Marraskuun loppu

Marraskuukin alkaa olemaan takanapäin. Vielä joulukuu ja (pelottava) joulu. Voisikohan tehdä jo päätöksen, että vuodenvaihteesta lopetan märehtimisen ja keskityn tulevaisuuteen?

Olimme tänään lasten kanssa perhepartioryhmämme kanssa retkellä Turussa tutustumassa Turun tuomiokirkkoon, joka onkin hyvin kaunis. Eräs ryhmäläisistä ja myös minun hyvä ystävä, entinen perhekahvilan vetäjäkollegani, on yhdeltä ammatiltaan opas ja tuntee Turun historian todella hyvin. Lapsetkin tykkäsivät. Meillä oli lyhdyt mukana ja oli kiva tallustella pimeässä Turussa. Puhelin jäi kiireessä kotiin joten lyhtykuva otettu..omalla sohvalla.

Muuten lapset ovat olleet väsyneitä ja riitaisia. Takana on isäviikonloppu jonka jälkeen oli vain yksi kotipäivä ja isä halusi lasten arkitapaamiset siihen perään eli tiistaiksi ja keskiviikoksi. Itsekin ikävöin jo lapsiani tässä välissä. 

Vaikkakin lapset vietiin päiväkodista tutun anopin luokse valmiin ruoan ääreen, niin selkeästi olisivat kaivanneet sen viikonlopun jäljiltä rauhoittumista kotona. No nyt se kostautuu. Isäviikonlopun jälkeen myös nukkumaanmeno on ollut vaikeaa eli rytmi mennyt sekaisin. Samoin eräs lapsista valittaa jo nyt tylsyyttä, että isän kanssa ei tehdä mitään paitsi pelata korttia ja katsota leffoja. Ei edes ulkoilla.

Johan minä ehdinkin ihmetellä, että minä ihmeen vuoden-isä-skarppaus tässä oli menossa, mutta taitaa homma palautua samanlaiseen saamattomuuteen mitä se aina ennenkin on ollut. Hieman nopeammin vain kuin aavistin.

Tämä erohomma vaatii kyllä paljon totuttelua. Itse en halua enää ottaa kantaa tai ohjata lasten isän toimintaa omien lastensa kanssa. Olen sitä vuosia joutunut tekemään ja nyt haluan eroon siitä. Sääli kyllä jos lapset siitä kärsivät pidemmän päälle,  mutta täytyy mun sitten omalta osaltaan tsempata senkin edestä. 

Lehmän hermoja kyllä kaivattaisiin tänne. Keskimmäinen tänään oikein kertoi kuinka isän uusi nainen on aina niin kiltti...no minä en kyllä ole aina kovin kiltti. Kyllä tätä laumaa saa ja joutuu komentamaan. Muistutin tytärtä että niin ne päiväkodin täditkin on kilttejä kunnes joutuvat komentamaan. Joku päivä uusi naisystäväkin joutuu komentamaan. 

Mutta voisi sitä kyllä vähän vähemmän itsekin pauhata. Vuoden takaisesta tilanne on kuitenkin merkittävästi rauhoittunut kaikkien kannalta ja se on hyvä se.

Elämä menee eteenpäin

Tunteet vaihtelevat. On jo paljon hyviä hetkiä, sitten taas tipahdan korkealta. Aikaa on kulunut miehen lähdöstä jo sen verran, että alan itsekin pikkuhiljaa unohtaa millaista oli hänen asuessaan kotona. Luulen, että lapsetkaan eivät enää muista niitä aikoja kovin hyvin.

Itse olen ehkä nyt analysoinut asioita sen verran, että miehen aika tiheä näkeminen triggeröi minulla noita huonoja hetkiä. Tapaamissopimus meillä on siis normaali joka toinen viikonloppu, plus arkisin 1-2 iltaa.

Tämä tarkoittaa, että pahimmillaan joudun kohtaamaan miehen ainakin 6 kertaa viikon aikana ja se nyt vaan on liikaa. Onneksi ne ovat vain niitä pahimpia viikkoja. Hänellä on myös tapana tuodessaan lapsia jäädä johonkin eteiseen notkumaan jolloin lapset roikkuvat hänessä yhä uudestaan ja uudestaan. Ja samalla tietysti lasten ikävä kasvaa suuremmaksi. Se ärsyttää kyllä minuakin. Moni, jonka lapsi on päiväkodissa, tietää miten siellä opetetaan jättämään lapsi reippaasti vaikka itsestä tuntuisi miltä.

Lapset myös tuntuvat isällä (daamilla) ollessaan käyttäytyvän nätimmin ja kotiin tullessa se kaikki energia ja jännitys purkautuu. Sunnuntai-illat ovatkin aika vauhdikkaita ja pitää todella tehdä töitä, että heidät saa rauhoittumaan.

Uusi daamikin otti minuun yhteyttä tuossa viime viikolla kysellen jotain lasten joululahjoista jotain. Täytyy sanoa, että tässä tilanteessa yhteydenpito vielä häneenkin on aivan too much! vaikka hän tietysti omalla tavallaan yrittääkin minua huomioida, niin silti, hei haloo!

Mitä näillä ihmisillä on oikein mielessä? Miten kukaan voi tässä tilanteessa kuvitella, että minä, petetty ja jätetty, olisin näiden asioiden kanssa sinut?


Tästä toipumisessa arvioidaan menevän keskimäärin 1-2 vuotta ja parin kuukauden jälkeen pitäisi tämänkin naikkosen kanssa kaveerata. Psykologi sanoi, että mies on todella isosti kuvitellut sietokykyni suuremmaksi mitä se on. Aivan käsittämätöntä. Miten hirveältä se tuntuu, että minut on jätetty ja kaikki tunteeni mitätöity. Siinä saa kyllä tehdä töitä, että saa ponnistettua itsensä takaisin pinnalle.

Viikonloppuna olin muuten ulkona ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Päädyin ystävän kanssa juomaravintolaan, jossa ajauduin juttusille miehen/miesten kanssa. Kyllähän se oudolta tuntui tajuta, että on vapaa tämmöiseen. Minä en tässä vaiheessa esitä yhtään mitään, olen mitä olen, ja silti toinen tuntui olevan kiinnostunut minusta ja jutuistani. Ja kyseessä oli aika koulutettu tyyppi, rima on mulla sattuneesta syystä kyllä nykyään todella korkea.  Ihan imartelevaahan se on, vaikka ei tietenkään johtanut mihinkään. Silti siitä jäi se tunne, että minäkin vielä löydän vertaiseni, se päivä vielä tulee.

Mun on pikkuhiljaa ollut helpompi muistella niitä negatiivisia asioita, mitä lasten isässä oli, kun samalla ne positiiviset hetket alkavat unohtumaan. Olen tajunnut, että unelmani perhe-elämästä eivät olisi koskaan voineet toteutua ja joudun rakentamaan unelmapankkini nyt kokonaan uudelleen. Huomaan ajattelevani, että voin tehdä monia niistä asioista lasten kanssa keskenään. Ja voimaantua siitä, että aikaisemmin kuvittelin tarvitsevani miehen kun nyt taas huomaan pärjääväni ilman. Mutta kyllä tässä on paljon työstämistä.

Hyvin paljon.

Syksy, pimeys, kosteus, väsymys…

Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti, lauloi Matti ja Teppo vuonna 1981. Itse olin tuolloin neljän vanha, ja laulun kuulin vasta paljon myöhemmin. Lauletaanhan siinä myös, että jos sä rakkaani seisot mun vierelläin…. Ei seissyt rakkaat silloin äitini vierellä, eikä seiso rakkaita minunkaan vierellä. Toki nuo lapset vielä muutaman vuoden seisovat, onneksi! Tallailen polkuja heidän kanssaan. Ja pitkospuita.

Viime viikko oli varmaan eroilmoituksen jälkeen pahin viikko. Tein parikin aloitusta, mutta syvältä kumpuava ahdistus jotenkin jätti ne tuonne luonnoksiin. Kirjoitin ulos sitä ahdistusta ja tuskaa ja kun sain sen kirjoitettua, en uskaltanutkaan enää julkaista.

Minulle on esitetty ja olen esittänyt itse itselleni aika isoja kysymyksiä. Miksi ero sattuu näin paljon, kun suhdekaan ei ollut kummoinen. Miksi roikuin suhteessa vuosikausia ja yritin parantaa elämäämme kaikin voimin, enkä uskaltanut vaan lähteä. Vaikka hyvin monet merkit vuosien varrella näyttivät siltä, että me emme sovi yhteen. Arvomme ovat liian erilaiset ja vanhetessamme arvomaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, joka ei häntä miellyttänyt. Miksi pidin ajatusta ydinperheestä tärkeimpänä ylitse kaiken muun? Miksi siedin sitä kaikkea niin pitkään?

Mistä sain voimaa kuvitella, että asiat paranevat. Kunhan lapset kasvavat isommaksi, kunhan palaan töihin, kunhan arki seestyy, kunhan remppaprojekti valmistuu. Ja pyörittelin yksin niitä unelmiani siitä, millainen meidän perhe on kun kaikki projektit on ohi. Kuinka vietämme iloisesti aikaa yhdessä ja nauramme keskenämme onnellisena parina.  Kuinka kauan jaksoin. Ja lopulta sain tietää, että toinen ei haaveillutkaan enää samoista asioista. Hänellä olikin jo uudet haaveet aivan toisen ihmisen kanssa.

Viime viikolla oli paljon koetinkiviä. Kävimme lastenvalvojalla keskustelemassa sopimuksista ja saimme tapaamissopimuksen aikaiseksi. Aikaisempaan ehdotukseen tein yhden muutoksen, joka minua nyt kyllä kaduttaa, mutta katsotaan kuinka tämä lähtee nyt menemään. Elatussopimukseen emme saaneet mitään. Olin itse valmistautunut hyvin, mutta hänellä ei ollut mitään dokumentteja ja meneekin nyt yksinään seuraavan kerran sinne ihmettelemään lastenvalvojan kanssa.

Seuraavana päivänä olin esikoisen kanssa viranomaisten kuultavana lapseen kesällä kohdistuneesta pahoinpitelyepäilystä. Ja samalle päivälle vielä tuli perheneuvolakäynti lasten isän kanssa, joka vei loput voimani. Kun toinen vaan jankuttaa, että minulla ei ole mitään syytä olla järkyttynyt ja vihainen. Olen kuulemma vuosia pohtinut itsekin eroa. No tietysti mustasta saa valkoisen kun tarpeeksi jankuttaa itselleen asiaa ja vielä hakee hyväksyntää kolmannelta osapuolelta. Ei me mihinkään yhteisymmärrykseen päästy, eikä päästä koskaan ellei hän oikeasti kohtaa tekemisiään. Tuskin siihen kykenee. Koskaan.

Perjantaina olin ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja siinä itkeskelin ”kipua” (ei se oikeasti mitään sattunut) joka kumpusi todella syvältä sisältäni. Illalla vielä ystävän luona olin aivan voipunut ja itkuinen. Tuntui, etten jaksa mitään. Että minut oli imetty täysin tyhjiin.

En yhtään ihmettele, kun sanotaan että jättämisen synnyttämät tunteet ovat puolison kuolemaakin pahemmat. Kuolemassa suren menetettyä, mutta hyvät muistot jäävät. Jätettäessä ne muistot painuvat kaiken sen paskan alle mitä pettämiseen/jättämiseen/eroon liittyen tapahtuu. Ihmisestä, ainakaan minun kohdalla, ei jää kovin kaunista muistoa.

Lauantaina nappasin lapset autoon ja lähdettiin patikoimaan tässä automatkan päässä olevalle luonnonsuojelualueelle. Neljä tuntia ja 5,5 km myöhemmin koin vihdoin eheytyneeni. Luonnossa kulkeminen siis kannattaa. Sunnuntaina koko porukka oli edelleen niin voipunut patikkaretkestä, että makasimme käytännössä koko päivän sisällä.

Täytyy sanoa, että ilman lapsia tuskin olisin tässä.  Lasten puolesta sitä nielee vaikka seipään.

Olen päässyt koekaniiniksi eräälle ratkaisuterapeuttiopiskelijalle ja täytyy sanoa, että on alkanut tuntumaan, että se voisi tässä tilanteessa minua auttaa. Jotenkin kaiken menneen pohtiminen, sillekin on aikansa ja olen paljon tarvinnut apua tilanteen ja  lasten isän käyttäytymisen analysoimiseen. Nyt menneelle ei voi mitään ja pitäisi löytää keinoja tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.  Tuntuu kuitenkin, että tarvitsisin apua paljon enemmän mitä julkinen sektori tällä hetkellä voi tarjota. Ja olen väsynyt, hyvin väsynyt.

Meidän arkea

Meillä eletään meidän omaa arkea aina silloin, kun lasten isä on pois kuvioista. Käytännössä tämä tarkoittaa tällä hetkellä kolmea iltaa viikossa ja joka toista viikonloppua. En jaksa enää enempää kommentoida noita isäiltojen sekoiluja, mutta meidän oma arki rullaa menemään aika samalla tavalla mitä se oli ennen eroa.

Poika harrastaa partiota ja koripalloa, tytär jumppaa/tanssia ja jalkapalloa, joten koulun jälkeiset illat rytmittyvät sen mukaan, onko harrastuksia vai ei.

Vuosi sitten, kun poika pääsi paikallisen meripartiomme sudareihin, myös me aloitettiin tyttöjen kanssa samassa lippukunnassa juuri alkaneessa perhepartiossa.

Itse olin jo muutaman vuoden haaveillut partiosta ja mikä sen parempi kuin lähteä lasten kanssa siihen toimintaan. Lasten isällä ei ole koskaan ollut mitään intressejä osallistua lasten juttuihin, joten häntä ei myöskään tietenkään tämä perhepartio ole kiinnostanut.


Perhepartiossa tehdään retkiä, askarrellaan, leikitään ja kokkaillaan yhdessä.

Nämä kuvat on meidän ensimmäiseltä leiriltä viime syksynä jolloin olimme siellä vain päivän!

Kesäleirille uskaltauduimme sitten jo ihan ottamaan teltan mukaan. Tokmannin teltalla ja makuupusseilla viihdyttiin sitten tyttöjen kanssa yksi yö tuolla Maskussa. Hurjan hauskaa se oli vaikka kaikki oltiin kotiin palatessa likaisia ja väsyneitä!








Eilen tehtiin karjalanpiirakoita yhdessä. Kuvassa meidän taitelijat touhuamassa. Yleensä aina on mukavaa ja miks ei olisi mukavaa kun on samanikäisiä kavereita kenen kanssa touhuta?

Ja se on myös sitä mukavaa aikuinen-lapsi yhdessätekemistä, mikä minusta kuuluu vanhemmuuteen. Toki Sinin ollessa vielä näin pieni useimmiten menee vähän säätämiseksi meilläkin!

Partiossa tehdään yhdessä myös muiden samanikäisten kanssa ja samanikäiset sieltä sitten pikkuhiljaa tosiaan siirtyvät sudareihin ja silloin onkin mukava kun on valmiiksi kavereita. Lähtijöiden tilalle tulee sitten uusia.

Itse olen ollut partiossa joskus lapsena, mutta homma jäi aivan kesken. Silti vuosikymmeniksi jäi ajatus sen aloittamisesta uudelleen muhimaan tuonne päänuppiin ja tässä me nyt sitten ollaan, koko perhe partiolaisia!


Partioaate on hyvä ja jokapäiväiseen elämään sovellettavissa.  Ympäristö ja luontokasvatus, sekä hyvät tavat omaksutaan partiossa ihan pienestä saakka. Joten miksipäs ei? Tässä ne karjalanpiirakat!

So peaceful

Niinpä. Otsikon mukaan. Tosin lauantaina näin lasten isän kolme kertaa ja siinä oli kolme kertaa liikaa sitä salailevaa teflonpintaista äijää.  Mutta muuten tuntuu, että mun sisällä on seesteinen ja rauhallinen olo.

Lasten riitely on vähentynyt todella dramaattisesti sen jälkeen kun mies lähti kotoa. Lapset auttavat mua kotitöissä halujensa ja taitojensa mukaan.

Katseltiin eilen illalla porukalla Possea ja naurettiin vatsamme kipeiksi. Ja sit katsottiin myös Avaraa luontoa ja ihasteltiin Uuden Seelannin hylkeenpoikasia. Me ei olla koskaan aikaisemmin katsottu telkkaria koko perheellä, enkä edes tiedä miksi.

Siis mitä?? Tämmöstäkö se perhe-elämä vois olla?

Kotona asuessaan lasten isä sulkeutui joko nikkaroimaan/säätämään tai räpläsi puhelintaan aamusta iltaan. Lapset varmaan kaipasivat isänsä huomiota riehumalla. Ja ne meidän erimielisyydet siitä, mihin niitä rajoja lasten kasvatuksessa (lasten isä: mitä ihmeen rajoja?) piti asettaa, aiheutti varmasti lapsille tosi paljon epävarmuutta kun äiti sanoi yhtä ja isä toista. Nyt on vain yksi aikuinen ja kun hän sanoo jotain, sen mukaan mennään.

Ei oo todellista, miten hyvä henki meillä on kotona. Tottakai mä itse vielä itkeskelen silloin tällöin ja otan yhteen lasten kanssa, mutta niitä ensinnäkin tapahtuu harvoin ja yhteenotot ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa viime keväänä. Varmaan lapset aistii minunkin paremman olon?

Ja tottakai lapset kiukuttelee vähän väliä mulle erosta, mutta koska tiedän että se suuttumus on oikeasti osoitettu isälle ja kuitenkin minuun he luottavat niin paljon, että uskaltavat tunteensa näyttää, niin yritän olla sen kaiken arvoinen ja luotettava aikuinen heille.

Ja miten helppo minun on olla!  En hae enää hyväksyntää mihinkään. Vuosikaudet kipuilin omien haaveiden kanssa, oli se sitten elämäntaparemontti tai opiskelut, niin tukea kumpaankaan ei herunut. Päinvastoin elämäntaparemonttia torpedoitiin kantamalla kotiin herkkuja vuosikaudet, ja toisaalta opiskeluihin en saanut koskaan sitä kaipaamaani lapsivapaata aikaa iltaisin. Ei sitä aikaa nytkään ole, mutta eipähän tarvitse vaivata päätä silläkään että odottaisi ja toivoisi toisen tekevän jotain asian eteen. Kaikki on mun päätettävissäni, ihan itsenäisesti saan tehdä päätökset omien ja lasten puolesta. Ihan huikeaa!

En sais sanoa tätä, mutta sanon silti, oon onnekas loppujen lopuksi että hän lähti toisen naisen riesaksi! Olin niin paljon yrittänyt saada asioita meidän perheessä toimimaan, että hukkasin jo itseni. Nyt pikkuhiljaa alan palautumaan siksi ihmiseksi mikä olen pohjimmiltani.

Onhan tässä pitkä tie edessä. Mutta kuten sanonta kuuluu, äidin voidessa hyvin voi koko perhe hyvin. Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Itsetunto, sen menettäminen ja takaisin saaminen

Allekirjoittaneella on kokemusta kahden suhteen verran pettämisestä ja koska jälkimmäisessä suhteessa pettäminen tapahtui valmiiksi vaikeassa tilanteessa, niin itsetunto ei ole kyllä ollut viime kuukausina kovin korkealla.

Olen lukenut paljon pettämisestä ja siitä johtuneesta erosta. Että mitkä ovat ne askeleet, miten siitä selviää.

Pettämisessähän on kaikkein eniten kyse hylkäämisen tunteesta, sekä luottamuksen menettämisestä. Usein pitkäaikainen kumppani on se kaikista luotetuin ihminen. Minun tapauksessani sukulaisia on vähän ja ystävät ovat kaikki huomattavasti tuoreempia tapauksia kuin lasten isä. Jolloin lasten isä oli ehdottomasti minun luotettavin ystäväni siinä kumppanuuden rinnalla. Voin rehellisesti sanoa, että hän oli elämäni tärkein ihminen lasten ja itseni rinnalla.

Mitä sitten tapahtuu, kun se tärkein ihminen yhtäkkiä osoittautuukin aivan joksikin muuksi? Meidän tapauksessa prosessi alkoi jo reilu vuosi sitten, mutta koska sitä yrittää tukeutua siihen omaan kuvaan toisesta, niin kaikkia niitä epämiellyttäviä uusia piirteitä yrittää vaan kestää. Ja jotenkin uskotella itselleen, että ”tämä on vain väliaikaista” tai ”hänellä on oma kriisi meneillään”. Ja yrittää ikään kaikin tavoin auttaa toisen huonoa oloa. Meillä lasten isä valitti koko ajan oman ajan puutteesta joten annoin hänelle omaa aikaa, eli tein kaikki jutut lasten kanssa yksin ihan uupumukseen asti.

Mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun itse uupuu siihen tilanteeseen ja on pakko puhua asiasta. Meillä se hetki oli puoli vuotta tapahtumien alkamisen jälkeen. Minä olin miettinyt eroa uupumuksen vuoksi, mies oli miettinyt eroa epämääräisen ahdistuksen (kipinän puute, arjen kuormittavuus jne.) vuoksi. Se on se hetki kun ensimmäistä kertaa törmää siihen, että se luottamasi ihminen ei olekaan toiminut aivan luotettavasti. Tässä vaiheessa meillä oli vain kyse kommunikoinnin puutteesta, siitä puoli vuotta eteenpäin oli kyse jo paljon isommista asioista.

Epäusko on tietysti se ihan ensimmäinen tunne, kun toinen kertoo että on etsinyt netistä seuraa, löytänyt naisen ja päättänyt jatkaa elämäänsä tämän kanssa. Defenssit iskee samantien päälle, en anna periksi ja taistelen tästä miehestä. Sitten pikkuhiljaa alkaa tajuntaan virrata se kauhea totuus, että näin on päässyt tapahtumaan. Vuoronperään mielessä pyörii itsesyytökset, toisen syytökset, pelko tulevaisuudesta, epäusko menneisyydestä ja ennenkaikkea se kitkerä katkeruus, että näinkö tämän nyt piti päättyä. Miten koskaan tästä voi päästä yli?

Voi päästä, olen itse jo hyvän matkaa pääsemässä yli. 

Minun tapauksessani hankalaa on ollut se, että mies edelleen jatkaa salailun ja piilottelun tietä, ei suostu keskustelemaan asioista eikä avaamaan yhtään tulevaisuutta.

Mutta miten?

Netistä löytyy paljon erilaisia oppaita, kirjallisuutta löytyy myös kirjastoista. Ensiksi tietysti täytyy haluta päästä yli ja kaivaa jostain se into etsiä apua etenemiseen.

Tunteet – selviytymisen kannalta on tärkeintä, että kaikki tunteesi pääsevät ulos ja pystyt antamaan niille tilaa. Myös ne negatiiviset tunteet, jotka usein pelottavat ja ovat kipeitä. Tunteita voi ilmaista monella tavalla. Itse ilmaisen pääasiassa kirjoittamalla ja puhumalla. Musiikki, piirtäminen, mindfullness… keinoja on monia.

Sinä olet – Kun se elämän tärkein kumppani on pois ja tunnet olevasi vajavainen, täydennä itseäsi tutustumalla omaan itseesi. Tee asioita mistä pidät, nauti ihan pelkästä olemisesta, hoida itseäsi. Lasten kanssa tämä on haastavaa, mutta pikkuhiljaa sinulle alkaa valkenemaan, kuka olet ja missä on paikkasi tässä aivan uudessa tilanteessa.  Elämä on yhtä muutosta, ja sinä olet se henkilö jonka kanssa vietät lopun elämääsi varmuudella. Siksi on tärkeää, että pidät hyvää huolta itsestäsi. Minä olen joutunut aloittamaan tämän aivan nollasta, elin keskellä vauvakuplaa ja ruuhkavuosia lasten isän lähtiessä, joten aika karu tipahdus se oli yhtäkkiä ollakin vain ja ainoastaan oma itsensä. Mutta se on on ollut mielenkiintoinen prosessi, joka oikeastaan alkoi jo ennen eroa ja varmaan onkin osasyyllinen eroon. Opiskelu, uusista asioista innostuminen, kaikki tämä täydentää entistä minua mukavasti.

Keskity omaan elämääsi - Paras tässä on pistää exän numero kännykästä piiloon. Et seuraa hänen tekemisiään, etkä mieti kenen kanssa milloinkin on. Elä omaa elämääsi, edelleen tee asioita mitä olet halunnut. Täytä suurin osa tyhjästä ajasta jollain, niin et jää pelkästään miettimään asioita.

Vertaistuki - vertaistukea saa verkosta ja liveryhmistä. Paras keskustelukaveri ja näkökulman antaja on itsekin eronnut ihminen. Tämän olen nyt todennut konkreettisesti. Puhu, puhu, puhu… puhu asiat puhki ja loppuun! Tässä täytyy varoa, ettei asioita jää kuitenkaan veivaamaan. Puhumisella täytyy olla päämäärä ja ymmärrys siitä, että milloin joku asia on käsitelty loppuun. Mulla on ollut tässä useita ystäviä, jotka olivat alkuvaiheessa todella isosti mukana auttamassa mua pysymään pinnalla. Myöhemmin mukaan tuli uusi ihminen, joka on auttanut näitä jälkivaiheen ongelmia analysoimaan mun kanssani ja erityisesti lasten isää, hänen isyyttään ja sitä minkälainen ihminen hän on ja miksi meillä asiat meni niin kuin ne menivät.

Aika – se armollinen parantaja. Aika antaa sinulle perspektiiviä. Mieti menneisyydestä isoja murheita ja miltä ne tuntuvat tänä päivänä. Ihan samalla tavalla voit tuudittautua siihen, että tämän päivän tuska on vielä joskus pois.

Usko pois, että jonain päivänä sinä olet päässyt yli ja onnellinen uudessa elämässäsi. Sillä kaikella on tarkoituksensa.