista ei saatu sovittua ilman erinäisiä riitoja ja vääntöjä.
 
Muut lapset ovat joustavampia (ja toki pienempiä) tämän härdellin keskellä, mutta erityinen alkoi reagoimaan ja selkeästi hänen olonsa oli koko ajan huonompi. Tuntui että hän reagoi minuun ja minä reagoin häneen, oli isoja vääntöjä ja kiukutteluja ja lopulta alkoi tavaratkin hajoamaan.  Sitten oli pakko viheltää peli poikki ja nyt sitten ihmetellään, mitä seuraavaksi.


Kun lapsi on siinä tilassa, ettei hänen kanssaan pysty puhumaan tunnepuolen asioista ollenkaan (menee lukkoon), on kaikki sanoittaminen ja asioiden selittäminen astetta vaikeampaa. Olen yrittänyt sitten toisia käytännön keinoja meidän arjen kuormituksen laskemiseksi.

Ensin hommattiin kunnollinen seinäkello ja valkotaulu jotta saadaan rutiinit palautettua kohdilleen. Molemmat käytiin lapsen kanssa ostamassa clas ohlssonilta. Nyt kuukauden, viikon ja päivän rutiinit voidaan kaikki kirjata ylös, jotta lapset voivat itse katsoa, mitä milloinkin tapahtuu. Milloinkin. Tämä ei tietenkään vähennä sitä muistuttamisen ja ennakoimisen tarvetta, eli joudunpa minäkin nyt "töihin".
 
Lapselle olen suunnitellut rakentavani oman pesän hänen huoneeseen. Se olisi turvallinen paikka mihin voisi mennä rauhoittumaan kun itsestä tuntuu siltä. Tunnetyöskentelyä on kuitenkin tehtävä paljon, jotta hän alkaa tunnistamaan omia tunteitaan, että milloin on hyvä hetki mennä rauhoittumaan.

Itselle se vaatii myös tosi isoa muutosta ajatusmaailmaan, että sitä arkea pyöritetään tosiaan jatkossa kellon tarkkuudella. Olen kuitenkin itsekin vähän semmoinen "innostuja" ja välillä "ex-tempore"- tyyppinen. Muut kaksi lastani eivät ole moksiskaan äkkinäisistä muutoksista, mutta nyt täytyy elämä asetella vaativimman mukaan. Tämä teema tulee jatkossakin esiintymään täällä blogissa.

Loppuun voin sanoa kyllä, että on hurjat kaksi vuotta ollut tämä pyöritys. Ja oikeastaan sitä aikaisemmatkin vuodet. Exän kriisi, pettäminen, jättäminen ja ero, jälkipuinti ja nyt lapsen diagnoosi. Että kyllä tämä äitiyden voima on jotain ihan käsittämätöntä, sitä repii jaksamista kuukaudesta toiseen. Äitiys on <3









keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Toukokuisia fiiliksiä


Toukokuu päättyi ihanasti rentouttavaan aikuisten muutaman päivän irtiottoon Puolassa. Viimeiseen vuosikymmeneen ei ole paljoa matkailua mahtunut lukuunottamatta viron rakennustarvikkeiden hakureissuja, joten tälle reissulle oli kyllä kysyntää.

Täältä Turun seudultahan pääsee lentäen suoraan Puolaan ja todella edullisestikin vielä ja kun mamman toinen äidinkieli vielä on puola, niin tottahan toki tulevaisuudessa aion näitä reissuja tehdä lisää. Seura oli myös mitä mainiointa, nimittäin miesseuraa :-)

Mukavaa rentoa kahviloissa istumista, ihmisten katselemista, kielen kuuntelemista, hyvää ruokaa ja juomaa ja seuraa. Mikäs sen parempi. Pieni hengähdystauko ennenkuin vanhimman lapseni tutkimuksien lopputulos selviää tällä viikolla.

Tietyllä tavalla odotan sitä sekä kauhulla, että myös innolla. Vihdoin selviää, ovatko  minun intuitioni ja tunteeni olleet oikeassa ja jos ovat, niin miten tästä nyt edetään ja miten meitä voidaan auttaa. Ja mikä minun roolini on seuraavan 10 vuoden ajan. Henkisesti olen valmistautunut siihen, että paljon työtä ja muutoksia on edessä. Kauhuissani olen siitä, että miten tulen jaksamaan.

Toukokuu oli vaikeaa.  Ensin me sairasteltiin vuoronperään  ja jostain syystä esikoiseni käytös taas paheni isosti. Tietyllä tavalla olen sydän sykkyrällä koko ajan. Lapset  kaipaavat läheisyyttä ja hellyyttä sekä ikävöivät edelleen perhettänsä paljon enkä voi siihen oikein vaikuttaa mitenkään.
Paljon myös tulee pettymyksiä joita sitten puretaan aina minuun. Äidin rooli on niin...

Suuri sydän on tässä hommassa oltava. Äiti tuntuu olevan myös niin tärkeä, että ollaan oikein mustasukkaisia pelkästä ajatuksesta, että huomioni kiinnittyisi muualle.  Ja kun elämässä on nyt uusi ihminen täälläkin, onhan se aika tasapainoilua ja vaatii pitkäjänteisyyttä meiltä kaikilta aikuisilta. Se on muuten tosi jännää, että isän uusi hyväksytään paljon helpommin kuin äidin uusi.


Upeat ilmat ovat saaneet aikaan sen, että me ollaan lähes koko ajan ulkona. Jos sisällä, niin ainakin on terassin ovi auki. Tosi paljon ollaan grillattu ruoaksi ja pikkuhiljaa alkaa olemaan grillin vaihto edessä. Paljua ei olla vielä täytetty, mutta eilen käytiin meressä uimassa, olihan vesi jo tosi lämmintä.

Alkukuukausi meni aika lailla tosiaan sairastaessa. Itse menin lopulta lääkäriin, kun kunto alkoi olemaan "10 metriä kävelyä ja kamala yskänkohtaus". Antibioottikuurin sieltä sain joka loppui just ennen lomamatkaa, vatsahan siitä tietysti meni sekaisin.

Lapset tietty on myös olleet kipeänä ja siitepölykausi on ollut poikkeuksellisen hankala tänä vuonna. Meidän kaikilla lapsilla on ollut oireita, kun aikaisemmin vain esikoinen on siitä kärsinyt.

Grillaaminen on kyllä tosi helppo tapa tehdä ruokaa. Eilenkin pistin kanaa jonkun setin, siihen lautaselle lisäksi leipää ja salaattia. Valmistuu nopeasti ja samalla voi touhuta ulkona muutakin. Jotenkin aina ennen grillihommatkin oli exän käsissä, nykyään hoidan siinäkin kaiken alusta loppuun itse. Mikäs siinä, eilen istuteltiin samalla tomaatit ja paprikat terassille ruukkuihin.

Nämä ihanaiset kengät ostin puolan reissulta. Mitään muita vaatteita en ostanut itselleni enkä lapsille, mutta nää kun käveli vastaan niin <3 <3 <3

Pitkään olen haaveillut uusista tennareista (jalan koko on nyt kasvanut taas numerolla) ja adduja olen paljon katsellut. Mutta en oikein raaski ostaa mitään kovin erikoisia merkkitennareita, jos niihin sitten kyllästyy nopeasti, että enemmän sitten merkkikengät olis ihan perusvalkoiset tms.

Mutta tätä glitterin määrää, kengät maksoi 20 isossa kenkäkaupassa. Merkki täysin tuntematon, varmaan liikkeen oma merkki. Ja on hyvät jalassa!




Niin, olihan se äitienpäiväkin toukokuussa ja vappukin. Äitienpäivä oli kyllä tosi vaikea päivä. Ihan rehellisesti sanottuna. Olin yksin lasten kanssa koko äitienpäivän ja koska he joutuivat kesken isäviikonlopun tulemaan kotiin, eivät olleet kyllä kovin kilttejä ja iloisia.

Äitienpäivänä myös pyöri päässä kun lapset kertoivat eron jälkeen ensimmäisenä isänpäivänä kuinka he olivat uuden naisystävän kanssa leiponeet isälle kakun. Siitä jäi jotenkin katkera maku, tyyliin edellisenä isänpäivänä mä olin hoitanut samaa tehtävää. Että tosta vaan sitä vaihdetaan lennosta.

Ja äitienpäivänä tietenkään meitä ei oltu kutsuttu mihinkään, kun ei näitä tukiverkostoja ole. Että ihan kotosalla. Saatiin me lopulta kakku tehtyä, mutta riitaa tuli jopa koristelusta lasten kesken. Voin sanoa suoraan, että ei jäänyt mitään hienoja muistoja kyllä (paitsi että lapset koko edeltävän viikon keräsivät valkovuokkoja joka päivä) ja jotenkin siinä korostui ne kaikki aikaisemmatkin äitienpäivien pettymykset.

Mutta mitä eronneiden ystävien kanssa juttelin, kaikilla oli vähän samat fiilikset.

Fiiliksistä tuli mieleen, että kolmenmamman tarina pääsi julkisuuteen. Kodin kuvalehti kirjoitti mun tarinaan perustuen selviytymisoppaan. Että miten se prosessi menikään ja mistä kaikkialta apua kannattaa hakea. Vaikka mä olin itse kirjoittanut ne asiat, minkä pohjalta toimittaja tekstin teki, niin lukiessani tuota juttua mun tulee itku.

Jotkut asiat, kuten esimerkiksi se, miten exä kertoi erosta, missä yhteydessä jne. sattuu edelleenkin. Tai se, että hän todella oli toisen osapuolen takana suunnitellut myös minun elämäni uusiksi. Siinä on varmasti niitä kipupisteitä, jotka vaivaavat vielä todella pitkään. Ehkä eivät liity edes rakkauteen, mutta luottamuksen pettämiseen kyllä. Ja siihen hylkäämisen tuskaan.

Toisaalta olen päässyt ihan hirveästi elämässä eteenpäin ja saanut myös kokea ihania positiivisia tunteita ja voimaantumista. Lapsen juhlassa (meidän hääkirkossa) exä itki, minä en. Siitä tuli semmoinen olo, että mä todellakin olen pääsemässä tästä yli ja kaipuuta entiseen ei enää ole. Enemmän viiltää vaan ne exän teot ja sanat, muistan todella tarkkaan joitain asioita ja ne tuskin unohtuvat oikeastaan koskaan.

Mutta niin ne sanat siellä sanojankin pääässä varmasti vaivaavat ja jokainen loppupeleissä on itse vastuussa omista teoistaan ja sanoistaan.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Kun huoli painaa

Olen aika pitkälle tässä blogissa kirjoittanut omasta elämästä ja siitä prosessista miten pettämisen ja jättämisen jälkeen olen päässyt jaloilleni. Tämä on ollut iso kasvun prosessi ja olen joutunut paljon miettimään monia ihan oleellisia asioita siitä, millaisessa avioliitossa olen elänyt ja miksi olen siinä pysynyt eńkä lähtenyt aikaisemmin vaikka liitto oli vuosia henkisesti hyvin raskas.

Kaikki asioiden läpikäyminen on kuitenkin askel askeleelta vienyt mua eteenpäin ja olen osannut hakea apua niin ystävistä, kuin ammattilaisiltakin. Se on auttanut paljon ja nyt tosiaan tuntuu jo siltä, että edessä on vielä paljon iloa ja rakkautta minullekin. Ja olenhan minä uudistunut tässä monella eri tavalla, vaikka väsymyksen kanssa kamppailenkin.

Mutta tämä ikävähenkinen avioero koskettaa myös valitettavasti pieniä lapsiani, jotka eivät ole tähän millään tavalla syypäitä. Monta isoa muutosta tapahtui tosi nopeassa aikataulussa (vaikka nyt tuntuu, että siitä on jo ikuisuus) ja lapset ovat tottakai hämmentyneitä, surullisia ja varmasti monelta osin myös traumatisoituneita.

Yksi lapsista voi erityisen pahoin ja voi jo ennen eroakin. Olen jo vuosia aavistellut, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en ole osannut oikein yhdistää asioita. Hain apua monesta eri paikasta, mutta nyt vasta tilanne on pahentunut ja konkretisoitunut niin isosti, että olemme päässeet oikeasti tutkimuksiin ja hänen tilaansa selvitetään nyt kunnolla. Minulla on ollut suuri kivi rinnassa, iso huoli pienestä. Olen halunnut auttaa pientä, mutta hän toisen vanhempansa tavoin, on tosi sulkeutunut ja kontaktin luominen on ollut vaikeaa. Kannan jokaisen äidin tavoin syyllisyyttä jokaisesta lauseesta ja sivulauseesta kun olen malttini menettänyt. Olen tuntenut olevani keinoton niin monta kertaa kun kotona on muitakin lapsia.  Kuinka suojella sisaruksia? Kuinka auttaa pientä kaikissa niissä murheissa, joita hän arjessa käy läpi. Kuinka suojella siltä stressiltä, mitä ympäristö hänelle aiheuttaa?

Mua on kannatellut ja ohjannut ystävä, joka tekee työtä lasten parissa. Aluksi kannatteli minut pahimman erotrauman yli ja kun pääsin siitä yli, hän on auttanut minua lapseni kanssa. Hakemaan apua ja ihan arjen konkreettisissa tilanteissa.  Joskus elämässä tapahtuu vaan ihmeitä ja vastaan tulee niitä ihmisiä, joiden sydän on kultaa. Ei niitä montaa tässä elämässä ole vastaan tullut joten siksipä tunnistan ja osaan arvostaa isosti sitä, miten paljon meistä välitetään.

Rehellisesti voin sanoa, että olen ihan yksin tässä. Olenhan aina ollut ihan yksin näiden asioiden kanssa, mutta nyt todella myös konkreettisesti. Viime käynnillä psykologilla totesimme sen yhteen ääneen. Semmoista vanhemmuudessa toisen tukemista ja luottamusta, että voisi nojata pahan päivän tullen toiseen ja puhaltaa yhteen hiileen pienen hyvinvoinnin vuoksi - semmoista ei ole koskaan ollut eikä myöskään koskaan tule. Raadollista sanoa se näin, mutta syvällä sydämessä olen sen aina tiennyt. 


Sitä taakkaa ja möykkyä on aika vaikea kuvailla. Se on semmoista jokapäiväistä huolta joka kulkee mielessä koko ajan. Samaan aikaan tietty sitä yrittää pyörittää arkea ja viedä asioita eteenpäin, mutta useissa eri tilanteissa kuitenkin aina törmää samoihin huolenaiheisiin.

Mutta tiedättekö, matkassa on myös onnea. Olen löytänyt niitä ihmisiä, jotka välittävät meistä. Ehkä ei tarvitse enää kannatella, tärkeintä on vaan että tiedän heidän olevan olemassa. Voin pyytää apua tarvittaessa ja surullisena hetkenä saada vähän tsemppausta. Se on todellista lähimmäisenrakkautta se.








Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina e...