Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Miten erosin - miten kannattaisi erota? Mitä ajattelen eroamisesta?

Viestittelin eilen äidin kanssa illalla ja mieleeni jotenkin jäi äidin kommentti siitä, että minun lapseni ovat jo kolmannet "isättömät" lapset peräkkäin meidän suvussa. Eli isoäitini erosi isoisästäni, äitini erosi isästäni ja nyt minä olen eronnut. Asia jotenkin jäi mua mietityttämään vähän enemmänkin, ja siitä sitten ehkä alkoi kehkeytyä tämä ajatus, että nyt voisi olla jo hyvä aika kirjoittaa erosta.

Omastani alkaa tulemaan loppukesästä jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin exäni tutustui uuteen naisystäväänsä. Siis tästä kaikesta on kulunut jo kaksi pitkää vuotta.

Vajaa vuosi sitten kirjoitti Kodin kuvalehti eroprosessistani ja siitä millä keinoin siitä jotenkin selvisin. Tottakai tuon jutun jälkeen on tapahtunut todella paljon asioita ja eroprosessin läpikäyminen oli pakko siirtää vähän sivuun muiden haasteiden vuoksi. Ja osa noista artikkelin kohdista on kyllä vieläkin kesken.

Tuo äidin kommentti tavallaan kuvasti sitä, mitä itsekin mietin pitkään. Minun ja exän liitto ei ollut todellakaan helppo. Olimme kuin yö ja päivä. Introvertti ja extrovertti. Perinteinen ja moderni. Tekninen ja humanisti. Omaa rauhaa paljon tarvitseva ja sosiaalinen. Mutta nämä vastakohtaisuudethan tässä puoleensa tottakai vetää. Joka tapauksessa lähes liiton alkuajoista tunsin, etten saanut henkistä vastakaikua ja pitkään yritin kaikin keinoin muuttaa asiaa . Minä olin itse yksinhuoltajan lapsi eikä minulla ollut sisaruksia eikä sukulaisia. Kaipasin ympärilleni suurta ja onnellista perhettä. Perhe oli minulle todella tärkeä asia.

Ja siksi en eronnut. Keksin muita keinoja tyydyttää henkistä janoani.

Ero tuli kuitenkin. Se tuli lopulta yllättäen, aivan puskan takaa. Vain puoli vuotta sen jälkeen kun olimme luvanneet toisillemme että yritämme pelastaa liittomme ja kuukausi meidän 10v hääpäivästämme. Ja se tuli tietysti lopulta shokkina. Eroilmoituksesta seuranneet kaksi viikkoa ovat juurtuneet mieleeni niin, etten varmaan koskaan unohda tapahtumia ja sanoja.

Meillä kolmas osapuoli oli voimakkaasti kuvioissa mukana ja ilmeisesti rakastumisen vuoksi piti sitten meidän lapsetkin samantien tutustuttaa tähän henkilöön. Siinä tapahtui paljon asioita, jotka rikkoivat minua. Mutta lopulta alkujärkytyksen jälkeen asiat etenivät nopeasti.  Koska mukana oli tosiaan kolmas osapuoli, päätin hoitaa eron kunnialla ja mahdollisimman nopeasti loppuun. Exän kanssa ei oikein ollut mitään järkevää puheyhteyttä koska rakastunut mies on kääntänyt selän entiselle aviovaimolleen jo tässä vaiheessa.

Eli ensimmäinen vaihe on: OTA/OTTAKAA LAKIMIES. Olipa eron syy mikä tahansa tai miten tahansa sen hoidatte, ota lakimies. Vaikka olette nyt sovussa, jättäjän huono omatunto kestää aina hyvin lyhyen aikaa.  Ja vaikka et tulisi jätetyksi, voi eron jälkeen nopeasti muuttua prioriteetit yhteisestä hyvästä omaksi hyväksi. Tai kuvioon astua kolmas pyörä, joka rupeaa vaikuttamaan asioihin. Ole terveen skeptinen, mutta silti rauhallinen. Ja ennenkaikkea, lakimiehestä ei ole mitään haittaa. Mutta voi olla sinulle paljon hyötyä.

Minä en siinä tilassa, hylättynä kolmen lapsen äitinä, olisi pystynyt mitenkään ajamaan mun ja lasten etua. Ja hyvin nopeasti se alkoikin tulla ilmi, että kannattaa olla joku, jolta voi konsultoida näitä asioita että mikä on oikein ja kohtuullista. Minä satuin olemaan siinä tilanteessa, että sain oikeusaputoimistosta lakimiehen ja häneltä kullanarvoisia ohjeita ja neuvoja. Neuvoja sain erityisesti ositukseen liittyen ja lakimies lopulta neuvotteli ja hoiti osituksen asiallisesti. Sain myös apua ja neuvoja elatukseen ja tapaamisiin liittyen ja koin, että edes joku puolusti tässä minua. Eli siinä oli myös se henkinen aspekti.

Monissa parisuhdeoppaissa sanotaan, että tämmöisessä pettämistilanteessa ei saisi pitää kiirettä. Minusta se oli täysin selvä, että kun kerran toisen mieli oli jo muualla, niin ei ole mitään järkeä hidastaa prosessia. Ja iso myllerrys siitä tulisi joka tapauksessa kaikkien elämään, odotti sitä vuoden tai viisi. Avioeron harkinta-aika on 6 kuukautta ja mielellään muut eroasiat olisi jotakuinkin oltava valmiina kun eron toinen vaihe tulee päätökseen.

Jos olet eroamassa, sinulla on todennäköisesti käynnissä iso suruprosessi ja perheellisenä joudut kannattelemaan myös erosta kärsiviä lapsia. Ehkä tulevaisuus ei juuri tällä hetkellä ole se päällimmäinen ajatus, enemmänkin että miten selviän tästä päivästä... tästä viikosta...kuukaudesta...  Mutta silti kannattaa miettiä läpi eri vaihtoehdot, myös tietysti sen toisen osapuolen kanssa. Muutanko vai jäänkö, myydäänkö vai lunastanko. Miten lapset? Kodin irtaimisto...kaikki?

Itse päätin silloin hyvin varhaisessa vaiheessa, että jos suinkin taloudellisesti pystyn järjestämään, jään asumaan kotiimme. Lapset joutuivat kokemaan valtavan mullistuksen eivätkä vieläkään 2 vuoden jälkeen ole oikein tottuneet tilanteeseen. Tein mielestäni hyvän päätöksen. Tietenkään exän remontoimassa asunnossa on välillä vähän tuskaista olla, mutta ajan kuluessa olen pikkuhiljaa alkanut ehkä asettumaan.

Lapset. Netti on pullollaan juttuja kaiken maailman etävanhemman etäännyttämisestä ja taistelusta lasten huoltajuudesta yms. Eihän se todellakaan aina mene näin, usein sopuisat erot sisältävät myös sopuisan tavan hoitaa lasten asiat. Ehkä tässä kannattaa pitää mielessä se, että joka käänteessä yrittää muistaa mikä on lasten etu. Minä olin itse niin tunnekuohussa välillä, että en olisi itse kaikista asioista kyennyt päättämään. Onneksi oli kontaktit perheneuvolaan ja lasuun, josta sitten pystyin kysymään että mitä missäkin tilanteessa on järkevintä tehdä. Ja myös päätökseni ilmoittaessa pystyin vetoamaan, että tämä ei ole mikään minun henkilökohtainen juttuni vaan asiasta olen oikeasti myös keskustellut ulkopuolisen asiantuntijan kanssa.

Meillä oli siinä alussa siltäkin osin sekavaa, että minun ja lasten tulevaisuus oli tavallaan suunniteltu ja melkeinpä jo sovittu exän ja hänen uusikkonsa kanssa. Minulle vain kerrottiin, että näin on suunniteltu. Nostihan se melkoisen raivonkin, mutta jotenkin pystyin pitkin matkaa pitämään lasten edun kaiken keskipisteenä. Ja me emme todellakaan aina olleet samaa mieltä siitä, mikä lasten etu on. Tuttavapiirissä on useita eropareja, jotka ovat oikeudessa lasten asioita puineet ja onhan sekin mahdollisuus jos ei millään pääse sopimukseen.

Nyt kun erosta tosiaan alkaa olemaan se kaksi vuotta, mitä siitä ajattelen? No kirpaiseehan se edelleen, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni sitä ydinperhettä. Ja varsinkin kun nyt on erityislapsi, niin ydinperheen merkitys olisi tässä korostunut. Mutta ymmärrän myös, että joskus sitä vaan valitsee väärin. Eron jälkeen mulle on tullut roimasti itseluottamusta siitä, että olen pärjännyt monissa asioissa itsellisesti. Toisaalta huomaan, että monissa asioissa oon palautunut takaisin samanlaiseksi mitä olin ennen liittoa. Tiedä sitten onko se hyvä vai paha, mutta selkeesti avioliitossa roolini jotenkin muuttui perinteisemmäksi...ehkä?


Tulevaisuutta olen miettinyt myös paljon. Olen kokenut jo kerran ne kaikki "omakotitalo, farmariauto, perunamaa"- unelmat kertaalleen ja kokenut myös miten ne on kaikki romahtaneet. Olen kokenut sen, miten unelmat toisen kanssa ei kohtaa ja ajatellut että unelmoin ja toteutan sitten itse omat unelmani. Minullahan on uusi seurustelusuhdekin, mutta olen päättänyt pitää sen seurustelusuhteena ihan vaan sen vuoksi, että en osaa enää unelmoida sitä perhe-elämää. Rajultahan se varmasti kuullostaa, mutta nelikymppisenä kaiken aloittaminen alusta jonkun kanssa on vaan aika iso riski. Enkä kyllä yhtään osaa sanoa, että tulenko edes koskaan enää unelmoimaan tai luomaan tiiviin parisuhteen kenenkään kanssa kun olen kerran sen jo kokenut ja menettänyt. Että vaikka kaikki lopulta meni parhain päin eron osalta, niin kyllähän siinä yksi suuri osa elämää tuli menetettyä. Ja lapsilta mahdollisuus ydinperheeseen ja molempiin vanhempiin heidän arjessaan. Ehkä helpottavinta on ollut huomata, että en ole yksin ja että minä kyllä pärjään.

Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011

Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018

Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät

Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!

Kevätaurinko

Kevät koittaa ja aurinko on pilkotellut täällä etelässä jo toista viikkoa. Pikkuhiljaa omat mielialat ovat alkaneet kohoamaan ja koko mustan syksyn painajaismaiset päivät ja illat tuntuvat olevan takana päin.

Meillähän kävi tosiaan syksyllä niin, että esikoinen alkoi reagoimaan joulukuussa eroon viivästyneesti ja luulenpa, että sillä oli iso osuus, että olin elokuusta saakka ollut itkuinen ja poissaoleva.

Nyt se pikkuhiljaa tuntuu olevan takanapäin. Mielialat on tosiaan tasaantuneet (kiitos lääkityksen) ja jaksan keskittyä lasten kanssa olemiseen ihan eri tavalla. Tein myös isoja irtiottoja exästä, pistin kaikki ylimääräiset (WA) yhteydet poikki ja kieltämättä se on nyt tuntunut oikealta ratkaisulta. Normaalissa sopuerossa varmaan päivittäinen yhteydenpito ja kommunikointi mm. lasten asioista on tärkeää, mutta minä en oikein tahtonut päästä eteenpäin ja miehen jatkuva edestakaisin säätäminen vaan hermostutti.

Mitäs me ollaan lasten kanssa nyt sitten tehty? Hiihtolomalla kävin tyttären kanssa hiihtämässä ainakin kolme kertaa. Poika oli myös mukana muutaman kerran. Käytiin luistelemassa useita kertoja ja mäkeä laskemassa myös. Turussa Ispoisten rannassa on pulkkamäki ja jäällä napakelkka, sitäkin käytiin kokeilemassa. Kotona olen opettanut lapsille shakkia, tytär halusi nyt opetella ompelemaan (koneella!). Ollaan pelailtu ja tehty palapelejä. Oikein superintensiivistä äitiyttä siis.Lapset selkeästi tarvitsee sitä just nyt, haluavat olla lähellä ja seuraa.

Kuvassa meidän maaliskuussa kolme täyttävä uhmapää. Hän päätti helmikuun alussa, että pukeutuu hellemekkoihin. Välillä kaivaa illalla mekon valmiiksi, nukkuu se päällä ja menee päiväkotiin. Ennen niin jämpti minä on antanut periksi aika monessa asiassa. Jos lapsi siitä saa iloa, niin pitäköön mekkonsa, kunhan laittaa neulepuseron päälle (sitäkin toki yrittää riisua koko ajan).

Jokainen lapsista on reagoinut eroon eri tavoin. Esikoinen on ottanut kaiken rajuimmin: sulkeutunut ja riehunut sekä haastaa riitaa sisaruksille koko ajan. Keskimmäinen "isin tyttö" on ripustautunut nyt äitiin. Nuorimmainen puhuu ihan tauotta, että haluaa mennä isälle/isän naiselle. Hänellä on se mielenpäällä koko ajan ja kun joudun kieltämään, niin sitä seuraa itkupotkuraivari.

Yritän nyt vaan olla ottamatta pulttia siitä, mutta kieltämättä kun sadannen kerran kuulen saman päivän aikana isän uudesta heilasta, tekisi mieli sanoa jo että voisko riittää tältä päivältä. Toki alkuinnostuksen jälkeen heilan nimi on häipynyt vähemmälle ja isästä on ruvettu puhumaan enemmän. Pikkuhiljaa varmasti alkaa arki laskeutumaan sinnekin.

Kotona olen tehnyt pikkuhiljaa niitä muutoksia. Aluksi en uskaltanut isoja asioita tehdäkään, kun ositus oli kesken (se venyi siis kaikenkaikkiaan 8 kk siitä kun mies lähti kotoa), mutta nyt tällä viikolla saatiin se valmiiksi. Talo on nyt KOKONAAN MUN. Oma tupa, oma lupa!!! Se oli samalla todella huojentavaa, mutta myös innostavaa. Nähdä se koko laina siellä omalla tilillä ja luoda kokonaan oma talous.

On huisin jännittävää tehdä taloussuunnittelua, miettiä että miten ja mitä säästäisi lapsille, mihin kaikkeen tarvitsee ylipäätänsä säästää, miten juoksevat menot kannattaa hoitaa jne. En ole tämmöistä ennen tehnyt, ennen liittoa olin köyhä töitä tekevä opiskelija ja kaikki raha meni suurinpiirtein elämiseen. Nyt pyörittelen kaikenlaisia visioita päässä, miten voin taata lapsille parhaan mahdollisen taloudellisen tulevaisuuden.

Olen ihan into pinkeänä. Oikeasti. Syksyllä kävin tuon maton ostamassa ja laitoin kotia pitkän valkean kauden jälkeen ihan uuteen uskoon. Keltainen tuoli oli aikaisemmin jo ostettu Ikean ale:sta, sohva käytettynä tori.fi:stä.
Tuo paljon kehuja saanut lipasto on kierrätyskeskuksesta muistaakseni 50 euron hintaan ja keltaiset nupit ebaystä. Taulu on Ikeasta ja on itse asiassa liitutaulu.

Musta on ihana pitää näitä lipastoja. Exän asuessa kotona jostain syystä hänellä oli tapana täyttää kaikki lipaston päälliset omilla rojuillaan ja nyt saan vihdoin laittaa tuikkukipponi ja muun kivan, jotta koti olisi viihtyisä.

Pidän tosi paljon vanhoista kalusteista ja tällä hetkellä just 50-60 luku tuntuu mun jutulta. Tarvitsen säilytystilaa, mutta haluan keveyttä kotiin.

Olen joskus suuunnitellut lipaston entisöimistä, koska, kuten kuvassa näkyy, oikeanpuolimmaisessa ovessa on lakkapinnassa kulunut läntti (siinä oli tarroja). Lipastosta puuttuu myös avaimet, ne ajattelin jossain vaiheessa vaihtaa nuppeihin tms.


Tämä lipasto on jostain ostettu käytettynä jo vuosia sitten.

Mutta tuo ihana taulu eksyi kotiin turku design now:n jouluisessa pop up:ssa. Siinä on kaikki ihanat elementit Turusta. Juliste on Kui? designin käsialaa ja sen voi tilata
täältä. Löytyy myös muissa väreissä.

Meidän kodissa on tosi vähän ehjiä seiniä, joten juliste odottelee nyt kunnollista paikkaa tässä lipaston päällä.

Mulla on myös suunnitelmia kehystää aika paljonkin lapsista otettuja kuvia. Meillä on valokuvaamossa otettuja kuvia, sekä valokuvaajan luonnossa ottamia ihania kuvia. En vaan ole osannut vielä oikein päättää, että teenkö kollaaseja vai tulostanko niitä isompina.



Sitten on tämä mun viimeisin projektini, jonka toteutin toissaviikonloppuna lasten ollessa isällään. Tuolin sain vuosia sitten vanhalta naapuriltani ilmaiseksi ja vuosia olen miettinyt sen päällystämistä.

Kankaat ostin jo viime keväänä/kesänä Ikeasta pitkän pähkäilyn jälkeen. Sitten ne vaan odottivat, ja odottivat....

Ystävän kanssa tuli puheeksi, että mitenkä tämmöinen nyt kannattaisi toteuttaa ja sain sitten inspiraation. Revin vanhat kankaat pois, ratkoin ne ja leikkasin uudet kankaat vanhoja mallina käyttäen. Ompelin, pujotin ja siinä ne nyt on!

Keltainen tuoli oli ennen meidän lasten ykköstuoli, mutta kyllä tämä kukkainen on nyt voittanut suosiossa parinsa. Liekö silläkin osuutta, että kukkatuolista yltää pleikkarin ohjaimiin ja näkee paremmin telkkarin?


Tämmöinen siitä sitten tuli, eikös olekin hieno pari! Pidän kotini värimaailmasta ja jotenkin tuo Ikean villamatto sitoo kaikki värit yhteen.

Miten mukavaa on, kun saan ja osaan tehdä itse. Ja oman näköistä. Miehen kanssa asuessani minulla oli kohtalaisen vapaat kädet, mutta viimeiset vuodet olin niin väsynyt ja lamaantunut, että en oikeastaan saanut mitään tehtyä.

Ja appivanhemmatkin muuten kehuivat, kun olivat kylässä. Kuulemma ihan "ammattilaisen" tekemän näköinen. Kaippa se pitää ottaa kohteliaisuutena.

Ja jotta ei menisi pelkiksi käsitöiksi, niin kyllähän tässä kaikenlaisia ajatuksia on tuon tulevaisuudenkin suhteen.


Vuosi takaperin haaveilin, että suoritettuani ympäristöalan ja maantieteen perusopinnot avoimessa uskaltaisin vihdoin hakea Helsinkiin ympäristöalan maisteriohjelmaan. No se on nyt jäänyt kyllä taka-alalle ja noi avoimen opinnotkin jäi kesken.

Nyt sain vihdoin itsestäni irti ja hain opinnoille lisäaikaa. Ja mietin nyt noiden opintojen vaihtoehtoisia erilaisia tapoja. Tyyliin kärräänkö koko lössin joksikin aikaa Helsinkiin vai miten ihmeessä saisin suoritettua opintoja, gradun tietty voi tehdä kotonakin. Tai mitä kaikkia vaihtoehtoja voisi muita olla.

Vaikka olen blogia kirjoittanut vuosikausia _minä_ muodossa, niin aina olen ollut tosi riippuvainen toisen haluamisista. Me ei oltais ikinäkoskaan voitu muuttaa täältä seudulta mihinkään (enkä olisi voinut hakea edes töitä), koska miehen vakityöpaikka josta hän ei koskaan uskaltaisi luopua.

Nyt olen vapaa niistä kahleista ja se tuntuu sekä jännittävältä, että innostavalta. Vaikka lopulta jäisimmekin tänne Varsinais-Suomeen loppuelämäksemme, niin pelkkä ajatus että saa itse päättää, tuntuu hyvältä!

Aurinkoa ja iloa helmikuun loppuun toivottaa punapää Iiris!

Millaista se sitten on - elämä eron jälkeen?

Millaista se sitten on? Elämä eron jälkeen? Kirjoittelin jo edellisessä postauksessa vähän siitä, millaiseksi iloksi elämä alkaa pikkuhiljaa muuttumaan, kun mielialat ovat tasaantuneet ja on taas voimia pyörittää tätä arkea.

Ehei, kaikki asiat ei ole niin helppoja edelleenkään. Vaikka osituspaperit on allekirjoitettu, niin pankkihommat on edelleen tekemättä. Tapaamissopimus tehtiin niin väljäksi, että se aiheuttaa päänsärkyä ja käymme perheneuvolassa asioita setvimässä. Elatussopimus on tehty maaliskuun loppuun, eli joudun sinnekin menemään vielä vääntämään raha-asioista.

Mutta silti... sisällä kumpuaa pitkästä aikaa ilo. Ja voima. Että minä loppujen lopuksi selvisin tästä sotkusta, selvisin miehen törttöilyistä ja lopulta tajusin itsekin, että se on parempi näin. Minä ja lapset ollaan nyt me. Meidän tiimi, joukkue. Huolehdimme toisistamme vaikka välillä riidelläänkin. Mun lääkitys on auttanut, enkä enää itke  raivoa ja suruani. Lapset on rauhallisempia kun minäkin olen rauhallinen.


Kun saadaan talousasiat lopullisesti kuntoon, olen vihdoin oman onneni seppä. Hoidan omaa asuntolainaani, korjaan omaa taloani ja elätän rahoillani oman perheeni. Siinä on roima annos itsenäisyyttä, kun aikaisemmin vastuu on jakautunut meille molemmille. Ja kyllä se oikeasti tuntuu ihan hyvältä. Mulla on joitain ajatuksia myös talouden suunnittelusta, mutta se vaatii tosiaan ensin ne sopimukset elareista ja muusta, että tiedän sitten millä tuloilla ja menoilla jatkossa mennään.

Kuva on meidän pihalta. Lapset tekivät meille lyhtypolun viime viikolla, eli tamppasivat takapihalle polun ja laittoivat lyhtyihin tuikkuja polun varrelle, puun oksille yms. Oli aivan ihana polku, tai siellä se on kyllä edelleenkin niin kauan kun lunta vaan on maassa.

Jotenkin vihdoin olen käynyt omaa surua niin paljon läpi, että alan näkemään sen toiselle puolelle. Niitä pieniä iloja, mitä lapsien kanssa on päivittäin. Tottakai niitä surujakin ja känkkäränkkää, mutta myös paljon niitä  hyviä hetkiä. Eilen mietin, että en ole koskaan ennen oikeastaan pystynyt siihen "hetkessä elämiseen". Meillä oli avioliiton aikana aina niitä projekteja jonka lisäksi mulla itselläni oli projekteja (elämäntaparemppa, opiskelu, vapaaehtoistyöt yms.), että semmoinen yleinen kiire ja häslinki oli jatkuvasti päällimmäisenä.

Opintoja tottakai pitäisi jatkaa, mutta sille on varmasti oma aikansa. Välillä mielessä käy jopa haave siitä, että tauottaisin työt ja lähtisin opiskelemaan Helsinkiin loppuun sen minkä olen aloittanut. Että pitäisin lasten kanssa välivuoden. Tottakai monenlaisia juttuja pyörii mielessä nyt, kun olen oman onneni seppä.
Iloinen yllätys on myös se, että kolmen lapsen äiti ei olekaan miesrintamalla ihan hylky. Tinder-tunnukset on olleet ja aina silloin tällöin tulee treffipyyntöjäkin. Ja nyt on jotain orastavaa ollut... Yllättynyt olen myös siitä, että liikkeellä on myös kunnollisia eronneita miehiä. Niitä, jotka ottavat isyyden ja vanhemmuuden vakavissaan.

Tänne etelään saatiin lopulta myös lumipeite ja pakkasta. Lasten isä toimitti usean pyynnön jälkeen myös lasten sukset meille kotiin ja niinpä päästiin hiihtämään. Kas kummaa, lapset olivat todella innoissaan! Toivottavasti päästään vielä monta kertaa hiihtelemään, itsekin tykkäsin.

Mutta pikkuhiljaa alkaa elämä asettumaan uomiinsa. Vielä byrokratiaa, ja parista sopimuksesta vääntämistä, niin olen sitten irtautunut kokonaan. Kyllä elämä kantaa!

Kun tipahtaa ihan pohjalle

Mammasta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Minulla on ollut vaikeuksia aloittaa kirjoittaminen tänne, on ollut yleensäkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Joulun lähestyessä mieli musteni mustenemistaan ja kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Vaikka välillä oli parempia hetkiä, niin tietynlainen yleinen jaksamattomuus ja suru kietoutui ympärilleni. Samaan aikaan piti elää normaalia eroperheen elämää, jakaa lapset "mitään väärää en ole koskaan tehnyt"- miehen kanssa ja samalla auttaa eroon reagoivia lapsia. Tuntui, että maitolasi tyhjeni tyhjenemistään. Ja se lopulta tyhjeni loppuun.K

Millaista on elämä sen jälkeen, kun on erottu? Kun toinen ei ota vastuuta enää mistään, mutta vaatii sen sijaan kaiken.

Kun joutuu edelleen asettamaan rajoja, taistelemaan siitä että sopimuksista pidetään kiinni. Ja samalla yrittää pitää lapsille normaali arkielämä rutiineineen. Ja kuunnella päivittäin tarinoita isän uudesta naisystävästä. Kun sen naisen nimi mainitaan 100 kertaa päivässä. Tai 200 kertaa. Ja joka kerta nieleskelen kiukkuni ja katkerat sanani.

Silti lasten kanssa vielä pärjäsin ja jaksoin, mutta kun mukana tuli edelleenkin uhmaikäinen kapinoiva aikuinen ex-mies, aloin väsyä. Mietin, että milloin tämä loppuu vai loppuuko milloinkaan.

Pikkuhiljaa mielessä alkoi myös pyörimään paniikinomainen ajatus siitä, että pitäiskö vaan lähteä pois. Mikä mua täällä pitäisi, etsisin työpaikan ja lähtisin lasten kanssa muualle. Niin oma äitinikin teki mun ollessa lapsi, nappas mut kainaloon ja muutti vain pois. Auttaisiko tämän talon ja ympäristön jättäminen pois tästä kauheasta ahdistuksesta? Muuttaisi sen verran kauas, ettei lasten isä pyörisi tässä ihan joka päivä kiusaamassa. Saisi oman rauhan ja elämän. Pystyisinkö siihen?

Uuden vuoden otin vastaan lasten kanssa, hyvien ystävien luona kylässä. Olin iloinen, ettei tarvinnut olla yksin kuten edellisenä vuonna. Salaa sydämessäni toivoin kuitenkin, että tulevana vuonna paha saisi palkkansa. Niinhän se taitaa mennä, ettei näin yleensä koskaan käy. Sanotaan että paras kosto on se, että itse selviää ja pääsee eteenpäin. Se on vain niin vaikeaa...

Joulun lähestyessä mielialat aaltoilivat, kovasti. Aluksi tuntui, että aina pahimman notkelman jälkeen oli useita voimaannuttavia ja virkeitä päiviä. Sitten niitä ei enää tullutkaan. Oli vain yhtä pimeyttä ja voimattomuutta.

Esikoisen raivokkaita kiukkukohtauksia en osannut ottaa vastaan, itkin vain omaa voimattomuuttani ja väsymystäni. Ja varasin lopulta ajan lääkärille, sain masennuslääkityksen.

Nyt se on sanottu, ääneen. Olen masentunut. Ihmeellisen kauan mä kuitenkin sitä jaksoin. Piti sinnitellä ja jaksaa olla. Mutta olin kaukaa viisas ja hain apua ajoissa.

Nyt osa eroasioista on viittävaille maalissa ja kohta pääsen taloudellisesti kokonaan omilleni. Kiistelemme edelleen elatusmaksuista ja muusta rahankäytöstä, mutta onneksi suomessa on laki joka määrää sen mikä on oikeus ja kohtuus.

Mulla on silti paljon käytännön asioita joita pitää hoitaa ja sopia. Mm. talon remontti täytyy viedä loppuun, vaihtaa auto taloudellisempaan jne.

Tuosta muuttamisajatuksesta nousi minulle kuitenkin pieni toivon pilkahdus. Tajusin, että nyt voin tehdä niitä asioita, joita avioliitto tietyllä tavalla minua rajoitti. Jos haluan päättää jotain, minun ei tarvitse enää kysyä toisen ihmisen mielipidettä. Asioiden toteuttaminen on tietysti vaikeampaa, kun pyörittää sitä arkea yksin, mutta toisaalta myös kaikki valinnat ovat täysi minun käsissäni.

Jos haluan jatkaa opiskeluja, voin tehdä niin. Voin hakea töitä vaikka Rovaniemeltä, jos siltä tuntuu. Jos lapseni haluaa aloittaa viulun soittamisen, voin päättää yksin että näin tehdään. Voin panostaa elämässämme niihin asioihin, joita minä pidän tärkeänä.

Pikkuhiljaa alkaa olemaan jo niin pitkä aika siitä, kuin lasten isä asui täällä, että alan unohtaa millaista se oli. Olen jo vaatekaapit tyhjentänyt hänen vaatteistaan ja seuraavaksi käyn muiden kaappien kimppuun. Tyhjennän tavara tavaralta miehen pois elämästäni ja sen jälkeen laitan kodin ja elämän kokonaan oman näköiseksi. Vaihdan automerkkiäkin aivan toiseen, mitä lasten isä on aina suosinut. Laitan lattialle räsymattoja, mitä mies aina inhosi. Seinille oman näköisiä tauluja. Otan lisää tatuointeja!

Tämä on minun elämäni ja teen siitä oman näköiseni. Pikkuhiljaa elämä voittaa, eikö?

Vuodenvaihteen ajatuksia

Tämä vuodenvaihde on ollut kyllä todella stressaavaa aikaa. Välillä tuntuu, että asiat on menneet paremmin ja ihan voittajafiilis, mutta nyt on ollut aika ahdistavaa aikaa joulun molemmin puolin. Ajattelin, että vuodenvaihde on mulle se iso juttu, että voin vihdoin jättää kaiken taakseni, mutta niin se vaan meni, että kaikki eroon liittyvät asiat, joissa exä on hidastellut tahallaan, ovat edelleen kesken. Kohta on kulunut puoli vuotta siitä, kun exä ilmoitti jättävänsä minut ja erohakemuksen jättämistä lukuunottamatta mitään ei ole tapahtunut paitsi että mies (mun tahdosta) ei ole läsnä täällä kotona.

Aika usein ahdistaa niin paljon, että pienikin vastoinkäyminen itkettää. Minä jo niin haluaisin, että tämä olisi ohi. Mietin jopa sitäkin vaihtoehtoa, että jos me vaan lähdettäisiin tästä talosta ja aloitettaisiin uusi elämä ihan jossain muualla. Olen koko ajan ajatellut, että jäädään tähän lasten vuoksi, että saavat asua ja juurtua tänne, mutta nyt alkaa tuntumaan, että exän tahallinen asioiden pitkittäminen ja veivaaminen aiheuttaa sen, että tavallaan tekisi mieli jättää kaikki tämä taakse ja hypätä johonkin ihan uuteen.

Minulle on useakin ihminen sanonut, että tässä on taustalla tahallista kiusaamista. Kauniit sanat ovat kauniita sanoja eikä ne teoiksi näytä muuttuvan. Olen hieman eksyksissä. Sanoisin jopa, että ehkä jonkun verran masentunut. En oikein ole löytänyt suuntaa, mihin tästä lähteä. En tiedä, olisiko viisainta vaan jäädä tähän ja miettiä rauhassa sitä suuntaa, vai tehdä mahdollinen irtiotto nyt samantien. Eikä asioita helpota, että exällä on edelleen tänne avain, täällä pyörii edelleen hänen tavaroitaan ja vaatteitaan.

Mutta onhan niitä askeleita jo otettu. Mä olen elänyt todella pitkään tynnyrissä avioliitossa. Olen siis elänyt siinä luulossa, että lasten isä oli se tyyppi, jota hän suhteemme alkuvuosina esitti. Kun tilanne alkoi muuttumaan, pidin silti kiinni siitä luulosta aina loppuun asti. Nyt vihdoin olen alkanut oivaltamaan pikkuhiljaa, että eihän hän ollut ollenkaan semmoinen mitä silloin esitti.

Vaikka vuosien varrella sitä ymmärrystä tuli lisää mm. sukulaisten kertomusten perusteella, niin sitä piti kiinni omista luuloistaan. Ja jaksoi aina vaan odottaa ja toivoa hyvää. Hyvä kysymys on, että miksi tein niin? Luultavasti siitä samasta syystä, miksi exä vaihtoi naista lennossa. Eli meissä molemmissa on jonkunlaista läheisriippuvaisuutta. Mies ei pärjää päivääkään ilman naista ja minä liitossa siedin ydinperheen nimissä aivan liikaa.

Nyt kun mulla olisi oikea mahdollisuus lähestyä uutta ihmistä, niin asia ei olekaan niin helppo. Itseasiassa tunteet ovat todella ristiriitaiset.

Vuosi 2018 on kuitenkin isojen asioiden aikaa. Päätin ottaa elämänhallinnan avuksi bullet journalin ja siellä sisällysluettelossa on talon rakennusasioiden loppuunvieminen, opinnot, lapset, harrastukset, talous ja treeni. Jokaista näistä (ainakin) pitäisi jollain tasolla viedä eteenpäin. Eniten haluaisin saada talousasiat jotenkin kuosiin, mutta se odottaa talokauppoja ja elatuspäätöksiä.

Lasten osalta pitäisi saada erojutut vietyä loppuun. Erityisesti esikoinen reagoi nyt eroon, mutta myös keskimmäinen. Pitää hakea apua, hyödyntää sitä ja tehdä myös itseni kanssa työtä, että pystyn olemaan tämän paskan keskellä parempi vanhempi. Mun on hirvittävän vaikea hyväksyä edelleenkään sitä, mitä mulle on tehty ja hirvittävän hankala piilottaa se mun lapsilta, esittää vaan "äiti ja isi eivät nyt enää rakastaneet toisiaan, kaikki on hyvin"- roolia. Lasten isältä en odota suurta apua näissä asioissa, ei hän männävuosinakaan ole mihinkään osallistunut. Lasten harrastukset ja esikoisen mahdollien siirtyminen toiseen kouluun musiikkiluokalle lisäävät mukavasti jännitteitä ja tekemistä. Selkeästi lapset kaipaavat myös henkilökohtaista huomiota, jonka järjestäminen on myös yksi uusi haaste.

Opinnot jäi multa siltä osin kesken, että maantieteestä pitäisi muutama kurssi tehdä ennen kesää. Sitten olisi siitäkin ne perusopinnot tehty. Mulla on aika vähän aikaa ollut keskittyä itseen ja omiin asioihin ja opinnot on sitten siinä jääneet retuperälle. Jotain pitäisi niiden eteen tehdä, ennenkuin opinto-oikeus lakkaa.

Harrastukset jäi syksyksi kokonaan tauolle. Yritin käydä tanssitunneilla kun ex oli lasten kanssa arki-iltaisin, mutta ihme että jaksoin sinne edes sen muutaman kerran mennä. Nyt on se kuntosalikortti onneksi on, pitää järjestää aikaa ja jaksamista. On myös pitkään uinunut salaa sielun sopukoissa aloittaa musiikkiharrastus uudelleen, joko laulutunteina tai uuden instrumentin (klarinetti) kanssa. Koko menneen liiton aikana tuntui, että mitään tukea tämmöisiin höpöjuttuihin en saa ja aina vaan sitten jäti tekemättä, josko nyt. Ja onhan tuo bujokin harrastus...

Talousasiat liittyvät isolta osin tietysti eroon, osituksen jälkeen talon remontointiin, mutta myös ihan työasioihin. Tuntuu todella voimaannuttavalta saada hoitaa itse kaikki asiat, kun avioliiton aikana kaikki asumiskustannukset ovat kulkeneet exän kautta ja mä olen hoitanut ruoan kotiin ja lapsille päivähoitomaksut, vaatteet ja muun ylläpidon.  Oma talous tuo kuitenkin tietyllä tavalla oman vapauden. Ihan mieletöntä!

Että kyllä mä kuitenkin kaiken surun ja tuskan keskellä kuitenkin näen sen suunnan ja sen valon, joka mua ja lapsia odottaa. Kaukanahan se edelleen on, mutta täytyy työstää omaa päänuppia vielä rutkasti lisää, että oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että voiton puolella ollaan. Nyt jo hetkittäin sentään tuntuu siltä.

Olkoon vuosi 2018 mulle ja lapsille sitten se parempi ja iloisempi vuosi edelliseen verrattuna. Että löydämme meidän nelinkertaisen yhteisen onnemme. Lukijat, teille myös toivotan Hienoa alkanut
ta vuotta 2018!

Joulu ja ajatuksia tulevasta vuodesta

Kuten postasin aikaisemmin, hain tosiaan sen kuntosalikortin ja olen nyt käynyt salilla pari kertaa viikossa. Tapaninpäivänä lapset on taas isällään, menen salille.

Tänä vuonna en ole ollut yhtään joulumielellä. Vaikka mielessäni vielä pyörii edellinen joulu, joka sekin sisälsi ja edelsi hyvin väsynyttä ja raskasta aikaa. Olen kuitenkin siivoillut kotona, hankkinut lapsille joululahjoja ja ruokakaupassakin kävin.

Sain yhtä kautta sen hyvän mielen joululahjakortin (70 euroa) ja liikutuksesta sekä kiitollisuudesta toivuttuani kävin täyttämässä jääkaapin täyteen jouluruokaa. Että on maailmassa vielä jotain hyvyttä, oikeastaan paljonkin, hyviä ihmisiä ja rakkaita ympärillä.

Yritin vielä ennen joulua saada meidän eroasiat päätökseen, mutta niin se vain menee, että jos toinen haluaa hidastella niin se hidastelee. Omaisuusasiat jäivät nyt asianajan pöydälle, mutta elatusmaksuista sopiminen meni taas pelleilyksi. Sain nyt ehdotuksen, joka ei millään muotoa ollut todenmukainen, kaikki exän laskelmaan perustuvat lukemat olivat palkkaa lukuunottamatta kuvitteellisia, eikä niitä voi millään kuitilla todentaa. Pistin senkin laskelman lakimiehelle kommentoitavaksi. En halua olla rahanahne, mutta lasten isällä ei tunnu olevan minkään valtakunnan ymmärrystä, mitä lapset maksavat: ruoka, vaatteet, harrastukset ja niihin kuljettaminen sekä kaikki muu pieni siihen päälle. Joskus olisi kiva järjestää lapsille jotain extraa, oli se sitten risteily, joku matka, kahvilareissu. Olen pääasiassa maksanut nämä kaikki itse vuosikausia, joten ihan sitä saa peiliin tuijottaa jos toinen ei ymmärrä.

Tiedättekö, kun tämmöisen traumaatisen eron jälkeen alkaa se toipuminen. Miten aaltoilevaa se on. Eräs ystävä kuvasi sitä, että pää on aallokossa. No sitä se on. Olin ihan fiiliksissä alkuviikosta, kunnes exän kanssa selviteltiin vakuutusasioita. Se johti kahden päivän pituiseen totaaliseen romahdukseen, jossa mietin todella synkkiä. Sieltä aallonpohjalta (kiitos taas L ja M) noustessani on taas pikkuisen seesteisempi olo ja vihdoin jotain pieniä ymmärryksen välähdyksiä alkaa tapahtumaan. Että millainen se mies ja hänen tunnemaailmansa oikeasti on. Olen niin pitänyt kiinni niistä omista näkemyksistä, että olen ollut ihan sokea. Ja sietänyt niin paljon, liikaa, toivoen että hän joskus muuttuisi takaisin semmoiseksi mitä oli suhteemme alkuvuosina.  No oli miten oli, näin on parempi. Ja sen nyt tiedän, ettei nelikymppinen mies muutu mihinkään. Kännykkäriippuvuus, (vaikeista) asioista puhuminen, tunneälyn puute. Niitä ei korjaa kukaan, en edes minä siihen pystynyt vaikka kolme ihanaa lasta yhdessä teimme.

Vuosi 2018

Ostin itselleni vihon ja päätin kokeilla bujon (bullet journal) pitämistä. Olen yrittänyt hahmotella karkeasti, mistä mun ja lasten elämä koostuu vuonna 2018. Työ on vielä kesken, mutta tarkoitus on ainakin saattaa kotimme remonttia loppuun, matkustella, harrastaa, käydä töissä, viedä ero loppuun, opiskella ja elää ihan sitä arkea. Pientä kipinää on myös deittirintamalla ollut, mutta ehkä sitä ei viedä bujoon vaan katsotaan että miten se etenee itsestään. Mutta mukavia kipinötä on ja on saanut itsetuntoa vähän nousemaan.

Tämä syksy on mennyt tosi pitkälle asioiden pohtimisessa eroon liittyen. Nyt alkaa tuntumaan, että pitäisi oikeasti se ex siirtää takavasemmalle kokonaan. Keskittyä omaan elämään, omien unelmien ja oman itsen toteuttamiseen. Se tietynlainen paine, mitä oli avioliitossa, on nyt pois. Se ainainen tuskastuminen kun lasten isä ei halunnut viettää perheenä aikaa, sitä ei ole. Ei ole oikeastaan mitään odotuksia enää exää kohtaan, lähinnä välinpitämättömyyttä.

Eli monelta osin pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Ihan varmasti eroasioiden loppuunvieminen vie vielä voimia ja jaksamista, mutta kaikki on tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta.

Todennäköisesti tulen hakemaan apua oman mieleni kanssa vielä jonkun aikaa. Tottakai näitä surun tunteita eroon liittyen on, mutta mun pitäisi kyllä vielä selvittää, että miksi mä kestin tuota exää noin pitkään. Vaikka kävin pitkän terapian kymmenisen vuotta sitten, onko lapsuuden traumoista vielä jotain selvittämättä jotka olisivat johtaneet siihen, että roikuin huonossa parisuhteessa ja "ydinperheessä" vaikka asiat olivat jo pitkään olleet melkoisen sietämättömiä.  En  halua enää tehdä samoja virheitä, ja jos joku uusperhekuvio tähän vielä joskus siunaantuu, niin siinä on isoja riskejä myös.

Mä uskon, että tulevaisuus tuo paljon hyvää! Mennyt syksy on kyllä ollut yksi elämäni kauheimmista ja traumaattisimmista aikuisiällä. Joulunkin siedän hammasta purren exän läsnäollessa. Sitten se on siinä.

Mukavaa Joulua ja vuodenvaihdetta lukijoille!

Me

Nämä kuvat kertovat, mitä meille kuuluu. Perheneuvolassa viime kerralla puhuttiin siitä, että meille kaikille tekisi hyvää päästä jatkamaan sitä perhe-elämää´, mitä se oli ennen tätä hässäkkää. Että itsekin kokisin päässeeni jaloilleni. Ettei koko ajan mentäisi poikkeustilassa.

Suomeksi: tehdä niitä asioita, mitä aina ennenkin ennen eroa.

Olenkin panostanut nyt paljon siihen, että lasten kanssa vietämme sitä meille normaalia perhe-elämää yhdessä. Lapset pääsevät osallistumaan kodin töihin ja minä osallistun lasten elämään. Käydään retkillä, kaupungilla, uimassa. Leivotaan kotona ja tehdään ruokaa yhdessä. Ihan sitä perusarkea höystettynä hieman aikaisempaa isommalla yhteisellä tekemisellä.
Voisin kai sanoa, että olen pistänyt oman elämän nyt hieman katkolle ja downshiftaan nyt lasten kanssa. Annan huomiota ja aikaa heille enemmän kuin aikaisemmin. Osittain korvatakseni isää, mutta myös ihan siksi, että kaikesta tästä huolimatta kokisivat olonsa rakastetuksi ja onnellisiksi.

Meidän nuorimmainen on nyt vihdoin saanut sen kaksivuotisuhman käyntiin. Joka ikisessä välissä hän heittäytyy maahan. Siis niinkuin joka_ikisesssä_välissä. Hädin tuskin edellisestä kohtauksesta toipuu niin uusi alkaa.

Samaan aikaan neiti on niiden kohtausten välissä niin tomera ja pirtsakka tapaus. Syö itse, tekee melkein ruokansa itse, pukeutuu itse, käy potalla itse. Tiedättehän, minä itse....

Keskimmäisellä on myös alkanut eskariuhma. Juuri eilen kerroin anopille, että en aina edes oikein ole tietoinen, että mistä neiti suuttuu. Ja kun se on niiiiiiin tunnekuohua, eikä hän saa tunnekuohultaan kerrottua edes syytä, niin olen sitten vain hiljaa. Hiljalleen siitä tokenee ja äitikin pääsee halimaan ja pusimaan.
Sitä minä teen, päivittäin. Halailen ja suukottelen lapsia, kuiskaan korvaan että rakastan. Riitojen päätteeksi käyn tilanteen lauhduttua aina läpi, mistä riita tuli, miksi äiti suuttui ja pyydän omalta osaltani anteeksi jos olen ylireagoinut (sitäkin tapahtuu kun kolme lasta kränää yhtäaikaa).

Tietyllä tavalla ajattelen nyt, että tunnekasvatus jää täysin minun vastuulleni, mikä on siis todella hyvä asia. Aikaisemmin lasten isän ollessa kotona minulla oli vaikeuksia, koska yleinen ilmapiiri oli niin tunnevastainen ja olin itsekin ahdistunus. Nyt saa rauhassa näyttää omia tunteita ja kykenen paljon paremmin ottamaan toisten tunteita vastaan.

Lapset ovat myös ruvenneet halailemaan. Aluksi he halailivat vain isäänsä, mutta nyt minuakin on ruvettu halailemaan. Näen selkeän muutoksen eron jälkeen siinä, että minua tullaan halaamaan aina kun lähden töihin tai johonkin muualle. Ymmärränhän minä, pienet ovat kokeneet suuren hylkäämisen tunteen, ja nyt varmistelevat etten minäkin hylkää heitä. Ja onhan sitä ihana halailla noita pieniä. Edelleen yölläkin taaperon nukkuessa mun peiton alla usein yöllä pistän käden siihen ympärille, kun on vielä siinä vieressä.
Kuva on tuosta lähimetsästä. Asumme siis saaressa ja joka puolella on ympärillä metsää ja polkuja.

Metsään ei tietenkään pääse lenkille rattaiden kanssa, joten harvakseltaan pääsen kunnon metsälenkkejä tekemään. Mutta joskus. Se on vaan niin palauttavaa ja koukuttavaa myös. Samalla saa raikasta ilmaa ja hiljaisuutta, sitä jokainen äiti kaipaa aina välillä.
Tietyllä tavalla olen päässyt hienosti itsenäisen vahvan naisen tielle. Ajoittain minusta tuntuu hyvinkin kaikkivoivalta.
Edessäni on kuitenkin vielä hidasteita, eli emme ole saaneet eroa käytyä lasten isän kanssa kunnolla loppuun. Ne ahdistavat ja harmittavat minua.
Osituksen kanssa hän tuntuu hidastelevan edelleen ja koska omaisuus on edelleen yhteistä, niin hän ilmeisesti kokee asian niin, että saa käydä meidän kotona miten häntä huvittaa. Vähän vaihtamassa lamppuja, säätämässä lattialämmitystä, leikittämässä lapsia.

Jostain syystä kutsuukin sitä edelleen kodiksi, vaikka mun tulkintani on että hänen uusi kotinsa on uuden naisen luona. Sinne hän raahasi kotiteatterilaitteetkin meiltä kotoa salaa mulle kertomatta. Silti kännykkään tipahtaa viesti, tulen kotiin katsomaan lapsia....
 
Jos me ajatellaan, että mies heinäkuun lopussa kertoi erosta, siitä on nyt neljä kuukautta ja käytännössä mitään oikeita asioita ei ole tapahtunut. Pelkästään erohakemuksen lähettämiseen meni hänellä 2 kuukautta, ja silloinkin se tuli vain koska painostin häntä.  Raha (omaisuus, elarit) ei ole myöskään liikkunut mihinkään suuntaan. Minun puoleltani mitään hidasteita ei ole, eli olisin ollut jo 2 kuukautta sitten valmis omaisuuden jakamiseen ja teiden erkanemiseen. Yhteisellä perheneuvolakäynnillä tuli myös selväksi, ettei tässä mitään ajatuksia yhteenpaluuseen liittyen ole hänelläkään. Eli en sitten tiedä, mistä on kyse. Olen kysynyt, mutta vastausta en saa, eikä kukaan muukaan saa.

Jonkun mielestä nämä ovat lyhyitä aikoja, mutta me olemme jopa talon ostamispäätöksen tehneet kuukaudessa, joten kyllähän nämä siihen verrattuna tuntuu ikuisuudelta. Ja kun mukana kulkee se, että joudun näkemään sitä ihmistä viikottain useita kertoja, niin edes taloudellinen itsenäisyys olisi iso juttu.
Iloisia juttuja kuitenkin tähän loppuun. Olin eilen lasten, lasten tädin, anopin ja appiukon sekä lasten isän kanssa esikoisemme koulun itsenäisyyspäivän juhlassa. Poikani on hyvä laulamaan, hänellä on hyvä sävelkorva ja esiintyi juhlassa, yksinlaulua siis. Lauloi Sininen ja valkoinen - meille kaikille tutun sävelmän. Anopin kanssa itkimme, se oli niin liikuttavaa.
Mun pojastani on kuoriutunut tämän syksyn myötä todella musikaalinen tapaus. Aikaisemmin olin ajatellut, etten itse lähde opettamaan häntä, mutta nyt olen kuitenkin sortumut vähän auttamaan nuottien ja sointujen kanssa. Rytmi hänellä on myös veressä. Kotona on puhuttu, lähteekö hän ensi syksynä musiikkiluokalle (joutuisi vaihtamaan koulua), kevään aikana pitää tehdä päätös. Mä en olisi ikinä uskonut. Isältään perinyt insinöörin taitoja (suunnittelee, piirtää, rakentaa) ja multa musikaalisuuden. Hän sai myös palkinnon juhlassa. Meidän koulun oma palkinto jaetaan lapsille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet yleistä hyvää tai jolla on joitain erityistaitoja. Pojalla niitä taitoja on ja eron jälkeen hän on kuin uudelleensyntynyt.

Koskaan, en koskaan, palaisi enää entiseen. Jos olisin tiennyt miten hyväksi elämä voi muuttua myös lasten osalta, olisi pitänyt erota jo vuosia sitten.

Elämä menee eteenpäin

Tunteet vaihtelevat. On jo paljon hyviä hetkiä, sitten taas tipahdan korkealta. Aikaa on kulunut miehen lähdöstä jo sen verran, että alan itsekin pikkuhiljaa unohtaa millaista oli hänen asuessaan kotona. Luulen, että lapsetkaan eivät enää muista niitä aikoja kovin hyvin.

Itse olen ehkä nyt analysoinut asioita sen verran, että miehen aika tiheä näkeminen triggeröi minulla noita huonoja hetkiä. Tapaamissopimus meillä on siis normaali joka toinen viikonloppu, plus arkisin 1-2 iltaa.

Tämä tarkoittaa, että pahimmillaan joudun kohtaamaan miehen ainakin 6 kertaa viikon aikana ja se nyt vaan on liikaa. Onneksi ne ovat vain niitä pahimpia viikkoja. Hänellä on myös tapana tuodessaan lapsia jäädä johonkin eteiseen notkumaan jolloin lapset roikkuvat hänessä yhä uudestaan ja uudestaan. Ja samalla tietysti lasten ikävä kasvaa suuremmaksi. Se ärsyttää kyllä minuakin. Moni, jonka lapsi on päiväkodissa, tietää miten siellä opetetaan jättämään lapsi reippaasti vaikka itsestä tuntuisi miltä.

Lapset myös tuntuvat isällä (daamilla) ollessaan käyttäytyvän nätimmin ja kotiin tullessa se kaikki energia ja jännitys purkautuu. Sunnuntai-illat ovatkin aika vauhdikkaita ja pitää todella tehdä töitä, että heidät saa rauhoittumaan.

Uusi daamikin otti minuun yhteyttä tuossa viime viikolla kysellen jotain lasten joululahjoista jotain. Täytyy sanoa, että tässä tilanteessa yhteydenpito vielä häneenkin on aivan too much! vaikka hän tietysti omalla tavallaan yrittääkin minua huomioida, niin silti, hei haloo!

Mitä näillä ihmisillä on oikein mielessä? Miten kukaan voi tässä tilanteessa kuvitella, että minä, petetty ja jätetty, olisin näiden asioiden kanssa sinut?


Tästä toipumisessa arvioidaan menevän keskimäärin 1-2 vuotta ja parin kuukauden jälkeen pitäisi tämänkin naikkosen kanssa kaveerata. Psykologi sanoi, että mies on todella isosti kuvitellut sietokykyni suuremmaksi mitä se on. Aivan käsittämätöntä. Miten hirveältä se tuntuu, että minut on jätetty ja kaikki tunteeni mitätöity. Siinä saa kyllä tehdä töitä, että saa ponnistettua itsensä takaisin pinnalle.

Viikonloppuna olin muuten ulkona ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Päädyin ystävän kanssa juomaravintolaan, jossa ajauduin juttusille miehen/miesten kanssa. Kyllähän se oudolta tuntui tajuta, että on vapaa tämmöiseen. Minä en tässä vaiheessa esitä yhtään mitään, olen mitä olen, ja silti toinen tuntui olevan kiinnostunut minusta ja jutuistani. Ja kyseessä oli aika koulutettu tyyppi, rima on mulla sattuneesta syystä kyllä nykyään todella korkea.  Ihan imartelevaahan se on, vaikka ei tietenkään johtanut mihinkään. Silti siitä jäi se tunne, että minäkin vielä löydän vertaiseni, se päivä vielä tulee.

Mun on pikkuhiljaa ollut helpompi muistella niitä negatiivisia asioita, mitä lasten isässä oli, kun samalla ne positiiviset hetket alkavat unohtumaan. Olen tajunnut, että unelmani perhe-elämästä eivät olisi koskaan voineet toteutua ja joudun rakentamaan unelmapankkini nyt kokonaan uudelleen. Huomaan ajattelevani, että voin tehdä monia niistä asioista lasten kanssa keskenään. Ja voimaantua siitä, että aikaisemmin kuvittelin tarvitsevani miehen kun nyt taas huomaan pärjääväni ilman. Mutta kyllä tässä on paljon työstämistä.

Hyvin paljon.

Syksy, pimeys, kosteus, väsymys…

Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti, lauloi Matti ja Teppo vuonna 1981. Itse olin tuolloin neljän vanha, ja laulun kuulin vasta paljon myöhemmin. Lauletaanhan siinä myös, että jos sä rakkaani seisot mun vierelläin…. Ei seissyt rakkaat silloin äitini vierellä, eikä seiso rakkaita minunkaan vierellä. Toki nuo lapset vielä muutaman vuoden seisovat, onneksi! Tallailen polkuja heidän kanssaan. Ja pitkospuita.

Viime viikko oli varmaan eroilmoituksen jälkeen pahin viikko. Tein parikin aloitusta, mutta syvältä kumpuava ahdistus jotenkin jätti ne tuonne luonnoksiin. Kirjoitin ulos sitä ahdistusta ja tuskaa ja kun sain sen kirjoitettua, en uskaltanutkaan enää julkaista.

Minulle on esitetty ja olen esittänyt itse itselleni aika isoja kysymyksiä. Miksi ero sattuu näin paljon, kun suhdekaan ei ollut kummoinen. Miksi roikuin suhteessa vuosikausia ja yritin parantaa elämäämme kaikin voimin, enkä uskaltanut vaan lähteä. Vaikka hyvin monet merkit vuosien varrella näyttivät siltä, että me emme sovi yhteen. Arvomme ovat liian erilaiset ja vanhetessamme arvomaailmani muuttui yhä enemmän siihen suuntaan, joka ei häntä miellyttänyt. Miksi pidin ajatusta ydinperheestä tärkeimpänä ylitse kaiken muun? Miksi siedin sitä kaikkea niin pitkään?

Mistä sain voimaa kuvitella, että asiat paranevat. Kunhan lapset kasvavat isommaksi, kunhan palaan töihin, kunhan arki seestyy, kunhan remppaprojekti valmistuu. Ja pyörittelin yksin niitä unelmiani siitä, millainen meidän perhe on kun kaikki projektit on ohi. Kuinka vietämme iloisesti aikaa yhdessä ja nauramme keskenämme onnellisena parina.  Kuinka kauan jaksoin. Ja lopulta sain tietää, että toinen ei haaveillutkaan enää samoista asioista. Hänellä olikin jo uudet haaveet aivan toisen ihmisen kanssa.

Viime viikolla oli paljon koetinkiviä. Kävimme lastenvalvojalla keskustelemassa sopimuksista ja saimme tapaamissopimuksen aikaiseksi. Aikaisempaan ehdotukseen tein yhden muutoksen, joka minua nyt kyllä kaduttaa, mutta katsotaan kuinka tämä lähtee nyt menemään. Elatussopimukseen emme saaneet mitään. Olin itse valmistautunut hyvin, mutta hänellä ei ollut mitään dokumentteja ja meneekin nyt yksinään seuraavan kerran sinne ihmettelemään lastenvalvojan kanssa.

Seuraavana päivänä olin esikoisen kanssa viranomaisten kuultavana lapseen kesällä kohdistuneesta pahoinpitelyepäilystä. Ja samalle päivälle vielä tuli perheneuvolakäynti lasten isän kanssa, joka vei loput voimani. Kun toinen vaan jankuttaa, että minulla ei ole mitään syytä olla järkyttynyt ja vihainen. Olen kuulemma vuosia pohtinut itsekin eroa. No tietysti mustasta saa valkoisen kun tarpeeksi jankuttaa itselleen asiaa ja vielä hakee hyväksyntää kolmannelta osapuolelta. Ei me mihinkään yhteisymmärrykseen päästy, eikä päästä koskaan ellei hän oikeasti kohtaa tekemisiään. Tuskin siihen kykenee. Koskaan.

Perjantaina olin ottamassa ensimmäistä tatuointiani ja siinä itkeskelin ”kipua” (ei se oikeasti mitään sattunut) joka kumpusi todella syvältä sisältäni. Illalla vielä ystävän luona olin aivan voipunut ja itkuinen. Tuntui, etten jaksa mitään. Että minut oli imetty täysin tyhjiin.

En yhtään ihmettele, kun sanotaan että jättämisen synnyttämät tunteet ovat puolison kuolemaakin pahemmat. Kuolemassa suren menetettyä, mutta hyvät muistot jäävät. Jätettäessä ne muistot painuvat kaiken sen paskan alle mitä pettämiseen/jättämiseen/eroon liittyen tapahtuu. Ihmisestä, ainakaan minun kohdalla, ei jää kovin kaunista muistoa.

Lauantaina nappasin lapset autoon ja lähdettiin patikoimaan tässä automatkan päässä olevalle luonnonsuojelualueelle. Neljä tuntia ja 5,5 km myöhemmin koin vihdoin eheytyneeni. Luonnossa kulkeminen siis kannattaa. Sunnuntaina koko porukka oli edelleen niin voipunut patikkaretkestä, että makasimme käytännössä koko päivän sisällä.

Täytyy sanoa, että ilman lapsia tuskin olisin tässä.  Lasten puolesta sitä nielee vaikka seipään.

Olen päässyt koekaniiniksi eräälle ratkaisuterapeuttiopiskelijalle ja täytyy sanoa, että on alkanut tuntumaan, että se voisi tässä tilanteessa minua auttaa. Jotenkin kaiken menneen pohtiminen, sillekin on aikansa ja olen paljon tarvinnut apua tilanteen ja  lasten isän käyttäytymisen analysoimiseen. Nyt menneelle ei voi mitään ja pitäisi löytää keinoja tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.  Tuntuu kuitenkin, että tarvitsisin apua paljon enemmän mitä julkinen sektori tällä hetkellä voi tarjota. Ja olen väsynyt, hyvin väsynyt.

Mitä taakseen jättää...

Minulla oli eilen mielenkiintoinen keskustelu. Itse asiassa jo elokuussa kun lasten isä kertoi tästä selän takana vehkeilystään ja halustaan erota, mieleeni muistui 14 vuoden takainen tilanne. Eli juurikin se kun aloimme seurustelemaan. 

Silloinhan hän ei todellakaan kertonut minulle, että asuu exänsä kanssa yhdessä, ja kun sivukautta kuulin tästä, hän sepitteli "tarinan", miksi on edelleen sormus sormessa vaikka netistä on etsinyt seuraa jo tovin. Tottakai minuun, siihen mennessä jo ihastuneeseen ihmiseen, tämä tarina upposi täysin. Vaikka hän muuttikin suoraan tämän edellisen naisensa luota minun luokseni. Vaikka hänellä oli edelleen kihlasormus vielä sormessa. Vaikka se hänen silloinen exänsä soitteli perään muutaman kuukauden.

Muistelin tätä hänen exänsä nimeä ja nykyinen usean lapsen äiti hänkin löytyi facebookista. Aikamoinen yhteensattuma, että edes muistin koko ihmisen nimen. Ja että hän ylipäätänsä suostui kanssani keskustelemaan niinkin vanhoista ajoista.

Kyllähän se niin oli, että hän ei tiennyt minusta kaikkea enkä minä todellakaan silloin tiennyt exän silloisesta tilanteesta kaikkea. Siksi siitä syntyikin silloin melkoinen hässäkkä, kun mies pyöritti kahta naista ja käytti puhumattomuuttaan silloin jo hyväkseen. Kaikki tunteet, joita minä olen nyt tuntenut exää kohtaan, on joku muu tuntenut minua ennen. Kaikki ajatukset exän käytöksestä ja piirteistä olivat yhteisiä. Huh huh, suoraan sanottuna.

Lopputulemana hän kyllä sanoi suoraan, että oli onnekas päästessään miehestä eroon ja että minäkin olen aivan samalla tavalla ja samoista syistä onnekas kunhan tästä pahimmasta pääsen yli.

Voi veikkoset, kuinka suuri huojennus siitä minulle tuli. Että on joku kokenut oikeasti saman ihmisen kanssa tämän saman asian ja vieläpä ihan samoista syistä. Ei sitä voi sanoin oikein kuvata, miltä se tuntui.

Että minä en ollutkaan se ainoa viallinen ja vaikea tyyppi, vaan toisella on ihan oikeasti tosi isoja ongelmia, jotka on niin syvällä ettei hän halua edes kohdata niitä.

Siksi mä kirjoitin tohon edelliseen postaukseen, että olen kiitollinen siitä että mies on uuden heilansa riesana. Meidän tie ei olisi voinut koskaan jatkua, muuten kuin että hän olisi oikeasti hakenut apua (tunne) elämänhallintaansa.

Hän vaan teki itse sen päätöksen lähteä, tilanteessa jossa niitä asioita olisi ollut viimein pakko kohdata, kun mm. lapsen kurituksesta tehtiin lastensuojeluilmoituksia. Hän kieltäytyi kohtaamasta ja kehittymästä ihmisenä ja päätti ottaa itselleen uuden palvelijan, reilusti itseään vanhemman naisen jota varmasti imartelee nuori ja halukas pienten lasten isä.


Onhan siinä kitkeryyttä ja katkeruutta, että miksi minä en kelvannut ja mitä olisin voinut tehdä enemmän. Mutta totuus on, että enempää en olisi voinut tehdä, jokainen on vastuussa omasta itsestään. Paitsi mä tietysti itsestäni ja lapsista.

Kiitollinen

On niin monenlaisia tunnetiloja, mitkä viime aikoina ovat myllertäneet minn mielessäni.

Mutta hyvinä voimaantumisen hetkinä mieleeni tulee myös paljon asioita, joista olen kiitollinen elämässäni! Olkoon tämä vaikka meemi, kaikki lukijat voitte kopioida sen!

1. Olen kiitollinen lapsistani, jotka antavat minulle syyn elää ja pitää itsestäni huolta. Ja tottakai lasten isästä olen kiitollinen, että saimme nämä lapset yhdessä.
2. Olen kiitollinen psykoterapeutistani ja terapiasta, jonka kävin kymmenen vuotta sitten. Se on auttanut minua jäsentämään paljon asioita tämän kriisin keskellä.
3. Olen kiitollinen ystävistä, jotka ovat jokainen vuorollaan kannatelleet minua tässä kriisissä ja myös sitä ennen. Lasken mukaan myös erään nettiystävän!
4. Olen kiitollinen työstäni. Ennen työpaikka ahdisti minua, mutta nyt menen töihin iloisena. Työkaverit ovat mukavia ja tsemppaavia sekä pomo ihana ymmärtäväinen.
5. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä Suomeen. Sivistysvaltioon, jossa lapseni saavat koulun ja hoidon käytännössä ilmaiseksi ja itsekin voin opiskella edelleen aikuisiällä ja kehittää itseäni.
6. Olen kiitollinen kaikille niille viranomaisille, jotka ovat olleet tässä episodissa mukana ja auttaneet minua sekä lapsia selviämään tästä yli. Ja yrittäneet saada järkeä lasten isän päähän.
7. Olen jopa ihan vähän kiitollinen jo miehen uudelle heilalle siitä, että otti miehen riesakseen ja toisaalta siitä että on ottanut mun lapseni hyvin vastaan.
8. Olen kiitollinen anopille ja appiukolle ja miehen sisarukselle, ovat niin paljon auttaneet mua tämän kriisin keskellä.

Kohdat 9 ja 10 jäivät keksimättä, mutta kommenttiboksiin voi jättää ehdotuksia, mistä vielä kannattaisi olla kiitollinen ja ymmärtää miksi jotkut asiat ovat paremmin kuin ennen.

Romahduksia

Just kun olet mielestäsi päässyt kuiville ja fiilikset on ihan kohtalaiset.

Tulee lauantai.

Olet läsnä lapsille aamusta asti. ehtiin porukalla aamiaiseksi amerikkalaisia pannukakkuja (keskimmäinen teki taikinan ja vanhin paistoi), sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja torille kävelemään, kahvilaan,  ja hakemaan kurpitsat. Kotona teit ruoan, levitit pyykit, sen jälkeen ohjasit ja autoit lapsia tekemään hienot Halloween-kurpitsat ja vielä kaivoit kynttilät ja veitte kurpitsat ulos.

Menet laittamaan saunaan tulen jonka jälkeen keskimmäinen tulee sanomaan, että sä et äiti ole tänään yhtään ollut meidän lasten kanssa. Jokaisessa välissä lapset riitelevät ja riehuvat. Kun itseltä menee hermot ja volyymi nousee, esikoinen huutaa tosi rumasti takaisin. Hyvä, ettei haistattele.

Lähetät kuvia kurpitsoista esikoisen puhelimeen ja kun kurkkaat kännykästä, huomaat että isänsä on lähettänyt pojalle viestejä: on ostamassa uutta autoa ja siitä kuvia, kuva pojalle ostetusta lahjasta ja viimeisenä kuva sieltä uuden naisen kotoa jossa juhlat menossa. Muistiin palautui, että mies taisi tosiaan lapsille luvata juhlat aikaisemmin keskustelematta minun kanssa, joten eiköhän tästä vielä saada joku "äitiontyperäkuneipäästänytmeitä"- juttu.

Sen jälkeen ei tee muuta kun istua alas itkemään. Katkeria kyyneleitä. Isän pitäisi olla täällä meidän kanssa tekemässä näitä juttuja eikä siellä vieraan lumpun ja hänen lapsen kekkereissä. Siellä kuuluisi olla hänen isänsä eikä meidän isä. Meidän isä, huolimatta siitä ettei se koskaan ole ottanut tämmöisiin askarteluihin osaa, pitäis olla täällä iloitsemassa omien lapsiensa tuotoksista. Ja kertomassa minulle, kuinka hienosti olen jaksanut koko päivän. Sitä en tule kuulemaan koskaan hänen suustaan, kuten en koskaan ennenkään ole kuullut.

Voihan itku.

Vaikea suhde. Vaikea ero. Nyt ne katsoo muumeja kun mä pakenin itkemään toiseen huoneeseen. Taas pitäisi sanoittaa lapsille, miksi äidille tuli itku. Ja jaksaa, jaksaa sitä elämää minkälaiseksi se muuttui miehen katalien temppujen jälkeen muuttui.  Onneksi näitä hetkiä on vain silloin tällöin. Ja harvenemaan päin. Mutta monta asiaa yhtä aikaa, niin kyllähän sitä romahtaa.

Up and down

in tse

Muistaako  kukaan muistaa semmosta kuoroa kun Semmarit? Eli Seminaarinmäen mieslaulajat? Kyseessä Jyväskyläläinen mieskuoro, joka laulaa vähän kaikkea laidasta laitaan.

Semmarit on tulossa marraskuussa tänne Turkuun ja työkaverit ovat menossa niitä katsomaan, siitä mieleeni pompsahtikin yks heidän biisinsä "Hississä". Siinä lauletaan "on kaksi suuntaa hississä, up an down".

Olen itse ollut isosti semmarifani ja vielä opiskeluaikanakin kävin Tavastialla heitä katsomassa. Ja ihan villissä nuoruudessa yhden tyypin kanssa hengailtiin myös Jyväskylän paikallisessa opiskelijaravintolassa kauan kauan sitten.

Mutta siis toi hissibiisi jäi soimaan päässä, ja mietinkin, että aikamoista hissiä on vedetty tässä viimeiset kuukaudet. Henkisesti on menty tietysti pettämiseen liittyvien tunteiden kanssa ylös ja alas, mutta myös miehen säätämiset ja salailut/valehtelut lapsiin liittyen ovat olleet raskaita. Että aina kun menee vaikkapa viikko hyvin, on ihan saletisti varma, että jotain sekoilua on pian luvassa.

Kuten nyt vaikkapa tänään, mies halusi ottaa nuorimmaisen uimaan töiden jälkeen (loistava idea!) ja näin sovittiin sekä, että tuo lapsen ennen kahdeksaa kotiin niin saan sen hyvissä ajoin iltapuuhiin ja nukkumaan. Lapsi tuli 20.40 nälkäisenä kotiin. Isä oli luvannut viedä taaperon Heselle, mutta heseruoka (sitä isä on syöttänyt nyt eron jälkeen niille jatkuvasti) ei maistunut joten lapsi oli nälkäinen.

Isommat olivat nukkumassa ja tämä kaksivuotias sai kamalat kilarit kun olis pitänyt mennä hammaspesulle. Mikä vähän jätettiin kertomatta oli se, että oltiinkin kimppakyydillä uuden heilan kanssa ja heilan työ loppui vasta kahdeksalta eli ei ollut oikeasti aikomustakaan tulla siihen aikaan mitä oltiin sovittu. Ja autokin piti jättää vähän syrjemmälle kun nainen oli kyydissä etten mä vahingossakaan menis juttusille.  Todella ihmeellistä säätämistä. En ole siis naista tavannut, lapset ovat siellä viettäneet öitäkin. Kukaan muukaan sukulaisista ei ole naista tavannut, että aika ihmeellinen kuviohan tämä kyllä on.

Sitten yhtäkkiä kännykkään saattaa tippua huolestuneita viestejä, että pärjäänkö. Onhan ovet lukossa kun lähistöllä käynyt murtovarkaita. Tai kuten tänään kun oli lapsilla useampi meno päällekkäin ja vaati vähän delegoimista ja muuta, että sain kaiken organisoitua. Tulee kyselyitä, että pärjäänkö ja tarviinko apua. Vastasin, että kaikki on hoidossa ja että miksi nyt kyselee kun ei ole aikaisemman 8 vuodenkaan aikana apua tarjonnut. Hyvä kysymys onkin, että miksi? Minä kyllä pyydän apua jos tarvitsen, tosin tuskin häneltä.

Mutta joo, ei ollut tämän postauksen pointti jaaritella meidän viimeaikaisista tapahtumista. Vaan puhua parisuhdedynamiikasta, itsetunnosta ja pettämisestä alkaneesta erosta selviämisestä.

Olen nimittäin hyvin paljon käyttänyt aikaa (omaa ja ystävien) sen pohtimiseen, miksi näin pääsi käymään. Tavatessamme miehen kanssa vajaat 14 vuotta sitten olimme molemmat jo kokeneet parisuhde-elämää ja minulla oli ainakin tietyt ajatukset siitä, millaisen kumppanin haluan. Olin itse valmistumaisillani yliopistosta, mutta kun exäni käveli mun elämään, hormonit rupes hyrräämään ja ajatukset miehen koulutuksesta ja sivistystasosta jäivät sivuun. Nykyään kuolemankielissä oleva äitini oli vielä silloin fiksu ja näki heti, että mieheni on aika yksinkertainen tapaus. Mutta tietenkään sitä en itse halunut uskoa ja ihastuneena sitä näkee toisessa vain niitä hyviä puolia, samoin kun haluaa näyttää itsestä vain niitä hyviä puolia. Sama tilannehan miehellä on nytkin päällä ja toinen nainen siellä onkin kuningattarena.

Ja aika pitkään sillä tunteella mentiinkin. Jossain vaiheessa rupesin huomaamaan, että eihän meillä ole yhteistä keskusteltavaa. Tämä varmaan jo esikoisen jälkeen. Oli vaikea niellä, että oman kumppanin kanssa ei voinut puhua uutisista, ei maailman tapahtumista, ei politiikasta, ei mistään paitsi työkuulumisista, arjen asioista ja remppahommista (niitä rakennusjuttuja meillä riitti). jossain vaiheessa päätin, että hyväksyn asian, että nyt se vaan on näin ja löysin sitten niitä maailmanparannuskeskustelukumppaneita muualta ympäriltäni. Kotona pyöritettiin lähinnä arkea ja juteltiin arjen asioista.

Esikoisen vauva-ajan mentyä ohitse ja ensimmäisen uhman alettua meillä alkoi kasvatukseen liittyvät ongelmat. Minä yritin keskustella ja asettaa rajoja, lasten isä ei kyennyt minkäänlaiseen dialogiin eikä myöskään rajojen asettamiseen. Se oli vaikea paikka ja hain meille jopa ulkopuolista apua. Lopulta tilanne sitten kääntyi siihen, että minulle jäi se ikävän vanhemman rooli, joka joutui myös sitä aikuista miestä komentamaan ja vahtimaan ja mies joko totteli minua, jos huvitti, tai teki mitä lystäsi. Nyt ihan vasta viimeisen vuoden aikana tilanne alkoi tässä asiassa pikkuhiljaa paranemaan, mutta senkin takaa paljastui sitten lopulta toinen nainen. Ja jos joku kysyy miksi lapsia on yhden sijaan kolme, niin ihan sen takia että sitä toivoi koko ajan että mies kehittyy  kasvaa. Ja aina välillä semmoisia väliaikaisia onnistumisen kokemuksia tulikin.

Mutta pikkuhiljaa alkoi myös minun mitätöinti. Muistan hyvin case nuudelit jo vuosien takaa, olisko ollut ennen lapsia. Exällä oli tapana syödä töissä omat eväät ja kerran ehdotin, että ota nuudeleita, ne on hyviä, ei koskaan ennen niitä ollut syönyt. Mun ehdottamana kieltäytyi täysin, mutta pari viikkoa myöhemmin miespuolinen työkaveri ehdotti samaa ja herra veti varmaan kuukauden nuudeleita putkeen töissä sen jälkeen. Sillon se harmitti ja vähän huvitti.

Mutta se oli vasta alkua. Mitä enemmän yritin olla parempi ja aktiivisempi ja hakea tietoa, sitä vähemmän mua kuunneltiin ja jos joskus kuunneltiin niin annettiin selkeästi ymmärtää ettei mun mielipiteellä ole väliä. Ainakaan jos puhuttiin miesten asioista kuten autoista tai vaikkapa talonrakentamisesta.

Tottahan toki sitten yritin taas entistä sitkeämmin, kunnes lopulta salasuhde kruunasi kaiken. Se oli viimeinen tikki osoittaa minulle paikkani. Minulla ei ole merkitystä eikä mielipidettäni tarvitse kuunnella. Olen jopa niin merkityksetön hänelle, että mies halusi heti ensimmäisenä päivänä erouutisen kerrottuaan jakaa minulle kaiken uudesta naisesta johon oli totaalisen ihastunut. Selvisi myös, että toinen nainen on häntä reilusti vanhempi ja "kokeneempi" joka teki hänestä erityisen merkityksellisen ja tärkeän. Minä elämää myös aika paljon kokeneena ja pitkän terapian läpikäyneenä en ollutkaan mielipiteineni enää mitään. Ei hyvä.

Mutta millaista on nyt jatkaa elämää itsetunnon polkemisen jälkeen. On onni, että kävin pitkän terapian kolmekymppisenä ja osaan hakea apua juuri nyt kun sitä tarvitsen.  Joku toinen olis vetänyt ranteet jo auki. Mutta silti se on vaikeaa. Tiedän, että se oman itsen merkitys ja hyvä itsetunto täytyy löytyä itsensä sisältä.

Opiskelin viime talven avoimessa ja sain todellakin paljon kursseja suoritettua, aion myös jatkaa opintoja. Kotona tilanne on rauhoittunut paljon miehen lähdettyä, mulla on paljon parempi ja luottamuksellisempi suhde lapsiin. Ensimmäistä kertaa meistä kaikista tuntuu, että tämä on meidän koti. Lapset jopa auttaa siivoamisessa ja sisustamisessa. Esikoinen on jopa sanonut, että parempi näin. Olen täysin samaa mieltä. Ruokalaskut on pienentyneet kun ne järjettömät määrät leipää, leivänpäällisiä, sokerijogurtteja ja eineksiä on jääneet pois. Kukaan ei ole polkemassa mun itsetuntoa vaan saan tehdä ja kiinnostua ihan mistä haluan. Taloudessamme ei ole miestä, joka pakenee kännykkänsä kanssa lähettelemään sydänviestejä (juu esikoiseni kertoi juuri, että on nähnyt niitä isän viestejä) vessaan.  Eli on paljon palikoita, joiden avulla aloitan rakentamaan elämääni uudelleen. Eli kyllä se siitä. Ja pikkuhiljaa ne up and downit on pienentyneet.

Olen rajannut aika paljon isän merkitystä meidän perheessä. Aluksi hän tuli ja meni miten lystäsi, sitten lapset reagoi jatkuvaan epätietoisuuteen ja rupesin asettamaan rajoja. Lastenvalvojalla lopulta solmitaan sopimus mustaa valkoisella, jota on sitten oikeasti noudatettava. Kun ne rajaukset on kunnossa, mahdollisuudet sooloillakin pienenee. Ja nyt näen ehkä selkeämmin, että exä todellakin sopii viikonloppuisäksi paljon paremmin kuin arkea pyörittäväksi isäksi. Ja minä taas pärjään arjessa äitinä paremmin, kuin koskaan ennen.

Ja on sitten oikeasti ollut paljon onnistumisia. Sain oikeusavustajan ajamaan omaisuusasioita, se oli todella iso onnistuminen. Lastenvalvojalla tädit asettuivat mun (hyvin perustellun) mielipiteen kannalle. Eilen vaihdoin ekaa kertaa koskaan renkaat itse autoon. Eli onnistumisia on sekä isoissa, että pienissä asioissa.

Monet tutkimukset myös kertovat karun totuuden, että nainen selviää erosta paremmin käsittelemällä asiat puks pois pakettiin ja jatkamalla elämää. Mies pakenee asioita, kuten nyt meilläkin, ja siirtää niiden käsittelyä jonnekin hamaan tulevaisuuteen toistaen sitten samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Eli todennäköisyydetkin kertovat, että minä tästä pelistä lopulta lähden voittajana ja itse asiassa jo nyt välillä tuntuu siltä.

Eli meitä on 1+3. Meillä on hyvä näin. Me rakastetaan toisiamme ja me pärjätään. Näytetään tunteita ja puhutaan tunteista.  <3