Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011

Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018

Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät

Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!