Vuosi(kymmen) vaihtui

Vuosi 2019

Mistä tänä vuonna tekemästäsi asiasta olet erityisen ylpeä
Olen päässyt autistin mielenmaailmaan sisään. Se on ehdottomasti suurin saavutukseni. Aikaisemmin käyty terapiani ja siinä tekemäni tunnetyö on ollut tässä prosessissa isona hyötynä. Ja kun lapseni ymmärsi minun ymmärtävän häntä, meille syntyi aivan uudenlainen yhteys. Muistan edelleen sen hetken, kun tajusin yhteyden syntyneen ja minulle tuli itku siitä kuinka onnellinen olinkaan.

Kuka oli inspiroivin ihminen, jonka tapasit tänä vuonna?
Vaikea sanoa.. vuosi oli hyvin pitkälle sisäänpäinkääntyneisyyden vuosi eli en tavannut paljoakaan uusia ihmisiä. Mutta jos joku mieleenjäänyt tuttavuus pitäisi sanoa, niin se on tyttären entinen futisvalmentaja. Hän toi meidän elämään paljon iloa ja väriä. Ja nyt kun mietin, yksi henkilö joka sai minut ajattelemaan autismia paljon positiivisemmassa valossa oli tietenkin Greta Thundenberg. Hänen vuotensa 2019 jotenkin avasi minulle sitä, miten autismin kirjolainen pystyy olemaan meitä neurotyypillisempiä huomattavasti pitkäjänteisempi ja voimakastahtoisempi niissä asioissa, mitä kokee tärkeinä.


Mikä lukemasi kirja, runo tai lehtiartikkeli sai sinut ajattelemaan uudella tavalla?
Nyt mennään vaikealle alueelle. Luin koko vuonna vain yhden kirjan ja siitä ei sen enempää...
Facebook osaa jotenkin profiloida minut hyvin ja eteeni napsahteli tuon tuosta lehtiartikkeleita siitä miten nainen voimaantuu ja itsenäistyy nelikymppisenä. Ehkä tämä viimeisin menaisten juttu naisesta, joka alkoi kaivata yksinoloa ja löysi erämaasta paikan rauhoittua ja kerätä voimia, osui ja upposi isosti. Olen eron jälkeen tehnyt itsenäistymisprosessia hitaasti, mutta varmasti ja tietyllä tavalla tuntuu että nälkä ei siinä lopu ollenkaan. Ja tottahan erityislapsen äitinä sitä kaipaa myös itse erityisen paljon omaa rauhaa silloin kun on sitä "lapsivapaata".


Mitkä musiikkikappaleet olivat merkittäviä sinulle tänä vuonna? 
Vaikea kysymys. Vuodet menevät sekaisin keskenään. Oliko se tänä vuonna kun Anna Puun laulu "ota minut sellaisena kuin oon" osui ja upposi. Loppuvuodesta soi Irinan "mä haluun olla yksin". Niissä ehkä oli se isoin merkitys.  Mutta loppupeleissä kuuntelen musiikkia hyvin vähän, aina kun suinkin saan  vapaata niin pyrin hiljaisuuteen.

 Mille asioille nauroit tänä vuonna niin paljon, ettet saanut henkeä?
Vaikea sanoa tähänkään mitään. Miesystävän kanssa meillä on kyllä hyvin samanlainen huumorintaju ja saatetaan saada melkoisia hekotuskohtauksia ihan muuten vain. Tyttären peleissä olen myös iloinnut ja nauranut hyvinkin paljon. Paljon onnistumisia, hassuja tempauksia ja muuta iloisia juttuja. Töissä myös joku murjaisee kahvipöydässä silloin tällöin hyvän vitsin. Ehkä voi tähän sanoa, että ilman hyvää itseironian osaamistä ei tässä elämässä pitkälle pötkisi.

 
Mitkä olivat vuoden suosikkielokuvasi? 
En muista että olisin käynyt leffassa. Enkä kyllä taida muistaa edes yhtään elokuvaa jonka olisin katsonut kokonaan. 
  
Mitä pelkäsit vuoden alussa, mitä et enää tänä päivänä pelkää?
Mitähän minä pelkäsin. No tietysti nepsytaipaleemme oli hyvin alussa ja vuosi sitten esikoiseni ei suostunut palaamaan joululomalta kouluun. Aika oli hyvin haastavaa muutenkin. Taisin minä pelätä silloin, että en tule pärjäämään ja että jotain kauheaa tapahtuu. Ja olihan vuosi monelta osalta hyvin mahdotonkin, vastoinkäymisiä tuli kuukausittain. Nyt kun oikein mietin, onhan tuo sama pelko edelleen hyvin läsnä meidän arjessa, mutta kai sen tiedostaminen on jo pieni osa sen selättämistä.

 
Millä keinoin pidit huolta itsestäsi tänä vuonna?
Mulla on hyvin rajallisesti omaa aikaa. Lasten arkitapaamiset isällään menee niin, etteivät ole yhtäaikaa siellä, joten käytännössä olen vapaa vain joka toinen viikonloppu. Loppuvuodesta 6 viikon sairausloma oli varmaan sitä huolenpitoa suurimmissa määrin. Muuten olen pyrkinyt olemaan paljon luonnossa ja meren äärellä ja miesystäväni kanssa. Ja painonpudotus on ollut fyysistä huolenpitoa tietysti, että kaiken kaikkiaan jaksaisin paremmin.

Mitä asioita toivot vieväsi mukanasi myös uuteen vuoteen?  
No ensimmäisenä toivon, että viime vuonna hyvin alkanut laihdutus ja sitä kautta iso elämäntaparemontti jatkuisi. Edes hiljalleen tai pyrähdyksittäin. Elämä ei ole helppoa, mutta hyväkuntoisena ja hoikempana jaksan huomattavasti enemmän. Eikä tähän tarvita mitään lisäsairauksia enempää. Toivon myös, että minun ei tarvitsisi enää murehtia lasten asioista isällään. Huolta on ollut ja kaikenlaisia tapahtumia lähes joka kuukausi, olen selkeästi ja painokkaasti tuonut sitä esiin että lastensuojelun tehtävä on saada asiat toisessa päässä kuntoon. Toivon ja aion viedä tämän prosessin tämmöisenään vuoteen 2020.  Hyvin alkanut talomme remontin loppuunsaattaminen myös vuonna 2020, olisi jo vihdoin sen aika <3

Mitkä viisi asiaa teit tänä vuonna, joita et olisi ikinä uskonut tekeväsi?
Korjasin autoa lähes 4000 eurolla (ihan hirveää). Rakennutin (ja osallistuin siinä itsekin tekemiseen) kuistin. Sain talon valmiiksi lvi-tarkastusta varten (kaikenlaista korjaajaa ja tutkijaa kävi täällä). Otin vastuun seuramme tyttöjalkapallosta kokonaisuudessaan. Olin pitkällä sairauslomalla (romahdus tuli nopeasti ja yllättäen).

Mitkä olivat vuotesi suosikkiasiat?  
Eräretki ystävän kanssa. Telttailut miesystävän kanssa. Tyttären onnistumiset ja edistymiset jalkapallossa. Laihtuminen. Nepsylapsen asioiden eteneminen.


Mitkä olivat tärkeimmät tänä vuonna oppimasi asiat?
Opin, että kaikki asiat eivät ole käsissäni. Oli tosi vaikea myöntää itselle, että mulla ei ole enää mitään valtaa exän tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Sain kirjaimellisesti niin järkyttävää paskaa niskaani elokuussa, että vähänkin huonommassa kunnossa olisin hajonnut aivan kokonaan (toki kestin sen lasten vuoksi ja hajosin sitten vasta pari kuukautta myöhemmin).

Opin, että en oikein itse tunnista omia voimavarojani. Marraskuinen romahdus tuli mulle tavallaan vähän niinkuin kulman takaa, tosi nopeasti aivot siirtyivät totaaliseen hätätilaan ja mun toimintakyky heikkeni. Siinä on iso työ jatkossa opetella tunnistamaan omia voimavaroja. Tämä Suunnon kello on auttanut todella paljon ja tuonut muutenkin lisää tietoa mun voinnistani. Jopa pieni nepsyni kysyi, että voisiko hän saada tämmöisen kellon joka auttaisi häntä tunnistamaan omaa jaksamistaan <3

Opin, että minulla on isoja vaikeuksia asettaa rajoja. Rajojani on rikottu lähes koko elämäni ja vaikka usein reagoin siihen, on mun silti vaikea puolustaa ja määritellä niitä.

Opin, että minä pystyn kun haluan! Tämä exältä kesken jäänyt remontti oli iso harmaa mörkö mulle mutta kun vihdoin sain keskeneräiset asiat alulle, ne todellakin lähtivät etenemään. Siinä ehkä tuntui jopa siltä, ettei ole asioita mihin en pystyisi. Netti on täynnä apua ja tietoa asioista aina renkaiden vaihtamisesta roskakatoksen rakennusohjeisiin. 


Mikä on lempivalokuvasi tältä vuodelta?
Tämä on ihan järjettömän vaikea valinta koska olen ottanut hirveästi hienoja kuvia tänä vuonna. Kuvia tilanteista joissa olen merellä rauhallisena ja tyynenä, kuvia rakkaimpieni kanssa, kuvia jalkapallosta. Tuolla ig:ssähän ne kaikkein parhaimmat tietysti ovat.

Ehkä tämä kuva Liesjärven kansallispuistosta, kun telttailimme ystävän kanssa ensimmäistä kertaa... tämähän oli aika iso käännekohta, olin ihan viimeisilläni ennen romahdusta tässä ja silti nautin reissusta. Naisten kesken, omalla autolla. Muistan miettineeni siellä, että tässä sitä on, koko "omaisuus" mukana ja voi mennä minne haluaa. Nauttia vaan olemisesta luonnossa.

 

Mitkä viisi asiaa haluaisit sanoa läheisillesi?

Haluaisin näin vuoden lopussa sanoa, että pitäkää läheisistänne huolta. Minä olin vuonna 2019 useita kertoja aivan totaalisessa romahduspisteessä ja jälkeenpäin tajusin, että pelkästään se että joku olisi kysynyt "miten voit", olisi auttanut jaksamaan taas seuraavan viikon. Onneksi oli miesystävä ja yksi tärkeä ihminen joka on kannatellut mua pitkin matkaa, silloin olen myös parhaani mukana yrittänyt olla vastavuoroisesti tukemassa tarvittaessa. Minä syön melkein maksimaalista masennuslääkitystä, että jaksan päivän kerrallaan ja tiedän että lapsieni kanssa olen varmasti monelle hankala taakka edes kutsua kylään. Kaikilla ei ole sukulaisverkostoja ja monet meistä eronneista on todellakin hyvin yksinäisiä. Itse tein päätöksen lopettaa facebook-tykkäämisen, sen sijaan kommentoin aina kun jonkun kuulumiset koskettavat minua. Pieni päätös sekin on, mutta askel lähemmäs toisesta välittämistä. Niistä., ketkä ovat minun lähelläni olleet ja auttaneet jaksamaan, olen ihan hirveän kiitollinen ja toivon tietenkin, että minustakin on iloa ja tukea nyt ja tulevaisuudessa.

Missä paikoissa koit suurinta elämäniloa tänä vuonna? Luonnossa, merellä, jalkapallokentän laidalla. Toistanko itseäni?:)

Missä paikassa koit olevasi eniten oma itsesi? Raskaan liiton ja eron jälkeen aloin palautumaan aika nopeasti omaksi itsekseni. Tai löytämään ne asiat mitä minä olen ja olin ennen kuin tapasin exäni. Ei ne ollut paikkoja, ne oli hetkiä. Saaressa. Kuistin lautoja maalatessa. Peiliin katsoessa.


Mitkä olivat lempiruokiasi tänä vuonna?
Mun tuli käytyä ulkona syömässä miesihmisen kanssa useamman kerran. Sitä ei ollut tapahtunut varmaan kymmeneen vuoteen. Joten kaikki mitä siellä ulkona syötiinkään!

Miten selviydyit stressaavista ajoista?
Hammasta purren. Lääkityksellä ja hoitosuhteella. Ystävällä. Unelmilla ja haaveilla. Töissäkäymällä.

Mitkä kehut vaikuttivat sinuun tänä vuonna eniten?
Ihan kaikki kehut. Itsetuntoni ei ole ollut kovin hyvä viime aikoina.

Ketkä ihmiset elämässäsi saavat sinusta parhaat pirteet esiin? Veikkaan, että työkaverit!


Mitkä tänä vuonna ostamasi vaatteet tuntuivat eniten sinulta? Pahin mustavalkoinen trikootunikakausi ehkä on vihdoin menossa ohi ja aloin pukeutumaan laihdutmisen myötä ns. normaaleihin vaatteisiin taas. Mutta silti ME&I kukkamekko jonka ostin käytettynä oli päälläni hyvin paljon kesällä. Semmoinen söpö vähän seitkytluvuntyylinen kukkakuosi. Mun värit <3


Mitä et malta odottaa jättää taaksesi vuoteen 2019?  
Kirjoitin jo ylempänä, että jätin lapsen isän asioista huolehtimisen. Paljon muita asioita kannan mukanani, koska vuosi oli aika opettavainen.

 Mitkä olivat parhaat vuonna 2019 saamasi neuvot?  Ym. kohtaan liittyen sain useita neuvoja, hyviä. Sain myös neuvoja rauhoittua, hengittää, rajata, pitää huolta itsestäni.


Mitkä asiat jätit tekemättä, koska sinulla ei ollut aikaa?
Itsestäni huolta pitämisen. Monin eri tavoin.

Mihin asioihin haluaisit panostaa tulevana vuonna enemmän? Haluan laihtua lisää, liikkua luonnossa, haluan kehittynä nepsyn äitinä, haluan olla lapsille luotettava ja rakas äiti. Haluan myös konkreettisesti olla enemmän lapsille läsnä ja vähemmän omien surujen ja ahdistuksen täyttämä. Haluan kuitenkin ennenkaikkea pystyä hahmottamaan kokonaisuuksia paremmin. Töissä se sujuu mutta privaattielämässä tuntuu että olen aina asioiden ja ongelmien sisällä. En tajua että asiat etenevät ja muuttuvat, jopa paranevat kun olen sitkeä. Haluan myös panostaa positiiviseen olemiseen ja toisten muistamiseen.


Mitkä piirteesi pääsivät tänä vuonna todella esiin? Mitä toivot sinulle tapahtuvan vuonna 2020.
Eiköhän se leijonaemo noussut taas astetta isommin esiin. Ihan hivenen verran myös sain musikaalisuuttani kaivettua taas ja eräilytaitojani. Näiden taitojen kehittymistä toivon. Toivon myös, että saisin elämäni järjestettyä niin, että minulla olisi aikaa myös itselleni, henkiselle ja fyysiselle hyvänäpitämiselle. Parisuhteelle. Positiivisuudelle.

Painonpudotustalkoot jatkuvat

Huhtikuussa aloittamani painonpudotus kesti reilu kaksi kuukautta ja sain 10 kiloa painosta pois. Kesällä plussaa/turvotusta tuli kilon verran ja tarkoitus olikin jatkaa lomien jälkeen.

Ja se aika on tietenkin nyt.

Minullahan on nyt tämä hieman eksoottisempi vlcd (nutrilett)-dieetti joita mm. sairaalassa käytetään ollut keinona ja sillä aion jatkaakin.

Miksi edelleen juuri nämä pussikeitot? Noh, tilanne on kotona se, että lasten aistiherkkyyksien vuoksi lähes jokainen syö nykyään eri ruokaa ja olen todennut sen hässäkän keskellä, että en kertakaikkiaan enää jaksa enkä kykene valmistamaan itselleni vielä jotain erityisiä sapuskoja siihen päälle.  Kesän aikana keskimmäisen lapsen aistiherkkyydet ovat pahentuneet entisestään ja keskityn nyt ensisijaisesti siihen, että lapset saavat sopivaa ravintoa riittävästi.

Itselleni varmistan tällä kohtuullisen helpolla keinolla, ettei mitään suurempia puutostiloja tule. Sivulauseessa voi sanoa, että mä en edelleenkään vaan mitenkään jaksaisi laihduttaa muulla tavalla. Laskemalla kaloreita, tarkkailemalla omia syömisiäni, miettimällä tai suunnittelemalla päivän ruokia etukäteen ja kaiken lisäksi tekemällä aterioita valmiiksi esimerkiksi töihin.

Mitä ihmettä sitten kun paino on tiputettu, ettei taas palata jojoilemaan? Se on hyvä kysymys, sillä mun on pakko ruveta tuohon yllämainittuun kuitenkin jossain vaiheessa.  Mun suurin ongelma on se, että mä syön liian vähän ja liian epäsäännöllisesti. Kilot on tullut lohtukarkkien myötä ja se lohtusyöminen täytyisi opetella korvaamaan jollain muulla.

Olen Patrik Borgini lukenut ja superdieetillä ollut (erittäin hyvä konsepti kun jättää sen maitorahkan pois), joten kokemusta on vähän kaikesta. Pyörittelen päässäni ajatuksia karppauksesta, säännöllisestä syömisestä, näläntunteen löytämisestä ja riittävästä juomisesta.  Mutta just nyt en jaksa vieläkään miettiä niitä asioita sen enempää, mennään tällä mitä nyt on. Tavoite on saada toinen 10 kiloa jouluksi pois. Yksi vaatekoko pois ja jaksamista rutkasti lisää.

Ensimmäisen kymmenen kilon jälkeen mulla alkoi tulemaan aika isoja nivelvaivoja. En nuorempana jojotellessani koskaan ollut törmännyt tämmöiseen, mutta kuulin sitten että ihan normaalia on. Rasva palaa tasaisesti joka puolelta jolloin tottakai myös tuolta nikamien ja nivelten ympäriltä. Nyt kivut on kesän aikana pikkuhiljaa helllittäneet ja kevyt liikunta myös auttaa pitämään lihastasapainoa yllä.

Kotiin rantautui kasa jumppakuminauhoja ja youtubesta löytyi oikein hyviä jumppavideoita. Olen nykyään vaatimaton asian tiimoilta, eli treeni kuin treeni kunhan hiki nousee ja lihaksissa tuntuu edes vähän.

Kotoahan löytyy tottakai myös muitakin liikuntavälineitä, mutta mitä helpompaa, sen parempi minulle.  Täällä saattaa vielä pyöriä joku vanhan blogini lukija ja muistaa kuinka tahkosin keskimmäisen lapseni synnyttyä salilla monta kertaa viikossa. Tiedättekö, en enää kaipaa niitä aikoja.

Olen tajunnut, että reilu kaksikymppisenä aloittamani liikuntaharrastus on vuosien varrella muuttanut muotoaan todella monella tavalla. Olen harrastanut juoksua, kuntosalia, jumppia, rullaluistelua,  tanssia, joogaa, uintia, kahvakuulaa... melkein mitä vain. Nyt ei tunnu mikään noista enää innostavan. Tai no ehkä juoksu, mutta siihen palaan vasta kun olen saanut painoa pudotettua lisää.

Jotenkin olen kiertänyt totaalisen ympyrän. Kaikki on tullut kokeiltua ja samalla on elämä heittänyt häränpyllyä. Nyt haluaisin vaan harrastaa helppoja lajeja. Harrastaa lasten kanssa, harrastaa yhdessä. Ja ennenkaikkea nauttia siitä liikkumisesta. Nyt jo 10 kg kevyempänä huomaan, että jaksan paljon paremmin kuin vuosi sitten.

Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kesäinen retki Helsinkiin

Kesäloman ensimmäiset kaksi viikkoa meni kuistiremontin kanssa, mutta siihen väliin saatiin  pieni Helsingin reissu järkättyä miesystävän ja mun tyttöjen kanssa.

Tiesin jo etukäteen, että tänä kesänä mulla ei ole taloudellisia resursseja tarjota mitään kummempia kesälomareissuja, joten ajattelin että pieni Helsingin reissu olisi riittävää vaihtelua. Ja olihan se, kyllä kannatti.

Nepsy ei oikeastaan ollut edes kiinnostunut lähtemään, hän on lomalla halunnut pääosin hengailla kotona. Ja tyttöjen kanssa on kyllä helpompi liikkua. He on paljon spontaanimpia ja toisaalta myös sopeutuvampia. Joten lähdimme sitten kolmen naisen ja yhden miehen porukalla.


Meidän reissuun sisältyi yksi hotelliyö, etnistä ja fine dining ruokailua, raitiovaunulla ja metrolla ajelua, linnanmäen ja korkeasaaren reissu ja loppujen lopuksi kotimatkapäivänä hajonnut auto. Onneksi sain vuokra-auton alle ja päästiin yöksi sentään kotiin.

Eli onnea ja epäonnea. Rahallisesti auton hajoaminen kyllä kirpaisi, mutta toisaalta saatiin kyllä ihania muistoja. Ja tietty paljon valokuvia.

Olen käynyt Korkeasaaressa edellisen kerran kun isosisko oli taaperoiässä. Silloinkin mentiin metrolla, mutta eihän neiti siitä mitään muistanut. Sitä ennen kävin varmaan 15 vuotta aikaisemmin. Että vaikka Helsingin reissuja on harvoin, ne ovat aina yhtä mukavia.

Kaikenkaikkiaan oli kyllä todella leppoisa ja rauhallinen retki. Lapset tykkäsivät tosi paljon ja itseäkin mietitytti useaan otteeseen, että tämmöistäkö täällä olikin (olen asunut Helsingin kantakaupungissa vuosituhannen alussa viitisen vuotta).
Ajeltiin melkein jokaisen mun vanhan kämpän ohi ja esittelin tuttuja paikkoja ja muka kaikkitietävänä ohjastin porukkaa ympäri Helsinkiä.

Linnanmäki oli todella positiivinen yllätys, yhdeksän ilmaista laitetta pienimmille ja minun nuorimmaisesta kuoriutuikin melkoinen huvipuistovelho. Vanhempi tytöistä oli arempi, mutta hänkin pikkusiskon mukana meni kaikkiin laitteisiin jopa minuakin uskaliaammin. Kahvikuppilaite tais olla ainoa maksullinen, mihin mentiin koko porukka. Se riitti mulle, ei mun pää ja vatsa kestä enää mitään huimapäiden vehkeitä. Vanhempi tytär meni miesystäväni kanssa kokeilemaan virtuaalista vuoristorataa ja se kuulemma oli hurjin kaikista. Selvisivät kuitenkin hengissä:)

Korkeasaaressa nähtiin yllättävän paljon eläimiä hellepäiväksi. Ehkä eniten mieleen jäi taas kerran riikinkukot, jotka patsastelivat pitkin käytäviä. Toisaalta myös karhut olivat tälläkin  kertaa tosi symppiksiä laiskimuksia ja karhulinnasta ei meinattu päästä ollenkaan eteenpäin.

Mun tytöt on niin reippaita ja jaksoivat kävellä tuntikausia molempina päivinä. Toki hotellissa sitten nukahtivat samantien, olin niin ylpeä. Nuorimmainen molempina päivinä alkoi väsähtämään lopusta, mutta kulki sitten välissä meidän aikuisten sylissä ja taas jaksoi muutaman askeleen.

Outfit meni aika perussettiä. Paita oli Ivana Helsingin (Tokmannille tehty mallisto) ja caprifarkut.  Toi paita on kokoa M ja ehkä vähän nafti rintojen kohdalta, mutta pidän siitä silti.

Ja täytyyhän mun sanoa, että mä olin itsekin onnellinen. Pitkän prosessoinnin jälkeen voin sanoa, että olen tyytyväinen parisuhteeseeni ja siihen millaisen mieshahmon lapseni ovat saaneet elämäänsä. Ihmisen joka välittää minusta ja heistä ja joka on avoimesti tunnustanut, että me kaikki kuulumme pakettiin

Ja että me voidaan tehdä näitä retkiä. Yhdessä. Ja huolehditaan kaikki toisistamme. Että seuraavaa retkeä odotellessa.

Lopuksi kesäiset terveiset mistäpä muualta kuin omalta takapihaltamme!

Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Meidän koti ja meidän elämä

Kun innostuin noista mekoista niin kirjoittamaan, tuli mieleen että jos tässä omaa tyyliä avaan niin miksei sitten oma kodinkin tyyliä.

Tässä viikonloppuna innostuin taas vähän touhuamaan kotosalla näitä mun omia pieniä remppajuttuja ja tällä kertaa tylsä makuuhuone sai yhdelle seinälle uuden tapetin. Minä kun olen minä ja päätän aloittaa tapetoimisen, se tehdään sitten niinkuin heti eikä mietitä sen enempää.

Eli siirsin huonekalut, suojasin lattiat ja kaivoin tapettirullat ja liisterin esiin. Ei siitä hullumpi tullut, ei ollenkaan. Tätä tapettia olen katsellut pitkään, ensin löysin sen ebaystä ja sitten etsin ja kiersin Turun rautakauppoja, josko jostain saisi tilaustavarana.  Mutta sehän löytyi Bauhausin valikoimasta, ihan ihmeellisen hyvä tuuri. Nelisen tuntia meni seinän kanssa ja voi kun olenkin nyt tyytyväinen. Mitäs olette mieltä?

Mulla on aikuisiällä vaihtunut tyyli moneen kertaan. Kotoa aikanaan muuttaessani pois ei oikein ollut vielä väliä huonekaluilla, mutta sitten kun pääsin reilu parikymppisenä sisustuksen makuun, kodin perusvärit oli puu, sininen ja keltainen. Toki valkoistakin oli jonkun verran.

 Seinillä ei ole juurikaan ollut mitään suurempia tauluja, kunnes nyt sain isoäidiltä pari taulua Krakovasta ja lapsista olen teettänyt paljon kuvia joita voisin laittaa seinälle.

Ekassa omistuasunnossa hyvin pitkälle sisustettiin - valkoisella. Ikeasta sai valkoisia lastulevyhuonekaluja, jotka edustivat semmoista pientä talonpoikaissuuntaa, edullisesti. Oikeastaan melkein kaikki huonekalut olivat aluiksi valkoisia.

Sitten pikkuhiljaa tummanruskean muodossa alkoi puun värit palata takaisin ja sille tielle lopulta jäin. Psst. toi kello on Clas Ohlssonilta.
En tiedä onko tämmöinen uusretro, tai skandinaavinen, mikä lie mun tyylisuuntani nyt onkaan, oikein muotia. Toi taulu oikeastaan kuvaa aika hyvin tätä meidän kodin värimaailmaa. Plus keltaisen kaverina on myös ruskeaa ja vihreän eri sävyjä. Taulu kuvastaa Turkua, kaikki kaupungin tuntevat kyllä tunnistavat tutut elementit siitä.

Mähän en ole Turkulainen syntyjäni enkä edes asu Turussa, mutta joka päivä ylitän työmatkalla Turun rajan.Ja olen asunut Turussa joitain vuosia, joten tuttu kaupunkihan tämä on. Ja onhan Turussa nyt paljonkin "sitä jotain", opiskelijoita ja ihanaa elämänmenoa kun jokirannassa kävelee, paljon nähtävää ja maamerkkejä. Nuo nosturit ovat esimerkiksi tosi makeat ja Samppalinnan uimahyppytornikin on päässyt kuvaan!

Paljon olen miettinyt, että jos muutan tuolta nykykodista pois jossain vaiheessa (juu, kyllä se aika ajoin ahdistaa asua exän remontoimassa talossa), niin voisin Turun kantakaupunkiin muuttaa. Paljon upeita vanhoja puutaloja, joista löytyy minunkin kokoiselle perheelleni asunto.  Ei olisi yhtään hullumpaa sekään, aloittaa kaikki alusta ja vieläpä kaupungissa.
Mutta muutto tuskin on ajankohtainen vielä pitkään aikaan eikä siitä loppujen lopuksi yhtään tiedä mihin elämä vie.Sitä paljon mietin, olenko minä kuitenkaan omakotitaloihminen. Juu on hieno uusi auto, mutta oikeasti en ole autoilijatyyppiä ollenkaan, enemmän pyöräilijä tai julkisten käyttäjä. Ja tärkeämpää melkein on lähellä olevat palvelut (ja harrastuspaikat) kuin oma suuri piha. Mutta nyt eletään tässä, ainakin sen aikaa kunnes jotain muuta.

Kotoa löytyy myös kaikenlaisia  apujuttuja lapsosille. Taulu jossa viikon kaikki menot, aamurutiinit kuvakortteina, oikeastaan tuo ylempi kellokin tuli siinä vaiheessa kun tajusin että lapset eivät pärjää digikellon kanssa.

Mutta niin palatakseni siihen sisustamiseen, niin kyllähän eron jälkeen on tapahtunut kaikkein suurimmat muutokset.

Multa lähti matto ja sohva vaihtoon samantien, keittiön tuolit seuraavaksi... monenlaista pienempää ja suurempaa olen pikkuhiljaa muokannut. Siirtänyt huonekaluja pitkin asuntoa ja nyt laittanut viimeisenä pari taulua.

Tekisi niin mieli vaihtaa kaikki loputkin huonekalut, mutta vähän se on kallista ja toisaalta eipä se paljoa auta kun talo lattiasta kattoon on exän kädenjälkiä täynnä. Ei siihen auta muu kuin se totaalinen muutto.

Mutta me eletään nyt lasten kanssa nykyhetkeä joten yritetään nauttia siitä.

Yksi juttu mikä tuli mieleen, on myös se, että mehän asutaan nyt yhdessä kerroksessa. 60-luvun talomme on tosiaan tehty yhteen kerrokseen kaikki 4 makkaria ja muut huoneet. Yhdessä kerroksessa asuessa on melkeinpä mahdotonta estää lasten tavaroiden ja lelujen leviämistä olohuoneeseen ja muualle asuntoon sieltä lasten omista huoneista.

Jotenkin mä saan pidettyä huushollia kunnossa, mutta rimaa on ollut pakko laskea. Onneksi lapset tietävät suurinpiirtein mihin saa koskea ja mihin ei. Esimerkiksi äidin vitriinikaappi on vielä säilynyt koskemattomana. Tosin sinne aiotut lastenkirjat lojuvat pitkin lattiaa.

Ehkä ennen kaikkea on mukavinta se, että saan sisustaa juuri kuten itse haluan. Exä aikanaan kun muutti mun kämppään, kantoi ensimmäisenä (mun vastusteluista huolimatta) videotykin, kajarit ja kankaan mun olohuoneeseen (nythän se kantoi ne samat kamat uuden rouvan kotiin). Nyt ei tartte miettiä yhtään, että mitä joku muu ajattelee vaan saa ihan itse touhuta ja järjestellä kotona miten lystää. Ihan vähän haluan uskoa myös, että lapsetkin tykkää asua tämmösessä persoonallisemmassa kodissa verrattuna entiseen. 



Sitten on myös näitä hyvän tuulen juttuja. Kuten maailman kartta. Joskus me vielä lasten kanssa kierretään tuota karttaa ristiin rastiin.
Ja käsityöt, aina silloin kun jaksan. Tuo pitkä matto on kyllä kirppikseltä, mutta pyöreät on mun itse tekemät.

En mä oikeasti ole mikään käsityöihminen, enkä visuaalisesti kovin osaava, mutta joskus tulee näitä iloisia ideoita kun on aikaa ja jaksamista touhuta. Ja löytöjä kun jaksaa kiertää kirpputoreja.














Joitain muistojakin on. Käytiin exän kanssa häämatkalla Egyptissä.... 11 vuotta sitten. Nyt nämä taulut vasta pääsivät seinälle kaikkien näiden vuosien jälkeen.








Lasten juttuja "punatukkainen äiti"










...ja meidän arkea.