Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Arjen haasteet - kun perheessä on autismin kirjolainen

Ajattelin vähän avata sitä, millaista arki meidän perheessä on. Millaisia haasteita nepsy tuo arkeen niin näin vanhemman, kuin myös sisaruksien näkökulmasta. Huomioi, että minä olen vasta-alkaja tällä tiellä ja nämä ajatukset perustuvat ainoastaan omiin kokemuksiini.

Kuormitus

Yksi iso tekijä perheessämme on erityisen esikoiseni kuormituksen huono kestävyys. Oli kyseessä sitten liian kovat äänet, hälinä, liikkumisesta tai muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä syntyvä stressi tai mikä tahansa muu, joka häneltä vaatii normaalia enemmän ponnistuksia, niin kuormitusta täytyy seurata koko ajan. Kun kylässä on ystäviä, aikuisia tai lapsia, minun täytyy huomata ja reagoida hyvissä ajoin, ennenkuin häneltä menee ns. kuppi nurin. Kuppi nurin voi tarkoittaa joko todella hävytöntä käytöstä äitiä kohtaan (huutamista, kiroilua, lyömistä) tai vaikkapa riidan syntymistä kaverin kanssa. Erityisen sosiaalisten taitojen viive aiheuttaa myös sitä, että kaveritkaan eivät välttämättä ymmärrä mitä tapahtui ja miksi lapsi reagoi kuten reagoi. Tämä vaatii aikuiselta suurta valppautta ja seurantaa koko ajan.

Kuormitukseen liittyy myös oleellisesti meteli ja hälinä. Olemme keskustelleen esikoisen kanssa useita kertoja eri toimintatavoista (kuulosuojaimet, omaan huoneeseen meneminen), mutta pääpaino on siinä että hän oppisi itse tunnistamaan fiilikset, ennenkuin menee yli. Siinä tilanteessa kun ei enää toimi mitkään ehdotukset vaan tilanne päätyy usein kiinnipitoon. Kiinnipito on siis sitä, että rajoitan lapsen liikkumista pitämällä hänestä kiinni ja estämällä rikkomasta omaisuutta tai satuttamasta itseään tai muita. Itse saan siitä usein naarmuja, puremajälkiä yms. Kiinnipito voi kestää puolesta tunnista vaikka kolmeen tuntiin ja onhan se selvä, että tällöin pienet sisarukset ovat aivan omillaan.

On selvää, että muillakin lapsilla on oikeus elää  normaalia elämää täällä meidän kotona emmekä voi muuttaa yhden lapsen tarpeiden vuoksi kotiamme villasukkatehtaaksi. Se johtaa taas usein konflikteihin sisarusten kanssa kun pelkästään heidän läsnäolo ärsyttää erityistä ja sisarukset eivät ymmärrä myöskään erityisen omia piirteitä. Tässä on iso haaste enkä aina oikein tiedä, milloin riidat liittyvät normaaleihin sisarussuhteisiin ja milloin yhden lapsen henkilökohtaisiin haasteisiin.

Rutiinit ja ennakoitavuus

Kuormituksen lisäksi tärkeä asia erityisen kanssa on ennakoitavuus ja rutiinit. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka teimme perheelle päivälukujärjestyksen ja kalenteriin kirjoitamme kaikki tulevat tapahtumat edeltä käsin. Lapset on olleet nyt kesällä pitkiä pätkiä pois kotoa, mutta kun oltiin kotona niin huomasin kyllä nopeasti, että päivälukkari auttoi monien aikaisemmin vaikeiden asioiden kanssa. Ennakoitavuuteen liittyy myös tosiaan tulevien tapahtumien kertaaminen. Valitettavasti ne häviävät usein muistista jo yön tai koulupäivän aikana ja jos näin pääsee käymään, kyseessä on useimmiten valtava agressiivinen suuttuminen kun tilanne tulee erityiselle ns. "uutena" eteen.

Rutiinien kanssa eläminen on kuin narulla kävelemistä. Esikoinen taistelee kaikkein eniten rutiineja vastaan, koska ne sisältävät hänen inhokkejaan (hygienia, syöminen, läksyt) eli niitä asioita joiden tekemistä hän välttelee viimeiseen asti. Meidän hieno arjen fläppitaulu on tullut esikoisen toimesta pyyhittyä suutuspäissään jo useita kertoja. Sitkeästi kirjoitan aikataulun siihen aina uudestaan. Ja muistutan katsomaan siitä.

Poikkeukset rutiineista aiheuttaa vastaavasti haasteita. Joskus vaan nukutaan pidempään ja aamiainen vaihtuu brunssiksi. Niistä poikkeuksista päättäminen kuitenkin pitäisi olla aina aikuisen vastuulla. Lapset helposti kyllä hoksaavat, että tässähän olisi hyvä hetki vähän saada vielä lisää joustoa. Ja perustelut poikkeuksiin pitää olla aina olemassa- mielellään todella hyvät perustelut.

Usein rutiinit myöskään eivät voi toistua päivittäin samanlaisina. Kun koulut ja harrastukset alkavat, on selvää, että illat menevät eri tavoin. Ruoka on pöydässä välillä myöhemmin ja välillä aikaisemmin Ja kun pyörittää yksinään kolmen lapsen perheen arkea, niin lapsille joutuu väkisin antamaan normaalia enemmän vastuuta joissain tilanteissa.

Meillä myöskin lasten isä ei ole suostunut sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin, vaan arkisin tapaamiset menevät vaihtelevasti, mikä tuo jatkuvaa epävarmuutta tietysti meidän aikatauluihin.

Rutiinit on siitä hyvät, että ne auttavat myös näitä meidän muita lapsia hahmottamaan viikkojen ja päivien kulkua. Eli niistä nyt kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.

Toiminnan ohjaus

En itsekään ihan ole kartalla siitä, mitä tuo hieno termi tarkoittaa, mutta mun näkemys on se, että lapsen kuuluu pystyä toimimaan oman ikätasonsa mukaisesti. Koululaisen pitää osata voidella voileipä itselleen jos tulee nälkä, läksyt pitää saada tehtyä kun on sovittu aikataulusta.

Mun työpäivät on pitkiä ja useimmiten haen nuorimmaisen päiväkodista juuri ennen sulkemisaikaa, eli kello viittä. Kun tulen kotiin viideltä, mulla saattaa olla kotona odottamassa 6 tuntia syömättä ollut lapsi joka on vaikkapa pelannut koko sen 6 tuntia. Läksyt on tekemättä, ehkä kauheaan nälkään on tullut vedettyä pari kiloa appelsiineja. Puhelimella en saa lasta kiinni koska joko akku on pelaamisesta loppu tai puhelin on jäänyt koulupäivän jälkeen äänettömälle. Minulla ei siis ole mitään tietoa, missä lapsi on ja mitä hän tekee. Ja yleensä ei tee mitään.

Samaan aikaan mulla on 3 ja 6- vuotiaat pikkusisarukset, voitelevat omat leipänsä ja hakevat jääkaapista nakkeja tai jogurttia jos on kova nälkä. Tätä tulkitsen niin, että erityislapseni vaatii minulta myös tässä tilanteessa isoa panostusta ja ohjaamista sekä opettamista, että hän oikeasti pärjäisi pidempiä aikoja yksin. Varsinkin kun se nälän tunne provosoi ja edeltää usein raivoa.

Toiminnan ohjaamista on myös esimerkiksi lapsen hygieniasta huolehtiminen. Suihkuun ei mennä muuta kuin pakolla, samat vaatteet mielellään kuukauden putkeen päällä.  Siinä saa ja joutuu aikuinen olemaan koko ajan ohjamassa ja vaatimassa perusasioiden toteutumista. Kun ne tehtävät saa päivärutiineihin, se saattaa helpottaa, mutta siltikään se ei ole helppoa (mahdollisten aistiyliherkkyyksien vuoksi)

Kodin omaisuus

Mun on ollut pakko hyväksyä se, että täällä kotona ei ole mitään omaisuutta, jota ei voisi joku raivostuneena rikkoa. Eräs ystävä sanoi onneksi, että tavara on vain tavaraa, mutta kun television joutuu vaihtamaan uuteen, niin kyllähän se kirpaisee. Ovet ja seinät on täynnä reikiä, tavaroita paiskotaan ja huonekaluja potkitaan. Itsestä se on pääasiassa kiinni, että kuinka pitkälle annan lapsen raivota ennenkuin rajaan hänet kiinnipidon avulla. Toisaalta kun kotona on myös kolmevuotias, niin joutuu miettimään myös sitä, että miltä se raivo hänestä tuntuu. Ja miltä se mahdollisesti monta tuntia kestävä kiinnipito tuntuu.

Omaisuuden hajottamiseen liittyy myös voimakkaasti se, että erityisen omiin tavaroihin ei saa kukaan kajota. Hänellä on valtava tarve kerätä kaikkea mahdollista paperilappusista lähtien, säilöä ne ja kukaan ei saa siivota eikä koskea niihin. Joskus ne tilanteet kuitenkin tulevat kun se 200 paperilennokkia on pakko heittää pois. Joskus raivokohtaustilanteissa myös hajoaa hänenkin tavaroitaan (hän siis itse ei niitä hajota kylläkään) ja se suru ja itku on sydäntäsärkevää.

Omaisuutta voidaan rikkoa toki myös muuallakin kuin kotona. Päiväkodin pihassa voidaan potkia äidin autoa suutuspäissään, pihalla heitellä tavaroita ympäriinsä ja potkia ikkunoita. Kyllähän siinä on monenlaisia variaatioita.  Ja tottakai pikkusisarukset ottavat isoveljestä mallia, suutuspäissään heittelevät hekin tavaroita.

Tunteet ja kommunikointi

Autismin kirjo voi ymmärtääkseni näkyä hyvin monenlaisilla eri tavoilla. Meillä yksi merkittävä asia on lapsen tunteiden hahmottamisen vaikeudet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän kyllä tuntee tunteita (raivoa nyt eniten), mutta ei hahmota omia eikä muiden tunteita, ei pysty reagoimaan muiden tunteisiin (esimerkiksi kokemaan empatiaa) eikä myöskään puhumaan mistään tunneasioista kenenkään kanssa. Nämä piirteet ovat selkeästi periytyneitä lapselle, koska tunnistan samat ongelmat avioliittoni ajoilta. En osannut niitä silloin ratkaista ja nytkin on todella isoja vaikeuksia.

Tunteista puhuessa hän menee täysin lukkoon ja lähinnä vaihtaa puheenaihetta. Kommunikointi muutenkin on aika yksipuolista ja etenee lapsen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Hän ei juuri lähde mukaan mihinkään keskusteluun jonka aihe ei häntä juurikaan kiinnosta.

Minulle äitinä on todella raskasta olla ulkopuolinen. Tiedän jo nyt, että toinen ajattelee eri tavoin ja hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin omani (erityisherkän aivot). Tämä auttaa jo vähän oman käytöksen hallitsemisessa (en provosoisu vaikkapa siitä, että lapsi nauraa ja on vahingoniloinen kun olen satuttanut itseni), mutta syvällistä ymmärtämistä siitä aivojen toiminnasta minulla ei ole. Kommunikointi on myös hyvin konkreettisen tason asioista, tunteista (miltä sinusta tuntuu nyt, tuntuuko surulliselta) ei pystytä puhumaan mitään. Negatiivisia tunteita lapsi kuvaa sanalla "tylsä" - ihan kaikkia negatiivisia tunteita.

Tunnevaikeuksien vuoksi syntyy vaikeuksia pärjätä sosiaalisissa tilanteissa. Myöskään nuoremmat sisarukset eivät pysty ymmärtämään, että isoveljen vaikea käytös on tahatonta. He kyllä provosoituvat ja sanovat takaisin ja taas kerran olen välissä setvimässä riitoja.

Suoraan sanottuna minulla on ollut viime aikoina tunne, että oma lapseni on muuttunut vieraaksi. Nämä autismin kirjon oireet ovat selkeästi tässä 6-8 vuotiaana alkaneet näkyä selkeämmin ja sitä mukaa lapsi on alkanut tuntumaan vieraammalta. Hän osaa onneksi hakea hellyyttä ja läheisyyttä omalla tavallaan (selän rapsutuksen pyytäminen jne.) että on meillä niitä hyviäkin hetkiä. Mutta esimerkiksi yhteisten riitojen selvittäminen jälkikäteen ei onnistu koska hän kieltäytyy puhumasta, kuten kieltäytyy paljon muustakin puhumisesta. Ei kerro mitään koulupäivästä, isäviikonlopusta jne.

Olen kirjoittanut näitä asioita tähän ylös myös itseäni varten. Että minulla on myöhemmin mistä lukea, että miten olen asioita alkuvaiheessa tulkinnut. Meillähän koko prosessi on aivan alussa ja ilman yhtä hyvää (alalla työskentelevää) ystävää en olisi hahmottanut suurinta osaa näistä asioista.

Mielelläni otan kommentteja vastaan, ja ehkä myös vinkkejä siihen, että miten sitä omaa jaksamista tässä tilanteessa voisi buustata. Usein nimittäin on keskellä tätä hulabaloota semmoinen olo, että en jaksa, en selviä.

Romahduksia

Just kun olet mielestäsi päässyt kuiville ja fiilikset on ihan kohtalaiset.

Tulee lauantai.

Olet läsnä lapsille aamusta asti. ehtiin porukalla aamiaiseksi amerikkalaisia pannukakkuja (keskimmäinen teki taikinan ja vanhin paistoi), sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja torille kävelemään, kahvilaan,  ja hakemaan kurpitsat. Kotona teit ruoan, levitit pyykit, sen jälkeen ohjasit ja autoit lapsia tekemään hienot Halloween-kurpitsat ja vielä kaivoit kynttilät ja veitte kurpitsat ulos.

Menet laittamaan saunaan tulen jonka jälkeen keskimmäinen tulee sanomaan, että sä et äiti ole tänään yhtään ollut meidän lasten kanssa. Jokaisessa välissä lapset riitelevät ja riehuvat. Kun itseltä menee hermot ja volyymi nousee, esikoinen huutaa tosi rumasti takaisin. Hyvä, ettei haistattele.

Lähetät kuvia kurpitsoista esikoisen puhelimeen ja kun kurkkaat kännykästä, huomaat että isänsä on lähettänyt pojalle viestejä: on ostamassa uutta autoa ja siitä kuvia, kuva pojalle ostetusta lahjasta ja viimeisenä kuva sieltä uuden naisen kotoa jossa juhlat menossa. Muistiin palautui, että mies taisi tosiaan lapsille luvata juhlat aikaisemmin keskustelematta minun kanssa, joten eiköhän tästä vielä saada joku "äitiontyperäkuneipäästänytmeitä"- juttu.

Sen jälkeen ei tee muuta kun istua alas itkemään. Katkeria kyyneleitä. Isän pitäisi olla täällä meidän kanssa tekemässä näitä juttuja eikä siellä vieraan lumpun ja hänen lapsen kekkereissä. Siellä kuuluisi olla hänen isänsä eikä meidän isä. Meidän isä, huolimatta siitä ettei se koskaan ole ottanut tämmöisiin askarteluihin osaa, pitäis olla täällä iloitsemassa omien lapsiensa tuotoksista. Ja kertomassa minulle, kuinka hienosti olen jaksanut koko päivän. Sitä en tule kuulemaan koskaan hänen suustaan, kuten en koskaan ennenkään ole kuullut.

Voihan itku.

Vaikea suhde. Vaikea ero. Nyt ne katsoo muumeja kun mä pakenin itkemään toiseen huoneeseen. Taas pitäisi sanoittaa lapsille, miksi äidille tuli itku. Ja jaksaa, jaksaa sitä elämää minkälaiseksi se muuttui miehen katalien temppujen jälkeen muuttui.  Onneksi näitä hetkiä on vain silloin tällöin. Ja harvenemaan päin. Mutta monta asiaa yhtä aikaa, niin kyllähän sitä romahtaa.