2020

Aikaa on kulunut ja olen monta kertaa miettinyt, että lopetanko blogin vai en. Tänne se on jäänyt kuitenkin pyörimään kun en ole oikein saanut päätettyä kumpaankaan suuntaan. Tämäkin postaus on pyörinyt pari kuukautta tässä luonnoksissa...

Mennyt talvi oli vaikea. En tiedä oliko vaikein tähän asti, mutta tarpeeksi vaikea kuitenkin.

Eteläiseen suomeen ei tullut koskaan lumipeitettä ja selkeästi pimeys plus kaikki muut ongelmat tekivät olemisestani sietämätöntä. Olin ensin tosiaan sairauslomalla ja töihin palatessani oli aivan selvää, etten tule jaksamaan nykyistä työtahtia. En jaksanut töissä enkä kotona.

Jaksamiselle tuli siis täysi stoppi ja hetken luulin jo vajoavani niiin syvään sumuun, ettei siitä olisi enää paluuta. 12 tunnin yöunet eivät tuntuneet riittävän ja koko hereilläoloajan olin stressaantunut joka levisi tietenkin lapsiin ja muuhun ympäristöön. Mieli oli aivan maassa ja ajatukset olivat hyvinkin toivottomia. Tulevaisuudelta en odottanut juuri mitään, yritin vain selvitä päïvän kerrallaan.

Luojan kiitos pimein talvi taittui ja maaliskuussa alkoi tuntua siltä, että elämä alkaa voittaa.

Pimeimmän talven ylitin hissukseen kotona, lääkkeillä, unella, sairauslomalla. Puikot oli käsissäni kerran jos toisenkin.

Syksyn ehkä kiihkein neulontatyö on tuossa päälläni sovituksessa. Dropsin merinolangasta dropsin ohjeella tehty islantilaispusero riddari oli tällä kertaa minulle itselleni. Ja onpa muuten ihanan lämmin ja pehmoinen. Tulen tekemään näitä varmasti lisää <3 Jotenkin on ihana nähdä, että omista käsistä oikeasti syntyy jotain valmista. Minä kun en ole mikään taitelija tai muukaan luova ihminen, niin nämä neulomishommat sopii mulle parhaiten.

Mutta tosiaan, otsikon mukaisesti ajattelin, että voisi vähän avata sitä mitä vuoden 2020 ajattelen ja toivon tuovan tullessaan. Mitä kaikkea siihen voisi kuulua ja miten asioiden toivoisin etenevän.

Remontista on täällä blogissa ollut monta kertaa kirjoituksia ja olen myös kertonut, että aika loppusuoralla ollaan. Oikeastaan kaikki muu on valmista, paitsi sähkömittaukset ja muutamat pienet sähkötyöt (huhtikuun alun päivitys: olen vihdoin löytänyt sähkärin näitä tekemään). Exä on talossa ollut ns. vastaavana, joten hän tulee tänne tekemään lopputarkastuksen ja yritän sen nyt hammasta purren kestää. Koska sen jälkeen kaikki on tehty, dokumentoitu ja tarkastettu.

Tietenkään se ei tarkoita, että asiat olisi kaikkinensa valmiita koska vanhan talon vanha piha tarvitsee paljon lapiota ja ulkovarastot maalipensseleitä. Keväällä joudun kaatamaan myös pari-kolme puuta ja tekemään niistä halkoja joilla saa lämmittää sitten tulevana talvena.  Mutta kun paperihommat on hoidettu vihdoin ja lopputarkastus tehty, on iso taakka mun harteilta. Mulla on sen jälkeen lupa ja mahdollisuudet tehdä mitä haluan, voin vaikka myydä tämän koko murheenkryynitalon.

Minähän lunastin exän tästä ulos aikanaan eron yhteydessä talon remontin ollessa keskeneräinen ja monellakin tavalla se asia on painanut mieltäni tässä tämän kaksi vuotta. Olihan tämä talo meidän yhteinen projekti ja me ollaan remontoitu tämä lattiasta kattoon yhdessä. Me muutettiin tänne kolmannen lapsen juuri synnyttyä ja tottakai tässä oli mulla ainakin isoja haaveita silloin, että elämä vihdoin asettuu  ja päästään vuosien remonttihommien jälkeen elämään tasaista perhe-elämää. Toisin kävi.

Ja nyt kaksi vuotta yksin tätä hallinnoineena olen huomannut, että omakotitalossa on paljon tehtävää ja huolehdittavaa ja olen viime aikoina vaan alkanut miettimään että onko tämä oikeasti kuitenkaan mun juttu.


Ajattelen myös, että mulla jotenkin se ydinperheen maenetys samalla oli myös tietynlaisen elämäntavan menetys, samalla monien haaveiden ja toiveiden lopullinen menetys. Jos olisin nuorempi, olisin voinut ehkä löytää toisen miehen ja tehdä vielä lapsia ja perustaa jonkunlaisen perheen.  Mutta nyt tilanne ei ole niin. Olen 43 vuotias eronnut kolmen lapsen äiti. Mihin minä enää tarvitsen omakotitaloa ja isoa pihaa?  Usein tuntuu, että siitä on vain vaivaa.

Ja toisaalta en ole ihan varma siitäkään, pidänkö nykyisestä asuinalueestamme. Tokihan on ihana iso piha, on ranta ja venelaiturit lähellä. Tämä on saari. Mutta ydinperheiden ja ehkä hieman paremman väen asuinalueena en ole koskaan oikein kotiutunut tänne kunnolla. Haluaisin lähemmäs palveluita, ehkä jopa pyörämatkan päähän työpaikalta. Tulen myös aina olemaan eronneena muita perheitä huonommassa taloudellisessa asemassa, ja se erottuu kyllä tässä asuinyhteisössä nopeasti.


Eron jälkeen on koko tämän kahden vuoden ajan ollut vähän väliä kriisitilanteita, jonka vuoksi olen ollut todella väsynyt ja stressaantunut enkä ole jaksanut jatkoa enempää pohtia. Ja tietyllä tavalla toki olen antanut itselleni myös aikaa asioiden kanssa. Isot päätökset eivät synny hetkessä. Ja kun täytyy koko elämän katsantokulmaa muuttaa, siis ihan kaikkea, niin onhan siinä iso prosessointi.



Mutta kuten sanottua, asiat pyörivät ajoittain mielessä. Työpaikkani keskeinen sijainti antaa mahdollisuuden muuttaa tosi moneen eri suuntaan joten sikäli ei rajoitteita ole. Ja onhan aina mahdollista myös vaihtaa työpaikkaa, onneksi oon valinnut alan, jolla työllistyminen ei ole niin hirveän vaikeaa.

Kuvat on muuten Paraisilta, tehtiin päiväretki. Ja on tehty tosi paljon muitakin retkiä. Enimmäkseen tyttöjen kanssa, nepsy ei halua paljoa kotoa enää nykyään poistua. Ei edes minun kanssa kahdestaan. Yritän pitää tytöissä luontoinnostusta yllä, mutta kyllähän se nykyajan lapsilla on yhä vaikeampaa saada heitä kännykän ja tabletin takaa pois.

8v sai multa synttärilahjaksi ikioman puukon ja kuksan ja näytti niistä kyllä onneksi pitävän. Ja siskot kyllä tulevat keskenään jotenkin tosi hienosti, isompi huolehtii ja opettaa pienempää pyytämättäkin ja toisaalta ilman nepsyä meillä on usein paljon rennompi ja levollisempi (ja iloisempi) tunnelma reissuillamme.

Ajatuksia on, että lähden myös vanhemman tyttäreni kanssa kesämmällä kahdestaan luontoreissuille. Suomi on täynnä hienoja luonnonpuistoja ja kansallispuistoja ja yhden kanssa pystyy paremmin keskittymään opettamaan asioita ja toisaalta tietysti hän saa myös jakamattoman huomion. Me olemme myös jonossa koiranpentuun, mutta sen asian kanssa olen ollut todella maltillinen ja kesäksi 2020 meille ei vielä pentua tule. Palaan siihen sitten myöhemmin!

Olen nyt jonkun verrankin miettinyt sitä, että erosta tosiaan on jo kaksi vuotta. Monistakin syistä toipuminen on ollut tosi vaikeaa enkä ole oikein pystynyt hyväksymään tilannetta vieläkään kunnolla. Pitkän avioliiton ja "shokkieron" hyväksyminen on oikeasti pitkä ja tuskallinen prosessi.

Lasten tähden yritän toimia reilusti ja piilottaa tunteeni exää kohtaan, mutta ne tunteet ovat siellä vielä olemassa. Olen miettinyt, että sekä ydinperheen menettäminen, että sen henkilön pettäminen keneen luotin kaikkein eniten, on yhdistelmänä todella vaikea käydä läpi ja hyväksyä. Minulla on traumaattinen historia lapsuudesta asti, eikä juurikaan mitään omia verkostoja suomessa joten tottakai lasten isä oli kaikkien ongelmien keskelläkin se vakaa puu johon uskalsin nojata ja näyttää hyvin pitkään kaikki tunteeni.

Tilannetta on hankaloittanut se, että tuo nainen kenen kanssa minua petettiin on edelleen kuvioissa. Hän on läsnä lasten elämässä, askartelee, ompelee, leipoo, meikkaa... tekee monenlaisia juttuja mitä minä haluaisin lasteni kanssa tehdä, mutta tilanteen ollessa tämä  en ehdi ja erityislapsen äitinä olen vaan niin raato kaiken vastuun kaatuessa mun niskaan, että en yksinkertaisesti kykene.

Roolitus meillä hyvin pitkälle on se, että mä hoidan kaiken vastuun ja isä avovaimoineen hoitaa huvit. Ja se on hyvin raskasta, niin ajatella kuin myös elää koska yhä useammin minä olen epäsuosiossa ja saan kuulla kuinka kivaa siellä toisen vanhemman luona on. 

Joten talon lisäksi nämä asiat enemmän ja vähemmän kuormittavat arkeani. Joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat minulle tehneet pahaa. Joudun kohtaamaan exän joka elää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut (juu, jotain tunnepuolen problematiikkaa) ja ennenkaikkea jakamaan lasteni arjen tahtomattani. Mutta kun järkikin sanoo, että ei tämä voi eikä saa jatkua näin ikuisesti. Että minunkin pitäisi päästä eteenpäin elämässäni.

Palaan tähän taloasiaan.

Lasten kanssa aina joskus jutellaan siitä, millaista olisi muuttaa ja mihin muutettaisiin. Vähän vaihtelevia vastauksia on tullut, mutta kyllähän se esiin tulee että kaverit on jo näillä isommilla tärkeät. Että lähelle ehkä ennemmin kuin kauemmas. Toisaalta lapset on sopeutuvia ja vielä suht koht pieniä. Toisaalta nepsylle muutto on valtava ponnistus. Toisaalta ja toisaalta. Tykätään luonnosta - tykätään kaupungista jne. Ehkä ainoa mun pakollinen vaatimus paikalta on se, että siellä on oltava ranta kävelymatkan päässä. Järvenranta, merenranta, ihan sama mutta se on oltava. Olen itse kasvanut lapsuuteni järvisuomessa ja haluan että mun lapsetkin pääsevät uimaan ja me perheenä veneilemään helposti.

Siinä nousee usein nämä muuttohaaveet minulla. Päässä pyörii ajatus, että nyt voisi oikeasti tehdä isomman muutoksen, palata juurilleni (keski-suomeen), hakeutua pääkaupunkiseudulle (töiden perässä), tai vaikka lähteä pohjoiseen. Toisaalta lähivanhempana olen paljon etävanhempaa sidottu, pitäisi olla todella hyvät perustelut muuttaa yhtään etäämmälle. Mutta kuitenkin mahdollisuudet ovat avoimet. Tehdä päätöksiä, jotka voisivat olla sekä minulle että lapsille loppujen lopuksi hyviä.

Haluan nyt tämän vuoden 2020 aikana käydä näitä asioita läpi ja olenkin aloittamassa terapiakäyntejä. Että vuoden lopussa olisi vihdoinkin joku suunnitelma tulevaisuuteen.

Onhan se totta, että erityislapsiperheenä kaikki muutokset ovat meille normaalia isompia ja ylipäätänsä muutoksiin pyrkiminen on tässä tilanteessa vähän absurdia kun juuri ja juuri selvitään arjesta.

 

Mutta tietyllä tavalla ajattelen, että jos muutos johtaa siihen että voin itse paremmin, niin koko perheeni voi paremmin. Ja kun mennyt nyt oikeasti on mennyttä, niin ehkä niiden asioiden hävittäminen jotka konkreettisesti muistuttaa minua siitä päivittäin, voisi olla kuitenkin hyvä ratkaisu.

Mutta hitaita nämä prosessit ovat, kovin hitaita. Siihen asti yritetään pitää arki ja oma pää kasassa.

Vuosi(kymmen) vaihtui

Vuosi 2019

Mistä tänä vuonna tekemästäsi asiasta olet erityisen ylpeä
Olen päässyt autistin mielenmaailmaan sisään. Se on ehdottomasti suurin saavutukseni. Aikaisemmin käyty terapiani ja siinä tekemäni tunnetyö on ollut tässä prosessissa isona hyötynä. Ja kun lapseni ymmärsi minun ymmärtävän häntä, meille syntyi aivan uudenlainen yhteys. Muistan edelleen sen hetken, kun tajusin yhteyden syntyneen ja minulle tuli itku siitä kuinka onnellinen olinkaan.

Kuka oli inspiroivin ihminen, jonka tapasit tänä vuonna?
Vaikea sanoa.. vuosi oli hyvin pitkälle sisäänpäinkääntyneisyyden vuosi eli en tavannut paljoakaan uusia ihmisiä. Mutta jos joku mieleenjäänyt tuttavuus pitäisi sanoa, niin se on tyttären entinen futisvalmentaja. Hän toi meidän elämään paljon iloa ja väriä. Ja nyt kun mietin, yksi henkilö joka sai minut ajattelemaan autismia paljon positiivisemmassa valossa oli tietenkin Greta Thundenberg. Hänen vuotensa 2019 jotenkin avasi minulle sitä, miten autismin kirjolainen pystyy olemaan meitä neurotyypillisempiä huomattavasti pitkäjänteisempi ja voimakastahtoisempi niissä asioissa, mitä kokee tärkeinä.


Mikä lukemasi kirja, runo tai lehtiartikkeli sai sinut ajattelemaan uudella tavalla?
Nyt mennään vaikealle alueelle. Luin koko vuonna vain yhden kirjan ja siitä ei sen enempää...
Facebook osaa jotenkin profiloida minut hyvin ja eteeni napsahteli tuon tuosta lehtiartikkeleita siitä miten nainen voimaantuu ja itsenäistyy nelikymppisenä. Ehkä tämä viimeisin menaisten juttu naisesta, joka alkoi kaivata yksinoloa ja löysi erämaasta paikan rauhoittua ja kerätä voimia, osui ja upposi isosti. Olen eron jälkeen tehnyt itsenäistymisprosessia hitaasti, mutta varmasti ja tietyllä tavalla tuntuu että nälkä ei siinä lopu ollenkaan. Ja tottahan erityislapsen äitinä sitä kaipaa myös itse erityisen paljon omaa rauhaa silloin kun on sitä "lapsivapaata".


Mitkä musiikkikappaleet olivat merkittäviä sinulle tänä vuonna? 
Vaikea kysymys. Vuodet menevät sekaisin keskenään. Oliko se tänä vuonna kun Anna Puun laulu "ota minut sellaisena kuin oon" osui ja upposi. Loppuvuodesta soi Irinan "mä haluun olla yksin". Niissä ehkä oli se isoin merkitys.  Mutta loppupeleissä kuuntelen musiikkia hyvin vähän, aina kun suinkin saan  vapaata niin pyrin hiljaisuuteen.

 Mille asioille nauroit tänä vuonna niin paljon, ettet saanut henkeä?
Vaikea sanoa tähänkään mitään. Miesystävän kanssa meillä on kyllä hyvin samanlainen huumorintaju ja saatetaan saada melkoisia hekotuskohtauksia ihan muuten vain. Tyttären peleissä olen myös iloinnut ja nauranut hyvinkin paljon. Paljon onnistumisia, hassuja tempauksia ja muuta iloisia juttuja. Töissä myös joku murjaisee kahvipöydässä silloin tällöin hyvän vitsin. Ehkä voi tähän sanoa, että ilman hyvää itseironian osaamistä ei tässä elämässä pitkälle pötkisi.

 
Mitkä olivat vuoden suosikkielokuvasi? 
En muista että olisin käynyt leffassa. Enkä kyllä taida muistaa edes yhtään elokuvaa jonka olisin katsonut kokonaan. 
  
Mitä pelkäsit vuoden alussa, mitä et enää tänä päivänä pelkää?
Mitähän minä pelkäsin. No tietysti nepsytaipaleemme oli hyvin alussa ja vuosi sitten esikoiseni ei suostunut palaamaan joululomalta kouluun. Aika oli hyvin haastavaa muutenkin. Taisin minä pelätä silloin, että en tule pärjäämään ja että jotain kauheaa tapahtuu. Ja olihan vuosi monelta osalta hyvin mahdotonkin, vastoinkäymisiä tuli kuukausittain. Nyt kun oikein mietin, onhan tuo sama pelko edelleen hyvin läsnä meidän arjessa, mutta kai sen tiedostaminen on jo pieni osa sen selättämistä.

 
Millä keinoin pidit huolta itsestäsi tänä vuonna?
Mulla on hyvin rajallisesti omaa aikaa. Lasten arkitapaamiset isällään menee niin, etteivät ole yhtäaikaa siellä, joten käytännössä olen vapaa vain joka toinen viikonloppu. Loppuvuodesta 6 viikon sairausloma oli varmaan sitä huolenpitoa suurimmissa määrin. Muuten olen pyrkinyt olemaan paljon luonnossa ja meren äärellä ja miesystäväni kanssa. Ja painonpudotus on ollut fyysistä huolenpitoa tietysti, että kaiken kaikkiaan jaksaisin paremmin.

Mitä asioita toivot vieväsi mukanasi myös uuteen vuoteen?  
No ensimmäisenä toivon, että viime vuonna hyvin alkanut laihdutus ja sitä kautta iso elämäntaparemontti jatkuisi. Edes hiljalleen tai pyrähdyksittäin. Elämä ei ole helppoa, mutta hyväkuntoisena ja hoikempana jaksan huomattavasti enemmän. Eikä tähän tarvita mitään lisäsairauksia enempää. Toivon myös, että minun ei tarvitsisi enää murehtia lasten asioista isällään. Huolta on ollut ja kaikenlaisia tapahtumia lähes joka kuukausi, olen selkeästi ja painokkaasti tuonut sitä esiin että lastensuojelun tehtävä on saada asiat toisessa päässä kuntoon. Toivon ja aion viedä tämän prosessin tämmöisenään vuoteen 2020.  Hyvin alkanut talomme remontin loppuunsaattaminen myös vuonna 2020, olisi jo vihdoin sen aika <3

Mitkä viisi asiaa teit tänä vuonna, joita et olisi ikinä uskonut tekeväsi?
Korjasin autoa lähes 4000 eurolla (ihan hirveää). Rakennutin (ja osallistuin siinä itsekin tekemiseen) kuistin. Sain talon valmiiksi lvi-tarkastusta varten (kaikenlaista korjaajaa ja tutkijaa kävi täällä). Otin vastuun seuramme tyttöjalkapallosta kokonaisuudessaan. Olin pitkällä sairauslomalla (romahdus tuli nopeasti ja yllättäen).

Mitkä olivat vuotesi suosikkiasiat?  
Eräretki ystävän kanssa. Telttailut miesystävän kanssa. Tyttären onnistumiset ja edistymiset jalkapallossa. Laihtuminen. Nepsylapsen asioiden eteneminen.


Mitkä olivat tärkeimmät tänä vuonna oppimasi asiat?
Opin, että kaikki asiat eivät ole käsissäni. Oli tosi vaikea myöntää itselle, että mulla ei ole enää mitään valtaa exän tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Sain kirjaimellisesti niin järkyttävää paskaa niskaani elokuussa, että vähänkin huonommassa kunnossa olisin hajonnut aivan kokonaan (toki kestin sen lasten vuoksi ja hajosin sitten vasta pari kuukautta myöhemmin).

Opin, että en oikein itse tunnista omia voimavarojani. Marraskuinen romahdus tuli mulle tavallaan vähän niinkuin kulman takaa, tosi nopeasti aivot siirtyivät totaaliseen hätätilaan ja mun toimintakyky heikkeni. Siinä on iso työ jatkossa opetella tunnistamaan omia voimavaroja. Tämä Suunnon kello on auttanut todella paljon ja tuonut muutenkin lisää tietoa mun voinnistani. Jopa pieni nepsyni kysyi, että voisiko hän saada tämmöisen kellon joka auttaisi häntä tunnistamaan omaa jaksamistaan <3

Opin, että minulla on isoja vaikeuksia asettaa rajoja. Rajojani on rikottu lähes koko elämäni ja vaikka usein reagoin siihen, on mun silti vaikea puolustaa ja määritellä niitä.

Opin, että minä pystyn kun haluan! Tämä exältä kesken jäänyt remontti oli iso harmaa mörkö mulle mutta kun vihdoin sain keskeneräiset asiat alulle, ne todellakin lähtivät etenemään. Siinä ehkä tuntui jopa siltä, ettei ole asioita mihin en pystyisi. Netti on täynnä apua ja tietoa asioista aina renkaiden vaihtamisesta roskakatoksen rakennusohjeisiin. 


Mikä on lempivalokuvasi tältä vuodelta?
Tämä on ihan järjettömän vaikea valinta koska olen ottanut hirveästi hienoja kuvia tänä vuonna. Kuvia tilanteista joissa olen merellä rauhallisena ja tyynenä, kuvia rakkaimpieni kanssa, kuvia jalkapallosta. Tuolla ig:ssähän ne kaikkein parhaimmat tietysti ovat.

Ehkä tämä kuva Liesjärven kansallispuistosta, kun telttailimme ystävän kanssa ensimmäistä kertaa... tämähän oli aika iso käännekohta, olin ihan viimeisilläni ennen romahdusta tässä ja silti nautin reissusta. Naisten kesken, omalla autolla. Muistan miettineeni siellä, että tässä sitä on, koko "omaisuus" mukana ja voi mennä minne haluaa. Nauttia vaan olemisesta luonnossa.

 

Mitkä viisi asiaa haluaisit sanoa läheisillesi?

Haluaisin näin vuoden lopussa sanoa, että pitäkää läheisistänne huolta. Minä olin vuonna 2019 useita kertoja aivan totaalisessa romahduspisteessä ja jälkeenpäin tajusin, että pelkästään se että joku olisi kysynyt "miten voit", olisi auttanut jaksamaan taas seuraavan viikon. Onneksi oli miesystävä ja yksi tärkeä ihminen joka on kannatellut mua pitkin matkaa, silloin olen myös parhaani mukana yrittänyt olla vastavuoroisesti tukemassa tarvittaessa. Minä syön melkein maksimaalista masennuslääkitystä, että jaksan päivän kerrallaan ja tiedän että lapsieni kanssa olen varmasti monelle hankala taakka edes kutsua kylään. Kaikilla ei ole sukulaisverkostoja ja monet meistä eronneista on todellakin hyvin yksinäisiä. Itse tein päätöksen lopettaa facebook-tykkäämisen, sen sijaan kommentoin aina kun jonkun kuulumiset koskettavat minua. Pieni päätös sekin on, mutta askel lähemmäs toisesta välittämistä. Niistä., ketkä ovat minun lähelläni olleet ja auttaneet jaksamaan, olen ihan hirveän kiitollinen ja toivon tietenkin, että minustakin on iloa ja tukea nyt ja tulevaisuudessa.

Missä paikoissa koit suurinta elämäniloa tänä vuonna? Luonnossa, merellä, jalkapallokentän laidalla. Toistanko itseäni?:)

Missä paikassa koit olevasi eniten oma itsesi? Raskaan liiton ja eron jälkeen aloin palautumaan aika nopeasti omaksi itsekseni. Tai löytämään ne asiat mitä minä olen ja olin ennen kuin tapasin exäni. Ei ne ollut paikkoja, ne oli hetkiä. Saaressa. Kuistin lautoja maalatessa. Peiliin katsoessa.


Mitkä olivat lempiruokiasi tänä vuonna?
Mun tuli käytyä ulkona syömässä miesihmisen kanssa useamman kerran. Sitä ei ollut tapahtunut varmaan kymmeneen vuoteen. Joten kaikki mitä siellä ulkona syötiinkään!

Miten selviydyit stressaavista ajoista?
Hammasta purren. Lääkityksellä ja hoitosuhteella. Ystävällä. Unelmilla ja haaveilla. Töissäkäymällä.

Mitkä kehut vaikuttivat sinuun tänä vuonna eniten?
Ihan kaikki kehut. Itsetuntoni ei ole ollut kovin hyvä viime aikoina.

Ketkä ihmiset elämässäsi saavat sinusta parhaat pirteet esiin? Veikkaan, että työkaverit!


Mitkä tänä vuonna ostamasi vaatteet tuntuivat eniten sinulta? Pahin mustavalkoinen trikootunikakausi ehkä on vihdoin menossa ohi ja aloin pukeutumaan laihdutmisen myötä ns. normaaleihin vaatteisiin taas. Mutta silti ME&I kukkamekko jonka ostin käytettynä oli päälläni hyvin paljon kesällä. Semmoinen söpö vähän seitkytluvuntyylinen kukkakuosi. Mun värit <3


Mitä et malta odottaa jättää taaksesi vuoteen 2019?  
Kirjoitin jo ylempänä, että jätin lapsen isän asioista huolehtimisen. Paljon muita asioita kannan mukanani, koska vuosi oli aika opettavainen.

 Mitkä olivat parhaat vuonna 2019 saamasi neuvot?  Ym. kohtaan liittyen sain useita neuvoja, hyviä. Sain myös neuvoja rauhoittua, hengittää, rajata, pitää huolta itsestäni.


Mitkä asiat jätit tekemättä, koska sinulla ei ollut aikaa?
Itsestäni huolta pitämisen. Monin eri tavoin.

Mihin asioihin haluaisit panostaa tulevana vuonna enemmän? Haluan laihtua lisää, liikkua luonnossa, haluan kehittynä nepsyn äitinä, haluan olla lapsille luotettava ja rakas äiti. Haluan myös konkreettisesti olla enemmän lapsille läsnä ja vähemmän omien surujen ja ahdistuksen täyttämä. Haluan kuitenkin ennenkaikkea pystyä hahmottamaan kokonaisuuksia paremmin. Töissä se sujuu mutta privaattielämässä tuntuu että olen aina asioiden ja ongelmien sisällä. En tajua että asiat etenevät ja muuttuvat, jopa paranevat kun olen sitkeä. Haluan myös panostaa positiiviseen olemiseen ja toisten muistamiseen.


Mitkä piirteesi pääsivät tänä vuonna todella esiin? Mitä toivot sinulle tapahtuvan vuonna 2020.
Eiköhän se leijonaemo noussut taas astetta isommin esiin. Ihan hivenen verran myös sain musikaalisuuttani kaivettua taas ja eräilytaitojani. Näiden taitojen kehittymistä toivon. Toivon myös, että saisin elämäni järjestettyä niin, että minulla olisi aikaa myös itselleni, henkiselle ja fyysiselle hyvänäpitämiselle. Parisuhteelle. Positiivisuudelle.

Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Jotain uutta

Please, älkää katsokaa ja tuomitkaa tuota lastenhuonetta tuossa taustalla - tytöt oli just siivonneet sen ja keksineet aloittaa samantien sotkemisen. Noh, vitsi vitsi :)

Piti napata kuva tästä ihanasta Neulomon mekosta, jonka kävin Prisman alelaarista ostamassa. Minua ei nimittäin ole ennen viime kesää juuri koskaan nähty mekossa, harvemmin hameessakaan. Nyt kaapissa on mekkoja ihan hirveästi eikä yhtään tunnu siltä, että olisin lopettamassa hamstraamista.

Ajatus mekoista kirjoittamiseen lähti oikeastaan siitä, kun katson mun keskimmäistä lastani, eli tätä jalkapalloneitiä joka ei todellakaan ole mikään prinsessa hienohelma. Parhaat kaverit on poikia ja selkeästi hän viihtyy poikien kanssa tyttöjä paremmin. Joskus mietin, että johtuuko se hänen iästään (on lopppuvuodesta syntynyt ja pojathan ovat vähän lapsellisempia...) vai onko se nyt vaan niin, että kuten äidilläänkin, poikien kanssa on vaan helpompi olla?

Onhan meilläkin noita nukkeleikkejä männävuosina ollut jonkun verran ja mekkoja hänkin pukenut päälle, että enpä tiedä... nyt neiti tuntuu viihtyvän poikien kanssa. Ja jalkapallosta tuttujen tyttöjen.

Ja niin minäkin olen vuosia ja vuosia tehnyt. Ainakin lukioajoista asti mun parhaat ystävät on pääosin olleet poikia, yliopistossa, työelämässä oon aina ollut miesvaltaisella alalla. Semmonen farkkutyttö. Jossain välissä harjoittelin meikkaamista ja töissä aamulla vedin pakkelia naamaan, nyt on taas menty melko luomuna eron jälkeen (ei ole aikaa meikkaamiselle).

Mutta nämä mekot on kyllä saaneet minut nyt innostumaan. En oikeastaan koskaan ole kovin lämmennyt tämmöisille vaatteille ja nyt sitten olen aivan into pinkeänä. Muutenkin tyyli on muuttunut työvuosista kotiäitivuosien kautta nykypäivään.

Vuosia päässä ollut mutsinuttura hävisi punaisen värin tieltä jo reilu vuosi sitten. Nyt tekis mieli jo jotain muutakin väriä, mutta kampaajalle meneminen on meikäläiselle aikamoinen riskinotto.

Tässä syksyllä  kotiutui yksi kivan näköinen mekko, jolle on varmasti käyttöä nyt tänä syksynä. Noshin syysmallistosta tämän bongasin ja tilasin sitten sovitettavaksi. Oli muitakin vaatteita, mutta leikkaukset ei istuneet mulla muissa ollenkaan. Tämä oli sopiva värin ja mallin puolesta. Noshia olen fanittanut jo jonkin aikaa, mutta välillä on mallistoja joista ei löydy mitään itselle sopivaa. Sitten taas joku pistää silmään samantien ja siihen ihastuu.

On aika kiva fiilis kun alkaa löytämään itselleen jotain oikeaa tyyliä. Kai sekin on tätä neljänkymmenen ”löydäitsesi”- juttua kun vihdoin voi alkaa olemaan tyytyväinen omaan itseensä semmoisena kuin on. Tottahan suurimman osan ajasta olen vähän "sinnepäin", on yleensä melkoinen kiire aamuisin. Mutta annettakoon se anteeksi. Tämä on elämää tässä ja nyt.

Pakko kyllä myöntää, että erollakin tietysti on asian kanssa tekemistä kun nyt voi vihdoin hengittää kotona rauhassa, niin moni asia on auennut ja selvinnyt ja pystyn vihdoin antamaan itselleni anteeksi. Tein kaiken mitä pystyin, enempään en pystynyt ja en kelvannut silloin. Nyt kelpaan semmoisena kuin olen ja ennenkaikkea kelpaan itselleni. 

Jos jonkunlaista....

Eletään jo huhtikuuta, kohta on vappu.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.

Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3

Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.

Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.

En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina  kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.

Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.

Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.

Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.

Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.

Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.

Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.

Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.

Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy,  vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta

Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!

Kevätaurinko

Kevät koittaa ja aurinko on pilkotellut täällä etelässä jo toista viikkoa. Pikkuhiljaa omat mielialat ovat alkaneet kohoamaan ja koko mustan syksyn painajaismaiset päivät ja illat tuntuvat olevan takana päin.

Meillähän kävi tosiaan syksyllä niin, että esikoinen alkoi reagoimaan joulukuussa eroon viivästyneesti ja luulenpa, että sillä oli iso osuus, että olin elokuusta saakka ollut itkuinen ja poissaoleva.

Nyt se pikkuhiljaa tuntuu olevan takanapäin. Mielialat on tosiaan tasaantuneet (kiitos lääkityksen) ja jaksan keskittyä lasten kanssa olemiseen ihan eri tavalla. Tein myös isoja irtiottoja exästä, pistin kaikki ylimääräiset (WA) yhteydet poikki ja kieltämättä se on nyt tuntunut oikealta ratkaisulta. Normaalissa sopuerossa varmaan päivittäinen yhteydenpito ja kommunikointi mm. lasten asioista on tärkeää, mutta minä en oikein tahtonut päästä eteenpäin ja miehen jatkuva edestakaisin säätäminen vaan hermostutti.

Mitäs me ollaan lasten kanssa nyt sitten tehty? Hiihtolomalla kävin tyttären kanssa hiihtämässä ainakin kolme kertaa. Poika oli myös mukana muutaman kerran. Käytiin luistelemassa useita kertoja ja mäkeä laskemassa myös. Turussa Ispoisten rannassa on pulkkamäki ja jäällä napakelkka, sitäkin käytiin kokeilemassa. Kotona olen opettanut lapsille shakkia, tytär halusi nyt opetella ompelemaan (koneella!). Ollaan pelailtu ja tehty palapelejä. Oikein superintensiivistä äitiyttä siis.Lapset selkeästi tarvitsee sitä just nyt, haluavat olla lähellä ja seuraa.

Kuvassa meidän maaliskuussa kolme täyttävä uhmapää. Hän päätti helmikuun alussa, että pukeutuu hellemekkoihin. Välillä kaivaa illalla mekon valmiiksi, nukkuu se päällä ja menee päiväkotiin. Ennen niin jämpti minä on antanut periksi aika monessa asiassa. Jos lapsi siitä saa iloa, niin pitäköön mekkonsa, kunhan laittaa neulepuseron päälle (sitäkin toki yrittää riisua koko ajan).

Jokainen lapsista on reagoinut eroon eri tavoin. Esikoinen on ottanut kaiken rajuimmin: sulkeutunut ja riehunut sekä haastaa riitaa sisaruksille koko ajan. Keskimmäinen "isin tyttö" on ripustautunut nyt äitiin. Nuorimmainen puhuu ihan tauotta, että haluaa mennä isälle/isän naiselle. Hänellä on se mielenpäällä koko ajan ja kun joudun kieltämään, niin sitä seuraa itkupotkuraivari.

Yritän nyt vaan olla ottamatta pulttia siitä, mutta kieltämättä kun sadannen kerran kuulen saman päivän aikana isän uudesta heilasta, tekisi mieli sanoa jo että voisko riittää tältä päivältä. Toki alkuinnostuksen jälkeen heilan nimi on häipynyt vähemmälle ja isästä on ruvettu puhumaan enemmän. Pikkuhiljaa varmasti alkaa arki laskeutumaan sinnekin.

Kotona olen tehnyt pikkuhiljaa niitä muutoksia. Aluksi en uskaltanut isoja asioita tehdäkään, kun ositus oli kesken (se venyi siis kaikenkaikkiaan 8 kk siitä kun mies lähti kotoa), mutta nyt tällä viikolla saatiin se valmiiksi. Talo on nyt KOKONAAN MUN. Oma tupa, oma lupa!!! Se oli samalla todella huojentavaa, mutta myös innostavaa. Nähdä se koko laina siellä omalla tilillä ja luoda kokonaan oma talous.

On huisin jännittävää tehdä taloussuunnittelua, miettiä että miten ja mitä säästäisi lapsille, mihin kaikkeen tarvitsee ylipäätänsä säästää, miten juoksevat menot kannattaa hoitaa jne. En ole tämmöistä ennen tehnyt, ennen liittoa olin köyhä töitä tekevä opiskelija ja kaikki raha meni suurinpiirtein elämiseen. Nyt pyörittelen kaikenlaisia visioita päässä, miten voin taata lapsille parhaan mahdollisen taloudellisen tulevaisuuden.

Olen ihan into pinkeänä. Oikeasti. Syksyllä kävin tuon maton ostamassa ja laitoin kotia pitkän valkean kauden jälkeen ihan uuteen uskoon. Keltainen tuoli oli aikaisemmin jo ostettu Ikean ale:sta, sohva käytettynä tori.fi:stä.
Tuo paljon kehuja saanut lipasto on kierrätyskeskuksesta muistaakseni 50 euron hintaan ja keltaiset nupit ebaystä. Taulu on Ikeasta ja on itse asiassa liitutaulu.

Musta on ihana pitää näitä lipastoja. Exän asuessa kotona jostain syystä hänellä oli tapana täyttää kaikki lipaston päälliset omilla rojuillaan ja nyt saan vihdoin laittaa tuikkukipponi ja muun kivan, jotta koti olisi viihtyisä.

Pidän tosi paljon vanhoista kalusteista ja tällä hetkellä just 50-60 luku tuntuu mun jutulta. Tarvitsen säilytystilaa, mutta haluan keveyttä kotiin.

Olen joskus suuunnitellut lipaston entisöimistä, koska, kuten kuvassa näkyy, oikeanpuolimmaisessa ovessa on lakkapinnassa kulunut läntti (siinä oli tarroja). Lipastosta puuttuu myös avaimet, ne ajattelin jossain vaiheessa vaihtaa nuppeihin tms.


Tämä lipasto on jostain ostettu käytettynä jo vuosia sitten.

Mutta tuo ihana taulu eksyi kotiin turku design now:n jouluisessa pop up:ssa. Siinä on kaikki ihanat elementit Turusta. Juliste on Kui? designin käsialaa ja sen voi tilata
täältä. Löytyy myös muissa väreissä.

Meidän kodissa on tosi vähän ehjiä seiniä, joten juliste odottelee nyt kunnollista paikkaa tässä lipaston päällä.

Mulla on myös suunnitelmia kehystää aika paljonkin lapsista otettuja kuvia. Meillä on valokuvaamossa otettuja kuvia, sekä valokuvaajan luonnossa ottamia ihania kuvia. En vaan ole osannut vielä oikein päättää, että teenkö kollaaseja vai tulostanko niitä isompina.



Sitten on tämä mun viimeisin projektini, jonka toteutin toissaviikonloppuna lasten ollessa isällään. Tuolin sain vuosia sitten vanhalta naapuriltani ilmaiseksi ja vuosia olen miettinyt sen päällystämistä.

Kankaat ostin jo viime keväänä/kesänä Ikeasta pitkän pähkäilyn jälkeen. Sitten ne vaan odottivat, ja odottivat....

Ystävän kanssa tuli puheeksi, että mitenkä tämmöinen nyt kannattaisi toteuttaa ja sain sitten inspiraation. Revin vanhat kankaat pois, ratkoin ne ja leikkasin uudet kankaat vanhoja mallina käyttäen. Ompelin, pujotin ja siinä ne nyt on!

Keltainen tuoli oli ennen meidän lasten ykköstuoli, mutta kyllä tämä kukkainen on nyt voittanut suosiossa parinsa. Liekö silläkin osuutta, että kukkatuolista yltää pleikkarin ohjaimiin ja näkee paremmin telkkarin?


Tämmöinen siitä sitten tuli, eikös olekin hieno pari! Pidän kotini värimaailmasta ja jotenkin tuo Ikean villamatto sitoo kaikki värit yhteen.

Miten mukavaa on, kun saan ja osaan tehdä itse. Ja oman näköistä. Miehen kanssa asuessani minulla oli kohtalaisen vapaat kädet, mutta viimeiset vuodet olin niin väsynyt ja lamaantunut, että en oikeastaan saanut mitään tehtyä.

Ja appivanhemmatkin muuten kehuivat, kun olivat kylässä. Kuulemma ihan "ammattilaisen" tekemän näköinen. Kaippa se pitää ottaa kohteliaisuutena.

Ja jotta ei menisi pelkiksi käsitöiksi, niin kyllähän tässä kaikenlaisia ajatuksia on tuon tulevaisuudenkin suhteen.


Vuosi takaperin haaveilin, että suoritettuani ympäristöalan ja maantieteen perusopinnot avoimessa uskaltaisin vihdoin hakea Helsinkiin ympäristöalan maisteriohjelmaan. No se on nyt jäänyt kyllä taka-alalle ja noi avoimen opinnotkin jäi kesken.

Nyt sain vihdoin itsestäni irti ja hain opinnoille lisäaikaa. Ja mietin nyt noiden opintojen vaihtoehtoisia erilaisia tapoja. Tyyliin kärräänkö koko lössin joksikin aikaa Helsinkiin vai miten ihmeessä saisin suoritettua opintoja, gradun tietty voi tehdä kotonakin. Tai mitä kaikkia vaihtoehtoja voisi muita olla.

Vaikka olen blogia kirjoittanut vuosikausia _minä_ muodossa, niin aina olen ollut tosi riippuvainen toisen haluamisista. Me ei oltais ikinäkoskaan voitu muuttaa täältä seudulta mihinkään (enkä olisi voinut hakea edes töitä), koska miehen vakityöpaikka josta hän ei koskaan uskaltaisi luopua.

Nyt olen vapaa niistä kahleista ja se tuntuu sekä jännittävältä, että innostavalta. Vaikka lopulta jäisimmekin tänne Varsinais-Suomeen loppuelämäksemme, niin pelkkä ajatus että saa itse päättää, tuntuu hyvältä!

Aurinkoa ja iloa helmikuun loppuun toivottaa punapää Iiris!

Millaista se sitten on - elämä eron jälkeen?

Millaista se sitten on? Elämä eron jälkeen? Kirjoittelin jo edellisessä postauksessa vähän siitä, millaiseksi iloksi elämä alkaa pikkuhiljaa muuttumaan, kun mielialat ovat tasaantuneet ja on taas voimia pyörittää tätä arkea.

Ehei, kaikki asiat ei ole niin helppoja edelleenkään. Vaikka osituspaperit on allekirjoitettu, niin pankkihommat on edelleen tekemättä. Tapaamissopimus tehtiin niin väljäksi, että se aiheuttaa päänsärkyä ja käymme perheneuvolassa asioita setvimässä. Elatussopimus on tehty maaliskuun loppuun, eli joudun sinnekin menemään vielä vääntämään raha-asioista.

Mutta silti... sisällä kumpuaa pitkästä aikaa ilo. Ja voima. Että minä loppujen lopuksi selvisin tästä sotkusta, selvisin miehen törttöilyistä ja lopulta tajusin itsekin, että se on parempi näin. Minä ja lapset ollaan nyt me. Meidän tiimi, joukkue. Huolehdimme toisistamme vaikka välillä riidelläänkin. Mun lääkitys on auttanut, enkä enää itke  raivoa ja suruani. Lapset on rauhallisempia kun minäkin olen rauhallinen.


Kun saadaan talousasiat lopullisesti kuntoon, olen vihdoin oman onneni seppä. Hoidan omaa asuntolainaani, korjaan omaa taloani ja elätän rahoillani oman perheeni. Siinä on roima annos itsenäisyyttä, kun aikaisemmin vastuu on jakautunut meille molemmille. Ja kyllä se oikeasti tuntuu ihan hyvältä. Mulla on joitain ajatuksia myös talouden suunnittelusta, mutta se vaatii tosiaan ensin ne sopimukset elareista ja muusta, että tiedän sitten millä tuloilla ja menoilla jatkossa mennään.

Kuva on meidän pihalta. Lapset tekivät meille lyhtypolun viime viikolla, eli tamppasivat takapihalle polun ja laittoivat lyhtyihin tuikkuja polun varrelle, puun oksille yms. Oli aivan ihana polku, tai siellä se on kyllä edelleenkin niin kauan kun lunta vaan on maassa.

Jotenkin vihdoin olen käynyt omaa surua niin paljon läpi, että alan näkemään sen toiselle puolelle. Niitä pieniä iloja, mitä lapsien kanssa on päivittäin. Tottakai niitä surujakin ja känkkäränkkää, mutta myös paljon niitä  hyviä hetkiä. Eilen mietin, että en ole koskaan ennen oikeastaan pystynyt siihen "hetkessä elämiseen". Meillä oli avioliiton aikana aina niitä projekteja jonka lisäksi mulla itselläni oli projekteja (elämäntaparemppa, opiskelu, vapaaehtoistyöt yms.), että semmoinen yleinen kiire ja häslinki oli jatkuvasti päällimmäisenä.

Opintoja tottakai pitäisi jatkaa, mutta sille on varmasti oma aikansa. Välillä mielessä käy jopa haave siitä, että tauottaisin työt ja lähtisin opiskelemaan Helsinkiin loppuun sen minkä olen aloittanut. Että pitäisin lasten kanssa välivuoden. Tottakai monenlaisia juttuja pyörii mielessä nyt, kun olen oman onneni seppä.
Iloinen yllätys on myös se, että kolmen lapsen äiti ei olekaan miesrintamalla ihan hylky. Tinder-tunnukset on olleet ja aina silloin tällöin tulee treffipyyntöjäkin. Ja nyt on jotain orastavaa ollut... Yllättynyt olen myös siitä, että liikkeellä on myös kunnollisia eronneita miehiä. Niitä, jotka ottavat isyyden ja vanhemmuuden vakavissaan.

Tänne etelään saatiin lopulta myös lumipeite ja pakkasta. Lasten isä toimitti usean pyynnön jälkeen myös lasten sukset meille kotiin ja niinpä päästiin hiihtämään. Kas kummaa, lapset olivat todella innoissaan! Toivottavasti päästään vielä monta kertaa hiihtelemään, itsekin tykkäsin.

Mutta pikkuhiljaa alkaa elämä asettumaan uomiinsa. Vielä byrokratiaa, ja parista sopimuksesta vääntämistä, niin olen sitten irtautunut kokonaan. Kyllä elämä kantaa!

Kun tipahtaa ihan pohjalle

Mammasta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Minulla on ollut vaikeuksia aloittaa kirjoittaminen tänne, on ollut yleensäkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Joulun lähestyessä mieli musteni mustenemistaan ja kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Vaikka välillä oli parempia hetkiä, niin tietynlainen yleinen jaksamattomuus ja suru kietoutui ympärilleni. Samaan aikaan piti elää normaalia eroperheen elämää, jakaa lapset "mitään väärää en ole koskaan tehnyt"- miehen kanssa ja samalla auttaa eroon reagoivia lapsia. Tuntui, että maitolasi tyhjeni tyhjenemistään. Ja se lopulta tyhjeni loppuun.K

Millaista on elämä sen jälkeen, kun on erottu? Kun toinen ei ota vastuuta enää mistään, mutta vaatii sen sijaan kaiken.

Kun joutuu edelleen asettamaan rajoja, taistelemaan siitä että sopimuksista pidetään kiinni. Ja samalla yrittää pitää lapsille normaali arkielämä rutiineineen. Ja kuunnella päivittäin tarinoita isän uudesta naisystävästä. Kun sen naisen nimi mainitaan 100 kertaa päivässä. Tai 200 kertaa. Ja joka kerta nieleskelen kiukkuni ja katkerat sanani.

Silti lasten kanssa vielä pärjäsin ja jaksoin, mutta kun mukana tuli edelleenkin uhmaikäinen kapinoiva aikuinen ex-mies, aloin väsyä. Mietin, että milloin tämä loppuu vai loppuuko milloinkaan.

Pikkuhiljaa mielessä alkoi myös pyörimään paniikinomainen ajatus siitä, että pitäiskö vaan lähteä pois. Mikä mua täällä pitäisi, etsisin työpaikan ja lähtisin lasten kanssa muualle. Niin oma äitinikin teki mun ollessa lapsi, nappas mut kainaloon ja muutti vain pois. Auttaisiko tämän talon ja ympäristön jättäminen pois tästä kauheasta ahdistuksesta? Muuttaisi sen verran kauas, ettei lasten isä pyörisi tässä ihan joka päivä kiusaamassa. Saisi oman rauhan ja elämän. Pystyisinkö siihen?

Uuden vuoden otin vastaan lasten kanssa, hyvien ystävien luona kylässä. Olin iloinen, ettei tarvinnut olla yksin kuten edellisenä vuonna. Salaa sydämessäni toivoin kuitenkin, että tulevana vuonna paha saisi palkkansa. Niinhän se taitaa mennä, ettei näin yleensä koskaan käy. Sanotaan että paras kosto on se, että itse selviää ja pääsee eteenpäin. Se on vain niin vaikeaa...

Joulun lähestyessä mielialat aaltoilivat, kovasti. Aluksi tuntui, että aina pahimman notkelman jälkeen oli useita voimaannuttavia ja virkeitä päiviä. Sitten niitä ei enää tullutkaan. Oli vain yhtä pimeyttä ja voimattomuutta.

Esikoisen raivokkaita kiukkukohtauksia en osannut ottaa vastaan, itkin vain omaa voimattomuuttani ja väsymystäni. Ja varasin lopulta ajan lääkärille, sain masennuslääkityksen.

Nyt se on sanottu, ääneen. Olen masentunut. Ihmeellisen kauan mä kuitenkin sitä jaksoin. Piti sinnitellä ja jaksaa olla. Mutta olin kaukaa viisas ja hain apua ajoissa.

Nyt osa eroasioista on viittävaille maalissa ja kohta pääsen taloudellisesti kokonaan omilleni. Kiistelemme edelleen elatusmaksuista ja muusta rahankäytöstä, mutta onneksi suomessa on laki joka määrää sen mikä on oikeus ja kohtuus.

Mulla on silti paljon käytännön asioita joita pitää hoitaa ja sopia. Mm. talon remontti täytyy viedä loppuun, vaihtaa auto taloudellisempaan jne.

Tuosta muuttamisajatuksesta nousi minulle kuitenkin pieni toivon pilkahdus. Tajusin, että nyt voin tehdä niitä asioita, joita avioliitto tietyllä tavalla minua rajoitti. Jos haluan päättää jotain, minun ei tarvitse enää kysyä toisen ihmisen mielipidettä. Asioiden toteuttaminen on tietysti vaikeampaa, kun pyörittää sitä arkea yksin, mutta toisaalta myös kaikki valinnat ovat täysi minun käsissäni.

Jos haluan jatkaa opiskeluja, voin tehdä niin. Voin hakea töitä vaikka Rovaniemeltä, jos siltä tuntuu. Jos lapseni haluaa aloittaa viulun soittamisen, voin päättää yksin että näin tehdään. Voin panostaa elämässämme niihin asioihin, joita minä pidän tärkeänä.

Pikkuhiljaa alkaa olemaan jo niin pitkä aika siitä, kuin lasten isä asui täällä, että alan unohtaa millaista se oli. Olen jo vaatekaapit tyhjentänyt hänen vaatteistaan ja seuraavaksi käyn muiden kaappien kimppuun. Tyhjennän tavara tavaralta miehen pois elämästäni ja sen jälkeen laitan kodin ja elämän kokonaan oman näköiseksi. Vaihdan automerkkiäkin aivan toiseen, mitä lasten isä on aina suosinut. Laitan lattialle räsymattoja, mitä mies aina inhosi. Seinille oman näköisiä tauluja. Otan lisää tatuointeja!

Tämä on minun elämäni ja teen siitä oman näköiseni. Pikkuhiljaa elämä voittaa, eikö?