Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 

Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

Arjen haasteet - kun perheessä on autismin kirjolainen

Ajattelin vähän avata sitä, millaista arki meidän perheessä on. Millaisia haasteita nepsy tuo arkeen niin näin vanhemman, kuin myös sisaruksien näkökulmasta. Huomioi, että minä olen vasta-alkaja tällä tiellä ja nämä ajatukset perustuvat ainoastaan omiin kokemuksiini.

Kuormitus

Yksi iso tekijä perheessämme on erityisen esikoiseni kuormituksen huono kestävyys. Oli kyseessä sitten liian kovat äänet, hälinä, liikkumisesta tai muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä syntyvä stressi tai mikä tahansa muu, joka häneltä vaatii normaalia enemmän ponnistuksia, niin kuormitusta täytyy seurata koko ajan. Kun kylässä on ystäviä, aikuisia tai lapsia, minun täytyy huomata ja reagoida hyvissä ajoin, ennenkuin häneltä menee ns. kuppi nurin. Kuppi nurin voi tarkoittaa joko todella hävytöntä käytöstä äitiä kohtaan (huutamista, kiroilua, lyömistä) tai vaikkapa riidan syntymistä kaverin kanssa. Erityisen sosiaalisten taitojen viive aiheuttaa myös sitä, että kaveritkaan eivät välttämättä ymmärrä mitä tapahtui ja miksi lapsi reagoi kuten reagoi. Tämä vaatii aikuiselta suurta valppautta ja seurantaa koko ajan.

Kuormitukseen liittyy myös oleellisesti meteli ja hälinä. Olemme keskustelleen esikoisen kanssa useita kertoja eri toimintatavoista (kuulosuojaimet, omaan huoneeseen meneminen), mutta pääpaino on siinä että hän oppisi itse tunnistamaan fiilikset, ennenkuin menee yli. Siinä tilanteessa kun ei enää toimi mitkään ehdotukset vaan tilanne päätyy usein kiinnipitoon. Kiinnipito on siis sitä, että rajoitan lapsen liikkumista pitämällä hänestä kiinni ja estämällä rikkomasta omaisuutta tai satuttamasta itseään tai muita. Itse saan siitä usein naarmuja, puremajälkiä yms. Kiinnipito voi kestää puolesta tunnista vaikka kolmeen tuntiin ja onhan se selvä, että tällöin pienet sisarukset ovat aivan omillaan.

On selvää, että muillakin lapsilla on oikeus elää  normaalia elämää täällä meidän kotona emmekä voi muuttaa yhden lapsen tarpeiden vuoksi kotiamme villasukkatehtaaksi. Se johtaa taas usein konflikteihin sisarusten kanssa kun pelkästään heidän läsnäolo ärsyttää erityistä ja sisarukset eivät ymmärrä myöskään erityisen omia piirteitä. Tässä on iso haaste enkä aina oikein tiedä, milloin riidat liittyvät normaaleihin sisarussuhteisiin ja milloin yhden lapsen henkilökohtaisiin haasteisiin.

Rutiinit ja ennakoitavuus

Kuormituksen lisäksi tärkeä asia erityisen kanssa on ennakoitavuus ja rutiinit. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka teimme perheelle päivälukujärjestyksen ja kalenteriin kirjoitamme kaikki tulevat tapahtumat edeltä käsin. Lapset on olleet nyt kesällä pitkiä pätkiä pois kotoa, mutta kun oltiin kotona niin huomasin kyllä nopeasti, että päivälukkari auttoi monien aikaisemmin vaikeiden asioiden kanssa. Ennakoitavuuteen liittyy myös tosiaan tulevien tapahtumien kertaaminen. Valitettavasti ne häviävät usein muistista jo yön tai koulupäivän aikana ja jos näin pääsee käymään, kyseessä on useimmiten valtava agressiivinen suuttuminen kun tilanne tulee erityiselle ns. "uutena" eteen.

Rutiinien kanssa eläminen on kuin narulla kävelemistä. Esikoinen taistelee kaikkein eniten rutiineja vastaan, koska ne sisältävät hänen inhokkejaan (hygienia, syöminen, läksyt) eli niitä asioita joiden tekemistä hän välttelee viimeiseen asti. Meidän hieno arjen fläppitaulu on tullut esikoisen toimesta pyyhittyä suutuspäissään jo useita kertoja. Sitkeästi kirjoitan aikataulun siihen aina uudestaan. Ja muistutan katsomaan siitä.

Poikkeukset rutiineista aiheuttaa vastaavasti haasteita. Joskus vaan nukutaan pidempään ja aamiainen vaihtuu brunssiksi. Niistä poikkeuksista päättäminen kuitenkin pitäisi olla aina aikuisen vastuulla. Lapset helposti kyllä hoksaavat, että tässähän olisi hyvä hetki vähän saada vielä lisää joustoa. Ja perustelut poikkeuksiin pitää olla aina olemassa- mielellään todella hyvät perustelut.

Usein rutiinit myöskään eivät voi toistua päivittäin samanlaisina. Kun koulut ja harrastukset alkavat, on selvää, että illat menevät eri tavoin. Ruoka on pöydässä välillä myöhemmin ja välillä aikaisemmin Ja kun pyörittää yksinään kolmen lapsen perheen arkea, niin lapsille joutuu väkisin antamaan normaalia enemmän vastuuta joissain tilanteissa.

Meillä myöskin lasten isä ei ole suostunut sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin, vaan arkisin tapaamiset menevät vaihtelevasti, mikä tuo jatkuvaa epävarmuutta tietysti meidän aikatauluihin.

Rutiinit on siitä hyvät, että ne auttavat myös näitä meidän muita lapsia hahmottamaan viikkojen ja päivien kulkua. Eli niistä nyt kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.

Toiminnan ohjaus

En itsekään ihan ole kartalla siitä, mitä tuo hieno termi tarkoittaa, mutta mun näkemys on se, että lapsen kuuluu pystyä toimimaan oman ikätasonsa mukaisesti. Koululaisen pitää osata voidella voileipä itselleen jos tulee nälkä, läksyt pitää saada tehtyä kun on sovittu aikataulusta.

Mun työpäivät on pitkiä ja useimmiten haen nuorimmaisen päiväkodista juuri ennen sulkemisaikaa, eli kello viittä. Kun tulen kotiin viideltä, mulla saattaa olla kotona odottamassa 6 tuntia syömättä ollut lapsi joka on vaikkapa pelannut koko sen 6 tuntia. Läksyt on tekemättä, ehkä kauheaan nälkään on tullut vedettyä pari kiloa appelsiineja. Puhelimella en saa lasta kiinni koska joko akku on pelaamisesta loppu tai puhelin on jäänyt koulupäivän jälkeen äänettömälle. Minulla ei siis ole mitään tietoa, missä lapsi on ja mitä hän tekee. Ja yleensä ei tee mitään.

Samaan aikaan mulla on 3 ja 6- vuotiaat pikkusisarukset, voitelevat omat leipänsä ja hakevat jääkaapista nakkeja tai jogurttia jos on kova nälkä. Tätä tulkitsen niin, että erityislapseni vaatii minulta myös tässä tilanteessa isoa panostusta ja ohjaamista sekä opettamista, että hän oikeasti pärjäisi pidempiä aikoja yksin. Varsinkin kun se nälän tunne provosoi ja edeltää usein raivoa.

Toiminnan ohjaamista on myös esimerkiksi lapsen hygieniasta huolehtiminen. Suihkuun ei mennä muuta kuin pakolla, samat vaatteet mielellään kuukauden putkeen päällä.  Siinä saa ja joutuu aikuinen olemaan koko ajan ohjamassa ja vaatimassa perusasioiden toteutumista. Kun ne tehtävät saa päivärutiineihin, se saattaa helpottaa, mutta siltikään se ei ole helppoa (mahdollisten aistiyliherkkyyksien vuoksi)

Kodin omaisuus

Mun on ollut pakko hyväksyä se, että täällä kotona ei ole mitään omaisuutta, jota ei voisi joku raivostuneena rikkoa. Eräs ystävä sanoi onneksi, että tavara on vain tavaraa, mutta kun television joutuu vaihtamaan uuteen, niin kyllähän se kirpaisee. Ovet ja seinät on täynnä reikiä, tavaroita paiskotaan ja huonekaluja potkitaan. Itsestä se on pääasiassa kiinni, että kuinka pitkälle annan lapsen raivota ennenkuin rajaan hänet kiinnipidon avulla. Toisaalta kun kotona on myös kolmevuotias, niin joutuu miettimään myös sitä, että miltä se raivo hänestä tuntuu. Ja miltä se mahdollisesti monta tuntia kestävä kiinnipito tuntuu.

Omaisuuden hajottamiseen liittyy myös voimakkaasti se, että erityisen omiin tavaroihin ei saa kukaan kajota. Hänellä on valtava tarve kerätä kaikkea mahdollista paperilappusista lähtien, säilöä ne ja kukaan ei saa siivota eikä koskea niihin. Joskus ne tilanteet kuitenkin tulevat kun se 200 paperilennokkia on pakko heittää pois. Joskus raivokohtaustilanteissa myös hajoaa hänenkin tavaroitaan (hän siis itse ei niitä hajota kylläkään) ja se suru ja itku on sydäntäsärkevää.

Omaisuutta voidaan rikkoa toki myös muuallakin kuin kotona. Päiväkodin pihassa voidaan potkia äidin autoa suutuspäissään, pihalla heitellä tavaroita ympäriinsä ja potkia ikkunoita. Kyllähän siinä on monenlaisia variaatioita.  Ja tottakai pikkusisarukset ottavat isoveljestä mallia, suutuspäissään heittelevät hekin tavaroita.

Tunteet ja kommunikointi

Autismin kirjo voi ymmärtääkseni näkyä hyvin monenlaisilla eri tavoilla. Meillä yksi merkittävä asia on lapsen tunteiden hahmottamisen vaikeudet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän kyllä tuntee tunteita (raivoa nyt eniten), mutta ei hahmota omia eikä muiden tunteita, ei pysty reagoimaan muiden tunteisiin (esimerkiksi kokemaan empatiaa) eikä myöskään puhumaan mistään tunneasioista kenenkään kanssa. Nämä piirteet ovat selkeästi periytyneitä lapselle, koska tunnistan samat ongelmat avioliittoni ajoilta. En osannut niitä silloin ratkaista ja nytkin on todella isoja vaikeuksia.

Tunteista puhuessa hän menee täysin lukkoon ja lähinnä vaihtaa puheenaihetta. Kommunikointi muutenkin on aika yksipuolista ja etenee lapsen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Hän ei juuri lähde mukaan mihinkään keskusteluun jonka aihe ei häntä juurikaan kiinnosta.

Minulle äitinä on todella raskasta olla ulkopuolinen. Tiedän jo nyt, että toinen ajattelee eri tavoin ja hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin omani (erityisherkän aivot). Tämä auttaa jo vähän oman käytöksen hallitsemisessa (en provosoisu vaikkapa siitä, että lapsi nauraa ja on vahingoniloinen kun olen satuttanut itseni), mutta syvällistä ymmärtämistä siitä aivojen toiminnasta minulla ei ole. Kommunikointi on myös hyvin konkreettisen tason asioista, tunteista (miltä sinusta tuntuu nyt, tuntuuko surulliselta) ei pystytä puhumaan mitään. Negatiivisia tunteita lapsi kuvaa sanalla "tylsä" - ihan kaikkia negatiivisia tunteita.

Tunnevaikeuksien vuoksi syntyy vaikeuksia pärjätä sosiaalisissa tilanteissa. Myöskään nuoremmat sisarukset eivät pysty ymmärtämään, että isoveljen vaikea käytös on tahatonta. He kyllä provosoituvat ja sanovat takaisin ja taas kerran olen välissä setvimässä riitoja.

Suoraan sanottuna minulla on ollut viime aikoina tunne, että oma lapseni on muuttunut vieraaksi. Nämä autismin kirjon oireet ovat selkeästi tässä 6-8 vuotiaana alkaneet näkyä selkeämmin ja sitä mukaa lapsi on alkanut tuntumaan vieraammalta. Hän osaa onneksi hakea hellyyttä ja läheisyyttä omalla tavallaan (selän rapsutuksen pyytäminen jne.) että on meillä niitä hyviäkin hetkiä. Mutta esimerkiksi yhteisten riitojen selvittäminen jälkikäteen ei onnistu koska hän kieltäytyy puhumasta, kuten kieltäytyy paljon muustakin puhumisesta. Ei kerro mitään koulupäivästä, isäviikonlopusta jne.

Olen kirjoittanut näitä asioita tähän ylös myös itseäni varten. Että minulla on myöhemmin mistä lukea, että miten olen asioita alkuvaiheessa tulkinnut. Meillähän koko prosessi on aivan alussa ja ilman yhtä hyvää (alalla työskentelevää) ystävää en olisi hahmottanut suurinta osaa näistä asioista.

Mielelläni otan kommentteja vastaan, ja ehkä myös vinkkejä siihen, että miten sitä omaa jaksamista tässä tilanteessa voisi buustata. Usein nimittäin on keskellä tätä hulabaloota semmoinen olo, että en jaksa, en selviä.

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!

Kun tipahtaa ihan pohjalle

Mammasta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Minulla on ollut vaikeuksia aloittaa kirjoittaminen tänne, on ollut yleensäkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Joulun lähestyessä mieli musteni mustenemistaan ja kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Vaikka välillä oli parempia hetkiä, niin tietynlainen yleinen jaksamattomuus ja suru kietoutui ympärilleni. Samaan aikaan piti elää normaalia eroperheen elämää, jakaa lapset "mitään väärää en ole koskaan tehnyt"- miehen kanssa ja samalla auttaa eroon reagoivia lapsia. Tuntui, että maitolasi tyhjeni tyhjenemistään. Ja se lopulta tyhjeni loppuun.K

Millaista on elämä sen jälkeen, kun on erottu? Kun toinen ei ota vastuuta enää mistään, mutta vaatii sen sijaan kaiken.

Kun joutuu edelleen asettamaan rajoja, taistelemaan siitä että sopimuksista pidetään kiinni. Ja samalla yrittää pitää lapsille normaali arkielämä rutiineineen. Ja kuunnella päivittäin tarinoita isän uudesta naisystävästä. Kun sen naisen nimi mainitaan 100 kertaa päivässä. Tai 200 kertaa. Ja joka kerta nieleskelen kiukkuni ja katkerat sanani.

Silti lasten kanssa vielä pärjäsin ja jaksoin, mutta kun mukana tuli edelleenkin uhmaikäinen kapinoiva aikuinen ex-mies, aloin väsyä. Mietin, että milloin tämä loppuu vai loppuuko milloinkaan.

Pikkuhiljaa mielessä alkoi myös pyörimään paniikinomainen ajatus siitä, että pitäiskö vaan lähteä pois. Mikä mua täällä pitäisi, etsisin työpaikan ja lähtisin lasten kanssa muualle. Niin oma äitinikin teki mun ollessa lapsi, nappas mut kainaloon ja muutti vain pois. Auttaisiko tämän talon ja ympäristön jättäminen pois tästä kauheasta ahdistuksesta? Muuttaisi sen verran kauas, ettei lasten isä pyörisi tässä ihan joka päivä kiusaamassa. Saisi oman rauhan ja elämän. Pystyisinkö siihen?

Uuden vuoden otin vastaan lasten kanssa, hyvien ystävien luona kylässä. Olin iloinen, ettei tarvinnut olla yksin kuten edellisenä vuonna. Salaa sydämessäni toivoin kuitenkin, että tulevana vuonna paha saisi palkkansa. Niinhän se taitaa mennä, ettei näin yleensä koskaan käy. Sanotaan että paras kosto on se, että itse selviää ja pääsee eteenpäin. Se on vain niin vaikeaa...

Joulun lähestyessä mielialat aaltoilivat, kovasti. Aluksi tuntui, että aina pahimman notkelman jälkeen oli useita voimaannuttavia ja virkeitä päiviä. Sitten niitä ei enää tullutkaan. Oli vain yhtä pimeyttä ja voimattomuutta.

Esikoisen raivokkaita kiukkukohtauksia en osannut ottaa vastaan, itkin vain omaa voimattomuuttani ja väsymystäni. Ja varasin lopulta ajan lääkärille, sain masennuslääkityksen.

Nyt se on sanottu, ääneen. Olen masentunut. Ihmeellisen kauan mä kuitenkin sitä jaksoin. Piti sinnitellä ja jaksaa olla. Mutta olin kaukaa viisas ja hain apua ajoissa.

Nyt osa eroasioista on viittävaille maalissa ja kohta pääsen taloudellisesti kokonaan omilleni. Kiistelemme edelleen elatusmaksuista ja muusta rahankäytöstä, mutta onneksi suomessa on laki joka määrää sen mikä on oikeus ja kohtuus.

Mulla on silti paljon käytännön asioita joita pitää hoitaa ja sopia. Mm. talon remontti täytyy viedä loppuun, vaihtaa auto taloudellisempaan jne.

Tuosta muuttamisajatuksesta nousi minulle kuitenkin pieni toivon pilkahdus. Tajusin, että nyt voin tehdä niitä asioita, joita avioliitto tietyllä tavalla minua rajoitti. Jos haluan päättää jotain, minun ei tarvitse enää kysyä toisen ihmisen mielipidettä. Asioiden toteuttaminen on tietysti vaikeampaa, kun pyörittää sitä arkea yksin, mutta toisaalta myös kaikki valinnat ovat täysi minun käsissäni.

Jos haluan jatkaa opiskeluja, voin tehdä niin. Voin hakea töitä vaikka Rovaniemeltä, jos siltä tuntuu. Jos lapseni haluaa aloittaa viulun soittamisen, voin päättää yksin että näin tehdään. Voin panostaa elämässämme niihin asioihin, joita minä pidän tärkeänä.

Pikkuhiljaa alkaa olemaan jo niin pitkä aika siitä, kuin lasten isä asui täällä, että alan unohtaa millaista se oli. Olen jo vaatekaapit tyhjentänyt hänen vaatteistaan ja seuraavaksi käyn muiden kaappien kimppuun. Tyhjennän tavara tavaralta miehen pois elämästäni ja sen jälkeen laitan kodin ja elämän kokonaan oman näköiseksi. Vaihdan automerkkiäkin aivan toiseen, mitä lasten isä on aina suosinut. Laitan lattialle räsymattoja, mitä mies aina inhosi. Seinille oman näköisiä tauluja. Otan lisää tatuointeja!

Tämä on minun elämäni ja teen siitä oman näköiseni. Pikkuhiljaa elämä voittaa, eikö?

Syksy, pimeys, kosteus, väsymys…

Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti, lauloi Matti ja Teppo vuonna 1981. Itse olin tuolloin neljän vanha, ja laulun kuulin vasta paljon myöhemmin. Lauletaanhan siinä myös, että jos sä rakkaani seisot mun vierelläin…. Ei seissyt rakkaat silloin äitini vierellä, eikä seiso rakkaita minunkaan vierellä. Toki nuo lapset vielä muutaman vuoden seisovat, onneksi! Tallailen polkuja heidän kanssaan. Ja pitkospuita.

Viime viikko oli varmaan eroilmoituksen jälkeen pahin viikko. Tein parikin aloitusta, mutta syvältä kumpuava ahdistus jotenkin jätti ne tuonne luonnoksiin. Kirjoitin ulos sitä ahdistusta ja tuskaa ja kun sain sen kirjoitettua, en uskaltanutkaan enää julkaista.

Minulle on esitetty ja olen esittänyt itse itselleni aika isoja kysymyksiä. Miksi ero sattuu näin paljon, kun suhdekaan ei ollut kummoinen. Miksi roikuin suhteessa vuosikausia ja yritin parantaa elämäämme kaikin voimin, enkä uskaltanut vaan lähteä. Vaikka hyvin monet merkit vuosien varrella näyttivät siltä, että me emme sovi yhteen. Arvomme ovat liian erilaiset ja vanhetessamme arvomaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, joka ei häntä miellyttänyt. Miksi pidin ajatusta ydinperheestä tärkeimpänä ylitse kaiken muun? Miksi siedin sitä kaikkea niin pitkään?

Mistä sain voimaa kuvitella, että asiat paranevat. Kunhan lapset kasvavat isommaksi, kunhan palaan töihin, kunhan arki seestyy, kunhan remppaprojekti valmistuu. Ja pyörittelin yksin niitä unelmiani siitä, millainen meidän perhe on kun kaikki projektit on ohi. Kuinka vietämme iloisesti aikaa yhdessä ja nauramme keskenämme onnellisena parina.  Kuinka kauan jaksoin. Ja lopulta sain tietää, että toinen ei haaveillutkaan enää samoista asioista. Hänellä olikin jo uudet haaveet aivan toisen ihmisen kanssa.

Viime viikolla oli paljon koetinkiviä. Kävimme lastenvalvojalla keskustelemassa sopimuksista ja saimme tapaamissopimuksen aikaiseksi. Aikaisempaan ehdotukseen tein yhden muutoksen, joka minua nyt kyllä kaduttaa, mutta katsotaan kuinka tämä lähtee nyt menemään. Elatussopimukseen emme saaneet mitään. Olin itse valmistautunut hyvin, mutta hänellä ei ollut mitään dokumentteja ja meneekin nyt yksinään seuraavan kerran sinne ihmettelemään lastenvalvojan kanssa.

Seuraavana päivänä olin esikoisen kanssa viranomaisten kuultavana lapseen kesällä kohdistuneesta pahoinpitelyepäilystä. Ja samalle päivälle vielä tuli perheneuvolakäynti lasten isän kanssa, joka vei loput voimani. Kun toinen vaan jankuttaa, että minulla ei ole mitään syytä olla järkyttynyt ja vihainen. Olen kuulemma vuosia pohtinut itsekin eroa. No tietysti mustasta saa valkoisen kun tarpeeksi jankuttaa itselleen asiaa ja vielä hakee hyväksyntää kolmannelta osapuolelta. Ei me mihinkään yhteisymmärrykseen päästy, eikä päästä koskaan ellei hän oikeasti kohtaa tekemisiään. Tuskin siihen kykenee. Koskaan.

Perjantaina olin ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja siinä itkeskelin ”kipua” (ei se oikeasti mitään sattunut) joka kumpusi todella syvältä sisältäni. Illalla vielä ystävän luona olin aivan voipunut ja itkuinen. Tuntui, etten jaksa mitään. Että minut oli imetty täysin tyhjiin.

En yhtään ihmettele, kun sanotaan että jättämisen synnyttämät tunteet ovat puolison kuolemaakin pahemmat. Kuolemassa suren menetettyä, mutta hyvät muistot jäävät. Jätettäessä ne muistot painuvat kaiken sen paskan alle mitä pettämiseen/jättämiseen/eroon liittyen tapahtuu. Ihmisestä, ainakaan minun kohdalla, ei jää kovin kaunista muistoa.

Lauantaina nappasin lapset autoon ja lähdettiin patikoimaan tässä automatkan päässä olevalle luonnonsuojelualueelle. Neljä tuntia ja 5,5 km myöhemmin koin vihdoin eheytyneeni. Luonnossa kulkeminen siis kannattaa. Sunnuntaina koko porukka oli edelleen niin voipunut patikkaretkestä, että makasimme käytännössä koko päivän sisällä.

Täytyy sanoa, että ilman lapsia tuskin olisin tässä.  Lasten puolesta sitä nielee vaikka seipään.

Olen päässyt koekaniiniksi eräälle ratkaisuterapeuttiopiskelijalle ja täytyy sanoa, että on alkanut tuntumaan, että se voisi tässä tilanteessa minua auttaa. Jotenkin kaiken menneen pohtiminen, sillekin on aikansa ja olen paljon tarvinnut apua tilanteen ja  lasten isän käyttäytymisen analysoimiseen. Nyt menneelle ei voi mitään ja pitäisi löytää keinoja tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.  Tuntuu kuitenkin, että tarvitsisin apua paljon enemmän mitä julkinen sektori tällä hetkellä voi tarjota. Ja olen väsynyt, hyvin väsynyt.

Romahduksia

Just kun olet mielestäsi päässyt kuiville ja fiilikset on ihan kohtalaiset.

Tulee lauantai.

Olet läsnä lapsille aamusta asti. ehtiin porukalla aamiaiseksi amerikkalaisia pannukakkuja (keskimmäinen teki taikinan ja vanhin paistoi), sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja torille kävelemään, kahvilaan,  ja hakemaan kurpitsat. Kotona teit ruoan, levitit pyykit, sen jälkeen ohjasit ja autoit lapsia tekemään hienot Halloween-kurpitsat ja vielä kaivoit kynttilät ja veitte kurpitsat ulos.

Menet laittamaan saunaan tulen jonka jälkeen keskimmäinen tulee sanomaan, että sä et äiti ole tänään yhtään ollut meidän lasten kanssa. Jokaisessa välissä lapset riitelevät ja riehuvat. Kun itseltä menee hermot ja volyymi nousee, esikoinen huutaa tosi rumasti takaisin. Hyvä, ettei haistattele.

Lähetät kuvia kurpitsoista esikoisen puhelimeen ja kun kurkkaat kännykästä, huomaat että isänsä on lähettänyt pojalle viestejä: on ostamassa uutta autoa ja siitä kuvia, kuva pojalle ostetusta lahjasta ja viimeisenä kuva sieltä uuden naisen kotoa jossa juhlat menossa. Muistiin palautui, että mies taisi tosiaan lapsille luvata juhlat aikaisemmin keskustelematta minun kanssa, joten eiköhän tästä vielä saada joku "äitiontyperäkuneipäästänytmeitä"- juttu.

Sen jälkeen ei tee muuta kun istua alas itkemään. Katkeria kyyneleitä. Isän pitäisi olla täällä meidän kanssa tekemässä näitä juttuja eikä siellä vieraan lumpun ja hänen lapsen kekkereissä. Siellä kuuluisi olla hänen isänsä eikä meidän isä. Meidän isä, huolimatta siitä ettei se koskaan ole ottanut tämmöisiin askarteluihin osaa, pitäis olla täällä iloitsemassa omien lapsiensa tuotoksista. Ja kertomassa minulle, kuinka hienosti olen jaksanut koko päivän. Sitä en tule kuulemaan koskaan hänen suustaan, kuten en koskaan ennenkään ole kuullut.

Voihan itku.

Vaikea suhde. Vaikea ero. Nyt ne katsoo muumeja kun mä pakenin itkemään toiseen huoneeseen. Taas pitäisi sanoittaa lapsille, miksi äidille tuli itku. Ja jaksaa, jaksaa sitä elämää minkälaiseksi se muuttui miehen katalien temppujen jälkeen muuttui.  Onneksi näitä hetkiä on vain silloin tällöin. Ja harvenemaan päin. Mutta monta asiaa yhtä aikaa, niin kyllähän sitä romahtaa.