Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Kesä 2018

On ollut pitkä tauko blogissa – aivan liian pitkä. Tuntuu, että tekemistä ja touhuamista on ihan hirveästi näin kesällä ja jotenkin oman jaksamisen  vaihtelevuus on ollut tässä aika isossa keskiössä. Kun jaksan vähän enemmän, touhuan reilusti. Kun jaksan vähemmän, hengittelen ja makoilen.

Keräsin tähän nyt kuitenkin vähän kuvia, joita on puhelimeen tarttunut matkalta.

Meillä on ollut suurenmoisia upeita ja iloisia päiviä, mutta meillä on myös ollut vaikeita ja vasyttäviä päiviä. Saimme jaettua lasten isän kanssa jonkun verran lapsia näin kesällä, joten kolmen mamma on saanut myös vähän levätä. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, asioiden sopiminen, kuten aikaisemminkaan. Mutta kun tarpeeksi moni puhuu järkeä, niin lopulta pahinkin vastarannan kiiski alkaa ymmärtää.

Kun lapset ovat olleet jaettuna, olen pystynyt keskittymään jokaiseen erikseen. Pitkään on ollut huoli myös keskimmäisen lapseni jaksamisesta: kiltti tunnollinen tyttö joka on jäänyt nepsysisaruksen ja kolmevuotiaan pikkusisaruksen jalkoihin. Nyt olen vihdoin päässyt tekemään myös hänen kanssaan yhdessä juttuja ja antamaan huomiota sekä läheisyyttä.

Oleellisena osana kesää on tietysti ollut myös tämä uusi mysteerinen miesystäväkin. Hän on ihan omasta halusta halunnut tutustua perheeseeni ja osallistua kanssani arjen pyörittämiseen siltä osin, kuin se on ollut mahdollista. Olemme paljon puhuneet myös nepsylapseni erikoistarpeista ja tietyllä tavalla se on todella vapauttavaa, että joku oikeasti on kiinnostunut lapsesta hänen ominaispiirteineen. Lasten isän kanssa emme ole koskaan pystyneet puhumaan tämmöisistä asioista.

Kuten kuvasta näkee, olen päässyt kokeilemaan myös aivan uusia asioita. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että olisin tässä jotain viidenkympin harrikkakriisiä potemassa (pelkäsin kuolemakseni tuon kyydissä olemista), mutta olihan se uusi ja hieno kokemus.On toki ollut monenlaisia muitakin isoja ja pienempiä kokemuksia ja erityisesti se oman itsenäisyyden tunne. Koen olevani parempi seurustelukumppanikin nykyään, kun saan pitää oman itsenäisyyteni.

Olemme perheellä myös veneilleet ja kalastaneet tänä kesänä. Lasten isän kalastusinnostuksesta huolimatta emme kertaakaan koko 15 vuoden aikana päästy edes ongelle. Pitkään se minua harmitti ja kalastuskärpänen  kuitenkin pyöri siellä taustalla.
Nyt me ollaan lasten kanssa saatu oikeasti asiantuntevaa opetusta niin onkimisesta, virvelöimisestä kuin myös vetouistelusta. Ja onhan se kalastus hieno juttu.

Molemmat isommat lapset ovat nyt omat haukensa ja ahvenensa saaneet, minäkin opettelin perkaamaan ja paistamaan. Pitkä matka on vielä kuitenkin siihen, että oikeasti osaisin tehdä jotain. Virvelit ostettiin myös molemmille isommille ja niihin sitten tietysti kerätään uistimia.

Ensimmäinen lomaviikko oli minulla osittain lapsivapaa. Loppukevään nepsyhaasteiden jälkeen olin todella uupunut ja tarvitsin ne muutamat päivät oikeaan irtiottoon.

Ajan käytin lähinnä lepäämiseen, veneilyyn, pihatöihin ja loppuviikosta lähikunnissa retkeilyyn. Käytiin Taalintehtaalla jazzeilla ja sieltä eteenpäin vielä saaristoon katselemaan ihania maisemia. Tottakai mielessä pyöri myös hyvät kalapaikat ja mahdolliset mökkipaikat.

Mökkiä kuitenkaan ei vuokrattu tällä kertaa saaristosta (asunhan itsekin nyt saaressa), vaan lähdettiin järvisuomeen kahden nuorimman lapsen kanssa. Rentoa oleilua, sitä kalastusta, uimista, saunomista, syömistä... lapset tykkäsi tosi paljon makeasta vedestä ja kieltämättä se omiakin muistoja lapsuudesta herätteli.

Mielestäni tämä meri onkin paras vaihtoehto veneilyyn, mutta uiminen ja muu vesillä liikkuminen kuuluu ehdottomasti järville.

Tässä niitä kaloja. Toinen lomaviikko sijoittui seurakunnan perheleirille, johon ystävä minua houkutteli keväällä. Olin leirin maksanut, mutta viime hetkellä aloin epäilemään, että kuinkakohan nepsylapseni siellä jaksaa. Hänelle kun sosiaaliset tilanteet ja hälinä lisäävät kuormitusta ja kuormituksen lisääminen aiheuttaa yhteentörmäyksiä.

Mutta parin ensimmäisen vaikeamman päivän jälkeen hän alkoi tottua leiripaikkaan ja innostui kalahommiin sielläkin. Myös muille lapsille (ja minulle) oli seuraa. Ja se ihana rentoua,  kun ruoka oli valmiina ja sai keskittyä ainoastaan lasten kanssa hengailuun ja touhuamiseen. Loppujen lopuksi konflikteja oli yllättävän vähän. Sitä en sano, että olinko itse kovin rentoutunut, mutta ensi vuonna kyllä menemme uudestaan.

Näissä kesätunnelmissa on menty nämä helleviikot. Pidän nyt kolme viikkoa lomaa, jonka jälkeen palaan töihin viikoksi. Elokuussa jatkan vielä kesälomia ja lopulta palaan kokonaan töihin kun koulut alkavat.

Tulen tekemään jatkossakin lyhennettyä työviikkoa. Nepsyn tarkemmat tutkimukset ja selvitykset alkavat elokuun lopussa julkisella sektorilla.

Koska tiedän jo nyt, että olen niissä asioissa aika yksin, olen varautunut jo hakemalla lyhennettyä työviikkoa. Luultavimmin tulee tutkimuskäyntejä, kotikäyntejä ja monenlaista muuta aikaavievää mitä on vaikea järjestää jos tekee täysipäiväistä työviikkoa.

Hänellä on myös oman toiminnan ohjaamisessa senverran isoja puutteita, että pelkkä ajatuskin pitkistä yksinäisistä iltapäivistä jatkuvasti mietityttää minua. Taloiudellisestihan otan koko ajan takapakkia, elatusmaksuissa ei tämmöisiä vapaaehtoisia työajan vähennyksiä nimittäin oteta huomioon. Mutta leijonaemo tekee lasten eteen kaikkensa, vaikka sitten syötäisiin puuroa välillä.


Terveiset Aurajoesta. Sieltä joesta siis, Turusta. Ikimuistoinen kokemus lapsille ja äidille.

Monenlaista on ollut ja monenlaista edessä. Lapset on kyllä reagoineet tähän eronjälkeiseen lomailuun (isällä, äidillä, mummilla...kuka missäkin vuorollaan) niin, että tuolla ne kaikki taas nukkuu perhepedissä mun makkarissa.

Ja varmistelevat moneen kertaan, että tulethan sinä äiti meidän kanssa nukkumaan.

Sitä moneen kertaan miettii, että pitikö lapsille tämä nyt tehdä. Rikkoa heidän perhe ja aiheuttaa tätä jatkuvaa turvattomuutta. Mutta toisaalta, en palaisi entiseen mistään hinnasta. Niin vaikea avioliitto meillä oli.


Toisaalta he eivät olisi saanaeet näitä kokemuksia, mitä nyt olemme kokeneet. Ehkä tärkeimpänä pidän sitä, että he ovat nähneet äidin selviämisen ja toivottavasti edes vähän ymmärtäneet, että vaikeistakin tilanteista selvitään.

Ja selviämällä kasvaa entistä voimakkaammaksi.

Ja että heistä pidetään huolta ja joku pitää heidän puoliaan ja huolehtii myös siitä henkisestä hyvinvoinnista.

Toki olen myös välillä itsekin ailahtelevainen ja sähläri (kuten kuvassa näkyy kun terassiöljy loppui kesken). Mutta tietyllä tavalla he tuntevat minut ja minä tunnen heidät. Kun saan vähän apua, niin opin tuntemaan nepsyni myös paremmin.

Ihan positiivisilla fiiliksillä mennään eteenpäin. Uusia postausideoita on myös. Mulle on tulossa tatskaa ja kaikenlaista itseenkin liittyvää ja tietysti nepsyilyasiaakin.