Mitä taakseen jättää...

Minulla oli eilen mielenkiintoinen keskustelu. Itse asiassa jo elokuussa kun lasten isä kertoi tästä selän takana vehkeilystään ja halustaan erota, mieleeni muistui 14 vuoden takainen tilanne. Eli juurikin se kun aloimme seurustelemaan. 

Silloinhan hän ei todellakaan kertonut minulle, että asuu exänsä kanssa yhdessä, ja kun sivukautta kuulin tästä, hän sepitteli "tarinan", miksi on edelleen sormus sormessa vaikka netistä on etsinyt seuraa jo tovin. Tottakai minuun, siihen mennessä jo ihastuneeseen ihmiseen, tämä tarina upposi täysin. Vaikka hän muuttikin suoraan tämän edellisen naisensa luota minun luokseni. Vaikka hänellä oli edelleen kihlasormus vielä sormessa. Vaikka se hänen silloinen exänsä soitteli perään muutaman kuukauden.

Muistelin tätä hänen exänsä nimeä ja nykyinen usean lapsen äiti hänkin löytyi facebookista. Aikamoinen yhteensattuma, että edes muistin koko ihmisen nimen. Ja että hän ylipäätänsä suostui kanssani keskustelemaan niinkin vanhoista ajoista.

Kyllähän se niin oli, että hän ei tiennyt minusta kaikkea enkä minä todellakaan silloin tiennyt exän silloisesta tilanteesta kaikkea. Siksi siitä syntyikin silloin melkoinen hässäkkä, kun mies pyöritti kahta naista ja käytti puhumattomuuttaan silloin jo hyväkseen. Kaikki tunteet, joita minä olen nyt tuntenut exää kohtaan, on joku muu tuntenut minua ennen. Kaikki ajatukset exän käytöksestä ja piirteistä olivat yhteisiä. Huh huh, suoraan sanottuna.

Lopputulemana hän kyllä sanoi suoraan, että oli onnekas päästessään miehestä eroon ja että minäkin olen aivan samalla tavalla ja samoista syistä onnekas kunhan tästä pahimmasta pääsen yli.

Voi veikkoset, kuinka suuri huojennus siitä minulle tuli. Että on joku kokenut oikeasti saman ihmisen kanssa tämän saman asian ja vieläpä ihan samoista syistä. Ei sitä voi sanoin oikein kuvata, miltä se tuntui.

Että minä en ollutkaan se ainoa viallinen ja vaikea tyyppi, vaan toisella on ihan oikeasti tosi isoja ongelmia, jotka on niin syvällä ettei hän halua edes kohdata niitä.

Siksi mä kirjoitin tohon edelliseen postaukseen, että olen kiitollinen siitä että mies on uuden heilansa riesana. Meidän tie ei olisi voinut koskaan jatkua, muuten kuin että hän olisi oikeasti hakenut apua (tunne) elämänhallintaansa.

Hän vaan teki itse sen päätöksen lähteä, tilanteessa jossa niitä asioita olisi ollut viimein pakko kohdata, kun mm. lapsen kurituksesta tehtiin lastensuojeluilmoituksia. Hän kieltäytyi kohtaamasta ja kehittymästä ihmisenä ja päätti ottaa itselleen uuden palvelijan, reilusti itseään vanhemman naisen jota varmasti imartelee nuori ja halukas pienten lasten isä.


Onhan siinä kitkeryyttä ja katkeruutta, että miksi minä en kelvannut ja mitä olisin voinut tehdä enemmän. Mutta totuus on, että enempää en olisi voinut tehdä, jokainen on vastuussa omasta itsestään. Paitsi mä tietysti itsestäni ja lapsista.

Kiitollinen

On niin monenlaisia tunnetiloja, mitkä viime aikoina ovat myllertäneet minn mielessäni.

Mutta hyvinä voimaantumisen hetkinä mieleeni tulee myös paljon asioita, joista olen kiitollinen elämässäni! Olkoon tämä vaikka meemi, kaikki lukijat voitte kopioida sen!

1. Olen kiitollinen lapsistani, jotka antavat minulle syyn elää ja pitää itsestäni huolta. Ja tottakai lasten isästä olen kiitollinen, että saimme nämä lapset yhdessä.
2. Olen kiitollinen psykoterapeutistani ja terapiasta, jonka kävin kymmenen vuotta sitten. Se on auttanut minua jäsentämään paljon asioita tämän kriisin keskellä.
3. Olen kiitollinen ystävistä, jotka ovat jokainen vuorollaan kannatelleet minua tässä kriisissä ja myös sitä ennen. Lasken mukaan myös erään nettiystävän!
4. Olen kiitollinen työstäni. Ennen työpaikka ahdisti minua, mutta nyt menen töihin iloisena. Työkaverit ovat mukavia ja tsemppaavia sekä pomo ihana ymmärtäväinen.
5. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä Suomeen. Sivistysvaltioon, jossa lapseni saavat koulun ja hoidon käytännössä ilmaiseksi ja itsekin voin opiskella edelleen aikuisiällä ja kehittää itseäni.
6. Olen kiitollinen kaikille niille viranomaisille, jotka ovat olleet tässä episodissa mukana ja auttaneet minua sekä lapsia selviämään tästä yli. Ja yrittäneet saada järkeä lasten isän päähän.
7. Olen jopa ihan vähän kiitollinen jo miehen uudelle heilalle siitä, että otti miehen riesakseen ja toisaalta siitä että on ottanut mun lapseni hyvin vastaan.
8. Olen kiitollinen anopille ja appiukolle ja miehen sisarukselle, ovat niin paljon auttaneet mua tämän kriisin keskellä.

Kohdat 9 ja 10 jäivät keksimättä, mutta kommenttiboksiin voi jättää ehdotuksia, mistä vielä kannattaisi olla kiitollinen ja ymmärtää miksi jotkut asiat ovat paremmin kuin ennen.

Romahduksia

Just kun olet mielestäsi päässyt kuiville ja fiilikset on ihan kohtalaiset.

Tulee lauantai.

Olet läsnä lapsille aamusta asti. ehtiin porukalla aamiaiseksi amerikkalaisia pannukakkuja (keskimmäinen teki taikinan ja vanhin paistoi), sen jälkeen lähdettiin kaupungille ja torille kävelemään, kahvilaan,  ja hakemaan kurpitsat. Kotona teit ruoan, levitit pyykit, sen jälkeen ohjasit ja autoit lapsia tekemään hienot Halloween-kurpitsat ja vielä kaivoit kynttilät ja veitte kurpitsat ulos.

Menet laittamaan saunaan tulen jonka jälkeen keskimmäinen tulee sanomaan, että sä et äiti ole tänään yhtään ollut meidän lasten kanssa. Jokaisessa välissä lapset riitelevät ja riehuvat. Kun itseltä menee hermot ja volyymi nousee, esikoinen huutaa tosi rumasti takaisin. Hyvä, ettei haistattele.

Lähetät kuvia kurpitsoista esikoisen puhelimeen ja kun kurkkaat kännykästä, huomaat että isänsä on lähettänyt pojalle viestejä: on ostamassa uutta autoa ja siitä kuvia, kuva pojalle ostetusta lahjasta ja viimeisenä kuva sieltä uuden naisen kotoa jossa juhlat menossa. Muistiin palautui, että mies taisi tosiaan lapsille luvata juhlat aikaisemmin keskustelematta minun kanssa, joten eiköhän tästä vielä saada joku "äitiontyperäkuneipäästänytmeitä"- juttu.

Sen jälkeen ei tee muuta kun istua alas itkemään. Katkeria kyyneleitä. Isän pitäisi olla täällä meidän kanssa tekemässä näitä juttuja eikä siellä vieraan lumpun ja hänen lapsen kekkereissä. Siellä kuuluisi olla hänen isänsä eikä meidän isä. Meidän isä, huolimatta siitä ettei se koskaan ole ottanut tämmöisiin askarteluihin osaa, pitäis olla täällä iloitsemassa omien lapsiensa tuotoksista. Ja kertomassa minulle, kuinka hienosti olen jaksanut koko päivän. Sitä en tule kuulemaan koskaan hänen suustaan, kuten en koskaan ennenkään ole kuullut.

Voihan itku.

Vaikea suhde. Vaikea ero. Nyt ne katsoo muumeja kun mä pakenin itkemään toiseen huoneeseen. Taas pitäisi sanoittaa lapsille, miksi äidille tuli itku. Ja jaksaa, jaksaa sitä elämää minkälaiseksi se muuttui miehen katalien temppujen jälkeen muuttui.  Onneksi näitä hetkiä on vain silloin tällöin. Ja harvenemaan päin. Mutta monta asiaa yhtä aikaa, niin kyllähän sitä romahtaa.

Up and down

in tse

Muistaako  kukaan muistaa semmosta kuoroa kun Semmarit? Eli Seminaarinmäen mieslaulajat? Kyseessä Jyväskyläläinen mieskuoro, joka laulaa vähän kaikkea laidasta laitaan.

Semmarit on tulossa marraskuussa tänne Turkuun ja työkaverit ovat menossa niitä katsomaan, siitä mieleeni pompsahtikin yks heidän biisinsä "Hississä". Siinä lauletaan "on kaksi suuntaa hississä, up an down".

Olen itse ollut isosti semmarifani ja vielä opiskeluaikanakin kävin Tavastialla heitä katsomassa. Ja ihan villissä nuoruudessa yhden tyypin kanssa hengailtiin myös Jyväskylän paikallisessa opiskelijaravintolassa kauan kauan sitten.

Mutta siis toi hissibiisi jäi soimaan päässä, ja mietinkin, että aikamoista hissiä on vedetty tässä viimeiset kuukaudet. Henkisesti on menty tietysti pettämiseen liittyvien tunteiden kanssa ylös ja alas, mutta myös miehen säätämiset ja salailut/valehtelut lapsiin liittyen ovat olleet raskaita. Että aina kun menee vaikkapa viikko hyvin, on ihan saletisti varma, että jotain sekoilua on pian luvassa.

Kuten nyt vaikkapa tänään, mies halusi ottaa nuorimmaisen uimaan töiden jälkeen (loistava idea!) ja näin sovittiin sekä, että tuo lapsen ennen kahdeksaa kotiin niin saan sen hyvissä ajoin iltapuuhiin ja nukkumaan. Lapsi tuli 20.40 nälkäisenä kotiin. Isä oli luvannut viedä taaperon Heselle, mutta heseruoka (sitä isä on syöttänyt nyt eron jälkeen niille jatkuvasti) ei maistunut joten lapsi oli nälkäinen.

Isommat olivat nukkumassa ja tämä kaksivuotias sai kamalat kilarit kun olis pitänyt mennä hammaspesulle. Mikä vähän jätettiin kertomatta oli se, että oltiinkin kimppakyydillä uuden heilan kanssa ja heilan työ loppui vasta kahdeksalta eli ei ollut oikeasti aikomustakaan tulla siihen aikaan mitä oltiin sovittu. Ja autokin piti jättää vähän syrjemmälle kun nainen oli kyydissä etten mä vahingossakaan menis juttusille.  Todella ihmeellistä säätämistä. En ole siis naista tavannut, lapset ovat siellä viettäneet öitäkin. Kukaan muukaan sukulaisista ei ole naista tavannut, että aika ihmeellinen kuviohan tämä kyllä on.

Sitten yhtäkkiä kännykkään saattaa tippua huolestuneita viestejä, että pärjäänkö. Onhan ovet lukossa kun lähistöllä käynyt murtovarkaita. Tai kuten tänään kun oli lapsilla useampi meno päällekkäin ja vaati vähän delegoimista ja muuta, että sain kaiken organisoitua. Tulee kyselyitä, että pärjäänkö ja tarviinko apua. Vastasin, että kaikki on hoidossa ja että miksi nyt kyselee kun ei ole aikaisemman 8 vuodenkaan aikana apua tarjonnut. Hyvä kysymys onkin, että miksi? Minä kyllä pyydän apua jos tarvitsen, tosin tuskin häneltä.

Mutta joo, ei ollut tämän postauksen pointti jaaritella meidän viimeaikaisista tapahtumista. Vaan puhua parisuhdedynamiikasta, itsetunnosta ja pettämisestä alkaneesta erosta selviämisestä.

Olen nimittäin hyvin paljon käyttänyt aikaa (omaa ja ystävien) sen pohtimiseen, miksi näin pääsi käymään. Tavatessamme miehen kanssa vajaat 14 vuotta sitten olimme molemmat jo kokeneet parisuhde-elämää ja minulla oli ainakin tietyt ajatukset siitä, millaisen kumppanin haluan. Olin itse valmistumaisillani yliopistosta, mutta kun exäni käveli mun elämään, hormonit rupes hyrräämään ja ajatukset miehen koulutuksesta ja sivistystasosta jäivät sivuun. Nykyään kuolemankielissä oleva äitini oli vielä silloin fiksu ja näki heti, että mieheni on aika yksinkertainen tapaus. Mutta tietenkään sitä en itse halunut uskoa ja ihastuneena sitä näkee toisessa vain niitä hyviä puolia, samoin kun haluaa näyttää itsestä vain niitä hyviä puolia. Sama tilannehan miehellä on nytkin päällä ja toinen nainen siellä onkin kuningattarena.

Ja aika pitkään sillä tunteella mentiinkin. Jossain vaiheessa rupesin huomaamaan, että eihän meillä ole yhteistä keskusteltavaa. Tämä varmaan jo esikoisen jälkeen. Oli vaikea niellä, että oman kumppanin kanssa ei voinut puhua uutisista, ei maailman tapahtumista, ei politiikasta, ei mistään paitsi työkuulumisista, arjen asioista ja remppahommista (niitä rakennusjuttuja meillä riitti). jossain vaiheessa päätin, että hyväksyn asian, että nyt se vaan on näin ja löysin sitten niitä maailmanparannuskeskustelukumppaneita muualta ympäriltäni. Kotona pyöritettiin lähinnä arkea ja juteltiin arjen asioista.

Esikoisen vauva-ajan mentyä ohitse ja ensimmäisen uhman alettua meillä alkoi kasvatukseen liittyvät ongelmat. Minä yritin keskustella ja asettaa rajoja, lasten isä ei kyennyt minkäänlaiseen dialogiin eikä myöskään rajojen asettamiseen. Se oli vaikea paikka ja hain meille jopa ulkopuolista apua. Lopulta tilanne sitten kääntyi siihen, että minulle jäi se ikävän vanhemman rooli, joka joutui myös sitä aikuista miestä komentamaan ja vahtimaan ja mies joko totteli minua, jos huvitti, tai teki mitä lystäsi. Nyt ihan vasta viimeisen vuoden aikana tilanne alkoi tässä asiassa pikkuhiljaa paranemaan, mutta senkin takaa paljastui sitten lopulta toinen nainen. Ja jos joku kysyy miksi lapsia on yhden sijaan kolme, niin ihan sen takia että sitä toivoi koko ajan että mies kehittyy  kasvaa. Ja aina välillä semmoisia väliaikaisia onnistumisen kokemuksia tulikin.

Mutta pikkuhiljaa alkoi myös minun mitätöinti. Muistan hyvin case nuudelit jo vuosien takaa, olisko ollut ennen lapsia. Exällä oli tapana syödä töissä omat eväät ja kerran ehdotin, että ota nuudeleita, ne on hyviä, ei koskaan ennen niitä ollut syönyt. Mun ehdottamana kieltäytyi täysin, mutta pari viikkoa myöhemmin miespuolinen työkaveri ehdotti samaa ja herra veti varmaan kuukauden nuudeleita putkeen töissä sen jälkeen. Sillon se harmitti ja vähän huvitti.

Mutta se oli vasta alkua. Mitä enemmän yritin olla parempi ja aktiivisempi ja hakea tietoa, sitä vähemmän mua kuunneltiin ja jos joskus kuunneltiin niin annettiin selkeästi ymmärtää ettei mun mielipiteellä ole väliä. Ainakaan jos puhuttiin miesten asioista kuten autoista tai vaikkapa talonrakentamisesta.

Tottahan toki sitten yritin taas entistä sitkeämmin, kunnes lopulta salasuhde kruunasi kaiken. Se oli viimeinen tikki osoittaa minulle paikkani. Minulla ei ole merkitystä eikä mielipidettäni tarvitse kuunnella. Olen jopa niin merkityksetön hänelle, että mies halusi heti ensimmäisenä päivänä erouutisen kerrottuaan jakaa minulle kaiken uudesta naisesta johon oli totaalisen ihastunut. Selvisi myös, että toinen nainen on häntä reilusti vanhempi ja "kokeneempi" joka teki hänestä erityisen merkityksellisen ja tärkeän. Minä elämää myös aika paljon kokeneena ja pitkän terapian läpikäyneenä en ollutkaan mielipiteineni enää mitään. Ei hyvä.

Mutta millaista on nyt jatkaa elämää itsetunnon polkemisen jälkeen. On onni, että kävin pitkän terapian kolmekymppisenä ja osaan hakea apua juuri nyt kun sitä tarvitsen.  Joku toinen olis vetänyt ranteet jo auki. Mutta silti se on vaikeaa. Tiedän, että se oman itsen merkitys ja hyvä itsetunto täytyy löytyä itsensä sisältä.

Opiskelin viime talven avoimessa ja sain todellakin paljon kursseja suoritettua, aion myös jatkaa opintoja. Kotona tilanne on rauhoittunut paljon miehen lähdettyä, mulla on paljon parempi ja luottamuksellisempi suhde lapsiin. Ensimmäistä kertaa meistä kaikista tuntuu, että tämä on meidän koti. Lapset jopa auttaa siivoamisessa ja sisustamisessa. Esikoinen on jopa sanonut, että parempi näin. Olen täysin samaa mieltä. Ruokalaskut on pienentyneet kun ne järjettömät määrät leipää, leivänpäällisiä, sokerijogurtteja ja eineksiä on jääneet pois. Kukaan ei ole polkemassa mun itsetuntoa vaan saan tehdä ja kiinnostua ihan mistä haluan. Taloudessamme ei ole miestä, joka pakenee kännykkänsä kanssa lähettelemään sydänviestejä (juu esikoiseni kertoi juuri, että on nähnyt niitä isän viestejä) vessaan.  Eli on paljon palikoita, joiden avulla aloitan rakentamaan elämääni uudelleen. Eli kyllä se siitä. Ja pikkuhiljaa ne up and downit on pienentyneet.

Olen rajannut aika paljon isän merkitystä meidän perheessä. Aluksi hän tuli ja meni miten lystäsi, sitten lapset reagoi jatkuvaan epätietoisuuteen ja rupesin asettamaan rajoja. Lastenvalvojalla lopulta solmitaan sopimus mustaa valkoisella, jota on sitten oikeasti noudatettava. Kun ne rajaukset on kunnossa, mahdollisuudet sooloillakin pienenee. Ja nyt näen ehkä selkeämmin, että exä todellakin sopii viikonloppuisäksi paljon paremmin kuin arkea pyörittäväksi isäksi. Ja minä taas pärjään arjessa äitinä paremmin, kuin koskaan ennen.

Ja on sitten oikeasti ollut paljon onnistumisia. Sain oikeusavustajan ajamaan omaisuusasioita, se oli todella iso onnistuminen. Lastenvalvojalla tädit asettuivat mun (hyvin perustellun) mielipiteen kannalle. Eilen vaihdoin ekaa kertaa koskaan renkaat itse autoon. Eli onnistumisia on sekä isoissa, että pienissä asioissa.

Monet tutkimukset myös kertovat karun totuuden, että nainen selviää erosta paremmin käsittelemällä asiat puks pois pakettiin ja jatkamalla elämää. Mies pakenee asioita, kuten nyt meilläkin, ja siirtää niiden käsittelyä jonnekin hamaan tulevaisuuteen toistaen sitten samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Eli todennäköisyydetkin kertovat, että minä tästä pelistä lopulta lähden voittajana ja itse asiassa jo nyt välillä tuntuu siltä.

Eli meitä on 1+3. Meillä on hyvä näin. Me rakastetaan toisiamme ja me pärjätään. Näytetään tunteita ja puhutaan tunteista.  <3

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen

Monet sanovat, että ensimmäinen vuosi eron jälkeen on se vaikein. Ensimmäinen joulu, pääsiäinen, äitienpäivä, juhannus. Kun joka kohdassa mieleen palaa ne menneet pyhät perheen kesken. Myönnän miettiväni paljon myös sitä, millaiseksi lasten elämä tulevaisuudessa muokkaantuu. 

Minulla itselläni ei ole käytännössä ollenkaan sukulaisia ja tiedän, että jos joudun viettämään näitä pyhiä erossa lapsistani, vietän ne yksin. Ainakin siihen saakka kunnes joskus uusi kumppani astuu kuvioihin. Minulla ei ole sitä oman perheen tuomaa turvaa, että voisin mennä vaikkapa vanhemmilleni. Onneksi lasten isän vanhemmat ovat olleet minua kohtaan todella mukavia ja sanoneet, että tulen aina kuulumaan heidän perheeseen. Se on tärkeä asia minulle kuulla, kun lasten isä käytännössä haluaisi vain unohtaa minun olemassaolon.

Joskus minäkin löydän rinnalleni taas kumppanin, toivottavasti hänen kanssaan kuljemme sitten elämän loppuun yhdessä. Uuden suhteen aloittaminen aivan alusta on kuitenkin pitkä ja työläs prosessi ja näiden kokemusten jälkeen en ihan ketä tahansa huoli.

Sitä ennen on kuitenkin selvittävä nykyisestä tilanteesta. Surra surut ja ikävät pois, saatava normaali rytmi lasten kanssa pyörimään ja löydettävä jonkunlainen yhteinen sävel lasten isän kanssa.

Viikolla meillä oli ensimmäinen lastenvalvojakäynti. Ehdotuksemme olivat aika kaukana toisistaan, mutta paikalla oli lastensuojelusta henkilöitä joiden ”tuella” jaksoin viedä omaa agendaani läpi. Nämä eivät ole helppoja asioita, varsinkin kun niihin liittyy negatiivisia sävyjä (lapseen kohdistunut väkivalta, pettäminen, valehtelu ja asioiden salaaminen) jotka pitää aina muistaa huomioida. Että ei tässä ihan lähdetä normaalista erotilanteesta, vaan aika monenlaista ehti tapahtua jo aikaisemmin. 

Käyntejä tulee lisää, sillä eteneminen on hidasta. Onneksi näen, että meillä on siinä ihan selkeästi asiansaosaavia viranomaisia jotka saavat vietyä asiaa eteenpäin, vaikka me vanhemmat saatamme jäädä välillä riitelemään jostain.

Itse odotan vain sitä, että tämä kaikki on ohi. Tapaamissopimukset paperilla, koti mun nimissä, mulla uusi oma auto alla ja oma elämä, lasten isällä ei avaimia tänne eikä hänen tavaroitaan lojumassa. Että riidat ja väännöt on kaikki takanapäin. Ja että pystyn luottamaan, että lapset isällään ollessa ovat turvassa ja että heistä huolehditaan.

Sen jälkeen vietämme sitä joulua. Missä ja kenen kanssa, se on täysin auki. Täällä meidän omassa kodissa vai mummolassa. Vai lapset heittopussina sekä isän, että äidin kotona.

Eroperheessä kaikki on aivan erilaista. Kaikki täytyy miettiä uudelleen. Mikään ei koskaan enää tule olemaan samoin kuin ennen. Kenelläkään meistä. 

Äiti ja (keskimmäinen) tytär

Minulla tosiaan, kuten siellä esittelytekstissä taisin mainita, on yksi leikki-ikäinen tyttö. Tai kohtahan hän on jo koululainen koska nyt käy jo eskaria…

Tyttö on aina ollut kovin isän tyttö. Osittain esikoisen vaikeuksien vuoksi isä on lähentynyt tyttäreensä enemmän, mutta nyt neidilläkin alkaa olemaan jo eskariuhman piirteitä. Ja arvatkaa vaan kenellepä niitä tunteita näytetään muulle, kun äidille? Isälle edelleen ollaan pikku mirri. Paitsi nyt kun neiti alkaa tajuamaan tilanteen oikeasti, sen että uusi nainen onkin hänen kilpailijansa. Mirrin kynnet saattaa aika pian alkaa kasvamaan.

Joka tapauksessa…

Kuka tunnistaa tilanteen, jossa äiti pyytää tytärtään nätisti 10 kertaa pukemaan vaatteet päälle. Kymmenen kerran jälkeen äiti pyytää vähemmän nätisti ja tytär purskahtaa itkuun. ÄITI MIKS SÄ AINA HUUDAT MULLE???

Isoveljeltä hienosti lainattuja manööverejä, kuten tavaroiden paiskomista kiukuspäissään, kokeillaan tämänkin tunteenilmauksen kanssa. Ja juuri kun olet saanut ruoan lautaselle ja perunat pilkottua, neiti toteaa näreissään että "miks sä äiti et koskaan anna mun pilkkoa perunoita". Onneks mä oon huumorintajuinen ja laskettuani kymmeneen syön itse ne pilkotut. 

Entä kun laitat nätisti ne vaatteet illalla valmiiksi jo siihen keittiön tuolille, jotta yh-aamu etenisi edes vähän helpommin. No ei se etene. Koska ne vaatteet on väärät. Tai ne oli jo eilen päällä. Siis miksi mun pitää aina laittaa nämä vaatteet??

Onneksi, ONNEKSI, onneksi  äidin syli on pitkän tauon jälkeen taas ruvennut kelpaamaan paremman puutteessa niin päästään yhdessä näistä mielenilmauksista yli. Halipusu ja pikkasen vielä minimökötystä niin voidaan jatkaa.

Siinä sitten keskellä ruuhkavuosia ihmettelet kun kaksvee ripustautuu jalkaan ja kasivee valittaa että on tylsää (toisinsanoen haluaa pelata kännykällä/tabletilla). Mutta mä silti NIIN rakastan noita lapsia. On ihan mielettömän ihanaa kun tytär alkaa kasvaa ja kehittyä ja hänen luonteensa alkaa vihdoin näkymään sieltä lapsenkiltteyden takaa. Ja kaikki uudet tavat ja manööverit.

Sunnuntaina illalla lasten tultua isältään neiti linnoittautui pikkuvessaan. Ovi lukkoon vaan ja siinä isoveljen kanssa ihmeteltiin, että millä ihmeen ruuvarilla me se ovi saataisiin auki. Onneksi se aukesi ihan puhumalla. Vieno punoitus poskissa ja huulipunani tuoksu hulmahti nenääni. Mä vaan pesin naamaa. Ja tuoksu oli kuulemma isän tyttöystävän laittamaa hoitoainetta suihkun jälkeen. Niinpä niin…



Mutta on hän niin rakas, keskimmäinen. Pitkään murehdin että jääkö hän keskimmäisen rooliin esikoisen ja juniorin viedessä meitä vanhempia täysillä. Mutta ei hän jää.
 
Hän on mun (meinasin kirjoittaa että meidän) sporttisneiti, jonka kunto ei lopu koskaan. Harrastaa kaikenlaista liikuntaa ja pärjää kaikessa hyvin. 

Yhdessä futisturnauksessa ihmettelin, kun muut tytöt yksi toisensa jälkeen tipahti ja mun neitiä ei kutsuttu vaihtoon. Valmentaja sanoi, että kun hän jaksaa juosta niin ei voi kutsua vaihtoon. Ei ole äitiinsä kyllä tullut, mutta ihanaa ja innostavaa on ollut seurata tätä pientä kaikessa.




Tyttären syntyessä hänellä oli musta tukka. Hänen nimensä tuli yhden tunturin mukaan. Tiesin jo silloin, että hän on meillä se joka valloittaa ne tunturit ja vuoret. Kilpisjärven tytär.

3 months

Siitä alkaa olemaan tosiaan kolme kuukautta, kun lasten isä tipautti pommin meidän kaikkien syliin.

Olinhan sitä epäillyt aina silloin tällöin, vuoden oli perheessämme taukoamaton kriisi ollut, mutta sitten kuitenkin miettinyt että eihän se nyt mitenkään voi...

Oireet oli ihan tutut kaikista naistenlehdistä. Kännykkä kädessä sängyssä ja vessassa, tarkasti salasanan taakse lukittuna ja taskussa tietysti kun ei kädessä. Jatkuvaa valitusta oman vapaa-ajan puutteesta, kiukkuista käytöstä ja mun väheksyntää (opiskelin siis silloin). Musamakukin lasten isällä yhtäkkiä muuttui ihan erilaiseksi ja sitä musaa piti luukuttaa niin, että koko kortteli sai kuunnella ja yhtäkkiä mieli veti ravintoloihinkin. Jos pyysin vaivihkaa laittamaan hiljemmalle,  niin se oli hänen elämäntyylinsä rajoittamista. Kuten kaikki muutkin vienot pyynnöt, että voisiko joskus viettää aikaa oman perheen kesken.

Mutta, vaikka ne merkit olisi aivan selvät, eihän sitä tietenkään halua uskoa todeksi vaan yrittää taipua makkaralle ja solmulle siinä suhdetta setviessä ja yrittäessä parantaa tilannetta. Yksin ei maailmaa voi pelastaa, eikä näköjään parisuhdettakaan. Yksin vain uuvuttaa itsensä. Uupuessa kaikkoaa läheisyyden kaipuu. Ja siitä saa toinen hyvän lisäbuustin syyttää toista lisää, kun ei peitotkaan heilu samaan tahtiin. Tai meillä sitten lopulta ollenkaan.

No joo, tottahan siinä taustalla oli kaikenlaista. Vuosien remppa ja rakennusprojekteja sekä hankaluuksia vanhemmuuteen kasvamisessa meillä molemmilla ja kaiken sen keskellä vastuu perheen arjen pyörittämisestä jäi minulle. Viimeisen remppaprojektin jälkeen odotin innolla, että nyt vihdoin saadaan perheaikaa, mutta lasten isä päättikin toisin. Sen päätöksen jälkimaininkeja tässä nyt elellään

Mitenkäs ne jälkimainingit. No oli hänellä hirveä kiire kertoa, että nyt on uusi (naimisissa oleva) nainen ja uusi elämä ja kaikki on suunniteltu valmiiksi. Lapsetkin sinne haluaa vuoroviikoiksi, että minä saan opiskeluaikaa. Ja miten kivaa on pitää niitä lapsia siellä viikko, sitten on viikko vapaata!!!

Mutta kun minulla lopulta kahden viikon jälkeen pärähti pinna ja nakkasin miehen ovesta ulos, ei hänellä ollutkaan mitään paikkaa missä olla ja nyt tämän ajan onkin uuninpankkopoikana hengaillut naisensa kotona ja vuoronperään mökillä.

Eropaperit kävivät kääntymässä tosiaan meidän keittiön pöydällä, mutta kieltäydyin allekirjoittamasta niitä. Lopulta sitten ne tulivat postilaatikkoon tiedoksi pari kuukautta myöhemmin. Lasten tapaamiset ovat pyörineet sekavasti. Miehen kodittomuuden ja toisaalta kyllä pitkän etäisyydenkin vuoksi totesin, että vuoroviikot eivät meille sovi joten viikonloppuisyyttä tässä on harjoiteltu.

Mutta se oli silloin ja nyt on nyt. Lastenvalvojalle päästään vihdoin tällä viikolla sopimaan, tai ainakin yrittämään sopia, asioista. Omaisuus ja talousasiat ovat käytännössä samat kuin ennen eroa eli lasten isää ei ole kiinnostanut niiden asioiden eteenpäinvieminen ollenkaan niin suurella intohimolla, mitä itse erosta kertominen. Minä sain itselleni oikeusavustajan, luojan lykky, joka ajaa mun asioitani. Hengittelen rauhallisesti joka päivä, kyllä tämä tästä…

Kuinka sitten kolmenmamma on itse jaksanut. Voihan sitä sanoa suoraan, että lapset ovat pitäneet hengissä. On ollut pakollinen syy nousta sängystä ylös aamulla ja mennä sänkyyn illalla nukkumaan. On ollut pakko tehdä ruokaa, vaikka itselle ei mikään maistu. Olen itkenyt, itkenyt niin paljon, että lopulta menin hakemaan nappeja, jotta en itkisi niin paljoa. Lapsille olen sanonut suoraan, että on ikävä isää, sitä itken. Vaikka oikeasti itken myös sitä, että isä petti meidät. Sitä en tietenkään sano lapsille. Itken sitä, kun lasten isä tuo ja vie lapset. Itken sitä kun lapset kertovat olleensa isän uuden naisen luona ja keskimmäinen kertoo nukkuneensa naisen vieressä. Itken sitä, kun lapset kertovat saunoneensa porukalla uuden perheen kesken tai saaneensa lahjoja uudelta naiselta. Itkin jopa niin paljon, että lasten isäkin suuttui asiasta.

Mutta sitten itku lakkasi. Analysoin tilanteen poikki ja pinoon. Ystävät <3 Totesin, että ongelmat lasten isän kanssa oli niin isoja, että ne eivät olisi ratkenneet ilman hänen hakeutumista jonkunlaiseen terapiaan ja hän ei koskaan halunnut hakea apua. Itse olin kasvanut äidiksi ja vanhemmuuteen, mutta isä ei. Olin ylianalysoinut ja yliymmärtänyt häntä, tiesin kyllä kaiken hänen hankalasta lapsuudestaan ja syyt miksi hän toimi lasten kanssa kuten toimi, mutta en löytänyt keinoa auttaa häntä eteenpäin isyydessään. Ja olin koko ajan yrittänyt ottanut itse vahtiroolia, ohjannut häntä. Enkä koskaan tajunnut kuinka raskasta se minulle oli ollut.

Nyt tietenkin lasten ollessa isällään hän toimii edelleen samalla tavalla, jopa pahemminkin, mutta koska uusi nainen jaksaa aloittaa alusta siitä, mistä minä 8 vuotta sitten ja koska tapaamisia on harvemmin, niin uskallan hengähtää. Lapset kun ovat isällään (uuden naisen luona), niin ainakin heidän hygieniasta huolehditaan, he saavat säännöllisesti oikeaa ruokaa ja tarpeeksi unta. Raskasta se on toki olla lapsista erossa, mutta onneksi pikkutaaperoinen on vielä niin pieni, että hän käy vain päivävierailuilla. Sekin aika tulee, että hän menee yöksi ja koko viikonlopuksi, mutta nyt saan totutella asiaan vielä ihan rauhassa.

Ja miten iso helpotus se lopulta on. Kunhan saadaan käytännön asiat hoidettua niin saan aloittaa uuden elämän, ilman että tarvitsee vielä vetää perässä riippakiveä. Opiskelujen myötä auennut maailma kiinnostaa yhä enemmän. Neljäkymmentä merkitsee itsenäistymistä myös minulle.

Kunhan saadaan omaisuusasiat hoidettua, pääsen rakentamaan minulle ja lapsilleni omaa kotia ja elämää. En tiedä, jäämmekö nykyiseen kotiimme vai muutammeko sieltä pois, mutta joka tapauksessa se koti on sitten ihan täysin meidän. Meidän oma koti ♥

Eli vaikka alku oli kankea ja vuosi todella raskas, niin kyllähän tämä kaikkien kannalta on kuitenkin paras päätös. Lasten isä sai laittaa päänsä pensaaseen ja jatkaa omaa ”isyyttään” omalla tavallaan paikallaan pyörien, minä sain vapauden ylimääräisestä lapsesta ja pääsen elämässä eteenpäin kehittymään niin ihmisenä, kuin äitinä.

Lapsilla on ihanat isovanhemmat, minulle appivanhemmat vielä, joiden kanssa olemme läheisissä suhteissa. Näiden vuosien varrella aktiivinen vapaaehtoistyö on tuonut minulle myös uusia tärkeitä ystävyyksiä, jotka tässä tilanteessa ovat appivanhempien ohella toimineet suurena tukiverkkona ja katsoneet perään, etten uppoa pinnan alle. Vertaistarinoita on netti täynnä. Neljänkympin kriisi, ruuhkavuodet ja kipinän puuttuminen. Kaikista niistä selviää kun antaa ajan kulkea.

Tykkään tosi paljon tästä Emma Salokosken biisistä.