Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Tämmöistä kesäpulinaa...

Hyvää lettukestitiistaita (tai tuo tiistai meni ajat sitten jo, tämä jäi keskeneräiseksi luonnokseksi pyörimään moneksi viikoksi). Olen nyt opetellut tekemään valurautapannulla lettuja ja on se kyllä todella haastavaa. Mutta saan samalla 7 lettua, eli jokaiselle lapselle kaksi - kenenkään ei tartte odottaa!

Välillä on siis hyviä päiviä, että jaksan enemmän ja paremmin. Touhutaan kotona ja siivotaan ja teen ruokaa. Välillä on huonoja päiviä enkä jaksa yhtään. Itku on herkässä ja tekisi mieli mennä sänkyyn makaamaan. Viime aikoina on vaivannut isosti alaselkä ja lonkka, eli tuommoista jatkuvaa fyysistä kroonista kipua. Olen käynyt nyt fysioterapeutilla/osteopaatilla ja vähän on kivut hellittäneet, mutta...

Selkäkivut on siitä jänniä, ettei niitä oikein voi ennakoida. Välillä se kipeytyy liikkumisesta, välillä makaamisesta kun taas liikkuminen vie kivun pois. Kipu säteilee alaselästä lonkan kautta polviin asti ja tietysti epäilen taas jotain hermopinnettä tai mitä noita nyt on. Olisi aivan upeaa jos olisi omaa aikaa ja ehtisi jumpata ja venytellä. Valitettavasti sitä ei juurikaan ole.

Hauskasti tässä yhtenä iltana järjestelin lapsia kerrankin ajoissa nukkumaan, mutta viime hetkellä tekniikkapallon kanssa riehuva nelivuotias tiputti kaksi juomalasia laattalattialle. No siinähän se meni sitten se nukkumaanmeno, kaikki säikähtivät ja minä suutahdin. Tiedättekö muuten, että autismin kirjolainen kun säikähtää, se saattaa tulla esille ihan minkälaisena tahansa muuna reaktiona. Eli ei välttämättä näy niinkään säikähdyksenä vaan esimerkiksi suuttumuksena. Tuolloinkin lenteli tuolit, ennenkuin ehdin sanoittamaan ja selittämään että ei tässä mitään hätää ja äitiä nyt vaan harmittaa. Ihanat lapset onneksi lopulta auttoivat siivoamaan.

Ja oljenkortena tämä, me päästiin kirjolaisen kanssa keskustelemaan vielä aika syvällisiä lopulta ennen nukahtamista <3

Hänellä on nyt "ekkona" eli suunnattomana mielenkiinnon kohteena sota, erityisesti legomuodossa. Pääsin kertomaan, että ei me kaikki ihmiset pystytä tuolla tavalla keskittymään joihinkin asioihin noin intensiivisesti (äiti ei ainakaan pysty) ja että se on tosi hieno juttu. Ja että monet kuuluisat keksijät ja tiedemiehet ovat autismin kirjolaisia oikeasti. Hän ei kovin usein halua eikä suostu kuuntelemaan näitä nepsyasioita, mutta joskus kun on hyvä hetki, otan jonkun yksittäisen asian josta juttelen sen verran kuin hän jaksaa.

Männä viikonloppuna oltiin taas futaamassa. Meillä oli kolme peliä syrjäkylällä (kyllä, aamuysiltä piti olla 50 km päässä) ja hyvinhän ne vesisateessa meni.

Jalkapallo on selkeästi myös iso juttu tässä meidän tynkäperheessä. Tytär pelaa nykyään sekajoukkueessa, aikaisempi tyttöjoukkue kutistui ja lopulta minusta suoraan sanottuna muuttui muutenkin oudoksi. Sekajoukkueessa tämmöisen nepsyn pikkusiskon (joka tykkää leikkiä lähinnä poikien kanssa) on paljon hauskempaa treenata ja pelata. Hän jotenkin tulee poikien kanssa hyvin toimeen ja pojat myös selkeästi kunnioittavat häntä. Eli ei lällättelyä tai kiusaamista, mitä tyttöjoukkueessa ehdittiin jo nähdä.

Lähteminen treeneihin on usein aika vaikeaa. Mutta voi sitä riemua ja pois sieltä ei häntä sitten saa millään. Meillä usein harjoitusten jälkeen jäädään vielä pelaamaan ja kyllä - minäkin menen sinne mukaan jos lonkka ei vaivaa. Ja melkein menen vaikka lonkka vaivaisi.

Postauksen kuvat ovat muuten toukokuulta. Ensimmäiset hellemekkopäivät ja viimekesäiset mekot olikin vähän löysiä. Ensimmäiset päivetyksetkin oli jo hankittu.

Uimassa on myös käyty lasten kanssa. Meidän omakotitaloyhdistyksen rantaan on nyt laitettu verkko estämään jokakesäisiä vieraitamme, eli niitä valkoposkihanhia. Ja hyvin on verkko näköjään pitänyt hanhet loitolla, paljon mukavampi kävellä hiekalla kun ystäviemme kakkakikkareet eivät ole siellä hiekan seassa.

Mä en muuten koskaan ole ollut oman itseni kohdalla semmoinen "häpeäkroppaasiäläpukeudubikineihinrannalla"- tyyppi. Olen tietoinen lihavuudestani jne. mutta rannalla oon aina ajatellut, että sinne nyt vaan kuuluu biksut, oli sitten laiha tai lihava. Kesään kuuluu aurinko ja rusketus, sitäpaitsi helteessä on kivempaa kun on vähemmän päällä.

Ja haluan tottakai näyttää mun murusille, että ihan kaiken kokoiset saa tulla rannalle ja olla siellä omina itseinään. Ketään ei tuijoteta eikä ketään haukuta. Rantailu on kivaa, uiminen ja vesileikit on kivoja asioita.

Ja voi, me viihdytään vedessä. Ihan kaikki. Mä oon itse horoskoopiltani kala (kuten meidän nuorin) ja jos se nyt jotain kertoo niin mä voisin lillua siellä veden varassa vaikka kuinka kauan. Silloin kun exän kanssa vielä purjehdittiin, oli ihan normaalia hypätä veneen takaa välillä mereen vilvottelemaan ja taas jatkaa matkaa. Samoin aamu-uinti heti herätyksen jälkeen ja illalla uinti just ennen nukkumaanmenoa.

Hiushommia on tässä myös tullut tehtyä. Mulla iski melkein jo epätoivo tämän kasvivärjäyksen kanssa kun ei meinanneet sitten millään noi harmaat pysyä poissa. Väri piti ne maksimissaan kuukauden poissa ja taas oli juurikasvu täynnä harmaata.

Mutta sitten onneksi luin kaksoisvärjäyksestä ja toteutin sen nyt viime kerralla. Ensiksi tein pienen määrän pelkkää hennaseosta jonka levitin juuriin niihin harmaille (ohimo, hiusraja) alueille. Puolen tunnin päästä pesin pois ja levitin varsinaisen ruskean jonka annoin vaikuttaa kolmisen tuntia.

TADAA harmaat on pois !  Ja muutenkin tämä viimekertainen värjäys teki mun tukasta jotenkin entistä tuuheamman ja jopa ehkä vähän karheamman. Ja ehdottomasti kiiltävämmän!

Kasvivärit on tehneet myös mulle nämä muodissa olevat kiharat vaikken edes toteuta sitä metodia. Tukka on jatkuvasti kikkuralla :)

Kuvassa se ruskea mössö joka tässä vaiheessa on vielä vihreää. Parasta tässä on se, että tämä ei likaa mitään ja kaiken saa tosiaan pestyä pois.

Tosin tukasta tämä ei lähde muuta kuin kasvamalla. Olen ymmärtänyt, että jos yrittää vaalentaa, tulos on vihreä. Pysytään sitten tummana.

Juu ja tukka haisee. Nyt kun pesuvälit ovat venähtäneet melkein viikkoon, niin tukka saattaa hieman haiskahtaa semmoiselle märälle mullalle/heinälle jonkun aikaa. Mutta toisaalta aika luonnollinen tuoksuhan se on ja siihen olen itse tottunut. 

Tämä kasvivärjäys taitaa olla tulossa muotiin taas, mutta silti senkin uhalla suosittelen sitä lämpimästi. Tämä on kyllä ihan täydellinen ratkaisu minunkin hiuksille. Helppo ja ei tarvitse yhtään pelätä mitään allergiareaktioita tai astmakohtauksia noiden kaupan värien hurjista hajuista.

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 

Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Kesä 2018

On ollut pitkä tauko blogissa – aivan liian pitkä. Tuntuu, että tekemistä ja touhuamista on ihan hirveästi näin kesällä ja jotenkin oman jaksamisen  vaihtelevuus on ollut tässä aika isossa keskiössä. Kun jaksan vähän enemmän, touhuan reilusti. Kun jaksan vähemmän, hengittelen ja makoilen.

Keräsin tähän nyt kuitenkin vähän kuvia, joita on puhelimeen tarttunut matkalta.

Meillä on ollut suurenmoisia upeita ja iloisia päiviä, mutta meillä on myös ollut vaikeita ja vasyttäviä päiviä. Saimme jaettua lasten isän kanssa jonkun verran lapsia näin kesällä, joten kolmen mamma on saanut myös vähän levätä. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, asioiden sopiminen, kuten aikaisemminkaan. Mutta kun tarpeeksi moni puhuu järkeä, niin lopulta pahinkin vastarannan kiiski alkaa ymmärtää.

Kun lapset ovat olleet jaettuna, olen pystynyt keskittymään jokaiseen erikseen. Pitkään on ollut huoli myös keskimmäisen lapseni jaksamisesta: kiltti tunnollinen tyttö joka on jäänyt nepsysisaruksen ja kolmevuotiaan pikkusisaruksen jalkoihin. Nyt olen vihdoin päässyt tekemään myös hänen kanssaan yhdessä juttuja ja antamaan huomiota sekä läheisyyttä.

Oleellisena osana kesää on tietysti ollut myös tämä uusi mysteerinen miesystäväkin. Hän on ihan omasta halusta halunnut tutustua perheeseeni ja osallistua kanssani arjen pyörittämiseen siltä osin, kuin se on ollut mahdollista. Olemme paljon puhuneet myös nepsylapseni erikoistarpeista ja tietyllä tavalla se on todella vapauttavaa, että joku oikeasti on kiinnostunut lapsesta hänen ominaispiirteineen. Lasten isän kanssa emme ole koskaan pystyneet puhumaan tämmöisistä asioista.

Kuten kuvasta näkee, olen päässyt kokeilemaan myös aivan uusia asioita. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että olisin tässä jotain viidenkympin harrikkakriisiä potemassa (pelkäsin kuolemakseni tuon kyydissä olemista), mutta olihan se uusi ja hieno kokemus.On toki ollut monenlaisia muitakin isoja ja pienempiä kokemuksia ja erityisesti se oman itsenäisyyden tunne. Koen olevani parempi seurustelukumppanikin nykyään, kun saan pitää oman itsenäisyyteni.

Olemme perheellä myös veneilleet ja kalastaneet tänä kesänä. Lasten isän kalastusinnostuksesta huolimatta emme kertaakaan koko 15 vuoden aikana päästy edes ongelle. Pitkään se minua harmitti ja kalastuskärpänen  kuitenkin pyöri siellä taustalla.
Nyt me ollaan lasten kanssa saatu oikeasti asiantuntevaa opetusta niin onkimisesta, virvelöimisestä kuin myös vetouistelusta. Ja onhan se kalastus hieno juttu.

Molemmat isommat lapset ovat nyt omat haukensa ja ahvenensa saaneet, minäkin opettelin perkaamaan ja paistamaan. Pitkä matka on vielä kuitenkin siihen, että oikeasti osaisin tehdä jotain. Virvelit ostettiin myös molemmille isommille ja niihin sitten tietysti kerätään uistimia.

Ensimmäinen lomaviikko oli minulla osittain lapsivapaa. Loppukevään nepsyhaasteiden jälkeen olin todella uupunut ja tarvitsin ne muutamat päivät oikeaan irtiottoon.

Ajan käytin lähinnä lepäämiseen, veneilyyn, pihatöihin ja loppuviikosta lähikunnissa retkeilyyn. Käytiin Taalintehtaalla jazzeilla ja sieltä eteenpäin vielä saaristoon katselemaan ihania maisemia. Tottakai mielessä pyöri myös hyvät kalapaikat ja mahdolliset mökkipaikat.

Mökkiä kuitenkaan ei vuokrattu tällä kertaa saaristosta (asunhan itsekin nyt saaressa), vaan lähdettiin järvisuomeen kahden nuorimman lapsen kanssa. Rentoa oleilua, sitä kalastusta, uimista, saunomista, syömistä... lapset tykkäsi tosi paljon makeasta vedestä ja kieltämättä se omiakin muistoja lapsuudesta herätteli.

Mielestäni tämä meri onkin paras vaihtoehto veneilyyn, mutta uiminen ja muu vesillä liikkuminen kuuluu ehdottomasti järville.

Tässä niitä kaloja. Toinen lomaviikko sijoittui seurakunnan perheleirille, johon ystävä minua houkutteli keväällä. Olin leirin maksanut, mutta viime hetkellä aloin epäilemään, että kuinkakohan nepsylapseni siellä jaksaa. Hänelle kun sosiaaliset tilanteet ja hälinä lisäävät kuormitusta ja kuormituksen lisääminen aiheuttaa yhteentörmäyksiä.

Mutta parin ensimmäisen vaikeamman päivän jälkeen hän alkoi tottua leiripaikkaan ja innostui kalahommiin sielläkin. Myös muille lapsille (ja minulle) oli seuraa. Ja se ihana rentoua,  kun ruoka oli valmiina ja sai keskittyä ainoastaan lasten kanssa hengailuun ja touhuamiseen. Loppujen lopuksi konflikteja oli yllättävän vähän. Sitä en sano, että olinko itse kovin rentoutunut, mutta ensi vuonna kyllä menemme uudestaan.

Näissä kesätunnelmissa on menty nämä helleviikot. Pidän nyt kolme viikkoa lomaa, jonka jälkeen palaan töihin viikoksi. Elokuussa jatkan vielä kesälomia ja lopulta palaan kokonaan töihin kun koulut alkavat.

Tulen tekemään jatkossakin lyhennettyä työviikkoa. Nepsyn tarkemmat tutkimukset ja selvitykset alkavat elokuun lopussa julkisella sektorilla.

Koska tiedän jo nyt, että olen niissä asioissa aika yksin, olen varautunut jo hakemalla lyhennettyä työviikkoa. Luultavimmin tulee tutkimuskäyntejä, kotikäyntejä ja monenlaista muuta aikaavievää mitä on vaikea järjestää jos tekee täysipäiväistä työviikkoa.

Hänellä on myös oman toiminnan ohjaamisessa senverran isoja puutteita, että pelkkä ajatuskin pitkistä yksinäisistä iltapäivistä jatkuvasti mietityttää minua. Taloiudellisestihan otan koko ajan takapakkia, elatusmaksuissa ei tämmöisiä vapaaehtoisia työajan vähennyksiä nimittäin oteta huomioon. Mutta leijonaemo tekee lasten eteen kaikkensa, vaikka sitten syötäisiin puuroa välillä.


Terveiset Aurajoesta. Sieltä joesta siis, Turusta. Ikimuistoinen kokemus lapsille ja äidille.

Monenlaista on ollut ja monenlaista edessä. Lapset on kyllä reagoineet tähän eronjälkeiseen lomailuun (isällä, äidillä, mummilla...kuka missäkin vuorollaan) niin, että tuolla ne kaikki taas nukkuu perhepedissä mun makkarissa.

Ja varmistelevat moneen kertaan, että tulethan sinä äiti meidän kanssa nukkumaan.

Sitä moneen kertaan miettii, että pitikö lapsille tämä nyt tehdä. Rikkoa heidän perhe ja aiheuttaa tätä jatkuvaa turvattomuutta. Mutta toisaalta, en palaisi entiseen mistään hinnasta. Niin vaikea avioliitto meillä oli.


Toisaalta he eivät olisi saanaeet näitä kokemuksia, mitä nyt olemme kokeneet. Ehkä tärkeimpänä pidän sitä, että he ovat nähneet äidin selviämisen ja toivottavasti edes vähän ymmärtäneet, että vaikeistakin tilanteista selvitään.

Ja selviämällä kasvaa entistä voimakkaammaksi.

Ja että heistä pidetään huolta ja joku pitää heidän puoliaan ja huolehtii myös siitä henkisestä hyvinvoinnista.

Toki olen myös välillä itsekin ailahtelevainen ja sähläri (kuten kuvassa näkyy kun terassiöljy loppui kesken). Mutta tietyllä tavalla he tuntevat minut ja minä tunnen heidät. Kun saan vähän apua, niin opin tuntemaan nepsyni myös paremmin.

Ihan positiivisilla fiiliksillä mennään eteenpäin. Uusia postausideoita on myös. Mulle on tulossa tatskaa ja kaikenlaista itseenkin liittyvää ja tietysti nepsyilyasiaakin.

Kevätaurinko

Kevät koittaa ja aurinko on pilkotellut täällä etelässä jo toista viikkoa. Pikkuhiljaa omat mielialat ovat alkaneet kohoamaan ja koko mustan syksyn painajaismaiset päivät ja illat tuntuvat olevan takana päin.

Meillähän kävi tosiaan syksyllä niin, että esikoinen alkoi reagoimaan joulukuussa eroon viivästyneesti ja luulenpa, että sillä oli iso osuus, että olin elokuusta saakka ollut itkuinen ja poissaoleva.

Nyt se pikkuhiljaa tuntuu olevan takanapäin. Mielialat on tosiaan tasaantuneet (kiitos lääkityksen) ja jaksan keskittyä lasten kanssa olemiseen ihan eri tavalla. Tein myös isoja irtiottoja exästä, pistin kaikki ylimääräiset (WA) yhteydet poikki ja kieltämättä se on nyt tuntunut oikealta ratkaisulta. Normaalissa sopuerossa varmaan päivittäinen yhteydenpito ja kommunikointi mm. lasten asioista on tärkeää, mutta minä en oikein tahtonut päästä eteenpäin ja miehen jatkuva edestakaisin säätäminen vaan hermostutti.

Mitäs me ollaan lasten kanssa nyt sitten tehty? Hiihtolomalla kävin tyttären kanssa hiihtämässä ainakin kolme kertaa. Poika oli myös mukana muutaman kerran. Käytiin luistelemassa useita kertoja ja mäkeä laskemassa myös. Turussa Ispoisten rannassa on pulkkamäki ja jäällä napakelkka, sitäkin käytiin kokeilemassa. Kotona olen opettanut lapsille shakkia, tytär halusi nyt opetella ompelemaan (koneella!). Ollaan pelailtu ja tehty palapelejä. Oikein superintensiivistä äitiyttä siis.Lapset selkeästi tarvitsee sitä just nyt, haluavat olla lähellä ja seuraa.

Kuvassa meidän maaliskuussa kolme täyttävä uhmapää. Hän päätti helmikuun alussa, että pukeutuu hellemekkoihin. Välillä kaivaa illalla mekon valmiiksi, nukkuu se päällä ja menee päiväkotiin. Ennen niin jämpti minä on antanut periksi aika monessa asiassa. Jos lapsi siitä saa iloa, niin pitäköön mekkonsa, kunhan laittaa neulepuseron päälle (sitäkin toki yrittää riisua koko ajan).

Jokainen lapsista on reagoinut eroon eri tavoin. Esikoinen on ottanut kaiken rajuimmin: sulkeutunut ja riehunut sekä haastaa riitaa sisaruksille koko ajan. Keskimmäinen "isin tyttö" on ripustautunut nyt äitiin. Nuorimmainen puhuu ihan tauotta, että haluaa mennä isälle/isän naiselle. Hänellä on se mielenpäällä koko ajan ja kun joudun kieltämään, niin sitä seuraa itkupotkuraivari.

Yritän nyt vaan olla ottamatta pulttia siitä, mutta kieltämättä kun sadannen kerran kuulen saman päivän aikana isän uudesta heilasta, tekisi mieli sanoa jo että voisko riittää tältä päivältä. Toki alkuinnostuksen jälkeen heilan nimi on häipynyt vähemmälle ja isästä on ruvettu puhumaan enemmän. Pikkuhiljaa varmasti alkaa arki laskeutumaan sinnekin.

Kotona olen tehnyt pikkuhiljaa niitä muutoksia. Aluksi en uskaltanut isoja asioita tehdäkään, kun ositus oli kesken (se venyi siis kaikenkaikkiaan 8 kk siitä kun mies lähti kotoa), mutta nyt tällä viikolla saatiin se valmiiksi. Talo on nyt KOKONAAN MUN. Oma tupa, oma lupa!!! Se oli samalla todella huojentavaa, mutta myös innostavaa. Nähdä se koko laina siellä omalla tilillä ja luoda kokonaan oma talous.

On huisin jännittävää tehdä taloussuunnittelua, miettiä että miten ja mitä säästäisi lapsille, mihin kaikkeen tarvitsee ylipäätänsä säästää, miten juoksevat menot kannattaa hoitaa jne. En ole tämmöistä ennen tehnyt, ennen liittoa olin köyhä töitä tekevä opiskelija ja kaikki raha meni suurinpiirtein elämiseen. Nyt pyörittelen kaikenlaisia visioita päässä, miten voin taata lapsille parhaan mahdollisen taloudellisen tulevaisuuden.

Olen ihan into pinkeänä. Oikeasti. Syksyllä kävin tuon maton ostamassa ja laitoin kotia pitkän valkean kauden jälkeen ihan uuteen uskoon. Keltainen tuoli oli aikaisemmin jo ostettu Ikean ale:sta, sohva käytettynä tori.fi:stä.
Tuo paljon kehuja saanut lipasto on kierrätyskeskuksesta muistaakseni 50 euron hintaan ja keltaiset nupit ebaystä. Taulu on Ikeasta ja on itse asiassa liitutaulu.

Musta on ihana pitää näitä lipastoja. Exän asuessa kotona jostain syystä hänellä oli tapana täyttää kaikki lipaston päälliset omilla rojuillaan ja nyt saan vihdoin laittaa tuikkukipponi ja muun kivan, jotta koti olisi viihtyisä.

Pidän tosi paljon vanhoista kalusteista ja tällä hetkellä just 50-60 luku tuntuu mun jutulta. Tarvitsen säilytystilaa, mutta haluan keveyttä kotiin.

Olen joskus suuunnitellut lipaston entisöimistä, koska, kuten kuvassa näkyy, oikeanpuolimmaisessa ovessa on lakkapinnassa kulunut läntti (siinä oli tarroja). Lipastosta puuttuu myös avaimet, ne ajattelin jossain vaiheessa vaihtaa nuppeihin tms.


Tämä lipasto on jostain ostettu käytettynä jo vuosia sitten.

Mutta tuo ihana taulu eksyi kotiin turku design now:n jouluisessa pop up:ssa. Siinä on kaikki ihanat elementit Turusta. Juliste on Kui? designin käsialaa ja sen voi tilata
täältä. Löytyy myös muissa väreissä.

Meidän kodissa on tosi vähän ehjiä seiniä, joten juliste odottelee nyt kunnollista paikkaa tässä lipaston päällä.

Mulla on myös suunnitelmia kehystää aika paljonkin lapsista otettuja kuvia. Meillä on valokuvaamossa otettuja kuvia, sekä valokuvaajan luonnossa ottamia ihania kuvia. En vaan ole osannut vielä oikein päättää, että teenkö kollaaseja vai tulostanko niitä isompina.



Sitten on tämä mun viimeisin projektini, jonka toteutin toissaviikonloppuna lasten ollessa isällään. Tuolin sain vuosia sitten vanhalta naapuriltani ilmaiseksi ja vuosia olen miettinyt sen päällystämistä.

Kankaat ostin jo viime keväänä/kesänä Ikeasta pitkän pähkäilyn jälkeen. Sitten ne vaan odottivat, ja odottivat....

Ystävän kanssa tuli puheeksi, että mitenkä tämmöinen nyt kannattaisi toteuttaa ja sain sitten inspiraation. Revin vanhat kankaat pois, ratkoin ne ja leikkasin uudet kankaat vanhoja mallina käyttäen. Ompelin, pujotin ja siinä ne nyt on!

Keltainen tuoli oli ennen meidän lasten ykköstuoli, mutta kyllä tämä kukkainen on nyt voittanut suosiossa parinsa. Liekö silläkin osuutta, että kukkatuolista yltää pleikkarin ohjaimiin ja näkee paremmin telkkarin?


Tämmöinen siitä sitten tuli, eikös olekin hieno pari! Pidän kotini värimaailmasta ja jotenkin tuo Ikean villamatto sitoo kaikki värit yhteen.

Miten mukavaa on, kun saan ja osaan tehdä itse. Ja oman näköistä. Miehen kanssa asuessani minulla oli kohtalaisen vapaat kädet, mutta viimeiset vuodet olin niin väsynyt ja lamaantunut, että en oikeastaan saanut mitään tehtyä.

Ja appivanhemmatkin muuten kehuivat, kun olivat kylässä. Kuulemma ihan "ammattilaisen" tekemän näköinen. Kaippa se pitää ottaa kohteliaisuutena.

Ja jotta ei menisi pelkiksi käsitöiksi, niin kyllähän tässä kaikenlaisia ajatuksia on tuon tulevaisuudenkin suhteen.


Vuosi takaperin haaveilin, että suoritettuani ympäristöalan ja maantieteen perusopinnot avoimessa uskaltaisin vihdoin hakea Helsinkiin ympäristöalan maisteriohjelmaan. No se on nyt jäänyt kyllä taka-alalle ja noi avoimen opinnotkin jäi kesken.

Nyt sain vihdoin itsestäni irti ja hain opinnoille lisäaikaa. Ja mietin nyt noiden opintojen vaihtoehtoisia erilaisia tapoja. Tyyliin kärräänkö koko lössin joksikin aikaa Helsinkiin vai miten ihmeessä saisin suoritettua opintoja, gradun tietty voi tehdä kotonakin. Tai mitä kaikkia vaihtoehtoja voisi muita olla.

Vaikka olen blogia kirjoittanut vuosikausia _minä_ muodossa, niin aina olen ollut tosi riippuvainen toisen haluamisista. Me ei oltais ikinäkoskaan voitu muuttaa täältä seudulta mihinkään (enkä olisi voinut hakea edes töitä), koska miehen vakityöpaikka josta hän ei koskaan uskaltaisi luopua.

Nyt olen vapaa niistä kahleista ja se tuntuu sekä jännittävältä, että innostavalta. Vaikka lopulta jäisimmekin tänne Varsinais-Suomeen loppuelämäksemme, niin pelkkä ajatus että saa itse päättää, tuntuu hyvältä!

Aurinkoa ja iloa helmikuun loppuun toivottaa punapää Iiris!