Joulu ja ajatuksia tulevasta vuodesta

Kuten postasin aikaisemmin, hain tosiaan sen kuntosalikortin ja olen nyt käynyt salilla pari kertaa viikossa. Tapaninpäivänä lapset on taas isällään, menen salille.

Tänä vuonna en ole ollut yhtään joulumielellä. Vaikka mielessäni vielä pyörii edellinen joulu, joka sekin sisälsi ja edelsi hyvin väsynyttä ja raskasta aikaa. Olen kuitenkin siivoillut kotona, hankkinut lapsille joululahjoja ja ruokakaupassakin kävin.

Sain yhtä kautta sen hyvän mielen joululahjakortin (70 euroa) ja liikutuksesta sekä kiitollisuudesta toivuttuani kävin täyttämässä jääkaapin täyteen jouluruokaa. Että on maailmassa vielä jotain hyvyttä, oikeastaan paljonkin, hyviä ihmisiä ja rakkaita ympärillä.

Yritin vielä ennen joulua saada meidän eroasiat päätökseen, mutta niin se vain menee, että jos toinen haluaa hidastella niin se hidastelee. Omaisuusasiat jäivät nyt asianajan pöydälle, mutta elatusmaksuista sopiminen meni taas pelleilyksi. Sain nyt ehdotuksen, joka ei millään muotoa ollut todenmukainen, kaikki exän laskelmaan perustuvat lukemat olivat palkkaa lukuunottamatta kuvitteellisia, eikä niitä voi millään kuitilla todentaa. Pistin senkin laskelman lakimiehelle kommentoitavaksi. En halua olla rahanahne, mutta lasten isällä ei tunnu olevan minkään valtakunnan ymmärrystä, mitä lapset maksavat: ruoka, vaatteet, harrastukset ja niihin kuljettaminen sekä kaikki muu pieni siihen päälle. Joskus olisi kiva järjestää lapsille jotain extraa, oli se sitten risteily, joku matka, kahvilareissu. Olen pääasiassa maksanut nämä kaikki itse vuosikausia, joten ihan sitä saa peiliin tuijottaa jos toinen ei ymmärrä.

Tiedättekö, kun tämmöisen traumaatisen eron jälkeen alkaa se toipuminen. Miten aaltoilevaa se on. Eräs ystävä kuvasi sitä, että pää on aallokossa. No sitä se on. Olin ihan fiiliksissä alkuviikosta, kunnes exän kanssa selviteltiin vakuutusasioita. Se johti kahden päivän pituiseen totaaliseen romahdukseen, jossa mietin todella synkkiä. Sieltä aallonpohjalta (kiitos taas L ja M) noustessani on taas pikkuisen seesteisempi olo ja vihdoin jotain pieniä ymmärryksen välähdyksiä alkaa tapahtumaan. Että millainen se mies ja hänen tunnemaailmansa oikeasti on. Olen niin pitänyt kiinni niistä omista näkemyksistä, että olen ollut ihan sokea. Ja sietänyt niin paljon, liikaa, toivoen että hän joskus muuttuisi takaisin semmoiseksi mitä oli suhteemme alkuvuosina.  No oli miten oli, näin on parempi. Ja sen nyt tiedän, ettei nelikymppinen mies muutu mihinkään. Kännykkäriippuvuus, (vaikeista) asioista puhuminen, tunneälyn puute. Niitä ei korjaa kukaan, en edes minä siihen pystynyt vaikka kolme ihanaa lasta yhdessä teimme.

Vuosi 2018

Ostin itselleni vihon ja päätin kokeilla bujon (bullet journal) pitämistä. Olen yrittänyt hahmotella karkeasti, mistä mun ja lasten elämä koostuu vuonna 2018. Työ on vielä kesken, mutta tarkoitus on ainakin saattaa kotimme remonttia loppuun, matkustella, harrastaa, käydä töissä, viedä ero loppuun, opiskella ja elää ihan sitä arkea. Pientä kipinää on myös deittirintamalla ollut, mutta ehkä sitä ei viedä bujoon vaan katsotaan että miten se etenee itsestään. Mutta mukavia kipinötä on ja on saanut itsetuntoa vähän nousemaan.

Tämä syksy on mennyt tosi pitkälle asioiden pohtimisessa eroon liittyen. Nyt alkaa tuntumaan, että pitäisi oikeasti se ex siirtää takavasemmalle kokonaan. Keskittyä omaan elämään, omien unelmien ja oman itsen toteuttamiseen. Se tietynlainen paine, mitä oli avioliitossa, on nyt pois. Se ainainen tuskastuminen kun lasten isä ei halunnut viettää perheenä aikaa, sitä ei ole. Ei ole oikeastaan mitään odotuksia enää exää kohtaan, lähinnä välinpitämättömyyttä.

Eli monelta osin pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Ihan varmasti eroasioiden loppuunvieminen vie vielä voimia ja jaksamista, mutta kaikki on tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta.

Todennäköisesti tulen hakemaan apua oman mieleni kanssa vielä jonkun aikaa. Tottakai näitä surun tunteita eroon liittyen on, mutta mun pitäisi kyllä vielä selvittää, että miksi mä kestin tuota exää noin pitkään. Vaikka kävin pitkän terapian kymmenisen vuotta sitten, onko lapsuuden traumoista vielä jotain selvittämättä jotka olisivat johtaneet siihen, että roikuin huonossa parisuhteessa ja "ydinperheessä" vaikka asiat olivat jo pitkään olleet melkoisen sietämättömiä.  En  halua enää tehdä samoja virheitä, ja jos joku uusperhekuvio tähän vielä joskus siunaantuu, niin siinä on isoja riskejä myös.

Mä uskon, että tulevaisuus tuo paljon hyvää! Mennyt syksy on kyllä ollut yksi elämäni kauheimmista ja traumaattisimmista aikuisiällä. Joulunkin siedän hammasta purren exän läsnäollessa. Sitten se on siinä.

Mukavaa Joulua ja vuodenvaihdetta lukijoille!

Takaisin liikkumaan, hyvinvointia

Vanha blogini syntyi ja eli liikunnasta. Ne teistä, jotka sitä luitte, tiedätte että olen aina pitänyt kaikenlaista liikuntaa tärkeänä hyvinvoinnin lähteenä.

Liikunta, lepo ja ruokavalio ovat minusta niitä hyvinvoinnin lähteitä, joihin pystyy eniten itse vaikuttamaan. Stressi ja väsymys vaikuttavat suoraan siihen, kuinka liikun ja kuinka syön. Toisaalta liikunta ja hyvä ruokavalio vaikuttaa myös siihen, kuinka keho ja pää kestää stressiä.

Ja sitä stressiä on nyt ollut. On hetkiä jolloin mietin, että kuinka minä selvisin ja selviän tästä. Tottakai, muita vaihtoehtoja ei edes ollut kuin selvitä, mutta olen ollut ajoittain niin maassa tunnemyllerryksien vietävissä, että herääminen seuraavan aamun todellisuuteen on tuntunut sydäntäsärkevältä,  kun olisi halunnut vaan jatkaa sitä unta, missä perhe oli vielä koossa ja kaikki hyvin.

Viimeisen 4,5 kuukauden aikana en ole paria kävelylenkkiä ja kotitreeniä lukuunottamatta liikkunut ollenkaan. Työmatkojakin joudun nykyään kulkemaan autolla joten arkiliikunta on jäänyt vähäiseksi. Ruoka ei ole maistunut, makea taas on maistunut. Kaikki mun henkiset ja fyysiset voimat ovat menneet elämästä selviämiseen päivä kerrallaan.

Pikkuhiljaa on alkanut päähäni taas palata ajatuksia, että voisin tehdä itselleni jotain hyvää. Juoksemaan en oikein voi mennä, paino on noussut syksyn aikana niin paljon etten polvien vuoksi edes uskalla ottaa riskiä. Jumpat myös kiinnostavat, mutta kunto on nyt surkea ja hengästyn ihan pienestäkin kävelylenkistä. Kuntosalille voisin taas mennä. Uimaankin voisin myös mennä jos ilman lapsia pääsisin.

Eli pikkuhiljaa heräävät ajatukset omaan hyvinvointiin satsaamisesta. Erilaisia ruokavaliorunkoja multa löytyy vaikka kuinka paljon, täytyy joku kaivaa esiin malliksi, että pääsisin säännöllisen syömisen makuun ja saisin vihannekset takaisin lautaselle.

Olen elänyt tämän menneen syksyn myös jatkuvassa univajeessa. Kun illalla ei ole ketään toista enää kotona auttamassa, on iltanukutuksen jälkeen pakko nousta hoitamaan kaikki keskenjääneet asiat ja täytyy myös tunnustaa, että liian usein olen istunut kavereiden kanssa chättäilemässä ja itkemässä suruani. Ehkä sitäkin pitäisi vähentää ja mennä vaan nukkumaan?

Tukka lyheni

Sitten on näitä valmennuksiakin. Jotain alku-valmennusta kehutaan paljon, ongelma on ehkä vaan se että kaikki on netissä. Jos haluaa vähän päästää irti netistä ja somesta, niin ei ne nettivalmennuksetkaan siihen auta.

Tämä on oikeasti ensimmäinen kerta heinäkuun jälkeen kun edes suon ajatuksia omalle hyvinvoinnilleni. Tuntuu että se ääretön pimeys, joka on peittänyt maailmani, alkaa vähän hellittää. Tottakai edelleen on paljon niitä huonoja hetkiä, viimeksi viime viikolla lasten isän tullessa hakemaan lapsia sulkeuduin vessaan itkemään kun en halua nähdä häntä. Mutta pikkuhiljaa alkaa myös hyvien hetkien määrä lisääntyä.

Hyviin hetkiin liittyy olennaisesti tietysti eroprosessin eteneminen pääkopassa. Ja etäisyys, mitä pidempi tauko miehen näkemisessä, sitä parempi olo.

Olen käynyt tähän mennessä valtavasti asioita läpi: meidän molempien muutokset käytöksessä parisuhteemme aikana ja siitä syntyneet erimielisyydet ja kai sitten erilleenkasvua.  Näen aika ratkaisevana nyt sen, että oikeasti mun olisi pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin. Sitä vaan roikuin ydinperheessä ja yritin hyväksyä toisen kaikkine ongelmineen. Ja samalla tietysti toivoen, että toinenkin hyväksyy minut semmoisena kuin olen.

Jälkikäteen kun ajattelee, en saanut tukea opiskelussa, en saanut tukea elämäntaparemontissa, tein 90% perheen kesken tehtävistä asioista yksin lasten kanssa. Kasvatin lapset yksin (!). Kommunikoin pääasiassa yksipuolisesti, erityisesti vaikeat asiat (muutkin kuin parisuhdeasiat) piti lakaista ehdottomasti maton alle. Jouduin kuuntelemaan vuosikausia valitusta siitä, kuinka toinen osapuoli ei saa tarpeeksi omaa aikaa ja yritin järjestää sitä hänelle. Ehdotin jopa väliaikaisesti yksiön vuokraamista, kun toista ahdisti niin elää perheemme keskellä.

Olen kuullut kyliltä hänen kertoneen, että kuulemma näin käy kun parisuhdetta ei hoideta (seksi!). Valitettavasti siihen tarvitaan kaksi yrittämään. Lasten kasvatukseen ja perhedynamiikkaan liittyvissä asioissa hain apua itselleni ja perheellemme. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä toisin tai paremmin. Tai enemmän. Moni on sitä ihmetellyt, kuinka en lähtenyt aikaisemmin. No nyt ymmärrän, että olisi pitänyt lähteä.

Lasten syntymän jälkeen kuitenkin minussa alkoi kasvupyrähdys vanhemmuuteen ja aloin muuttua aikaisempaa itsenäisemmäksi naiseksi, kiinnostuin monista uusista asioista ja aloitin opiskelut.


Siinä vaiheessa se suurin ero alkoi näkymään. Tuttavien ja lasten isovanhempien kanssa pystyn keskustelemaan mistä tahansa, aina politiikasta luonnonsuojeluun, rakentamiseen, lapsien kasvattamiseen, urheiluun, viihteeseen jne. Viihdyn heidän kanssa ja sen takia meillä varmaan onkin edelleen lämpimät välit.

Sen sijaan exän kanssa tuntui, ettei häntä kiinnostanut mikään, mistä minä olin kiinnostunut, joten lasten asiat ja remontit poislukien mitään yhteistä keskustelunaihetta ei lopulta ollut.

Eikä se kommunikointi tästä ole parantunut eron myötäkään. Vaikka ex kovasti nyt osallistuu kaikkiin kissanristiäisiin ja joulujuhliin, niin ei ole ensimmäistäkään kysymystä lasten kuulumis/koulu/harrastusasioista tullut. Nyt olen itsekin lopetellut pikkuhiljaa aloitteiden tekemisen sinne suuntaan, ehkä minun ei tarvitse enää edes yrittää kun kerran on erottukin. Se on helpottavaa kun voi senkin energian käyttää meidän yhteiseen olemiseen ja lasten kanssa tekemiseen.

Helpotuksesta on syntynyt tilaa pään sisälle. Siitä on syntynyt iloa ja vähän jo energiaakin.  Niinpä lunastin itselleni kuntosalikortin! Miehen kriisin (kesä 2016) alkamisen jälkeen olen lihonut 10-15 kiloa ja sen lisäksi on edelleen kolmen lapsen raskauskilot. En voi hyvin. Haluan voida hyvin! Minä olen tässä nyt, ehken vielä ihan kokonainen, mutta suunta kohti sitä. Lasten kanssa me olemme me eli meidän perhe.

Me

Nämä kuvat kertovat, mitä meille kuuluu. Perheneuvolassa viime kerralla puhuttiin siitä, että meille kaikille tekisi hyvää päästä jatkamaan sitä perhe-elämää´, mitä se oli ennen tätä hässäkkää. Että itsekin kokisin päässeeni jaloilleni. Ettei koko ajan mentäisi poikkeustilassa.

Suomeksi: tehdä niitä asioita, mitä aina ennenkin ennen eroa.

Olenkin panostanut nyt paljon siihen, että lasten kanssa vietämme sitä meille normaalia perhe-elämää yhdessä. Lapset pääsevät osallistumaan kodin töihin ja minä osallistun lasten elämään. Käydään retkillä, kaupungilla, uimassa. Leivotaan kotona ja tehdään ruokaa yhdessä. Ihan sitä perusarkea höystettynä hieman aikaisempaa isommalla yhteisellä tekemisellä.
Voisin kai sanoa, että olen pistänyt oman elämän nyt hieman katkolle ja downshiftaan nyt lasten kanssa. Annan huomiota ja aikaa heille enemmän kuin aikaisemmin. Osittain korvatakseni isää, mutta myös ihan siksi, että kaikesta tästä huolimatta kokisivat olonsa rakastetuksi ja onnellisiksi.

Meidän nuorimmainen on nyt vihdoin saanut sen kaksivuotisuhman käyntiin. Joka ikisessä välissä hän heittäytyy maahan. Siis niinkuin joka_ikisesssä_välissä. Hädin tuskin edellisestä kohtauksesta toipuu niin uusi alkaa.

Samaan aikaan neiti on niiden kohtausten välissä niin tomera ja pirtsakka tapaus. Syö itse, tekee melkein ruokansa itse, pukeutuu itse, käy potalla itse. Tiedättehän, minä itse....

Keskimmäisellä on myös alkanut eskariuhma. Juuri eilen kerroin anopille, että en aina edes oikein ole tietoinen, että mistä neiti suuttuu. Ja kun se on niiiiiiin tunnekuohua, eikä hän saa tunnekuohultaan kerrottua edes syytä, niin olen sitten vain hiljaa. Hiljalleen siitä tokenee ja äitikin pääsee halimaan ja pusimaan.
Sitä minä teen, päivittäin. Halailen ja suukottelen lapsia, kuiskaan korvaan että rakastan. Riitojen päätteeksi käyn tilanteen lauhduttua aina läpi, mistä riita tuli, miksi äiti suuttui ja pyydän omalta osaltani anteeksi jos olen ylireagoinut (sitäkin tapahtuu kun kolme lasta kränää yhtäaikaa).

Tietyllä tavalla ajattelen nyt, että tunnekasvatus jää täysin minun vastuulleni, mikä on siis todella hyvä asia. Aikaisemmin lasten isän ollessa kotona minulla oli vaikeuksia, koska yleinen ilmapiiri oli niin tunnevastainen ja olin itsekin ahdistunus. Nyt saa rauhassa näyttää omia tunteita ja kykenen paljon paremmin ottamaan toisten tunteita vastaan.

Lapset ovat myös ruvenneet halailemaan. Aluksi he halailivat vain isäänsä, mutta nyt minuakin on ruvettu halailemaan. Näen selkeän muutoksen eron jälkeen siinä, että minua tullaan halaamaan aina kun lähden töihin tai johonkin muualle. Ymmärränhän minä, pienet ovat kokeneet suuren hylkäämisen tunteen, ja nyt varmistelevat etten minäkin hylkää heitä. Ja onhan sitä ihana halailla noita pieniä. Edelleen yölläkin taaperon nukkuessa mun peiton alla usein yöllä pistän käden siihen ympärille, kun on vielä siinä vieressä.
Kuva on tuosta lähimetsästä. Asumme siis saaressa ja joka puolella on ympärillä metsää ja polkuja.

Metsään ei tietenkään pääse lenkille rattaiden kanssa, joten harvakseltaan pääsen kunnon metsälenkkejä tekemään. Mutta joskus. Se on vaan niin palauttavaa ja koukuttavaa myös. Samalla saa raikasta ilmaa ja hiljaisuutta, sitä jokainen äiti kaipaa aina välillä.
Tietyllä tavalla olen päässyt hienosti itsenäisen vahvan naisen tielle. Ajoittain minusta tuntuu hyvinkin kaikkivoivalta.
Edessäni on kuitenkin vielä hidasteita, eli emme ole saaneet eroa käytyä lasten isän kanssa kunnolla loppuun. Ne ahdistavat ja harmittavat minua.
Osituksen kanssa hän tuntuu hidastelevan edelleen ja koska omaisuus on edelleen yhteistä, niin hän ilmeisesti kokee asian niin, että saa käydä meidän kotona miten häntä huvittaa. Vähän vaihtamassa lamppuja, säätämässä lattialämmitystä, leikittämässä lapsia.

Jostain syystä kutsuukin sitä edelleen kodiksi, vaikka mun tulkintani on että hänen uusi kotinsa on uuden naisen luona. Sinne hän raahasi kotiteatterilaitteetkin meiltä kotoa salaa mulle kertomatta. Silti kännykkään tipahtaa viesti, tulen kotiin katsomaan lapsia....
 
Jos me ajatellaan, että mies heinäkuun lopussa kertoi erosta, siitä on nyt neljä kuukautta ja käytännössä mitään oikeita asioita ei ole tapahtunut. Pelkästään erohakemuksen lähettämiseen meni hänellä 2 kuukautta, ja silloinkin se tuli vain koska painostin häntä.  Raha (omaisuus, elarit) ei ole myöskään liikkunut mihinkään suuntaan. Minun puoleltani mitään hidasteita ei ole, eli olisin ollut jo 2 kuukautta sitten valmis omaisuuden jakamiseen ja teiden erkanemiseen. Yhteisellä perheneuvolakäynnillä tuli myös selväksi, ettei tässä mitään ajatuksia yhteenpaluuseen liittyen ole hänelläkään. Eli en sitten tiedä, mistä on kyse. Olen kysynyt, mutta vastausta en saa, eikä kukaan muukaan saa.

Jonkun mielestä nämä ovat lyhyitä aikoja, mutta me olemme jopa talon ostamispäätöksen tehneet kuukaudessa, joten kyllähän nämä siihen verrattuna tuntuu ikuisuudelta. Ja kun mukana kulkee se, että joudun näkemään sitä ihmistä viikottain useita kertoja, niin edes taloudellinen itsenäisyys olisi iso juttu.
Iloisia juttuja kuitenkin tähän loppuun. Olin eilen lasten, lasten tädin, anopin ja appiukon sekä lasten isän kanssa esikoisemme koulun itsenäisyyspäivän juhlassa. Poikani on hyvä laulamaan, hänellä on hyvä sävelkorva ja esiintyi juhlassa, yksinlaulua siis. Lauloi Sininen ja valkoinen - meille kaikille tutun sävelmän. Anopin kanssa itkimme, se oli niin liikuttavaa.
Mun pojastani on kuoriutunut tämän syksyn myötä todella musikaalinen tapaus. Aikaisemmin olin ajatellut, etten itse lähde opettamaan häntä, mutta nyt olen kuitenkin sortumut vähän auttamaan nuottien ja sointujen kanssa. Rytmi hänellä on myös veressä. Kotona on puhuttu, lähteekö hän ensi syksynä musiikkiluokalle (joutuisi vaihtamaan koulua), kevään aikana pitää tehdä päätös. Mä en olisi ikinä uskonut. Isältään perinyt insinöörin taitoja (suunnittelee, piirtää, rakentaa) ja multa musikaalisuuden. Hän sai myös palkinnon juhlassa. Meidän koulun oma palkinto jaetaan lapsille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet yleistä hyvää tai jolla on joitain erityistaitoja. Pojalla niitä taitoja on ja eron jälkeen hän on kuin uudelleensyntynyt.

Koskaan, en koskaan, palaisi enää entiseen. Jos olisin tiennyt miten hyväksi elämä voi muuttua myös lasten osalta, olisi pitänyt erota jo vuosia sitten.

Marraskuun loppu

Marraskuukin alkaa olemaan takanapäin. Vielä joulukuu ja (pelottava) joulu. Voisikohan tehdä jo päätöksen, että vuodenvaihteesta lopetan märehtimisen ja keskityn tulevaisuuteen?

Olimme tänään lasten kanssa perhepartioryhmämme kanssa retkellä Turussa tutustumassa Turun tuomiokirkkoon, joka onkin hyvin kaunis. Eräs ryhmäläisistä ja myös minun hyvä ystävä, entinen perhekahvilan vetäjäkollegani, on yhdeltä ammatiltaan opas ja tuntee Turun historian todella hyvin. Lapsetkin tykkäsivät. Meillä oli lyhdyt mukana ja oli kiva tallustella pimeässä Turussa. Puhelin jäi kiireessä kotiin joten lyhtykuva otettu..omalla sohvalla.

Muuten lapset ovat olleet väsyneitä ja riitaisia. Takana on isäviikonloppu jonka jälkeen oli vain yksi kotipäivä ja isä halusi lasten arkitapaamiset siihen perään eli tiistaiksi ja keskiviikoksi. Itsekin ikävöin jo lapsiani tässä välissä. 

Vaikkakin lapset vietiin päiväkodista tutun anopin luokse valmiin ruoan ääreen, niin selkeästi olisivat kaivanneet sen viikonlopun jäljiltä rauhoittumista kotona. No nyt se kostautuu. Isäviikonlopun jälkeen myös nukkumaanmeno on ollut vaikeaa eli rytmi mennyt sekaisin. Samoin eräs lapsista valittaa jo nyt tylsyyttä, että isän kanssa ei tehdä mitään paitsi pelata korttia ja katsota leffoja. Ei edes ulkoilla.

Johan minä ehdinkin ihmetellä, että minä ihmeen vuoden-isä-skarppaus tässä oli menossa, mutta taitaa homma palautua samanlaiseen saamattomuuteen mitä se aina ennenkin on ollut. Hieman nopeammin vain kuin aavistin.

Tämä erohomma vaatii kyllä paljon totuttelua. Itse en halua enää ottaa kantaa tai ohjata lasten isän toimintaa omien lastensa kanssa. Olen sitä vuosia joutunut tekemään ja nyt haluan eroon siitä. Sääli kyllä jos lapset siitä kärsivät pidemmän päälle,  mutta täytyy mun sitten omalta osaltaan tsempata senkin edestä. 

Lehmän hermoja kyllä kaivattaisiin tänne. Keskimmäinen tänään oikein kertoi kuinka isän uusi nainen on aina niin kiltti...no minä en kyllä ole aina kovin kiltti. Kyllä tätä laumaa saa ja joutuu komentamaan. Muistutin tytärtä että niin ne päiväkodin täditkin on kilttejä kunnes joutuvat komentamaan. Joku päivä uusi naisystäväkin joutuu komentamaan. 

Mutta voisi sitä kyllä vähän vähemmän itsekin pauhata. Vuoden takaisesta tilanne on kuitenkin merkittävästi rauhoittunut kaikkien kannalta ja se on hyvä se.

Elämä menee eteenpäin

Tunteet vaihtelevat. On jo paljon hyviä hetkiä, sitten taas tipahdan korkealta. Aikaa on kulunut miehen lähdöstä jo sen verran, että alan itsekin pikkuhiljaa unohtaa millaista oli hänen asuessaan kotona. Luulen, että lapsetkaan eivät enää muista niitä aikoja kovin hyvin.

Itse olen ehkä nyt analysoinut asioita sen verran, että miehen aika tiheä näkeminen triggeröi minulla noita huonoja hetkiä. Tapaamissopimus meillä on siis normaali joka toinen viikonloppu, plus arkisin 1-2 iltaa.

Tämä tarkoittaa, että pahimmillaan joudun kohtaamaan miehen ainakin 6 kertaa viikon aikana ja se nyt vaan on liikaa. Onneksi ne ovat vain niitä pahimpia viikkoja. Hänellä on myös tapana tuodessaan lapsia jäädä johonkin eteiseen notkumaan jolloin lapset roikkuvat hänessä yhä uudestaan ja uudestaan. Ja samalla tietysti lasten ikävä kasvaa suuremmaksi. Se ärsyttää kyllä minuakin. Moni, jonka lapsi on päiväkodissa, tietää miten siellä opetetaan jättämään lapsi reippaasti vaikka itsestä tuntuisi miltä.

Lapset myös tuntuvat isällä (daamilla) ollessaan käyttäytyvän nätimmin ja kotiin tullessa se kaikki energia ja jännitys purkautuu. Sunnuntai-illat ovatkin aika vauhdikkaita ja pitää todella tehdä töitä, että heidät saa rauhoittumaan.

Uusi daamikin otti minuun yhteyttä tuossa viime viikolla kysellen jotain lasten joululahjoista jotain. Täytyy sanoa, että tässä tilanteessa yhteydenpito vielä häneenkin on aivan too much! vaikka hän tietysti omalla tavallaan yrittääkin minua huomioida, niin silti, hei haloo!

Mitä näillä ihmisillä on oikein mielessä? Miten kukaan voi tässä tilanteessa kuvitella, että minä, petetty ja jätetty, olisin näiden asioiden kanssa sinut?


Tästä toipumisessa arvioidaan menevän keskimäärin 1-2 vuotta ja parin kuukauden jälkeen pitäisi tämänkin naikkosen kanssa kaveerata. Psykologi sanoi, että mies on todella isosti kuvitellut sietokykyni suuremmaksi mitä se on. Aivan käsittämätöntä. Miten hirveältä se tuntuu, että minut on jätetty ja kaikki tunteeni mitätöity. Siinä saa kyllä tehdä töitä, että saa ponnistettua itsensä takaisin pinnalle.

Viikonloppuna olin muuten ulkona ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Päädyin ystävän kanssa juomaravintolaan, jossa ajauduin juttusille miehen/miesten kanssa. Kyllähän se oudolta tuntui tajuta, että on vapaa tämmöiseen. Minä en tässä vaiheessa esitä yhtään mitään, olen mitä olen, ja silti toinen tuntui olevan kiinnostunut minusta ja jutuistani. Ja kyseessä oli aika koulutettu tyyppi, rima on mulla sattuneesta syystä kyllä nykyään todella korkea.  Ihan imartelevaahan se on, vaikka ei tietenkään johtanut mihinkään. Silti siitä jäi se tunne, että minäkin vielä löydän vertaiseni, se päivä vielä tulee.

Mun on pikkuhiljaa ollut helpompi muistella niitä negatiivisia asioita, mitä lasten isässä oli, kun samalla ne positiiviset hetket alkavat unohtumaan. Olen tajunnut, että unelmani perhe-elämästä eivät olisi koskaan voineet toteutua ja joudun rakentamaan unelmapankkini nyt kokonaan uudelleen. Huomaan ajattelevani, että voin tehdä monia niistä asioista lasten kanssa keskenään. Ja voimaantua siitä, että aikaisemmin kuvittelin tarvitsevani miehen kun nyt taas huomaan pärjääväni ilman. Mutta kyllä tässä on paljon työstämistä.

Hyvin paljon.

Syksy, pimeys, kosteus, väsymys…

Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti, lauloi Matti ja Teppo vuonna 1981. Itse olin tuolloin neljän vanha, ja laulun kuulin vasta paljon myöhemmin. Lauletaanhan siinä myös, että jos sä rakkaani seisot mun vierelläin…. Ei seissyt rakkaat silloin äitini vierellä, eikä seiso rakkaita minunkaan vierellä. Toki nuo lapset vielä muutaman vuoden seisovat, onneksi! Tallailen polkuja heidän kanssaan. Ja pitkospuita.

Viime viikko oli varmaan eroilmoituksen jälkeen pahin viikko. Tein parikin aloitusta, mutta syvältä kumpuava ahdistus jotenkin jätti ne tuonne luonnoksiin. Kirjoitin ulos sitä ahdistusta ja tuskaa ja kun sain sen kirjoitettua, en uskaltanutkaan enää julkaista.

Minulle on esitetty ja olen esittänyt itse itselleni aika isoja kysymyksiä. Miksi ero sattuu näin paljon, kun suhdekaan ei ollut kummoinen. Miksi roikuin suhteessa vuosikausia ja yritin parantaa elämäämme kaikin voimin, enkä uskaltanut vaan lähteä. Vaikka hyvin monet merkit vuosien varrella näyttivät siltä, että me emme sovi yhteen. Arvomme ovat liian erilaiset ja vanhetessamme arvomaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, joka ei häntä miellyttänyt. Miksi pidin ajatusta ydinperheestä tärkeimpänä ylitse kaiken muun? Miksi siedin sitä kaikkea niin pitkään?

Mistä sain voimaa kuvitella, että asiat paranevat. Kunhan lapset kasvavat isommaksi, kunhan palaan töihin, kunhan arki seestyy, kunhan remppaprojekti valmistuu. Ja pyörittelin yksin niitä unelmiani siitä, millainen meidän perhe on kun kaikki projektit on ohi. Kuinka vietämme iloisesti aikaa yhdessä ja nauramme keskenämme onnellisena parina.  Kuinka kauan jaksoin. Ja lopulta sain tietää, että toinen ei haaveillutkaan enää samoista asioista. Hänellä olikin jo uudet haaveet aivan toisen ihmisen kanssa.

Viime viikolla oli paljon koetinkiviä. Kävimme lastenvalvojalla keskustelemassa sopimuksista ja saimme tapaamissopimuksen aikaiseksi. Aikaisempaan ehdotukseen tein yhden muutoksen, joka minua nyt kyllä kaduttaa, mutta katsotaan kuinka tämä lähtee nyt menemään. Elatussopimukseen emme saaneet mitään. Olin itse valmistautunut hyvin, mutta hänellä ei ollut mitään dokumentteja ja meneekin nyt yksinään seuraavan kerran sinne ihmettelemään lastenvalvojan kanssa.

Seuraavana päivänä olin esikoisen kanssa viranomaisten kuultavana lapseen kesällä kohdistuneesta pahoinpitelyepäilystä. Ja samalle päivälle vielä tuli perheneuvolakäynti lasten isän kanssa, joka vei loput voimani. Kun toinen vaan jankuttaa, että minulla ei ole mitään syytä olla järkyttynyt ja vihainen. Olen kuulemma vuosia pohtinut itsekin eroa. No tietysti mustasta saa valkoisen kun tarpeeksi jankuttaa itselleen asiaa ja vielä hakee hyväksyntää kolmannelta osapuolelta. Ei me mihinkään yhteisymmärrykseen päästy, eikä päästä koskaan ellei hän oikeasti kohtaa tekemisiään. Tuskin siihen kykenee. Koskaan.

Perjantaina olin ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja siinä itkeskelin ”kipua” (ei se oikeasti mitään sattunut) joka kumpusi todella syvältä sisältäni. Illalla vielä ystävän luona olin aivan voipunut ja itkuinen. Tuntui, etten jaksa mitään. Että minut oli imetty täysin tyhjiin.

En yhtään ihmettele, kun sanotaan että jättämisen synnyttämät tunteet ovat puolison kuolemaakin pahemmat. Kuolemassa suren menetettyä, mutta hyvät muistot jäävät. Jätettäessä ne muistot painuvat kaiken sen paskan alle mitä pettämiseen/jättämiseen/eroon liittyen tapahtuu. Ihmisestä, ainakaan minun kohdalla, ei jää kovin kaunista muistoa.

Lauantaina nappasin lapset autoon ja lähdettiin patikoimaan tässä automatkan päässä olevalle luonnonsuojelualueelle. Neljä tuntia ja 5,5 km myöhemmin koin vihdoin eheytyneeni. Luonnossa kulkeminen siis kannattaa. Sunnuntaina koko porukka oli edelleen niin voipunut patikkaretkestä, että makasimme käytännössä koko päivän sisällä.

Täytyy sanoa, että ilman lapsia tuskin olisin tässä.  Lasten puolesta sitä nielee vaikka seipään.

Olen päässyt koekaniiniksi eräälle ratkaisuterapeuttiopiskelijalle ja täytyy sanoa, että on alkanut tuntumaan, että se voisi tässä tilanteessa minua auttaa. Jotenkin kaiken menneen pohtiminen, sillekin on aikansa ja olen paljon tarvinnut apua tilanteen ja  lasten isän käyttäytymisen analysoimiseen. Nyt menneelle ei voi mitään ja pitäisi löytää keinoja tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.  Tuntuu kuitenkin, että tarvitsisin apua paljon enemmän mitä julkinen sektori tällä hetkellä voi tarjota. Ja olen väsynyt, hyvin väsynyt.

Meidän arkea

Meillä eletään meidän omaa arkea aina silloin, kun lasten isä on pois kuvioista. Käytännössä tämä tarkoittaa tällä hetkellä kolmea iltaa viikossa ja joka toista viikonloppua. En jaksa enää enempää kommentoida noita isäiltojen sekoiluja, mutta meidän oma arki rullaa menemään aika samalla tavalla mitä se oli ennen eroa.

Poika harrastaa partiota ja koripalloa, tytär jumppaa/tanssia ja jalkapalloa, joten koulun jälkeiset illat rytmittyvät sen mukaan, onko harrastuksia vai ei.

Vuosi sitten, kun poika pääsi paikallisen meripartiomme sudareihin, myös me aloitettiin tyttöjen kanssa samassa lippukunnassa juuri alkaneessa perhepartiossa.

Itse olin jo muutaman vuoden haaveillut partiosta ja mikä sen parempi kuin lähteä lasten kanssa siihen toimintaan. Lasten isällä ei ole koskaan ollut mitään intressejä osallistua lasten juttuihin, joten häntä ei myöskään tietenkään tämä perhepartio ole kiinnostanut.


Perhepartiossa tehdään retkiä, askarrellaan, leikitään ja kokkaillaan yhdessä.

Nämä kuvat on meidän ensimmäiseltä leiriltä viime syksynä jolloin olimme siellä vain päivän!

Kesäleirille uskaltauduimme sitten jo ihan ottamaan teltan mukaan. Tokmannin teltalla ja makuupusseilla viihdyttiin sitten tyttöjen kanssa yksi yö tuolla Maskussa. Hurjan hauskaa se oli vaikka kaikki oltiin kotiin palatessa likaisia ja väsyneitä!








Eilen tehtiin karjalanpiirakoita yhdessä. Kuvassa meidän taitelijat touhuamassa. Yleensä aina on mukavaa ja miks ei olisi mukavaa kun on samanikäisiä kavereita kenen kanssa touhuta?

Ja se on myös sitä mukavaa aikuinen-lapsi yhdessätekemistä, mikä minusta kuuluu vanhemmuuteen. Toki Sinin ollessa vielä näin pieni useimmiten menee vähän säätämiseksi meilläkin!

Partiossa tehdään yhdessä myös muiden samanikäisten kanssa ja samanikäiset sieltä sitten pikkuhiljaa tosiaan siirtyvät sudareihin ja silloin onkin mukava kun on valmiiksi kavereita. Lähtijöiden tilalle tulee sitten uusia.

Itse olen ollut partiossa joskus lapsena, mutta homma jäi aivan kesken. Silti vuosikymmeniksi jäi ajatus sen aloittamisesta uudelleen muhimaan tuonne päänuppiin ja tässä me nyt sitten ollaan, koko perhe partiolaisia!


Partioaate on hyvä ja jokapäiväiseen elämään sovellettavissa.  Ympäristö ja luontokasvatus, sekä hyvät tavat omaksutaan partiossa ihan pienestä saakka. Joten miksipäs ei? Tässä ne karjalanpiirakat!

So peaceful

Niinpä. Otsikon mukaan. Tosin lauantaina näin lasten isän kolme kertaa ja siinä oli kolme kertaa liikaa sitä salailevaa teflonpintaista äijää.  Mutta muuten tuntuu, että mun sisällä on seesteinen ja rauhallinen olo.

Lasten riitely on vähentynyt todella dramaattisesti sen jälkeen kun mies lähti kotoa. Lapset auttavat mua kotitöissä halujensa ja taitojensa mukaan.

Katseltiin eilen illalla porukalla Possea ja naurettiin vatsamme kipeiksi. Ja sit katsottiin myös Avaraa luontoa ja ihasteltiin Uuden Seelannin hylkeenpoikasia. Me ei olla koskaan aikaisemmin katsottu telkkaria koko perheellä, enkä edes tiedä miksi.

Siis mitä?? Tämmöstäkö se perhe-elämä vois olla?

Kotona asuessaan lasten isä sulkeutui joko nikkaroimaan/säätämään tai räpläsi puhelintaan aamusta iltaan. Lapset varmaan kaipasivat isänsä huomiota riehumalla. Ja ne meidän erimielisyydet siitä, mihin niitä rajoja lasten kasvatuksessa (lasten isä: mitä ihmeen rajoja?) piti asettaa, aiheutti varmasti lapsille tosi paljon epävarmuutta kun äiti sanoi yhtä ja isä toista. Nyt on vain yksi aikuinen ja kun hän sanoo jotain, sen mukaan mennään.

Ei oo todellista, miten hyvä henki meillä on kotona. Tottakai mä itse vielä itkeskelen silloin tällöin ja otan yhteen lasten kanssa, mutta niitä ensinnäkin tapahtuu harvoin ja yhteenotot ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa viime keväänä. Varmaan lapset aistii minunkin paremman olon?

Ja tottakai lapset kiukuttelee vähän väliä mulle erosta, mutta koska tiedän että se suuttumus on oikeasti osoitettu isälle ja kuitenkin minuun he luottavat niin paljon, että uskaltavat tunteensa näyttää, niin yritän olla sen kaiken arvoinen ja luotettava aikuinen heille.

Ja miten helppo minun on olla!  En hae enää hyväksyntää mihinkään. Vuosikaudet kipuilin omien haaveiden kanssa, oli se sitten elämäntaparemontti tai opiskelut, niin tukea kumpaankaan ei herunut. Päinvastoin elämäntaparemonttia torpedoitiin kantamalla kotiin herkkuja vuosikaudet, ja toisaalta opiskeluihin en saanut koskaan sitä kaipaamaani lapsivapaata aikaa iltaisin. Ei sitä aikaa nytkään ole, mutta eipähän tarvitse vaivata päätä silläkään että odottaisi ja toivoisi toisen tekevän jotain asian eteen. Kaikki on mun päätettävissäni, ihan itsenäisesti saan tehdä päätökset omien ja lasten puolesta. Ihan huikeaa!

En sais sanoa tätä, mutta sanon silti, oon onnekas loppujen lopuksi että hän lähti toisen naisen riesaksi! Olin niin paljon yrittänyt saada asioita meidän perheessä toimimaan, että hukkasin jo itseni. Nyt pikkuhiljaa alan palautumaan siksi ihmiseksi mikä olen pohjimmiltani.

Onhan tässä pitkä tie edessä. Mutta kuten sanonta kuuluu, äidin voidessa hyvin voi koko perhe hyvin. Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Itsetunto, sen menettäminen ja takaisin saaminen

Allekirjoittaneella on kokemusta kahden suhteen verran pettämisestä ja koska jälkimmäisessä suhteessa pettäminen tapahtui valmiiksi vaikeassa tilanteessa, niin itsetunto ei ole kyllä ollut viime kuukausina kovin korkealla.

Olen lukenut paljon pettämisestä ja siitä johtuneesta erosta. Että mitkä ovat ne askeleet, miten siitä selviää.

Pettämisessähän on kaikkein eniten kyse hylkäämisen tunteesta, sekä luottamuksen menettämisestä. Usein pitkäaikainen kumppani on se kaikista luotetuin ihminen. Minun tapauksessani sukulaisia on vähän ja ystävät ovat kaikki huomattavasti tuoreempia tapauksia kuin lasten isä. Jolloin lasten isä oli ehdottomasti minun luotettavin ystäväni siinä kumppanuuden rinnalla. Voin rehellisesti sanoa, että hän oli elämäni tärkein ihminen lasten ja itseni rinnalla.

Mitä sitten tapahtuu, kun se tärkein ihminen yhtäkkiä osoittautuukin aivan joksikin muuksi? Meidän tapauksessa prosessi alkoi jo reilu vuosi sitten, mutta koska sitä yrittää tukeutua siihen omaan kuvaan toisesta, niin kaikkia niitä epämiellyttäviä uusia piirteitä yrittää vaan kestää. Ja jotenkin uskotella itselleen, että ”tämä on vain väliaikaista” tai ”hänellä on oma kriisi meneillään”. Ja yrittää ikään kaikin tavoin auttaa toisen huonoa oloa. Meillä lasten isä valitti koko ajan oman ajan puutteesta joten annoin hänelle omaa aikaa, eli tein kaikki jutut lasten kanssa yksin ihan uupumukseen asti.

Mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun itse uupuu siihen tilanteeseen ja on pakko puhua asiasta. Meillä se hetki oli puoli vuotta tapahtumien alkamisen jälkeen. Minä olin miettinyt eroa uupumuksen vuoksi, mies oli miettinyt eroa epämääräisen ahdistuksen (kipinän puute, arjen kuormittavuus jne.) vuoksi. Se on se hetki kun ensimmäistä kertaa törmää siihen, että se luottamasi ihminen ei olekaan toiminut aivan luotettavasti. Tässä vaiheessa meillä oli vain kyse kommunikoinnin puutteesta, siitä puoli vuotta eteenpäin oli kyse jo paljon isommista asioista.

Epäusko on tietysti se ihan ensimmäinen tunne, kun toinen kertoo että on etsinyt netistä seuraa, löytänyt naisen ja päättänyt jatkaa elämäänsä tämän kanssa. Defenssit iskee samantien päälle, en anna periksi ja taistelen tästä miehestä. Sitten pikkuhiljaa alkaa tajuntaan virrata se kauhea totuus, että näin on päässyt tapahtumaan. Vuoronperään mielessä pyörii itsesyytökset, toisen syytökset, pelko tulevaisuudesta, epäusko menneisyydestä ja ennenkaikkea se kitkerä katkeruus, että näinkö tämän nyt piti päättyä. Miten koskaan tästä voi päästä yli?

Voi päästä, olen itse jo hyvän matkaa pääsemässä yli. 

Minun tapauksessani hankalaa on ollut se, että mies edelleen jatkaa salailun ja piilottelun tietä, ei suostu keskustelemaan asioista eikä avaamaan yhtään tulevaisuutta.

Mutta miten?

Netistä löytyy paljon erilaisia oppaita, kirjallisuutta löytyy myös kirjastoista. Ensiksi tietysti täytyy haluta päästä yli ja kaivaa jostain se into etsiä apua etenemiseen.

Tunteet – selviytymisen kannalta on tärkeintä, että kaikki tunteesi pääsevät ulos ja pystyt antamaan niille tilaa. Myös ne negatiiviset tunteet, jotka usein pelottavat ja ovat kipeitä. Tunteita voi ilmaista monella tavalla. Itse ilmaisen pääasiassa kirjoittamalla ja puhumalla. Musiikki, piirtäminen, mindfullness… keinoja on monia.

Sinä olet – Kun se elämän tärkein kumppani on pois ja tunnet olevasi vajavainen, täydennä itseäsi tutustumalla omaan itseesi. Tee asioita mistä pidät, nauti ihan pelkästä olemisesta, hoida itseäsi. Lasten kanssa tämä on haastavaa, mutta pikkuhiljaa sinulle alkaa valkenemaan, kuka olet ja missä on paikkasi tässä aivan uudessa tilanteessa.  Elämä on yhtä muutosta, ja sinä olet se henkilö jonka kanssa vietät lopun elämääsi varmuudella. Siksi on tärkeää, että pidät hyvää huolta itsestäsi. Minä olen joutunut aloittamaan tämän aivan nollasta, elin keskellä vauvakuplaa ja ruuhkavuosia lasten isän lähtiessä, joten aika karu tipahdus se oli yhtäkkiä ollakin vain ja ainoastaan oma itsensä. Mutta se on on ollut mielenkiintoinen prosessi, joka oikeastaan alkoi jo ennen eroa ja varmaan onkin osasyyllinen eroon. Opiskelu, uusista asioista innostuminen, kaikki tämä täydentää entistä minua mukavasti.

Keskity omaan elämääsi - Paras tässä on pistää exän numero kännykästä piiloon. Et seuraa hänen tekemisiään, etkä mieti kenen kanssa milloinkin on. Elä omaa elämääsi, edelleen tee asioita mitä olet halunnut. Täytä suurin osa tyhjästä ajasta jollain, niin et jää pelkästään miettimään asioita.

Vertaistuki - vertaistukea saa verkosta ja liveryhmistä. Paras keskustelukaveri ja näkökulman antaja on itsekin eronnut ihminen. Tämän olen nyt todennut konkreettisesti. Puhu, puhu, puhu… puhu asiat puhki ja loppuun! Tässä täytyy varoa, ettei asioita jää kuitenkaan veivaamaan. Puhumisella täytyy olla päämäärä ja ymmärrys siitä, että milloin joku asia on käsitelty loppuun. Mulla on ollut tässä useita ystäviä, jotka olivat alkuvaiheessa todella isosti mukana auttamassa mua pysymään pinnalla. Myöhemmin mukaan tuli uusi ihminen, joka on auttanut näitä jälkivaiheen ongelmia analysoimaan mun kanssani ja erityisesti lasten isää, hänen isyyttään ja sitä minkälainen ihminen hän on ja miksi meillä asiat meni niin kuin ne menivät.

Aika – se armollinen parantaja. Aika antaa sinulle perspektiiviä. Mieti menneisyydestä isoja murheita ja miltä ne tuntuvat tänä päivänä. Ihan samalla tavalla voit tuudittautua siihen, että tämän päivän tuska on vielä joskus pois.

Usko pois, että jonain päivänä sinä olet päässyt yli ja onnellinen uudessa elämässäsi. Sillä kaikella on tarkoituksensa.

Mitä taakseen jättää...

Minulla oli eilen mielenkiintoinen keskustelu. Itse asiassa jo elokuussa kun lasten isä kertoi tästä selän takana vehkeilystään ja halustaan erota, mieleeni muistui 14 vuoden takainen tilanne. Eli juurikin se kun aloimme seurustelemaan. 

Silloinhan hän ei todellakaan kertonut minulle, että asuu exänsä kanssa yhdessä, ja kun sivukautta kuulin tästä, hän sepitteli "tarinan", miksi on edelleen sormus sormessa vaikka netistä on etsinyt seuraa jo tovin. Tottakai minuun, siihen mennessä jo ihastuneeseen ihmiseen, tämä tarina upposi täysin. Vaikka hän muuttikin suoraan tämän edellisen naisensa luota minun luokseni. Vaikka hänellä oli edelleen kihlasormus vielä sormessa. Vaikka se hänen silloinen exänsä soitteli perään muutaman kuukauden.

Muistelin tätä hänen exänsä nimeä ja nykyinen usean lapsen äiti hänkin löytyi facebookista. Aikamoinen yhteensattuma, että edes muistin koko ihmisen nimen. Ja että hän ylipäätänsä suostui kanssani keskustelemaan niinkin vanhoista ajoista.

Kyllähän se niin oli, että hän ei tiennyt minusta kaikkea enkä minä todellakaan silloin tiennyt exän silloisesta tilanteesta kaikkea. Siksi siitä syntyikin silloin melkoinen hässäkkä, kun mies pyöritti kahta naista ja käytti puhumattomuuttaan silloin jo hyväkseen. Kaikki tunteet, joita minä olen nyt tuntenut exää kohtaan, on joku muu tuntenut minua ennen. Kaikki ajatukset exän käytöksestä ja piirteistä olivat yhteisiä. Huh huh, suoraan sanottuna.

Lopputulemana hän kyllä sanoi suoraan, että oli onnekas päästessään miehestä eroon ja että minäkin olen aivan samalla tavalla ja samoista syistä onnekas kunhan tästä pahimmasta pääsen yli.

Voi veikkoset, kuinka suuri huojennus siitä minulle tuli. Että on joku kokenut oikeasti saman ihmisen kanssa tämän saman asian ja vieläpä ihan samoista syistä. Ei sitä voi sanoin oikein kuvata, miltä se tuntui.

Että minä en ollutkaan se ainoa viallinen ja vaikea tyyppi, vaan toisella on ihan oikeasti tosi isoja ongelmia, jotka on niin syvällä ettei hän halua edes kohdata niitä.

Siksi mä kirjoitin tohon edelliseen postaukseen, että olen kiitollinen siitä että mies on uuden heilansa riesana. Meidän tie ei olisi voinut koskaan jatkua, muuten kuin että hän olisi oikeasti hakenut apua (tunne) elämänhallintaansa.

Hän vaan teki itse sen päätöksen lähteä, tilanteessa jossa niitä asioita olisi ollut viimein pakko kohdata, kun mm. lapsen kurituksesta tehtiin lastensuojeluilmoituksia. Hän kieltäytyi kohtaamasta ja kehittymästä ihmisenä ja päätti ottaa itselleen uuden palvelijan, reilusti itseään vanhemman naisen jota varmasti imartelee nuori ja halukas pienten lasten isä.


Onhan siinä kitkeryyttä ja katkeruutta, että miksi minä en kelvannut ja mitä olisin voinut tehdä enemmän. Mutta totuus on, että enempää en olisi voinut tehdä, jokainen on vastuussa omasta itsestään. Paitsi mä tietysti itsestäni ja lapsista.

Kiitollinen

On niin monenlaisia tunnetiloja, mitkä viime aikoina ovat myllertäneet minn mielessäni.

Mutta hyvinä voimaantumisen hetkinä mieleeni tulee myös paljon asioita, joista olen kiitollinen elämässäni! Olkoon tämä vaikka meemi, kaikki lukijat voitte kopioida sen!

1. Olen kiitollinen lapsistani, jotka antavat minulle syyn elää ja pitää itsestäni huolta. Ja tottakai lasten isästä olen kiitollinen, että saimme nämä lapset yhdessä.
2. Olen kiitollinen psykoterapeutistani ja terapiasta, jonka kävin kymmenen vuotta sitten. Se on auttanut minua jäsentämään paljon asioita tämän kriisin keskellä.
3. Olen kiitollinen ystävistä, jotka ovat jokainen vuorollaan kannatelleet minua tässä kriisissä ja myös sitä ennen. Lasken mukaan myös erään nettiystävän!
4. Olen kiitollinen työstäni. Ennen työpaikka ahdisti minua, mutta nyt menen töihin iloisena. Työkaverit ovat mukavia ja tsemppaavia sekä pomo ihana ymmärtäväinen.
5. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä Suomeen. Sivistysvaltioon, jossa lapseni saavat koulun ja hoidon käytännössä ilmaiseksi ja itsekin voin opiskella edelleen aikuisiällä ja kehittää itseäni.
6. Olen kiitollinen kaikille niille viranomaisille, jotka ovat olleet tässä episodissa mukana ja auttaneet minua sekä lapsia selviämään tästä yli. Ja yrittäneet saada järkeä lasten isän päähän.
7. Olen jopa ihan vähän kiitollinen jo miehen uudelle heilalle siitä, että otti miehen riesakseen ja toisaalta siitä että on ottanut mun lapseni hyvin vastaan.
8. Olen kiitollinen anopille ja appiukolle ja miehen sisarukselle, ovat niin paljon auttaneet mua tämän kriisin keskellä.

Kohdat 9 ja 10 jäivät keksimättä, mutta kommenttiboksiin voi jättää ehdotuksia, mistä vielä kannattaisi olla kiitollinen ja ymmärtää miksi jotkut asiat ovat paremmin kuin ennen.

Romahduksia

Just kun olet mielestäsi päässyt kuiville ja fiilikset on ihan kohtalaiset.

Tulee lauantai.

Olet läsnä lapsille aamusta asti. ehtiin porukalla aamiaiseksi amerikkalaisia pannukakkuja (keskimmäinen teki taikinan ja vanhin paistoi), sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja torille kävelemään, kahvilaan,  ja hakemaan kurpitsat. Kotona teit ruoan, levitit pyykit, sen jälkeen ohjasit ja autoit lapsia tekemään hienot Halloween-kurpitsat ja vielä kaivoit kynttilät ja veitte kurpitsat ulos.

Menet laittamaan saunaan tulen jonka jälkeen keskimmäinen tulee sanomaan, että sä et äiti ole tänään yhtään ollut meidän lasten kanssa. Jokaisessa välissä lapset riitelevät ja riehuvat. Kun itseltä menee hermot ja volyymi nousee, esikoinen huutaa tosi rumasti takaisin. Hyvä, ettei haistattele.

Lähetät kuvia kurpitsoista esikoisen puhelimeen ja kun kurkkaat kännykästä, huomaat että isänsä on lähettänyt pojalle viestejä: on ostamassa uutta autoa ja siitä kuvia, kuva pojalle ostetusta lahjasta ja viimeisenä kuva sieltä uuden naisen kotoa jossa juhlat menossa. Muistiin palautui, että mies taisi tosiaan lapsille luvata juhlat aikaisemmin keskustelematta minun kanssa, joten eiköhän tästä vielä saada joku "äitiontyperäkuneipäästänytmeitä"- juttu.

Sen jälkeen ei tee muuta kun istua alas itkemään. Katkeria kyyneleitä. Isän pitäisi olla täällä meidän kanssa tekemässä näitä juttuja eikä siellä vieraan lumpun ja hänen lapsen kekkereissä. Siellä kuuluisi olla hänen isänsä eikä meidän isä. Meidän isä, huolimatta siitä ettei se koskaan ole ottanut tämmöisiin askarteluihin osaa, pitäis olla täällä iloitsemassa omien lapsiensa tuotoksista. Ja kertomassa minulle, kuinka hienosti olen jaksanut koko päivän. Sitä en tule kuulemaan koskaan hänen suustaan, kuten en koskaan ennenkään ole kuullut.

Voihan itku.

Vaikea suhde. Vaikea ero. Nyt ne katsoo muumeja kun mä pakenin itkemään toiseen huoneeseen. Taas pitäisi sanoittaa lapsille, miksi äidille tuli itku. Ja jaksaa, jaksaa sitä elämää minkälaiseksi se muuttui miehen katalien temppujen jälkeen muuttui.  Onneksi näitä hetkiä on vain silloin tällöin. Ja harvenemaan päin. Mutta monta asiaa yhtä aikaa, niin kyllähän sitä romahtaa.

Up and down

in tse

Muistaako  kukaan muistaa semmosta kuoroa kun Semmarit? Eli Seminaarinmäen mieslaulajat? Kyseessä Jyväskyläläinen mieskuoro, joka laulaa vähän kaikkea laidasta laitaan.

Semmarit on tulossa marraskuussa tänne Turkuun ja työkaverit ovat menossa niitä katsomaan, siitä mieleeni pompsahtikin yks heidän biisinsä "Hississä". Siinä lauletaan "on kaksi suuntaa hississä, up an down".

Olen itse ollut isosti semmarifani ja vielä opiskeluaikanakin kävin Tavastialla heitä katsomassa. Ja ihan villissä nuoruudessa yhden tyypin kanssa hengailtiin myös Jyväskylän paikallisessa opiskelijaravintolassa kauan kauan sitten.

Mutta siis toi hissibiisi jäi soimaan päässä, ja mietinkin, että aikamoista hissiä on vedetty tässä viimeiset kuukaudet. Henkisesti on menty tietysti pettämiseen liittyvien tunteiden kanssa ylös ja alas, mutta myös miehen säätämiset ja salailut/valehtelut lapsiin liittyen ovat olleet raskaita. Että aina kun menee vaikkapa viikko hyvin, on ihan saletisti varma, että jotain sekoilua on pian luvassa.

Kuten nyt vaikkapa tänään, mies halusi ottaa nuorimmaisen uimaan töiden jälkeen (loistava idea!) ja näin sovittiin sekä, että tuo lapsen ennen kahdeksaa kotiin niin saan sen hyvissä ajoin iltapuuhiin ja nukkumaan. Lapsi tuli 20.40 nälkäisenä kotiin. Isä oli luvannut viedä taaperon Heselle, mutta heseruoka (sitä isä on syöttänyt nyt eron jälkeen niille jatkuvasti) ei maistunut joten lapsi oli nälkäinen.

Isommat olivat nukkumassa ja tämä kaksivuotias sai kamalat kilarit kun olis pitänyt mennä hammaspesulle. Mikä vähän jätettiin kertomatta oli se, että oltiinkin kimppakyydillä uuden heilan kanssa ja heilan työ loppui vasta kahdeksalta eli ei ollut oikeasti aikomustakaan tulla siihen aikaan mitä oltiin sovittu. Ja autokin piti jättää vähän syrjemmälle kun nainen oli kyydissä etten mä vahingossakaan menis juttusille.  Todella ihmeellistä säätämistä. En ole siis naista tavannut, lapset ovat siellä viettäneet öitäkin. Kukaan muukaan sukulaisista ei ole naista tavannut, että aika ihmeellinen kuviohan tämä kyllä on.

Sitten yhtäkkiä kännykkään saattaa tippua huolestuneita viestejä, että pärjäänkö. Onhan ovet lukossa kun lähistöllä käynyt murtovarkaita. Tai kuten tänään kun oli lapsilla useampi meno päällekkäin ja vaati vähän delegoimista ja muuta, että sain kaiken organisoitua. Tulee kyselyitä, että pärjäänkö ja tarviinko apua. Vastasin, että kaikki on hoidossa ja että miksi nyt kyselee kun ei ole aikaisemman 8 vuodenkaan aikana apua tarjonnut. Hyvä kysymys onkin, että miksi? Minä kyllä pyydän apua jos tarvitsen, tosin tuskin häneltä.

Mutta joo, ei ollut tämän postauksen pointti jaaritella meidän viimeaikaisista tapahtumista. Vaan puhua parisuhdedynamiikasta, itsetunnosta ja pettämisestä alkaneesta erosta selviämisestä.

Olen nimittäin hyvin paljon käyttänyt aikaa (omaa ja ystävien) sen pohtimiseen, miksi näin pääsi käymään. Tavatessamme miehen kanssa vajaat 14 vuotta sitten olimme molemmat jo kokeneet parisuhde-elämää ja minulla oli ainakin tietyt ajatukset siitä, millaisen kumppanin haluan. Olin itse valmistumaisillani yliopistosta, mutta kun exäni käveli mun elämään, hormonit rupes hyrräämään ja ajatukset miehen koulutuksesta ja sivistystasosta jäivät sivuun. Nykyään kuolemankielissä oleva äitini oli vielä silloin fiksu ja näki heti, että mieheni on aika yksinkertainen tapaus. Mutta tietenkään sitä en itse halunut uskoa ja ihastuneena sitä näkee toisessa vain niitä hyviä puolia, samoin kun haluaa näyttää itsestä vain niitä hyviä puolia. Sama tilannehan miehellä on nytkin päällä ja toinen nainen siellä onkin kuningattarena.

Ja aika pitkään sillä tunteella mentiinkin. Jossain vaiheessa rupesin huomaamaan, että eihän meillä ole yhteistä keskusteltavaa. Tämä varmaan jo esikoisen jälkeen. Oli vaikea niellä, että oman kumppanin kanssa ei voinut puhua uutisista, ei maailman tapahtumista, ei politiikasta, ei mistään paitsi työkuulumisista, arjen asioista ja remppahommista (niitä rakennusjuttuja meillä riitti). jossain vaiheessa päätin, että hyväksyn asian, että nyt se vaan on näin ja löysin sitten niitä maailmanparannuskeskustelukumppaneita muualta ympäriltäni. Kotona pyöritettiin lähinnä arkea ja juteltiin arjen asioista.

Esikoisen vauva-ajan mentyä ohitse ja ensimmäisen uhman alettua meillä alkoi kasvatukseen liittyvät ongelmat. Minä yritin keskustella ja asettaa rajoja, lasten isä ei kyennyt minkäänlaiseen dialogiin eikä myöskään rajojen asettamiseen. Se oli vaikea paikka ja hain meille jopa ulkopuolista apua. Lopulta tilanne sitten kääntyi siihen, että minulle jäi se ikävän vanhemman rooli, joka joutui myös sitä aikuista miestä komentamaan ja vahtimaan ja mies joko totteli minua, jos huvitti, tai teki mitä lystäsi. Nyt ihan vasta viimeisen vuoden aikana tilanne alkoi tässä asiassa pikkuhiljaa paranemaan, mutta senkin takaa paljastui sitten lopulta toinen nainen. Ja jos joku kysyy miksi lapsia on yhden sijaan kolme, niin ihan sen takia että sitä toivoi koko ajan että mies kehittyy  kasvaa. Ja aina välillä semmoisia väliaikaisia onnistumisen kokemuksia tulikin.

Mutta pikkuhiljaa alkoi myös minun mitätöinti. Muistan hyvin case nuudelit jo vuosien takaa, olisko ollut ennen lapsia. Exällä oli tapana syödä töissä omat eväät ja kerran ehdotin, että ota nuudeleita, ne on hyviä, ei koskaan ennen niitä ollut syönyt. Mun ehdottamana kieltäytyi täysin, mutta pari viikkoa myöhemmin miespuolinen työkaveri ehdotti samaa ja herra veti varmaan kuukauden nuudeleita putkeen töissä sen jälkeen. Sillon se harmitti ja vähän huvitti.

Mutta se oli vasta alkua. Mitä enemmän yritin olla parempi ja aktiivisempi ja hakea tietoa, sitä vähemmän mua kuunneltiin ja jos joskus kuunneltiin niin annettiin selkeästi ymmärtää ettei mun mielipiteellä ole väliä. Ainakaan jos puhuttiin miesten asioista kuten autoista tai vaikkapa talonrakentamisesta.

Tottahan toki sitten yritin taas entistä sitkeämmin, kunnes lopulta salasuhde kruunasi kaiken. Se oli viimeinen tikki osoittaa minulle paikkani. Minulla ei ole merkitystä eikä mielipidettäni tarvitse kuunnella. Olen jopa niin merkityksetön hänelle, että mies halusi heti ensimmäisenä päivänä erouutisen kerrottuaan jakaa minulle kaiken uudesta naisesta johon oli totaalisen ihastunut. Selvisi myös, että toinen nainen on häntä reilusti vanhempi ja "kokeneempi" joka teki hänestä erityisen merkityksellisen ja tärkeän. Minä elämää myös aika paljon kokeneena ja pitkän terapian läpikäyneenä en ollutkaan mielipiteineni enää mitään. Ei hyvä.

Mutta millaista on nyt jatkaa elämää itsetunnon polkemisen jälkeen. On onni, että kävin pitkän terapian kolmekymppisenä ja osaan hakea apua juuri nyt kun sitä tarvitsen.  Joku toinen olis vetänyt ranteet jo auki. Mutta silti se on vaikeaa. Tiedän, että se oman itsen merkitys ja hyvä itsetunto täytyy löytyä itsensä sisältä.

Opiskelin viime talven avoimessa ja sain todellakin paljon kursseja suoritettua, aion myös jatkaa opintoja. Kotona tilanne on rauhoittunut paljon miehen lähdettyä, mulla on paljon parempi ja luottamuksellisempi suhde lapsiin. Ensimmäistä kertaa meistä kaikista tuntuu, että tämä on meidän koti. Lapset jopa auttaa siivoamisessa ja sisustamisessa. Esikoinen on jopa sanonut, että parempi näin. Olen täysin samaa mieltä. Ruokalaskut on pienentyneet kun ne järjettömät määrät leipää, leivänpäällisiä, sokerijogurtteja ja eineksiä on jääneet pois. Kukaan ei ole polkemassa mun itsetuntoa vaan saan tehdä ja kiinnostua ihan mistä haluan. Taloudessamme ei ole miestä, joka pakenee kännykkänsä kanssa lähettelemään sydänviestejä (juu esikoiseni kertoi juuri, että on nähnyt niitä isän viestejä) vessaan.  Eli on paljon palikoita, joiden avulla aloitan rakentamaan elämääni uudelleen. Eli kyllä se siitä. Ja pikkuhiljaa ne up and downit on pienentyneet.

Olen rajannut aika paljon isän merkitystä meidän perheessä. Aluksi hän tuli ja meni miten lystäsi, sitten lapset reagoi jatkuvaan epätietoisuuteen ja rupesin asettamaan rajoja. Lastenvalvojalla lopulta solmitaan sopimus mustaa valkoisella, jota on sitten oikeasti noudatettava. Kun ne rajaukset on kunnossa, mahdollisuudet sooloillakin pienenee. Ja nyt näen ehkä selkeämmin, että exä todellakin sopii viikonloppuisäksi paljon paremmin kuin arkea pyörittäväksi isäksi. Ja minä taas pärjään arjessa äitinä paremmin, kuin koskaan ennen.

Ja on sitten oikeasti ollut paljon onnistumisia. Sain oikeusavustajan ajamaan omaisuusasioita, se oli todella iso onnistuminen. Lastenvalvojalla tädit asettuivat mun (hyvin perustellun) mielipiteen kannalle. Eilen vaihdoin ekaa kertaa koskaan renkaat itse autoon. Eli onnistumisia on sekä isoissa, että pienissä asioissa.

Monet tutkimukset myös kertovat karun totuuden, että nainen selviää erosta paremmin käsittelemällä asiat puks pois pakettiin ja jatkamalla elämää. Mies pakenee asioita, kuten nyt meilläkin, ja siirtää niiden käsittelyä jonnekin hamaan tulevaisuuteen toistaen sitten samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Eli todennäköisyydetkin kertovat, että minä tästä pelistä lopulta lähden voittajana ja itse asiassa jo nyt välillä tuntuu siltä.

Eli meitä on 1+3. Meillä on hyvä näin. Me rakastetaan toisiamme ja me pärjätään. Näytetään tunteita ja puhutaan tunteista.  <3

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen

Monet sanovat, että ensimmäinen vuosi eron jälkeen on se vaikein. Ensimmäinen joulu, pääsiäinen, äitienpäivä, juhannus. Kun joka kohdassa mieleen palaa ne menneet pyhät perheen kesken. Myönnän miettiväni paljon myös sitä, millaiseksi lasten elämä tulevaisuudessa muokkaantuu. 

Minulla itselläni ei ole käytännössä ollenkaan sukulaisia ja tiedän, että jos joudun viettämään näitä pyhiä erossa lapsistani, vietän ne yksin. Ainakin siihen saakka kunnes joskus uusi kumppani astuu kuvioihin. Minulla ei ole sitä oman perheen tuomaa turvaa, että voisin mennä vaikkapa vanhemmilleni. Onneksi lasten isän vanhemmat ovat olleet minua kohtaan todella mukavia ja sanoneet, että tulen aina kuulumaan heidän perheeseen. Se on tärkeä asia minulle kuulla, kun lasten isä käytännössä haluaisi vain unohtaa minun olemassaolon.

Joskus minäkin löydän rinnalleni taas kumppanin, toivottavasti hänen kanssaan kuljemme sitten elämän loppuun yhdessä. Uuden suhteen aloittaminen aivan alusta on kuitenkin pitkä ja työläs prosessi ja näiden kokemusten jälkeen en ihan ketä tahansa huoli.

Sitä ennen on kuitenkin selvittävä nykyisestä tilanteesta. Surra surut ja ikävät pois, saatava normaali rytmi lasten kanssa pyörimään ja löydettävä jonkunlainen yhteinen sävel lasten isän kanssa.

Viikolla meillä oli ensimmäinen lastenvalvojakäynti. Ehdotuksemme olivat aika kaukana toisistaan, mutta paikalla oli lastensuojelusta henkilöitä joiden ”tuella” jaksoin viedä omaa agendaani läpi. Nämä eivät ole helppoja asioita, varsinkin kun niihin liittyy negatiivisia sävyjä (lapseen kohdistunut väkivalta, pettäminen, valehtelu ja asioiden salaaminen) jotka pitää aina muistaa huomioida. Että ei tässä ihan lähdetä normaalista erotilanteesta, vaan aika monenlaista ehti tapahtua jo aikaisemmin. 

Käyntejä tulee lisää, sillä eteneminen on hidasta. Onneksi näen, että meillä on siinä ihan selkeästi asiansaosaavia viranomaisia jotka saavat vietyä asiaa eteenpäin, vaikka me vanhemmat saatamme jäädä välillä riitelemään jostain.

Itse odotan vain sitä, että tämä kaikki on ohi. Tapaamissopimukset paperilla, koti mun nimissä, mulla uusi oma auto alla ja oma elämä, lasten isällä ei avaimia tänne eikä hänen tavaroitaan lojumassa. Että riidat ja väännöt on kaikki takanapäin. Ja että pystyn luottamaan, että lapset isällään ollessa ovat turvassa ja että heistä huolehditaan.

Sen jälkeen vietämme sitä joulua. Missä ja kenen kanssa, se on täysin auki. Täällä meidän omassa kodissa vai mummolassa. Vai lapset heittopussina sekä isän, että äidin kotona.

Eroperheessä kaikki on aivan erilaista. Kaikki täytyy miettiä uudelleen. Mikään ei koskaan enää tule olemaan samoin kuin ennen. Kenelläkään meistä. 

Äiti ja (keskimmäinen) tytär

Minulla tosiaan, kuten siellä esittelytekstissä taisin mainita, on yksi leikki-ikäinen tyttö. Tai kohtahan hän on jo koululainen koska nyt käy jo eskaria…

Tyttö on aina ollut kovin isän tyttö. Osittain esikoisen vaikeuksien vuoksi isä on lähentynyt tyttäreensä enemmän, mutta nyt neidilläkin alkaa olemaan jo eskariuhman piirteitä. Ja arvatkaa vaan kenellepä niitä tunteita näytetään muulle, kun äidille? Isälle edelleen ollaan pikku mirri. Paitsi nyt kun neiti alkaa tajuamaan tilanteen oikeasti, sen että uusi nainen onkin hänen kilpailijansa. Mirrin kynnet saattaa aika pian alkaa kasvamaan.

Joka tapauksessa…

Kuka tunnistaa tilanteen, jossa äiti pyytää tytärtään nätisti 10 kertaa pukemaan vaatteet päälle. Kymmenen kerran jälkeen äiti pyytää vähemmän nätisti ja tytär purskahtaa itkuun. ÄITI MIKS SÄ AINA HUUDAT MULLE???

Isoveljeltä hienosti lainattuja manööverejä, kuten tavaroiden paiskomista kiukuspäissään, kokeillaan tämänkin tunteenilmauksen kanssa. Ja juuri kun olet saanut ruoan lautaselle ja perunat pilkottua, neiti toteaa näreissään että "miks sä äiti et koskaan anna mun pilkkoa perunoita". Onneks mä oon huumorintajuinen ja laskettuani kymmeneen syön itse ne pilkotut. 

Entä kun laitat nätisti ne vaatteet illalla valmiiksi jo siihen keittiön tuolille, jotta yh-aamu etenisi edes vähän helpommin. No ei se etene. Koska ne vaatteet on väärät. Tai ne oli jo eilen päällä. Siis miksi mun pitää aina laittaa nämä vaatteet??

Onneksi, ONNEKSI, onneksi  äidin syli on pitkän tauon jälkeen taas ruvennut kelpaamaan paremman puutteessa niin päästään yhdessä näistä mielenilmauksista yli. Halipusu ja pikkasen vielä minimökötystä niin voidaan jatkaa.

Siinä sitten keskellä ruuhkavuosia ihmettelet kun kaksvee ripustautuu jalkaan ja kasivee valittaa että on tylsää (toisinsanoen haluaa pelata kännykällä/tabletilla). Mutta mä silti NIIN rakastan noita lapsia. On ihan mielettömän ihanaa kun tytär alkaa kasvaa ja kehittyä ja hänen luonteensa alkaa vihdoin näkymään sieltä lapsenkiltteyden takaa. Ja kaikki uudet tavat ja manööverit.

Sunnuntaina illalla lasten tultua isältään neiti linnoittautui pikkuvessaan. Ovi lukkoon vaan ja siinä isoveljen kanssa ihmeteltiin, että millä ihmeen ruuvarilla me se ovi saataisiin auki. Onneksi se aukesi ihan puhumalla. Vieno punoitus poskissa ja huulipunani tuoksu hulmahti nenääni. Mä vaan pesin naamaa. Ja tuoksu oli kuulemma isän tyttöystävän laittamaa hoitoainetta suihkun jälkeen. Niinpä niin…



Mutta on hän niin rakas, keskimmäinen. Pitkään murehdin että jääkö hän keskimmäisen rooliin esikoisen ja juniorin viedessä meitä vanhempia täysillä. Mutta ei hän jää.
 
Hän on mun (meinasin kirjoittaa että meidän) sporttisneiti, jonka kunto ei lopu koskaan. Harrastaa kaikenlaista liikuntaa ja pärjää kaikessa hyvin. 

Yhdessä futisturnauksessa ihmettelin, kun muut tytöt yksi toisensa jälkeen tipahti ja mun neitiä ei kutsuttu vaihtoon. Valmentaja sanoi, että kun hän jaksaa juosta niin ei voi kutsua vaihtoon. Ei ole äitiinsä kyllä tullut, mutta ihanaa ja innostavaa on ollut seurata tätä pientä kaikessa.




Tyttären syntyessä hänellä oli musta tukka. Hänen nimensä tuli yhden tunturin mukaan. Tiesin jo silloin, että hän on meillä se joka valloittaa ne tunturit ja vuoret. Kilpisjärven tytär.