Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 

Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Jos jonkunlaista....

Eletään jo huhtikuuta, kohta on vappu.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.

Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3

Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.

Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.

En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina  kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.

Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.

Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.

Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.

Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.

Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.

Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.

Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.

Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy,  vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta

Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!