keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Loppuvuoden ajatuksia

Sain juuri postattua edellisen kirjoitukseni, kun iski tämä syksyn pimeys. Tuntui, että maa on musta ja taivas on musta. Aamulla kun heräsin ja vein tytöt, nuorin kysyi että onko nyt jo yö. Hakiessani päiväkodista neiti kysyi samaa. Ja sitä mukaa kun pimeni ja pimeni, minäkin aloin vaipua suruhuntuun.

Perheeseen iski joku epämääräinen flunssa ja olin melkein 2 viikkoa pois töistä. Teki mieli vaan nukkua ja nukkua. Aamulla vein lapset ja palasin kotiin nukkumaan, illalla taas tosi väsynyt. Mitään oikeita kunnollisia oireita ei oikein tullut, lukuunottamatta kurkkukipua. Vain järkyttävä väsymys ja uupumus. En tiedä, tekikö nukkuminen loppujen lopuksi hyvää, vai havahduinko asiaan ajoissa, kun kaivoin kirkasvalolampun kellarista.

Ja nostin masennuslääkityksen annostusta.

Lähipiirissä oli myös sairastelua, jonka vuoksi olin pois tolaltani hetken aikaa. Onneksi järki tuli takaisin ja tajusin, että nyt täytyy saada oma vointi kuntoon, muuten en jaksa enää lasten kanssa.

On tullut todennettua nyt sekin, että tämmöisestä 14 vuotta kestäneestä suhteesta ja 10 vuotta kestäneestä avioliitosta ei erota noin vain. Kyllä sitä surutyötä riittää pitkäksikin aikaa. Semmoista aaltoilevaa se on tottakai ja monella tavoin pystyy itsekin asioihin vaikuttamaan. Mutta tulee niitä hetkiä, juhlapyhiä, yhteydenottoja, sanoja kun lapset kysyvät että voisiko isi vielä palata kotiin. Nyt voin jo onneksi rehellisesti sanoa, että isi ei voi palata kotiin. Isi ja äiti ei kumpikaan halua. Oli se aika kun olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni perheeni takaisin kokonaisena.



Sitten vaan tätä arkea ja sen pyörittämistä. Joulu on viikon päästä ja siitäkin pitäis selvitä. Onneks joulun jälkeen lähdetään seurustelukumppanin kanssa laivalle, pääsen hetkeksi eroon tästä härdellistä ja omista piireistä. Syömään ja nukkumaan.

Jouluksi saan lapset kotiin ja se oli oikeasti lastenkin toive. Olin ajatellut, että isän seura on tärkeämpi, mutta kotona he haluavat kuitenkin joulun viettää. Olen iloinen siitä. Ehkä olen jotain tehnyt kuitenkin oikein <3.

Nämä valokuvat on muuten tästä loppuvuodelta. Huonot kuvat, mutta kaikki on mun työpäivän vaatteita. Vaatekaappi koostuu aika pitkälle nyt tunikoista ja mekoista, olen niin tykästynyt näihin kotimaisiin merkkeihin (papu, nosh, neulomo jne.)

Hiuksetkin lopulta tummenivat takaisin sen pieleen menneen vaalennusoperaation jälkeen. Joulun välipäivinä olen varannut ajan ekokampaamoon ja tarkoitus olisi lopettaa kokonaan kemiallisten värien käyttäminen, siirtyä luonnonmukaisiin väreihin.  Että aika monenlaista juttua on kuitenkin menossa.







Talous....

Veronpalautukset tuli ja meni, peltisepän laskun sain maksettua. Samoihin aikoihin rupesin taas tarkastelemaan tarkemmalla kädellä taloudellista tilannetta ja tekemään kunnollista säästösuunnitelmaa. Kirjoitin aikaisemminkin jo siitä talouden haltuun ottamisesta, mutta nyt oli aika keskittyä siihen uudestaan.

Olen puolisen vuotta tehnyt aika tarkkaa kirjanpitoa siitä, miten pajon rahaa kuluu autoon, asumiseen, vakuutuksiin jne. Nyt kun alkaa olemaan selkeä hahmotelma siitä, seuraava vaihe on laittaa joka palkasta sivuun eri tileille rahaa joista näitä laskuja sitten maksetaan. Ja tietty summa kuussa ruokaan ja bensoihin, loput säästöön.

Mulla on erilliset tilit tällä hetkellä juurikin asumiselle ja autokustannuksille. Keräämällä autotilille vähän extraa kykenen varautumaan mahdollisiin remonttikuluihin jos niitä joskus tulee. Asumistilillä on myös syytä olla aina vähän ylimääräistä, edes vakuutuksen omavastuun verran, jos jotain hajoais.

Useaan eri rahastoon menee tällä hetkellä pieni summa rahaa, mutta uutena asiana (tai ei uutena, olen kyllä 20 vuotta sitten ostanut osakkeita) olen miettinyt ihan osakesijoittamista. Isoista rahoista ei puhuta, muutamalla kympillä voi jo saada yhden osakkeen, mutta mielenkiintoistahan se on. Tässä on ehkä se fiilis se juttu, ei edes vaurastuminen. Vähällähän me pärjätään. Mutta ettei joka kuukausi olis se tilanne, että palkka häviää laskuihin ja mitään ei jää säästöön tai jos jää niin ne häviää kahviloihin. Lasten kasvaessa kaikki kulut kasvavat, miksei siihen voisi alkaa varautumaan jo etukäteen? Facessa on ryhmä "Vauras nainen", johon olen jo pitkän aikaa kuulunut ja huomannut, etten olekaan yksin ajatuksineni.


Haa, tässä muuten on meidän eteisen uusi tapetti! Mulla jäi edellisestä tapettihommasta niin paljon liisteriä, että nyt pääsen jatkamaan!!!  Ja sain vaunut myytyä=eteiseen tilaa, niin pääsen vihdoin sisustamaan sitä!

Oman kodin laittaminen on ihan parasta mitä tiedän. Välillä kun katselen oikotiellä jotain meille sopivia asuntoja, katson niitäkin sillä silmällä nyt, että saako niistä ihan oman näköiset. Ihana kun ei tarvitse kysyä kenenkään mielipidettä!

Oikein lämmintä Joulua! 




tiistai 27. marraskuuta 2018

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia


Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kun unelmat on kateissa



Kuinka moni teistä avioeron kokeneista muistaa ne hetket, kun on ihan takki tyhjänä. Koko se ydinperhe-omakotitalo-labradorinnoutaja (ok, no kaikilla ei ole samoja unelmia, mutta ymmärtänette kuitenkin, mitä tarkoitan) kuvio tuntuu ihan jonkun muun elämältä?


Kun oli se perhe, ne lapset ja ne unelmat. Ja eron myötä unelmatkin alkoivat katoamaan. Olen ehkä nyt juuri siinä tilanteessa, jos sen vihdoin uskaltaa sanoa ääneen.

Kaikki ehkä alkoi siitä, että kun pääsin vihdoin toteuttamaan omia henkilökohtaisia (ura)unelmiani vuotta ennen eroa - eli opiskelemaan minulle tärkeää ainetta tavoitteena työllistyminen sillä alalla, niin homma tussahti ennenkuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ei toteutuneet henkilökohtaiset unelmat, eikä myöskään yhteiset unelmat.

Uskallan nyt jälkikäteen sanoa ääneen myös, että en minä kovin innoissani ollut omakotitaloon muuttamisesta silloin 2015 kun me kaupat tehtiin. Harasin itse asiassa pitkään sitä vastaan. Oli pitkä kokemus siitä, millaista on olla remppamiehen vaimona enkä halunnut enää toista kohdetta siihen aloittaa. Mutta jostain syystä siihen suostuin. Kai ne oli niitä unelmia, oma kasvimaa ja kasvihuone, iso talo, iso piha, hedelmäpuita. Ihana ydinperhe, joka yhdessä huolehtii kodista, haravoi lehdet syksyllä ja touhuaa yhdessä niitä asioita, mitä perheessä touhutaankin.


Mutta kun niin ei käynyt. Exästä ei koskaan olisi tullut perhekeskeistä (miten minä siinä vaiheessa sitä vielä toivoinkin kun vuosia olin jo pyörittänyt arkea yksin) eikä ne mun unelmat olisi koskaan toteutuneet.  

Koska ne ei oikeasti olleet yhteisiä unelmia.

Sitten tuli ero ja mä jäin sen keskeneräisen omakotitaloni kanssa. Haravoimaan niitä lehtiäni yksin sinne pihaan.

Nyt ne unelmat on kadonneet ja musta ei tunnu miltään. Tai siis, on kyllä kivaa sisustaa sitä omaa kotia, tapetoida ja laittaa paikkoja oman näköiseksi. Mutta samalla on alkanut pyörimään ajatuksia, että "miksi mä tätä laitan". Miksi mä asun omakotitaloalueella, jossa kaikki elää sitä ihanaa ydinperhe-labbis-volvo-elämää. Joudun tekemään kuitenkin kahden aikuisen työt niin talon sisällä, kuin nyt ulkonakin.


Tämä on tavallaan jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselleni ja nyt on pakko myöntää, että minä pidin aivan liian kauan ja liian tiukasti kiinni niistä mun unelmista. Olisi pitänyt jo useampi vuosi aikaisemmin vain tehdä se päätös, että tää on tässä. Mutta kun mä olen niin sitkeä, lähes läheisriippuvaisen sitkeä, ollut. Toivonut ja odottanut parempia aikoja, yrittänyt vielä siinäkin vaiheessa kun toivo oli jo mennyt. Se ydinperhe.


Ja juu, tiedän ettei yhden asian varaan kannata laskea. Minäkin vuosia päässäni mietin, että kyllä minä pärjään jos ero tulee. Ja pärjäänkin tottakai, mutta kyllä se perhe-elämä siinä oli tosi isossa roolissa. Kuitenkin lapsiakin on kolme.



No nyt sitten on tosiaan takki tyhjänä. Yritän saada motivaatiota talorempan loppuunsaattamiseen. Se on semmoinen etappi, jonka jälkeen vois ajatella ehkä jotenkin tulevaisuutta. Kun talo on valmis, sen voi vaikka myydä. Tai olla myymättä. Mutta ainakaan mitään ei ole kesken eikä velvoita mua. Sen jälkeen teen mitä huvittaa.

Mutta mitään uutta unelmaa minulla ei nyt ole. Kaikki jaksaminen keskittyy arjen pyörittämiseen ja lasten hyvinvoinnin varmistamiseen. On jopa uusi orastava suhde, mutta mulla ei ole mitään ajatuksia tulevaisuudesta senkään suhteen.

Olen ihan hirveästi työstänyt omia ajatuksiani ja tekojani. On ollut pakko katsoa peiliin ja miettiä, että mitä mä silloinkin ajattelin. Miks mulla ei ollut rohkeutta lähteä kun ensimmäisen, viidennen ja sadannen kerran tajusin eläväni empatiakyvyttömän  ihmisen kanssa. Miksi pidin kiinni siitä, millaista elämä oli silloin alkuvuosina ja kuvittelin että se joskus vielä palaisi samanlaiseksi.

Mistä se kaikki voima ja usko parempaan huomiseen tuli? Ja miksi sitä ei nyt ole. Miksi useimmat päivät tuntuvat selviämiseltä enkä tosiaankaan jaksa miettiä edes tulevaisuutta.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Meidän koti ja meidän elämä

Kun innostuin noista mekoista niin kirjoittamaan, tuli mieleen että jos tässä omaa tyyliä avaan niin miksei sitten oma kodinkin tyyliä.

Tässä viikonloppuna innostuin taas vähän touhuamaan kotosalla näitä mun omia pieniä remppajuttuja ja tällä kertaa tylsä makuuhuone sai yhdelle seinälle uuden tapetin. Minä kun olen minä ja päätän aloittaa tapetoimisen, se tehdään sitten niinkuin heti eikä mietitä sen enempää.

Eli siirsin huonekalut, suojasin lattiat ja kaivoin tapettirullat ja liisterin esiin. Ei siitä hullumpi tullut, ei ollenkaan. Tätä tapettia olen katsellut pitkään, ensin löysin sen ebaystä ja sitten etsin ja kiersin Turun rautakauppoja, josko jostain saisi tilaustavarana.  Mutta sehän löytyi Bauhausin valikoimasta, ihan ihmeellisen hyvä tuuri. Nelisen tuntia meni seinän kanssa ja voi kun olenkin nyt tyytyväinen. Mitäs olette mieltä?
Mulla on aikuisiällä vaihtunut tyyli moneen kertaan. Kotoa aikanaan muuttaessani pois ei oikein ollut vielä väliä huonekaluilla, mutta sitten kun pääsin reilu parikymppisenä sisustuksen makuun, kodin perusvärit oli puu, sininen ja keltainen. Toki valkoistakin oli jonkun verran.

 Seinillä ei ole juurikaan ollut mitään suurempia tauluja, kunnes nyt sain isoäidiltä pari taulua Krakovasta ja lapsista olen teettänyt paljon kuvia joita voisin laittaa seinälle.

Ekassa omistuasunnossa hyvin pitkälle sisustettiin - valkoisella. Ikeasta sai valkoisia lastulevyhuonekaluja, jotka edustivat semmoista pientä talonpoikaissuuntaa, edullisesti. Oikeastaan melkein kaikki huonekalut olivat aluiksi valkoisia.

Sitten pikkuhiljaa tummanruskean muodossa alkoi puun värit palata takaisin ja sille tielle lopulta jäin. Psst. toi kello on Clas Ohlssonilta.
En tiedä onko tämmöinen uusretro, tai skandinaavinen, mikä lie mun tyylisuuntani nyt onkaan, oikein muotia. Toi taulu oikeastaan kuvaa aika hyvin tätä meidän kodin värimaailmaa. Plus keltaisen kaverina on myös ruskeaa ja vihreän eri sävyjä. Taulu kuvastaa Turkua, kaikki kaupungin tuntevat kyllä tunnistavat tutut elementit siitä.

Mähän en ole Turkulainen syntyjäni enkä edes asu Turussa, mutta joka päivä ylitän työmatkalla Turun rajan.Ja olen asunut Turussa joitain vuosia, joten tuttu kaupunkihan tämä on. Ja onhan Turussa nyt paljonkin "sitä jotain", opiskelijoita ja ihanaa elämänmenoa kun jokirannassa kävelee, paljon nähtävää ja maamerkkejä. Nuo nosturit ovat esimerkiksi tosi makeat ja Samppalinnan uimahyppytornikin on päässyt kuvaan!

Paljon olen miettinyt, että jos muutan tuolta nykykodista pois jossain vaiheessa (juu, kyllä se aika ajoin ahdistaa asua exän remontoimassa talossa), niin voisin Turun kantakaupunkiin muuttaa. Paljon upeita vanhoja puutaloja, joista löytyy minunkin kokoiselle perheelleni asunto.  Ei olisi yhtään hullumpaa sekään, aloittaa kaikki alusta ja vieläpä kaupungissa.
Mutta muutto tuskin on ajankohtainen vielä pitkään aikaan eikä siitä loppujen lopuksi yhtään tiedä mihin elämä vie.Sitä paljon mietin, olenko minä kuitenkaan omakotitaloihminen. Juu on hieno uusi auto, mutta oikeasti en ole autoilijatyyppiä ollenkaan, enemmän pyöräilijä tai julkisten käyttäjä. Ja tärkeämpää melkein on lähellä olevat palvelut (ja harrastuspaikat) kuin oma suuri piha. Mutta nyt eletään tässä, ainakin sen aikaa kunnes jotain muuta.

Kotoa löytyy myös kaikenlaisia  apujuttuja lapsosille. Taulu jossa viikon kaikki menot, aamurutiinit kuvakortteina, oikeastaan tuo ylempi kellokin tuli siinä vaiheessa kun tajusin että lapset eivät pärjää digikellon kanssa.

Mutta niin palatakseni siihen sisustamiseen, niin kyllähän eron jälkeen on tapahtunut kaikkein suurimmat muutokset.

Multa lähti matto ja sohva vaihtoon samantien, keittiön tuolit seuraavaksi... monenlaista pienempää ja suurempaa olen pikkuhiljaa muokannut. Siirtänyt huonekaluja pitkin asuntoa ja nyt laittanut viimeisenä pari taulua.

Tekisi niin mieli vaihtaa kaikki loputkin huonekalut, mutta vähän se on kallista ja toisaalta eipä se paljoa auta kun talo lattiasta kattoon on exän kädenjälkiä täynnä. Ei siihen auta muu kuin se totaalinen muutto.

Mutta me eletään nyt lasten kanssa nykyhetkeä joten yritetään nauttia siitä.

Yksi juttu mikä tuli mieleen, on myös se, että mehän asutaan nyt yhdessä kerroksessa. 60-luvun talomme on tosiaan tehty yhteen kerrokseen kaikki 4 makkaria ja muut huoneet. Yhdessä kerroksessa asuessa on melkeinpä mahdotonta estää lasten tavaroiden ja lelujen leviämistä olohuoneeseen ja muualle asuntoon sieltä lasten omista huoneista.

Jotenkin mä saan pidettyä huushollia kunnossa, mutta rimaa on ollut pakko laskea. Onneksi lapset tietävät suurinpiirtein mihin saa koskea ja mihin ei. Esimerkiksi äidin vitriinikaappi on vielä säilynyt koskemattomana. Tosin sinne aiotut lastenkirjat lojuvat pitkin lattiaa.

Ehkä ennen kaikkea on mukavinta se, että saan sisustaa juuri kuten itse haluan. Exä aikanaan kun muutti mun kämppään, kantoi ensimmäisenä (mun vastusteluista huolimatta) videotykin, kajarit ja kankaan mun olohuoneeseen (nythän se kantoi ne samat kamat uuden rouvan kotiin). Nyt ei tartte miettiä yhtään, että mitä joku muu ajattelee vaan saa ihan itse touhuta ja järjestellä kotona miten lystää. Ihan vähän haluan uskoa myös, että lapsetkin tykkää asua tämmösessä persoonallisemmassa kodissa verrattuna entiseen. 



Sitten on myös näitä hyvän tuulen juttuja. Kuten maailman kartta. Joskus me vielä lasten kanssa kierretään tuota karttaa ristiin rastiin.
Ja käsityöt, aina silloin kun jaksan. Tuo pitkä matto on kyllä kirppikseltä, mutta pyöreät on mun itse tekemät.

En mä oikeasti ole mikään käsityöihminen, enkä visuaalisesti kovin osaava, mutta joskus tulee näitä iloisia ideoita kun on aikaa ja jaksamista touhuta. Ja löytöjä kun jaksaa kiertää kirpputoreja.














Joitain muistojakin on. Käytiin exän kanssa häämatkalla Egyptissä.... 11 vuotta sitten. Nyt nämä taulut vasta pääsivät seinälle kaikkien näiden vuosien jälkeen.








Lasten juttuja "punatukkainen äiti"










...ja meidän arkea.


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Erilaiset lasten synttärit


Mun lasten synttärit ajoittuu aina syksy-talvi-kevät akselille. Toki pojalla on oikea syntymäpäivä kesäloman aikan , mutta me vietetään näitä kaverisynttäreitä yleensä tälleen aika syksyllä. Ehkä vähän voidaan antaa äidillekin anteeksi kaiken hässäkän keskellä, ettei aikaisemmin kyennyt järjestämään...

Viime vuonna pidettiin lasersotasynttäreitä paikassa, missä kaikki muutkin pojat halusivat kekkerit viettää. Sen jälkeen olen huomannut, että  nämä lasten synttärijutut on ihan hurjan iso bisnes ja järjestäjiä on ihan laidasta laitaan museosta sirkuksen kautta liikunnallisiin juttuihin. Mutta, mutta...





Varmaan jo vuosi sitten törmäsin jossain turun yliopiston järjestämään synttärimainokseen tiedesynttäreistä. Pieni aavistus oli, että lapseni saattaisi siitä pitää ja kun ehdotin, niin hän lämpeni asialle samantien.

Lounais suomen LUMA-keskus järjestää tiedesynttäreitä ja kaikkea muutakin lapsille ja nuorille. Parin viikon jonotus ja saatiin synttärit alkamaan.

10 poikaa saivat kaikki labratakit päälle ja suojalasit silmille. Sitten laboratorioon, jossa päästiin tekemään hauskoja kokeita. Tutuksi tulivat koevälineistö, eri termejä (hapan, emäksinen), pitoisuudet (sokerin eri pitoisuudet aineissa) ja ennen kaikkea tekemisen ilo ja riemu.

Tunnin pituinen laboratoriosessio oli mielenkiintoinen, mutta tottakai pitkän koulupäivän jälkeen jokainen itsekukin oli jo vähän levoton. Onneksi oli hyvä opettaja joka sai pojat pidettyä ruodussa.

Kokeita tehtiin tosiaan kolme eri settiä ja tulokset olivat kyllä tosi hauskoja.



Viimeisen setin jälkeen siirryimme lasten kanssa herkkuosastolle. Olin lounastunnilla käynyt putsaamassa Lidlin ja kyllähän ne herkut aina lapsille maistuu. Lasten (ihana) isoäiti, ei siis minun äitini, oli leiponut mokkapaloja ja tuli auttamaan myös kekkereiden kanssa. Lahjoja tuli myös vaikka kuinka paljon, legoista lahjakortteihin. Ja synttärisankari oli iloinen ja tyytyväinen.

Huh, siispä nyt on taas on yhdet kekkerit juhlittu!

On kyllä hauskaa, vaikkakin aika kallista, järkätä synttärit jossain muualla kuin kotona.

Minkälaisia kokemuksia teillä on kouluikäisten synttäreiden järjestämisestä?



maanantai 1. lokakuuta 2018

Jotain uutta



Please, älkää katsokaa ja tuomitkaa tuota lastenhuonetta tuossa taustalla - tytöt oli just siivonneet sen ja keksineet aloittaa samantien sotkemisen. Noh, vitsi vitsi :)

Piti napata kuva tästä ihanasta Neulomon mekosta, jonka kävin Prisman alelaarista ostamassa. Minua ei nimittäin ole ennen viime kesää juuri koskaan nähty mekossa, harvemmin hameessakaan. Nyt kaapissa on mekkoja ihan hirveästi eikä yhtään tunnu siltä, että olisin lopettamassa hamstraamista.

Ajatus mekoista kirjoittamiseen lähti oikeastaan siitä, kun katson mun keskimmäistä lastani, eli tätä jalkapalloneitiä joka ei todellakaan ole mikään prinsessa hienohelma. Parhaat kaverit on poikia ja selkeästi hän viihtyy poikien kanssa tyttöjä paremmin. Joskus mietin, että johtuuko se hänen iästään (on lopppuvuodesta syntynyt ja pojathan ovat vähän lapsellisempia...) vai onko se nyt vaan niin, että kuten äidilläänkin, poikien kanssa on vaan helpompi olla?

Onhan meilläkin noita nukkeleikkejä männävuosina ollut jonkun verran ja mekkoja hänkin pukenut päälle, että enpä tiedä... nyt neiti tuntuu viihtyvän poikien kanssa. Ja jalkapallosta tuttujen tyttöjen.

Ja niin minäkin olen vuosia ja vuosia tehnyt. Ainakin lukioajoista asti mun parhaat ystävät on pääosin olleet poikia, yliopistossa, työelämässä oon aina ollut miesvaltaisella alalla. Semmonen farkkutyttö. Jossain välissä harjoittelin meikkaamista ja töissä aamulla vedin pakkelia naamaan, nyt on taas menty melko luomuna eron jälkeen (ei ole aikaa meikkaamiselle).

Mutta nämä mekot on kyllä saaneet minut nyt innostumaan. En oikeastaan koskaan ole kovin lämmennyt tämmöisille vaatteille ja nyt sitten olen aivan into pinkeänä. Muutenkin tyyli on muuttunut työvuosista kotiäitivuosien kautta nykypäivään.

Vuosia päässä ollut mutsinuttura hävisi punaisen värin tieltä jo reilu vuosi sitten. Nyt tekis mieli jo jotain muutakin väriä, mutta kampaajalle meneminen on meikäläiselle aikamoinen riskinotto.

Tässä syksyllä  kotiutui yksi kivan näköinen mekko, jolle on varmasti käyttöä nyt tänä syksynä. Noshin syysmallistosta tämän bongasin ja tilasin sitten sovitettavaksi. Oli muitakin vaatteita, mutta leikkaukset ei istuneet mulla muissa ollenkaan. Tämä oli sopiva värin ja mallin puolesta. Noshia olen fanittanut jo jonkin aikaa, mutta välillä on mallistoja joista ei löydy mitään itselle sopivaa. Sitten taas joku pistää silmään samantien ja siihen ihastuu.

On aika kiva fiilis kun alkaa löytämään itselleen jotain oikeaa tyyliä. Kai sekin on tätä neljänkymmenen ”löydäitsesi”- juttua kun vihdoin voi alkaa olemaan tyytyväinen omaan itseensä semmoisena kuin on. Tottahan suurimman osan ajasta olen vähän "sinnepäin", on yleensä melkoinen kiire aamuisin. Mutta annettakoon se anteeksi. Tämä on elämää tässä ja nyt.

Pakko kyllä myöntää, että erollakin tietysti on asian kanssa tekemistä kun nyt voi vihdoin hengittää kotona rauhassa, niin moni asia on auennut ja selvinnyt ja pystyn vihdoin antamaan itselleni anteeksi. Tein kaiken mitä pystyin, enempään en pystynyt ja en kelvannut silloin. Nyt kelpaan semmoisena kuin olen ja ennenkaikkea kelpaan itselleni. 



keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Arjen pieniä (ja suuria) iloja

time timerTänään on ensimmäinen päivä, kun tuntui että syksy alkaa vihdoin saapua. Eilen myrskysi, ukkosti ja satoi. Oi että mä nautin, nautin niin siitä kun tuuli ulvoo ja sade ropisee peltikattoon. Salamat välähtelee ja taivaassa myllertää... ukkosherra paukuttaa rumpuja, kuten eräs ystävä sanoi kauan sitten. Ok, no hieman pelotti ajaa töihin kyllä kaatosateessa taivaan välähdellessä. Ajoin varovasti.

En tiedä olenko valmistautunut syksyyn jotenkin erityisesti? Olenko? Meillähän hyvin moni asia on aivan eri tavalla kuin vuosi, kaksi sitten.

Olen tilanteessa, jossa en olisi uskonut olevani. Mutta tavallaan samaan aikaan iloinen ja surullinen. Mietin välillä, että kuinka tämmöinen tunneihminen, kuin minä, loppujen lopuksi jaksaa. Mutta tietyllä tavalla ne tunteet antaa myös voimia ja  (auttaa ymmärtämään elämää ihan eri tavalla.

Viime aikoina olen paljon pohtinut sitä, että miten minä (diagnosoimaton, mutta erittäin) erityisherkkä pärjään autismin kirjon -piirteisen lapseni kanssa. Nyt kun olen myöntänyt itselleni, että iso osasyy avioliittoni hajoamiseen on lapsen isän samantyyppinen oirehdinta ja meidän persoonien keskenään sopimattomuus, niin kuinka ihmeessä pärjään lapseni kanssa.

Kun toinen on aistiva, herkkä, tunteellinen ja toinen sulkeutuva ja "tunteeton". Mitä enemmän sitä yrittää havainnoida ja saada toisesta irti, sitä enemmän toinen sulkeutuu. Nämä on tosi vaikeita asioita ja pyörii mielessä ihan jatkuvasti. Onneksi en ole yksin ongelmieni kanssa, netistä löytyy vertaistukea ja kirjastosta kirjoja. Olenkin ottanut tavoitteeksi edetä pienin askelin ja jotain positiivisia kokemuksia meillä jo onkin tullut. Esikoinen ei siis juokse karkuun enää, heti kun sanon sanat "miltä se tuntui sinusta"....


Ja olen mä löytänyt jotain uutta itsestänikin. Tokihan tämä tyypillinen neljänkympin itsenäistymisprosessi on pyörinyt päällä jo vuosia, mutta jollain tavalla olen muuttunut.

Tuo nyt on ihan tosi tosi huono kuva, mutta nappasin sen kiireessä työpaikan hississä. Ensinnäkin olen ihan koukussa mekkoihin. Kotimaiset merkit kuten Papu, Nosh  ja Neulomo on olleet mun suosikkeja ja jotenkin tuntuu, että olen löytänyt jonkunlaisen tyylisuunnan itselleni. Mullahan semmoista ei ole sitten teiniangstivuosien koskaan ollut.

Ja tuntuu, että kotonakin on tietynlainen seesteys tullut. Tokihan täällä kuohuu aina, lapset reagoi eroon vuoronperään ja valittavat kuinka tylsää isällä on (ja varmaan toisinpäin isälleen), jatkuvia riitoja ja riehumisia... mitä nyt kuuluu lapsiperheeseen. Ja niitä iltoja kun lösähdän yhdeksältä sohvalle ihan kuolleena. Mutta sitten kun lapset on hetken poissa, katson siivottua (kiitos ex-anopille taas) kotia ja mietin että vitsit kun se onkin mun näköinen ja oloinen. Että mun on hyvä olla tässä. Vaikka kuinka on kesken kaikenlaisia juttuja, jokainen ratkeaa kerrallaan. Tässä olen nyt kuitenkin ja mun elämä.

Ja mä saan olla mä. Kun ei sitä ydinperhettä enää ole, niin ei ole myöskään sitä painetta että pitäisi ydinperhe saada toimimaan. Saan olla juuri sellainen äiti lapsilleni mitä haluan.

Mulle on ehkä yksi tärkeimpiä asioita lasten kanssa olla luonnossa. Helppoa se ei ole tämän ikäisten kanssa, vaatii pirunmoista pinnaa jaksaa pakata kaikki kamppeet ja lähteä johonkin pienelle patikkaretkelle tai veneretkelle.

Mutta aina silloin tällöin me onnistutaan lähtemään. Onni on myös lähellä sijaitseva laavu johon pääsee auton kanssa perille. Aina silloin tällöin mennään sinne ihan vaan iltapalalle.

Vuollaan pari makkaratikkua, kävellään polkuja sieniä katsellen. Pieniä asioita, muutama tuntikin tekee hyvää olla raittiissa ilmassa.

Kylän ranta on taas ihan kävelymatkan päässä. Nyt ollaan monta kertaa jo menty sinne arki-iltana niin, että matopurkki ja pari onkea mukaan. Istutaan, syödään eväitä ja katsellaan sitä maagista kohoa. Kalaa on tänä kesänä tullut huonosti, mutta eipä se ole haitannut. Molemmat isommat lapset ovat omat haukensa saaneet, niistä muistoista on iloa pitkäksi aikaa.

Ne on niitä pieni hetkiä arjessa, jotka ainakin mulla jäävät mieleen. Kun joudun jakamaan viikonloput lasten isän kanssa, niin tottahan minulle jää vähemmän vapaa-aikaa vietettäväksi heidän kanssaan. Mutta niinhän se taitaa olla, että arjen pienet asiat ovat niitä, jotka jäävät mieleen loppujen lopuksi.


tiistai 4. syyskuuta 2018

Ups and downs

Tämmöinen siitä nyt tuli. Olihan se pirunmoinen voimaantumisen hetki, kun tuo tuli valmiiksi. Viimeiset puoli tuntia kun minusta tuntui että en kestä enää kipua hetkeäkään. Puristin käsiä yhteen ja välillä hieroin ohimoita silmät kiinni...vähän kaikkea.

Mutta kestin, ja se on nyt siinä. Minä. Ja minun perhonen. Uusi elämä, uusi Iiris ja uusi tulevaisuus <3

Tatuointi tuli tosi nopeasti. Meniköhän siinä noin kaksi tuntia suunnitteluineen ja tekemisineen kaikkineen. Noissa lonkeroissa on lasten nimikirjaimet muuten, kulkevat läpi elämän mukana.

Hetken aikaa tatuoinnin jälkeen minusta tuntui, ettei enää tule uusia kuvia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ehkä vielä joskus jotain jalkaan tai käsivarteen...

Mutta näinhän se menee. Askel askeleelta laitan elämää uusiksi. Auto vaihtui, nyt tämä tatska. Olen työstänyt nyt paljon myös tuota minulle jääneen talon remonttia ja pikapuoliin sekin on siinä mallilla, että voidaan tehdä loppukatselmus. Joudun opettelemaan paljon uusia asioita, jotka aina oli miehen vastuulla. Tavallaan se on voimaannuttavaa, mutta tuskin tässä elämässä enää koskaan tulen tekemään remonttia tai rakentamaan taloa - on se niin nähty mitä se elämä silloin on.

Yksi asia kerrallaan täytyy hoitaa eteenpäin ja mitä enemmän niitä asioita hoitaa, sitä voimaantuneemmaksi sitä tulee. Ei pelkää eikä jännitä soitella eri paikkoihin (viime viikolla soitin rakennusvalvontaan ja selitin koko tilanteen sinne sihteerille, sain selkeät ohjeet etenemiseen).

Töissä olen suorittamassa (minulle) vaativaa koulutusta ja sertifikaattia, joka voipi joskus avata uusia ovia. Mutta ainakin nostaa itsetuntoa, jos siihen pystyy ja ovet eivät aukeakaan.

Tottakai fiilikset on ups and downs. Selvää on, että minun henkinen jaksaminen on tällä hetkellä heikompaa kuin aikaisemmin. Mennyt vuosi on jättänyt monia haavoja, jotka ei vielä ole kunnolla umpeutuneet ja lapsen erityisyys uutena uutisena vie myös paljon voimia ja keskittymistä. On siis niitä hetkiä, kun olen aivan romuna, mutta monesti aika pienelläkin tsemppauksella saan kerättyä itseni taas kasaan. Unenpuute on mun pahin vihollinen, sen tiedostan itsekin. Ja siltikään en malta mennä nukkumaan ajoissa.

Tulevaisuutta ja omia haaveita ei oikein uskalla edes nyt ajatella. Nepsyn äitinä oleminen on aika kokonaisvaltaista (jos ei muuten kolmen lapsen äitinä oleminen olisi...) ja henkisesti raskasta. Mutta ehkä pikkuhiljaa lasten kasvaessa pääsen jatkamaan siitä, mihin elämäni ennen eroa jäi.

Ja tämä banaanikakku! Kannattaa käyttää ruskeat baanit aina kakkuun, banaanikakku on parasta mitä tiedän! Kakku toimii myös hyvin turvaruokana ja  sururuokana. Meillä upposi myös lapsille.


On ollut ajatus tehdä kotona myös muutoksia. Tapetointia, pientä sisustusta, mattoja.

Eron jälkeen olen jonkun verran tehnyt isoja juttujakin, mutta jotta se talo muuttuu lopullisesti mun ja lasten kodiksi niin, ettei se muistuta (ainakaan sisältä) mua enää menneisyydestä, niin onhan sitä kaikenlaista kehitettävää vielä.


Makkariin tätä ihanaa flamingotapettia ajattelin, yhdelle seinälle.

Ja tietyllä tavalla kun koko se menneisyyden remontti oli hyvin pitkälle exän vastuulla, siellä on jonkun verrankin semmoisia ratkaisuja joita en olisi halunnut tai jouduin ns. tyytymään koska hän halusi aina jotain vähemmän värikästä ja vähemmän repäisevää.

Nyt saan laittaa kotia oikeasti semmoiseksi mitä haluan.


Tämän kaiken keskellä on kuitenkin myös näitä hetkiä.

Exä aikanaan kertoi minulle pitävänsä kalastamisesta. Koskaan me ei hänen kanssaan käyty kalassa, ei lasten kanssa eikä ilman lapsia. Ja arvaatte varmaankin, että minä pidän tästä. Tämä on oikeastaan tulisteluhommien ohella parasta ulkona tekemistä mitä tiedän.

Ilta, lähes peilityyni vesi, mekastavat lapset... ja silti voi keskittyä onkimiseen. Se olennainen juttu on katsoa tuota kohoa, ei niinkään se kalan saaminen (vaikka lapsille se on kyllä juhlaa). Olla vaan, istua ja katsella.

Tänä kesänä on ostettu monenlaisia kalastustarvikkeita meidän perheeseen. Virveleitä, onkia, vieheitä... lapset on opetelleet heittämään virveliä. Tosi paljon kaikkea uutta ja mukavaa. Veneestäkin on haaveiltu, mutta toistaiseksi ongitaan ihan rannalta. Kalahommat onkin meillä yksi semmoinen yhdessätekemisen juttu, kun usein muu aika menee harrastuksiin ja ihan kotihommiin. Ranta on kävelymatkan päässä joten sinne pääsee aika nopeastikin.

Pihalla kun jaksaa vähän touhuta, voi palkkioksi myös saada satoa.

Tämä kesä oli kuiva enkä jaksanut kastella kasvimaata niin paljoa kuin olisi pitänyt. Mutta jotain sentään sieltä on saatu.  Odotettavissa on vielä porkkanaa, salaattia ja lisää kurpitsaa.

Pääasiassa mieli on ihan iloinen. Mutta kyllä niitä romahduksia tulee. Enemmän kuitenkin hymyilen kuin itken.

torstai 23. elokuuta 2018

Tatzka-asiaa

Olen jossain sivulauseissa aina vilautellut välillä noita tatuointijuttuja, mutta oikeastaan olen ollut aika epävarma koko asiasta ensimmäisen tatuointini hankkimisen jälkeen.

Vuosi sitten meinaan syksyllä kun elin kaikkein pimeintä aikaa, päätin aika ex-tempore ottaa käteen ensimmäisen tatskani ja siinä se on kulkenut nyt vuoden verran mukana.

Teksti muistuttaa minua joka päivä siitä, että vaikka mennyt vuosi (ja monta muutakin vuotta elämässäni) on ollut yhtä helvettiä, niin oikeasti jokaisen kriisin kautta oppii selviytymistaitoja ja arvostamaan myös niitä pieniä hyviä hetkiä.

Mullahan oli jo vuosia haaveena ottaa tatuointi, että tämä erokriisi oikeastaan vaan rohkaisi minua siihen sitten kerralla ja isosti (tuo teksti ei meinaan ole ihan mikään pieni). Joskus kaunistan tuota kättä ja pistän siihen jotain kuvitusta ympärille, mutta nyt saa olla semmoisenaan. Ja kyllä, jälkeenpäin oon miettinyt, että olis se voinut kyllä pienempikin olla ja eri puolella kättä. Silloin ei jostain syystä tullut mieleen :)

Mutta nyt on kuulkaa varattuna uusi aika tatuointiin.  Ideoita on pyörinyt ihan tosi paljon ja kaikissa on ollut joku minuun liittyvä ajatus takana. Aluksi halusin selkääni kuvan jossa on äiti ja lapsi, ympärillä lasten nimikirjaimet. Myöhemmin löysin kauniin kuvan leijonaemosta ja poikasesta ja mietin sitä, että olenko se minä. Mutta viimeisimpänä, ehkä tuohon tekstiinkin liittyvänä, päätin että otan tuohon olkapäähän perhosen.

Olen pyöritellyt päässäni perhosen väritystä ja asentoa ja päätynyt ehkä, että ainakin asento on lentoasento. Itsestäkin tuntuu nyt, että olen ikäänkuin vastakuoriutunut perhonen, joka kokeilee siipiään ensi kertaa. Että kaikki nämä koettelemukset ovat myös antaneet minulle kyvyn vihdoin seistä omilla jaloillani ja luottaa omaan pärjäämiseen.  Nuo kiekurat haluan päättyvän lasten nimikirjaimiin, koska ilman lapsia - erityisesti mun erityistäni - ei tässä tilanteessa oltaisi.
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcRw3IFh8RfGoQpr2AfURz2jC0Dhb98qcMerb80tza8we0CAYzAOKuvahaun tulos haulle butterfly tattoo
Väritysasiasta en oikein ole vielä varma. Sininen on mun väri ehdottomasti, mutta toisaalta minuun kuuluu myös värikkyys, henkisesti ja fyysisesti.  Pitäisikö perhoselle piirtää vähän kukkia siihen viereen, siitäkään en ole varma. Sunnuntaille on varattu aika, että siellä sitten suunnitellaan ja toteutetaan - jännä nähdä millainen siitä lopulta tulee :)

Onko teillä tatuointeja, millaisia ja mikä on tarina niiden takana?

Uusi blogini

Uusi blogini jonka aihealuetta yritän viritellä vähän uusille taajuuksille. https://ruuhkavuodetrokkaa.blogspot.com/