Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kesäinen retki Helsinkiin

Kesäloman ensimmäiset kaksi viikkoa meni kuistiremontin kanssa, mutta siihen väliin saatiin  pieni Helsingin reissu järkättyä miesystävän ja mun tyttöjen kanssa.

Tiesin jo etukäteen, että tänä kesänä mulla ei ole taloudellisia resursseja tarjota mitään kummempia kesälomareissuja, joten ajattelin että pieni Helsingin reissu olisi riittävää vaihtelua. Ja olihan se, kyllä kannatti.

Nepsy ei oikeastaan ollut edes kiinnostunut lähtemään, hän on lomalla halunnut pääosin hengailla kotona. Ja tyttöjen kanssa on kyllä helpompi liikkua. He on paljon spontaanimpia ja toisaalta myös sopeutuvampia. Joten lähdimme sitten kolmen naisen ja yhden miehen porukalla.


Meidän reissuun sisältyi yksi hotelliyö, etnistä ja fine dining ruokailua, raitiovaunulla ja metrolla ajelua, linnanmäen ja korkeasaaren reissu ja loppujen lopuksi kotimatkapäivänä hajonnut auto. Onneksi sain vuokra-auton alle ja päästiin yöksi sentään kotiin.

Eli onnea ja epäonnea. Rahallisesti auton hajoaminen kyllä kirpaisi, mutta toisaalta saatiin kyllä ihania muistoja. Ja tietty paljon valokuvia.

Olen käynyt Korkeasaaressa edellisen kerran kun isosisko oli taaperoiässä. Silloinkin mentiin metrolla, mutta eihän neiti siitä mitään muistanut. Sitä ennen kävin varmaan 15 vuotta aikaisemmin. Että vaikka Helsingin reissuja on harvoin, ne ovat aina yhtä mukavia.

Kaikenkaikkiaan oli kyllä todella leppoisa ja rauhallinen retki. Lapset tykkäsivät tosi paljon ja itseäkin mietitytti useaan otteeseen, että tämmöistäkö täällä olikin (olen asunut Helsingin kantakaupungissa vuosituhannen alussa viitisen vuotta).
Ajeltiin melkein jokaisen mun vanhan kämpän ohi ja esittelin tuttuja paikkoja ja muka kaikkitietävänä ohjastin porukkaa ympäri Helsinkiä.

Linnanmäki oli todella positiivinen yllätys, yhdeksän ilmaista laitetta pienimmille ja minun nuorimmaisesta kuoriutuikin melkoinen huvipuistovelho. Vanhempi tytöistä oli arempi, mutta hänkin pikkusiskon mukana meni kaikkiin laitteisiin jopa minuakin uskaliaammin. Kahvikuppilaite tais olla ainoa maksullinen, mihin mentiin koko porukka. Se riitti mulle, ei mun pää ja vatsa kestä enää mitään huimapäiden vehkeitä. Vanhempi tytär meni miesystäväni kanssa kokeilemaan virtuaalista vuoristorataa ja se kuulemma oli hurjin kaikista. Selvisivät kuitenkin hengissä:)

Korkeasaaressa nähtiin yllättävän paljon eläimiä hellepäiväksi. Ehkä eniten mieleen jäi taas kerran riikinkukot, jotka patsastelivat pitkin käytäviä. Toisaalta myös karhut olivat tälläkin  kertaa tosi symppiksiä laiskimuksia ja karhulinnasta ei meinattu päästä ollenkaan eteenpäin.

Mun tytöt on niin reippaita ja jaksoivat kävellä tuntikausia molempina päivinä. Toki hotellissa sitten nukahtivat samantien, olin niin ylpeä. Nuorimmainen molempina päivinä alkoi väsähtämään lopusta, mutta kulki sitten välissä meidän aikuisten sylissä ja taas jaksoi muutaman askeleen.

Outfit meni aika perussettiä. Paita oli Ivana Helsingin (Tokmannille tehty mallisto) ja caprifarkut.  Toi paita on kokoa M ja ehkä vähän nafti rintojen kohdalta, mutta pidän siitä silti.

Ja täytyyhän mun sanoa, että mä olin itsekin onnellinen. Pitkän prosessoinnin jälkeen voin sanoa, että olen tyytyväinen parisuhteeseeni ja siihen millaisen mieshahmon lapseni ovat saaneet elämäänsä. Ihmisen joka välittää minusta ja heistä ja joka on avoimesti tunnustanut, että me kaikki kuulumme pakettiin

Ja että me voidaan tehdä näitä retkiä. Yhdessä. Ja huolehditaan kaikki toisistamme. Että seuraavaa retkeä odotellessa.

Lopuksi kesäiset terveiset mistäpä muualta kuin omalta takapihaltamme!

Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Kesä 2018

On ollut pitkä tauko blogissa – aivan liian pitkä. Tuntuu, että tekemistä ja touhuamista on ihan hirveästi näin kesällä ja jotenkin oman jaksamisen  vaihtelevuus on ollut tässä aika isossa keskiössä. Kun jaksan vähän enemmän, touhuan reilusti. Kun jaksan vähemmän, hengittelen ja makoilen.

Keräsin tähän nyt kuitenkin vähän kuvia, joita on puhelimeen tarttunut matkalta.

Meillä on ollut suurenmoisia upeita ja iloisia päiviä, mutta meillä on myös ollut vaikeita ja vasyttäviä päiviä. Saimme jaettua lasten isän kanssa jonkun verran lapsia näin kesällä, joten kolmen mamma on saanut myös vähän levätä. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, asioiden sopiminen, kuten aikaisemminkaan. Mutta kun tarpeeksi moni puhuu järkeä, niin lopulta pahinkin vastarannan kiiski alkaa ymmärtää.

Kun lapset ovat olleet jaettuna, olen pystynyt keskittymään jokaiseen erikseen. Pitkään on ollut huoli myös keskimmäisen lapseni jaksamisesta: kiltti tunnollinen tyttö joka on jäänyt nepsysisaruksen ja kolmevuotiaan pikkusisaruksen jalkoihin. Nyt olen vihdoin päässyt tekemään myös hänen kanssaan yhdessä juttuja ja antamaan huomiota sekä läheisyyttä.

Oleellisena osana kesää on tietysti ollut myös tämä uusi mysteerinen miesystäväkin. Hän on ihan omasta halusta halunnut tutustua perheeseeni ja osallistua kanssani arjen pyörittämiseen siltä osin, kuin se on ollut mahdollista. Olemme paljon puhuneet myös nepsylapseni erikoistarpeista ja tietyllä tavalla se on todella vapauttavaa, että joku oikeasti on kiinnostunut lapsesta hänen ominaispiirteineen. Lasten isän kanssa emme ole koskaan pystyneet puhumaan tämmöisistä asioista.

Kuten kuvasta näkee, olen päässyt kokeilemaan myös aivan uusia asioita. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että olisin tässä jotain viidenkympin harrikkakriisiä potemassa (pelkäsin kuolemakseni tuon kyydissä olemista), mutta olihan se uusi ja hieno kokemus.On toki ollut monenlaisia muitakin isoja ja pienempiä kokemuksia ja erityisesti se oman itsenäisyyden tunne. Koen olevani parempi seurustelukumppanikin nykyään, kun saan pitää oman itsenäisyyteni.

Olemme perheellä myös veneilleet ja kalastaneet tänä kesänä. Lasten isän kalastusinnostuksesta huolimatta emme kertaakaan koko 15 vuoden aikana päästy edes ongelle. Pitkään se minua harmitti ja kalastuskärpänen  kuitenkin pyöri siellä taustalla.
Nyt me ollaan lasten kanssa saatu oikeasti asiantuntevaa opetusta niin onkimisesta, virvelöimisestä kuin myös vetouistelusta. Ja onhan se kalastus hieno juttu.

Molemmat isommat lapset ovat nyt omat haukensa ja ahvenensa saaneet, minäkin opettelin perkaamaan ja paistamaan. Pitkä matka on vielä kuitenkin siihen, että oikeasti osaisin tehdä jotain. Virvelit ostettiin myös molemmille isommille ja niihin sitten tietysti kerätään uistimia.

Ensimmäinen lomaviikko oli minulla osittain lapsivapaa. Loppukevään nepsyhaasteiden jälkeen olin todella uupunut ja tarvitsin ne muutamat päivät oikeaan irtiottoon.

Ajan käytin lähinnä lepäämiseen, veneilyyn, pihatöihin ja loppuviikosta lähikunnissa retkeilyyn. Käytiin Taalintehtaalla jazzeilla ja sieltä eteenpäin vielä saaristoon katselemaan ihania maisemia. Tottakai mielessä pyöri myös hyvät kalapaikat ja mahdolliset mökkipaikat.

Mökkiä kuitenkaan ei vuokrattu tällä kertaa saaristosta (asunhan itsekin nyt saaressa), vaan lähdettiin järvisuomeen kahden nuorimman lapsen kanssa. Rentoa oleilua, sitä kalastusta, uimista, saunomista, syömistä... lapset tykkäsi tosi paljon makeasta vedestä ja kieltämättä se omiakin muistoja lapsuudesta herätteli.

Mielestäni tämä meri onkin paras vaihtoehto veneilyyn, mutta uiminen ja muu vesillä liikkuminen kuuluu ehdottomasti järville.

Tässä niitä kaloja. Toinen lomaviikko sijoittui seurakunnan perheleirille, johon ystävä minua houkutteli keväällä. Olin leirin maksanut, mutta viime hetkellä aloin epäilemään, että kuinkakohan nepsylapseni siellä jaksaa. Hänelle kun sosiaaliset tilanteet ja hälinä lisäävät kuormitusta ja kuormituksen lisääminen aiheuttaa yhteentörmäyksiä.

Mutta parin ensimmäisen vaikeamman päivän jälkeen hän alkoi tottua leiripaikkaan ja innostui kalahommiin sielläkin. Myös muille lapsille (ja minulle) oli seuraa. Ja se ihana rentoua,  kun ruoka oli valmiina ja sai keskittyä ainoastaan lasten kanssa hengailuun ja touhuamiseen. Loppujen lopuksi konflikteja oli yllättävän vähän. Sitä en sano, että olinko itse kovin rentoutunut, mutta ensi vuonna kyllä menemme uudestaan.

Näissä kesätunnelmissa on menty nämä helleviikot. Pidän nyt kolme viikkoa lomaa, jonka jälkeen palaan töihin viikoksi. Elokuussa jatkan vielä kesälomia ja lopulta palaan kokonaan töihin kun koulut alkavat.

Tulen tekemään jatkossakin lyhennettyä työviikkoa. Nepsyn tarkemmat tutkimukset ja selvitykset alkavat elokuun lopussa julkisella sektorilla.

Koska tiedän jo nyt, että olen niissä asioissa aika yksin, olen varautunut jo hakemalla lyhennettyä työviikkoa. Luultavimmin tulee tutkimuskäyntejä, kotikäyntejä ja monenlaista muuta aikaavievää mitä on vaikea järjestää jos tekee täysipäiväistä työviikkoa.

Hänellä on myös oman toiminnan ohjaamisessa senverran isoja puutteita, että pelkkä ajatuskin pitkistä yksinäisistä iltapäivistä jatkuvasti mietityttää minua. Taloiudellisestihan otan koko ajan takapakkia, elatusmaksuissa ei tämmöisiä vapaaehtoisia työajan vähennyksiä nimittäin oteta huomioon. Mutta leijonaemo tekee lasten eteen kaikkensa, vaikka sitten syötäisiin puuroa välillä.


Terveiset Aurajoesta. Sieltä joesta siis, Turusta. Ikimuistoinen kokemus lapsille ja äidille.

Monenlaista on ollut ja monenlaista edessä. Lapset on kyllä reagoineet tähän eronjälkeiseen lomailuun (isällä, äidillä, mummilla...kuka missäkin vuorollaan) niin, että tuolla ne kaikki taas nukkuu perhepedissä mun makkarissa.

Ja varmistelevat moneen kertaan, että tulethan sinä äiti meidän kanssa nukkumaan.

Sitä moneen kertaan miettii, että pitikö lapsille tämä nyt tehdä. Rikkoa heidän perhe ja aiheuttaa tätä jatkuvaa turvattomuutta. Mutta toisaalta, en palaisi entiseen mistään hinnasta. Niin vaikea avioliitto meillä oli.


Toisaalta he eivät olisi saanaeet näitä kokemuksia, mitä nyt olemme kokeneet. Ehkä tärkeimpänä pidän sitä, että he ovat nähneet äidin selviämisen ja toivottavasti edes vähän ymmärtäneet, että vaikeistakin tilanteista selvitään.

Ja selviämällä kasvaa entistä voimakkaammaksi.

Ja että heistä pidetään huolta ja joku pitää heidän puoliaan ja huolehtii myös siitä henkisestä hyvinvoinnista.

Toki olen myös välillä itsekin ailahtelevainen ja sähläri (kuten kuvassa näkyy kun terassiöljy loppui kesken). Mutta tietyllä tavalla he tuntevat minut ja minä tunnen heidät. Kun saan vähän apua, niin opin tuntemaan nepsyni myös paremmin.

Ihan positiivisilla fiiliksillä mennään eteenpäin. Uusia postausideoita on myös. Mulle on tulossa tatskaa ja kaikenlaista itseenkin liittyvää ja tietysti nepsyilyasiaakin.

Jos jonkunlaista....

Eletään jo huhtikuuta, kohta on vappu.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.

Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3

Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.

Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.

En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina  kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.

Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.

Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.

Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.

Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.

Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.

Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.

Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.

Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy,  vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta

Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan

Hetkiä ja ajatuksia

Olen jotenkin nykyään aika laiska ottamaan kuvia. Instastoriesiin tulee otettua kaikenlaisia klippejä vähän vähemmän sensuroimalla kun tietää niiden häviävän vuorokauden jälkeen. Tänään nyt oli rauhallinen ilta napsia pari selfietä.
Takana on taas hurja viikko. Nuorimmainen lapseni sairasteli koko viikon ja toisen lapsen kanssa kävimme juttelemassa lääkärillä meidän kodin ongelmista. Jo ennen eroa alkaneet lapsen oireet ovat pahentuneet eron jälkeen siihen pisteeseen, että meidän on saatava apua. Pyöritän pääasiassa yksin tätä lapsiperherumbaa ja samalla lasten kasvatusvastuu jää pääasiassa minulle.  Kun yksi pieni kärsii, niin minun tehtävä aikuisena on ottaa siitä koppi. Hakea apua itselleni ja myös lapsille.
Päivät vaihtelevat. Kun pääsen töihin ihmisten ilmoille, jaksan paljon paremmin myös kodin arkea. Ihanat ex appivanhemmat ovat niin suruissaan tästä tilanteesta ja samalla minulle suurenmoisena apuna.
Käyvät täällä viikottain katsomassa lapsia ja anoppi jopa siivoilee täällä. Tänään mietin, että kaikesta huolimatta he ovat minulle läheisempiä kuin oma äitini. Ovathan he olleet tässä minun elämässäni viimeiset 15 vuotta.
Meillä on läheisiä tärkeitä ihmisiä ympärillä ja siitä olen onnellinen.
Toissaviikolla tehtiin ositus ja olen nyt taloni omistaja. Sain myös mieheltä avaimeni takaisin. Elatusmaksut sovittiin lokakuulle asti, joten näiltä osin talous on turvattu hetkeksi aikaa. Tuntuu siltä, että iso taakka on lähtenyt harteiltani ja tietyllä tavalla pääsin irtautumaan miehestä vihdoinkin. Nyt maaliskuussa päättyy myös 6kk harkinta-aika jonka jälkeen mies voi hakea eron toisenkin vaiheen.
Saavutin eroasiassa myös sen pisteen, että tapasin miehen naisystävän. Omasta tahdostani. Tapaaminen oli antoisa, molemmat totesimme olevamme hyvin samantyyppisiä arvomaailmaltamme ja ylipäätänsä elämäntyyliltämme. Kävimme pääasiassa lasten asioita läpi hyvässä sovussa ja nyt minulla on rauha senkin suhteen, että lapsista pidetään huolta isällä ollessa.

Minulla on kuulkaas ollut myös säpinää deittirintamalla. Oma pää on vähän vielä sekaisin, mutta ottajia kyllä olisi.
Siitä on niin pitkä aika, etten oikein tiedä edes miten toimia. Yksi vähän vakavampi tapaus ja sitten muita ketkä haluaisi tavata. Yksi kerrallaan vai miten? Vaikka itse peilistä näkee edelleen sen hylätyn huonoitsetuntoisen naisen, niin joku muu näkee ihan jotain muuta.
Toisaalta nyt on myös niin rankka elämäntilanne ollut, että välillä tekisi mieli ihan keskittyä vain omaan elämään ja lapsiin. Toisaalta kohta tulee kaksi vuotta täyteen siitä, kun olen saanut olla toisen aikuisen lähellä ja sitä kaipaa ehkä kaikkein eniten. Että voisi edes hetkeksi päästä toisen kainaloon ja unohtaa kaikki arjen murheet. Kyllähän minäkin sen ansaitsisin.

Kevätaurinko

Kevät koittaa ja aurinko on pilkotellut täällä etelässä jo toista viikkoa. Pikkuhiljaa omat mielialat ovat alkaneet kohoamaan ja koko mustan syksyn painajaismaiset päivät ja illat tuntuvat olevan takana päin.

Meillähän kävi tosiaan syksyllä niin, että esikoinen alkoi reagoimaan joulukuussa eroon viivästyneesti ja luulenpa, että sillä oli iso osuus, että olin elokuusta saakka ollut itkuinen ja poissaoleva.

Nyt se pikkuhiljaa tuntuu olevan takanapäin. Mielialat on tosiaan tasaantuneet (kiitos lääkityksen) ja jaksan keskittyä lasten kanssa olemiseen ihan eri tavalla. Tein myös isoja irtiottoja exästä, pistin kaikki ylimääräiset (WA) yhteydet poikki ja kieltämättä se on nyt tuntunut oikealta ratkaisulta. Normaalissa sopuerossa varmaan päivittäinen yhteydenpito ja kommunikointi mm. lasten asioista on tärkeää, mutta minä en oikein tahtonut päästä eteenpäin ja miehen jatkuva edestakaisin säätäminen vaan hermostutti.

Mitäs me ollaan lasten kanssa nyt sitten tehty? Hiihtolomalla kävin tyttären kanssa hiihtämässä ainakin kolme kertaa. Poika oli myös mukana muutaman kerran. Käytiin luistelemassa useita kertoja ja mäkeä laskemassa myös. Turussa Ispoisten rannassa on pulkkamäki ja jäällä napakelkka, sitäkin käytiin kokeilemassa. Kotona olen opettanut lapsille shakkia, tytär halusi nyt opetella ompelemaan (koneella!). Ollaan pelailtu ja tehty palapelejä. Oikein superintensiivistä äitiyttä siis.Lapset selkeästi tarvitsee sitä just nyt, haluavat olla lähellä ja seuraa.

Kuvassa meidän maaliskuussa kolme täyttävä uhmapää. Hän päätti helmikuun alussa, että pukeutuu hellemekkoihin. Välillä kaivaa illalla mekon valmiiksi, nukkuu se päällä ja menee päiväkotiin. Ennen niin jämpti minä on antanut periksi aika monessa asiassa. Jos lapsi siitä saa iloa, niin pitäköön mekkonsa, kunhan laittaa neulepuseron päälle (sitäkin toki yrittää riisua koko ajan).

Jokainen lapsista on reagoinut eroon eri tavoin. Esikoinen on ottanut kaiken rajuimmin: sulkeutunut ja riehunut sekä haastaa riitaa sisaruksille koko ajan. Keskimmäinen "isin tyttö" on ripustautunut nyt äitiin. Nuorimmainen puhuu ihan tauotta, että haluaa mennä isälle/isän naiselle. Hänellä on se mielenpäällä koko ajan ja kun joudun kieltämään, niin sitä seuraa itkupotkuraivari.

Yritän nyt vaan olla ottamatta pulttia siitä, mutta kieltämättä kun sadannen kerran kuulen saman päivän aikana isän uudesta heilasta, tekisi mieli sanoa jo että voisko riittää tältä päivältä. Toki alkuinnostuksen jälkeen heilan nimi on häipynyt vähemmälle ja isästä on ruvettu puhumaan enemmän. Pikkuhiljaa varmasti alkaa arki laskeutumaan sinnekin.

Kotona olen tehnyt pikkuhiljaa niitä muutoksia. Aluksi en uskaltanut isoja asioita tehdäkään, kun ositus oli kesken (se venyi siis kaikenkaikkiaan 8 kk siitä kun mies lähti kotoa), mutta nyt tällä viikolla saatiin se valmiiksi. Talo on nyt KOKONAAN MUN. Oma tupa, oma lupa!!! Se oli samalla todella huojentavaa, mutta myös innostavaa. Nähdä se koko laina siellä omalla tilillä ja luoda kokonaan oma talous.

On huisin jännittävää tehdä taloussuunnittelua, miettiä että miten ja mitä säästäisi lapsille, mihin kaikkeen tarvitsee ylipäätänsä säästää, miten juoksevat menot kannattaa hoitaa jne. En ole tämmöistä ennen tehnyt, ennen liittoa olin köyhä töitä tekevä opiskelija ja kaikki raha meni suurinpiirtein elämiseen. Nyt pyörittelen kaikenlaisia visioita päässä, miten voin taata lapsille parhaan mahdollisen taloudellisen tulevaisuuden.

Olen ihan into pinkeänä. Oikeasti. Syksyllä kävin tuon maton ostamassa ja laitoin kotia pitkän valkean kauden jälkeen ihan uuteen uskoon. Keltainen tuoli oli aikaisemmin jo ostettu Ikean ale:sta, sohva käytettynä tori.fi:stä.
Tuo paljon kehuja saanut lipasto on kierrätyskeskuksesta muistaakseni 50 euron hintaan ja keltaiset nupit ebaystä. Taulu on Ikeasta ja on itse asiassa liitutaulu.

Musta on ihana pitää näitä lipastoja. Exän asuessa kotona jostain syystä hänellä oli tapana täyttää kaikki lipaston päälliset omilla rojuillaan ja nyt saan vihdoin laittaa tuikkukipponi ja muun kivan, jotta koti olisi viihtyisä.

Pidän tosi paljon vanhoista kalusteista ja tällä hetkellä just 50-60 luku tuntuu mun jutulta. Tarvitsen säilytystilaa, mutta haluan keveyttä kotiin.

Olen joskus suuunnitellut lipaston entisöimistä, koska, kuten kuvassa näkyy, oikeanpuolimmaisessa ovessa on lakkapinnassa kulunut läntti (siinä oli tarroja). Lipastosta puuttuu myös avaimet, ne ajattelin jossain vaiheessa vaihtaa nuppeihin tms.


Tämä lipasto on jostain ostettu käytettynä jo vuosia sitten.

Mutta tuo ihana taulu eksyi kotiin turku design now:n jouluisessa pop up:ssa. Siinä on kaikki ihanat elementit Turusta. Juliste on Kui? designin käsialaa ja sen voi tilata
täältä. Löytyy myös muissa väreissä.

Meidän kodissa on tosi vähän ehjiä seiniä, joten juliste odottelee nyt kunnollista paikkaa tässä lipaston päällä.

Mulla on myös suunnitelmia kehystää aika paljonkin lapsista otettuja kuvia. Meillä on valokuvaamossa otettuja kuvia, sekä valokuvaajan luonnossa ottamia ihania kuvia. En vaan ole osannut vielä oikein päättää, että teenkö kollaaseja vai tulostanko niitä isompina.



Sitten on tämä mun viimeisin projektini, jonka toteutin toissaviikonloppuna lasten ollessa isällään. Tuolin sain vuosia sitten vanhalta naapuriltani ilmaiseksi ja vuosia olen miettinyt sen päällystämistä.

Kankaat ostin jo viime keväänä/kesänä Ikeasta pitkän pähkäilyn jälkeen. Sitten ne vaan odottivat, ja odottivat....

Ystävän kanssa tuli puheeksi, että mitenkä tämmöinen nyt kannattaisi toteuttaa ja sain sitten inspiraation. Revin vanhat kankaat pois, ratkoin ne ja leikkasin uudet kankaat vanhoja mallina käyttäen. Ompelin, pujotin ja siinä ne nyt on!

Keltainen tuoli oli ennen meidän lasten ykköstuoli, mutta kyllä tämä kukkainen on nyt voittanut suosiossa parinsa. Liekö silläkin osuutta, että kukkatuolista yltää pleikkarin ohjaimiin ja näkee paremmin telkkarin?


Tämmöinen siitä sitten tuli, eikös olekin hieno pari! Pidän kotini värimaailmasta ja jotenkin tuo Ikean villamatto sitoo kaikki värit yhteen.

Miten mukavaa on, kun saan ja osaan tehdä itse. Ja oman näköistä. Miehen kanssa asuessani minulla oli kohtalaisen vapaat kädet, mutta viimeiset vuodet olin niin väsynyt ja lamaantunut, että en oikeastaan saanut mitään tehtyä.

Ja appivanhemmatkin muuten kehuivat, kun olivat kylässä. Kuulemma ihan "ammattilaisen" tekemän näköinen. Kaippa se pitää ottaa kohteliaisuutena.

Ja jotta ei menisi pelkiksi käsitöiksi, niin kyllähän tässä kaikenlaisia ajatuksia on tuon tulevaisuudenkin suhteen.


Vuosi takaperin haaveilin, että suoritettuani ympäristöalan ja maantieteen perusopinnot avoimessa uskaltaisin vihdoin hakea Helsinkiin ympäristöalan maisteriohjelmaan. No se on nyt jäänyt kyllä taka-alalle ja noi avoimen opinnotkin jäi kesken.

Nyt sain vihdoin itsestäni irti ja hain opinnoille lisäaikaa. Ja mietin nyt noiden opintojen vaihtoehtoisia erilaisia tapoja. Tyyliin kärräänkö koko lössin joksikin aikaa Helsinkiin vai miten ihmeessä saisin suoritettua opintoja, gradun tietty voi tehdä kotonakin. Tai mitä kaikkia vaihtoehtoja voisi muita olla.

Vaikka olen blogia kirjoittanut vuosikausia _minä_ muodossa, niin aina olen ollut tosi riippuvainen toisen haluamisista. Me ei oltais ikinäkoskaan voitu muuttaa täältä seudulta mihinkään (enkä olisi voinut hakea edes töitä), koska miehen vakityöpaikka josta hän ei koskaan uskaltaisi luopua.

Nyt olen vapaa niistä kahleista ja se tuntuu sekä jännittävältä, että innostavalta. Vaikka lopulta jäisimmekin tänne Varsinais-Suomeen loppuelämäksemme, niin pelkkä ajatus että saa itse päättää, tuntuu hyvältä!

Aurinkoa ja iloa helmikuun loppuun toivottaa punapää Iiris!

Joulu ja ajatuksia tulevasta vuodesta

Kuten postasin aikaisemmin, hain tosiaan sen kuntosalikortin ja olen nyt käynyt salilla pari kertaa viikossa. Tapaninpäivänä lapset on taas isällään, menen salille.

Tänä vuonna en ole ollut yhtään joulumielellä. Vaikka mielessäni vielä pyörii edellinen joulu, joka sekin sisälsi ja edelsi hyvin väsynyttä ja raskasta aikaa. Olen kuitenkin siivoillut kotona, hankkinut lapsille joululahjoja ja ruokakaupassakin kävin.

Sain yhtä kautta sen hyvän mielen joululahjakortin (70 euroa) ja liikutuksesta sekä kiitollisuudesta toivuttuani kävin täyttämässä jääkaapin täyteen jouluruokaa. Että on maailmassa vielä jotain hyvyttä, oikeastaan paljonkin, hyviä ihmisiä ja rakkaita ympärillä.

Yritin vielä ennen joulua saada meidän eroasiat päätökseen, mutta niin se vain menee, että jos toinen haluaa hidastella niin se hidastelee. Omaisuusasiat jäivät nyt asianajan pöydälle, mutta elatusmaksuista sopiminen meni taas pelleilyksi. Sain nyt ehdotuksen, joka ei millään muotoa ollut todenmukainen, kaikki exän laskelmaan perustuvat lukemat olivat palkkaa lukuunottamatta kuvitteellisia, eikä niitä voi millään kuitilla todentaa. Pistin senkin laskelman lakimiehelle kommentoitavaksi. En halua olla rahanahne, mutta lasten isällä ei tunnu olevan minkään valtakunnan ymmärrystä, mitä lapset maksavat: ruoka, vaatteet, harrastukset ja niihin kuljettaminen sekä kaikki muu pieni siihen päälle. Joskus olisi kiva järjestää lapsille jotain extraa, oli se sitten risteily, joku matka, kahvilareissu. Olen pääasiassa maksanut nämä kaikki itse vuosikausia, joten ihan sitä saa peiliin tuijottaa jos toinen ei ymmärrä.

Tiedättekö, kun tämmöisen traumaatisen eron jälkeen alkaa se toipuminen. Miten aaltoilevaa se on. Eräs ystävä kuvasi sitä, että pää on aallokossa. No sitä se on. Olin ihan fiiliksissä alkuviikosta, kunnes exän kanssa selviteltiin vakuutusasioita. Se johti kahden päivän pituiseen totaaliseen romahdukseen, jossa mietin todella synkkiä. Sieltä aallonpohjalta (kiitos taas L ja M) noustessani on taas pikkuisen seesteisempi olo ja vihdoin jotain pieniä ymmärryksen välähdyksiä alkaa tapahtumaan. Että millainen se mies ja hänen tunnemaailmansa oikeasti on. Olen niin pitänyt kiinni niistä omista näkemyksistä, että olen ollut ihan sokea. Ja sietänyt niin paljon, liikaa, toivoen että hän joskus muuttuisi takaisin semmoiseksi mitä oli suhteemme alkuvuosina.  No oli miten oli, näin on parempi. Ja sen nyt tiedän, ettei nelikymppinen mies muutu mihinkään. Kännykkäriippuvuus, (vaikeista) asioista puhuminen, tunneälyn puute. Niitä ei korjaa kukaan, en edes minä siihen pystynyt vaikka kolme ihanaa lasta yhdessä teimme.

Vuosi 2018

Ostin itselleni vihon ja päätin kokeilla bujon (bullet journal) pitämistä. Olen yrittänyt hahmotella karkeasti, mistä mun ja lasten elämä koostuu vuonna 2018. Työ on vielä kesken, mutta tarkoitus on ainakin saattaa kotimme remonttia loppuun, matkustella, harrastaa, käydä töissä, viedä ero loppuun, opiskella ja elää ihan sitä arkea. Pientä kipinää on myös deittirintamalla ollut, mutta ehkä sitä ei viedä bujoon vaan katsotaan että miten se etenee itsestään. Mutta mukavia kipinötä on ja on saanut itsetuntoa vähän nousemaan.

Tämä syksy on mennyt tosi pitkälle asioiden pohtimisessa eroon liittyen. Nyt alkaa tuntumaan, että pitäisi oikeasti se ex siirtää takavasemmalle kokonaan. Keskittyä omaan elämään, omien unelmien ja oman itsen toteuttamiseen. Se tietynlainen paine, mitä oli avioliitossa, on nyt pois. Se ainainen tuskastuminen kun lasten isä ei halunnut viettää perheenä aikaa, sitä ei ole. Ei ole oikeastaan mitään odotuksia enää exää kohtaan, lähinnä välinpitämättömyyttä.

Eli monelta osin pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Ihan varmasti eroasioiden loppuunvieminen vie vielä voimia ja jaksamista, mutta kaikki on tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta.

Todennäköisesti tulen hakemaan apua oman mieleni kanssa vielä jonkun aikaa. Tottakai näitä surun tunteita eroon liittyen on, mutta mun pitäisi kyllä vielä selvittää, että miksi mä kestin tuota exää noin pitkään. Vaikka kävin pitkän terapian kymmenisen vuotta sitten, onko lapsuuden traumoista vielä jotain selvittämättä jotka olisivat johtaneet siihen, että roikuin huonossa parisuhteessa ja "ydinperheessä" vaikka asiat olivat jo pitkään olleet melkoisen sietämättömiä.  En  halua enää tehdä samoja virheitä, ja jos joku uusperhekuvio tähän vielä joskus siunaantuu, niin siinä on isoja riskejä myös.

Mä uskon, että tulevaisuus tuo paljon hyvää! Mennyt syksy on kyllä ollut yksi elämäni kauheimmista ja traumaattisimmista aikuisiällä. Joulunkin siedän hammasta purren exän läsnäollessa. Sitten se on siinä.

Mukavaa Joulua ja vuodenvaihdetta lukijoille!

Me

Nämä kuvat kertovat, mitä meille kuuluu. Perheneuvolassa viime kerralla puhuttiin siitä, että meille kaikille tekisi hyvää päästä jatkamaan sitä perhe-elämää´, mitä se oli ennen tätä hässäkkää. Että itsekin kokisin päässeeni jaloilleni. Ettei koko ajan mentäisi poikkeustilassa.

Suomeksi: tehdä niitä asioita, mitä aina ennenkin ennen eroa.

Olenkin panostanut nyt paljon siihen, että lasten kanssa vietämme sitä meille normaalia perhe-elämää yhdessä. Lapset pääsevät osallistumaan kodin töihin ja minä osallistun lasten elämään. Käydään retkillä, kaupungilla, uimassa. Leivotaan kotona ja tehdään ruokaa yhdessä. Ihan sitä perusarkea höystettynä hieman aikaisempaa isommalla yhteisellä tekemisellä.
Voisin kai sanoa, että olen pistänyt oman elämän nyt hieman katkolle ja downshiftaan nyt lasten kanssa. Annan huomiota ja aikaa heille enemmän kuin aikaisemmin. Osittain korvatakseni isää, mutta myös ihan siksi, että kaikesta tästä huolimatta kokisivat olonsa rakastetuksi ja onnellisiksi.

Meidän nuorimmainen on nyt vihdoin saanut sen kaksivuotisuhman käyntiin. Joka ikisessä välissä hän heittäytyy maahan. Siis niinkuin joka_ikisesssä_välissä. Hädin tuskin edellisestä kohtauksesta toipuu niin uusi alkaa.

Samaan aikaan neiti on niiden kohtausten välissä niin tomera ja pirtsakka tapaus. Syö itse, tekee melkein ruokansa itse, pukeutuu itse, käy potalla itse. Tiedättehän, minä itse....

Keskimmäisellä on myös alkanut eskariuhma. Juuri eilen kerroin anopille, että en aina edes oikein ole tietoinen, että mistä neiti suuttuu. Ja kun se on niiiiiiin tunnekuohua, eikä hän saa tunnekuohultaan kerrottua edes syytä, niin olen sitten vain hiljaa. Hiljalleen siitä tokenee ja äitikin pääsee halimaan ja pusimaan.
Sitä minä teen, päivittäin. Halailen ja suukottelen lapsia, kuiskaan korvaan että rakastan. Riitojen päätteeksi käyn tilanteen lauhduttua aina läpi, mistä riita tuli, miksi äiti suuttui ja pyydän omalta osaltani anteeksi jos olen ylireagoinut (sitäkin tapahtuu kun kolme lasta kränää yhtäaikaa).

Tietyllä tavalla ajattelen nyt, että tunnekasvatus jää täysin minun vastuulleni, mikä on siis todella hyvä asia. Aikaisemmin lasten isän ollessa kotona minulla oli vaikeuksia, koska yleinen ilmapiiri oli niin tunnevastainen ja olin itsekin ahdistunus. Nyt saa rauhassa näyttää omia tunteita ja kykenen paljon paremmin ottamaan toisten tunteita vastaan.

Lapset ovat myös ruvenneet halailemaan. Aluksi he halailivat vain isäänsä, mutta nyt minuakin on ruvettu halailemaan. Näen selkeän muutoksen eron jälkeen siinä, että minua tullaan halaamaan aina kun lähden töihin tai johonkin muualle. Ymmärränhän minä, pienet ovat kokeneet suuren hylkäämisen tunteen, ja nyt varmistelevat etten minäkin hylkää heitä. Ja onhan sitä ihana halailla noita pieniä. Edelleen yölläkin taaperon nukkuessa mun peiton alla usein yöllä pistän käden siihen ympärille, kun on vielä siinä vieressä.
Kuva on tuosta lähimetsästä. Asumme siis saaressa ja joka puolella on ympärillä metsää ja polkuja.

Metsään ei tietenkään pääse lenkille rattaiden kanssa, joten harvakseltaan pääsen kunnon metsälenkkejä tekemään. Mutta joskus. Se on vaan niin palauttavaa ja koukuttavaa myös. Samalla saa raikasta ilmaa ja hiljaisuutta, sitä jokainen äiti kaipaa aina välillä.
Tietyllä tavalla olen päässyt hienosti itsenäisen vahvan naisen tielle. Ajoittain minusta tuntuu hyvinkin kaikkivoivalta.
Edessäni on kuitenkin vielä hidasteita, eli emme ole saaneet eroa käytyä lasten isän kanssa kunnolla loppuun. Ne ahdistavat ja harmittavat minua.
Osituksen kanssa hän tuntuu hidastelevan edelleen ja koska omaisuus on edelleen yhteistä, niin hän ilmeisesti kokee asian niin, että saa käydä meidän kotona miten häntä huvittaa. Vähän vaihtamassa lamppuja, säätämässä lattialämmitystä, leikittämässä lapsia.

Jostain syystä kutsuukin sitä edelleen kodiksi, vaikka mun tulkintani on että hänen uusi kotinsa on uuden naisen luona. Sinne hän raahasi kotiteatterilaitteetkin meiltä kotoa salaa mulle kertomatta. Silti kännykkään tipahtaa viesti, tulen kotiin katsomaan lapsia....
 
Jos me ajatellaan, että mies heinäkuun lopussa kertoi erosta, siitä on nyt neljä kuukautta ja käytännössä mitään oikeita asioita ei ole tapahtunut. Pelkästään erohakemuksen lähettämiseen meni hänellä 2 kuukautta, ja silloinkin se tuli vain koska painostin häntä.  Raha (omaisuus, elarit) ei ole myöskään liikkunut mihinkään suuntaan. Minun puoleltani mitään hidasteita ei ole, eli olisin ollut jo 2 kuukautta sitten valmis omaisuuden jakamiseen ja teiden erkanemiseen. Yhteisellä perheneuvolakäynnillä tuli myös selväksi, ettei tässä mitään ajatuksia yhteenpaluuseen liittyen ole hänelläkään. Eli en sitten tiedä, mistä on kyse. Olen kysynyt, mutta vastausta en saa, eikä kukaan muukaan saa.

Jonkun mielestä nämä ovat lyhyitä aikoja, mutta me olemme jopa talon ostamispäätöksen tehneet kuukaudessa, joten kyllähän nämä siihen verrattuna tuntuu ikuisuudelta. Ja kun mukana kulkee se, että joudun näkemään sitä ihmistä viikottain useita kertoja, niin edes taloudellinen itsenäisyys olisi iso juttu.
Iloisia juttuja kuitenkin tähän loppuun. Olin eilen lasten, lasten tädin, anopin ja appiukon sekä lasten isän kanssa esikoisemme koulun itsenäisyyspäivän juhlassa. Poikani on hyvä laulamaan, hänellä on hyvä sävelkorva ja esiintyi juhlassa, yksinlaulua siis. Lauloi Sininen ja valkoinen - meille kaikille tutun sävelmän. Anopin kanssa itkimme, se oli niin liikuttavaa.
Mun pojastani on kuoriutunut tämän syksyn myötä todella musikaalinen tapaus. Aikaisemmin olin ajatellut, etten itse lähde opettamaan häntä, mutta nyt olen kuitenkin sortumut vähän auttamaan nuottien ja sointujen kanssa. Rytmi hänellä on myös veressä. Kotona on puhuttu, lähteekö hän ensi syksynä musiikkiluokalle (joutuisi vaihtamaan koulua), kevään aikana pitää tehdä päätös. Mä en olisi ikinä uskonut. Isältään perinyt insinöörin taitoja (suunnittelee, piirtää, rakentaa) ja multa musikaalisuuden. Hän sai myös palkinnon juhlassa. Meidän koulun oma palkinto jaetaan lapsille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet yleistä hyvää tai jolla on joitain erityistaitoja. Pojalla niitä taitoja on ja eron jälkeen hän on kuin uudelleensyntynyt.

Koskaan, en koskaan, palaisi enää entiseen. Jos olisin tiennyt miten hyväksi elämä voi muuttua myös lasten osalta, olisi pitänyt erota jo vuosia sitten.