Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Meidän koti ja meidän elämä

Kun innostuin noista mekoista niin kirjoittamaan, tuli mieleen että jos tässä omaa tyyliä avaan niin miksei sitten oma kodinkin tyyliä.

Tässä viikonloppuna innostuin taas vähän touhuamaan kotosalla näitä mun omia pieniä remppajuttuja ja tällä kertaa tylsä makuuhuone sai yhdelle seinälle uuden tapetin. Minä kun olen minä ja päätän aloittaa tapetoimisen, se tehdään sitten niinkuin heti eikä mietitä sen enempää.

Eli siirsin huonekalut, suojasin lattiat ja kaivoin tapettirullat ja liisterin esiin. Ei siitä hullumpi tullut, ei ollenkaan. Tätä tapettia olen katsellut pitkään, ensin löysin sen ebaystä ja sitten etsin ja kiersin Turun rautakauppoja, josko jostain saisi tilaustavarana.  Mutta sehän löytyi Bauhausin valikoimasta, ihan ihmeellisen hyvä tuuri. Nelisen tuntia meni seinän kanssa ja voi kun olenkin nyt tyytyväinen. Mitäs olette mieltä?

Mulla on aikuisiällä vaihtunut tyyli moneen kertaan. Kotoa aikanaan muuttaessani pois ei oikein ollut vielä väliä huonekaluilla, mutta sitten kun pääsin reilu parikymppisenä sisustuksen makuun, kodin perusvärit oli puu, sininen ja keltainen. Toki valkoistakin oli jonkun verran.

 Seinillä ei ole juurikaan ollut mitään suurempia tauluja, kunnes nyt sain isoäidiltä pari taulua Krakovasta ja lapsista olen teettänyt paljon kuvia joita voisin laittaa seinälle.

Ekassa omistuasunnossa hyvin pitkälle sisustettiin - valkoisella. Ikeasta sai valkoisia lastulevyhuonekaluja, jotka edustivat semmoista pientä talonpoikaissuuntaa, edullisesti. Oikeastaan melkein kaikki huonekalut olivat aluiksi valkoisia.

Sitten pikkuhiljaa tummanruskean muodossa alkoi puun värit palata takaisin ja sille tielle lopulta jäin. Psst. toi kello on Clas Ohlssonilta.
En tiedä onko tämmöinen uusretro, tai skandinaavinen, mikä lie mun tyylisuuntani nyt onkaan, oikein muotia. Toi taulu oikeastaan kuvaa aika hyvin tätä meidän kodin värimaailmaa. Plus keltaisen kaverina on myös ruskeaa ja vihreän eri sävyjä. Taulu kuvastaa Turkua, kaikki kaupungin tuntevat kyllä tunnistavat tutut elementit siitä.

Mähän en ole Turkulainen syntyjäni enkä edes asu Turussa, mutta joka päivä ylitän työmatkalla Turun rajan.Ja olen asunut Turussa joitain vuosia, joten tuttu kaupunkihan tämä on. Ja onhan Turussa nyt paljonkin "sitä jotain", opiskelijoita ja ihanaa elämänmenoa kun jokirannassa kävelee, paljon nähtävää ja maamerkkejä. Nuo nosturit ovat esimerkiksi tosi makeat ja Samppalinnan uimahyppytornikin on päässyt kuvaan!

Paljon olen miettinyt, että jos muutan tuolta nykykodista pois jossain vaiheessa (juu, kyllä se aika ajoin ahdistaa asua exän remontoimassa talossa), niin voisin Turun kantakaupunkiin muuttaa. Paljon upeita vanhoja puutaloja, joista löytyy minunkin kokoiselle perheelleni asunto.  Ei olisi yhtään hullumpaa sekään, aloittaa kaikki alusta ja vieläpä kaupungissa.
Mutta muutto tuskin on ajankohtainen vielä pitkään aikaan eikä siitä loppujen lopuksi yhtään tiedä mihin elämä vie.Sitä paljon mietin, olenko minä kuitenkaan omakotitaloihminen. Juu on hieno uusi auto, mutta oikeasti en ole autoilijatyyppiä ollenkaan, enemmän pyöräilijä tai julkisten käyttäjä. Ja tärkeämpää melkein on lähellä olevat palvelut (ja harrastuspaikat) kuin oma suuri piha. Mutta nyt eletään tässä, ainakin sen aikaa kunnes jotain muuta.

Kotoa löytyy myös kaikenlaisia  apujuttuja lapsosille. Taulu jossa viikon kaikki menot, aamurutiinit kuvakortteina, oikeastaan tuo ylempi kellokin tuli siinä vaiheessa kun tajusin että lapset eivät pärjää digikellon kanssa.

Mutta niin palatakseni siihen sisustamiseen, niin kyllähän eron jälkeen on tapahtunut kaikkein suurimmat muutokset.

Multa lähti matto ja sohva vaihtoon samantien, keittiön tuolit seuraavaksi... monenlaista pienempää ja suurempaa olen pikkuhiljaa muokannut. Siirtänyt huonekaluja pitkin asuntoa ja nyt laittanut viimeisenä pari taulua.

Tekisi niin mieli vaihtaa kaikki loputkin huonekalut, mutta vähän se on kallista ja toisaalta eipä se paljoa auta kun talo lattiasta kattoon on exän kädenjälkiä täynnä. Ei siihen auta muu kuin se totaalinen muutto.

Mutta me eletään nyt lasten kanssa nykyhetkeä joten yritetään nauttia siitä.

Yksi juttu mikä tuli mieleen, on myös se, että mehän asutaan nyt yhdessä kerroksessa. 60-luvun talomme on tosiaan tehty yhteen kerrokseen kaikki 4 makkaria ja muut huoneet. Yhdessä kerroksessa asuessa on melkeinpä mahdotonta estää lasten tavaroiden ja lelujen leviämistä olohuoneeseen ja muualle asuntoon sieltä lasten omista huoneista.

Jotenkin mä saan pidettyä huushollia kunnossa, mutta rimaa on ollut pakko laskea. Onneksi lapset tietävät suurinpiirtein mihin saa koskea ja mihin ei. Esimerkiksi äidin vitriinikaappi on vielä säilynyt koskemattomana. Tosin sinne aiotut lastenkirjat lojuvat pitkin lattiaa.

Ehkä ennen kaikkea on mukavinta se, että saan sisustaa juuri kuten itse haluan. Exä aikanaan kun muutti mun kämppään, kantoi ensimmäisenä (mun vastusteluista huolimatta) videotykin, kajarit ja kankaan mun olohuoneeseen (nythän se kantoi ne samat kamat uuden rouvan kotiin). Nyt ei tartte miettiä yhtään, että mitä joku muu ajattelee vaan saa ihan itse touhuta ja järjestellä kotona miten lystää. Ihan vähän haluan uskoa myös, että lapsetkin tykkää asua tämmösessä persoonallisemmassa kodissa verrattuna entiseen. 



Sitten on myös näitä hyvän tuulen juttuja. Kuten maailman kartta. Joskus me vielä lasten kanssa kierretään tuota karttaa ristiin rastiin.
Ja käsityöt, aina silloin kun jaksan. Tuo pitkä matto on kyllä kirppikseltä, mutta pyöreät on mun itse tekemät.

En mä oikeasti ole mikään käsityöihminen, enkä visuaalisesti kovin osaava, mutta joskus tulee näitä iloisia ideoita kun on aikaa ja jaksamista touhuta. Ja löytöjä kun jaksaa kiertää kirpputoreja.














Joitain muistojakin on. Käytiin exän kanssa häämatkalla Egyptissä.... 11 vuotta sitten. Nyt nämä taulut vasta pääsivät seinälle kaikkien näiden vuosien jälkeen.








Lasten juttuja "punatukkainen äiti"










...ja meidän arkea.

Ups and downs

Tämmöinen siitä nyt tuli. Olihan se pirunmoinen voimaantumisen hetki, kun tuo tuli valmiiksi. Viimeiset puoli tuntia kun minusta tuntui että en kestä enää kipua hetkeäkään. Puristin käsiä yhteen ja välillä hieroin ohimoita silmät kiinni...vähän kaikkea.

Mutta kestin, ja se on nyt siinä. Minä. Ja minun perhonen. Uusi elämä, uusi Iiris ja uusi tulevaisuus <3

Tatuointi tuli tosi nopeasti. Meniköhän siinä noin kaksi tuntia suunnitteluineen ja tekemisineen kaikkineen. Noissa lonkeroissa on lasten nimikirjaimet muuten, kulkevat läpi elämän mukana.

Hetken aikaa tatuoinnin jälkeen minusta tuntui, ettei enää tule uusia kuvia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ehkä vielä joskus jotain jalkaan tai käsivarteen...

Mutta näinhän se menee. Askel askeleelta laitan elämää uusiksi. Auto vaihtui, nyt tämä tatska. Olen työstänyt nyt paljon myös tuota minulle jääneen talon remonttia ja pikapuoliin sekin on siinä mallilla, että voidaan tehdä loppukatselmus. Joudun opettelemaan paljon uusia asioita, jotka aina oli miehen vastuulla. Tavallaan se on voimaannuttavaa, mutta tuskin tässä elämässä enää koskaan tulen tekemään remonttia tai rakentamaan taloa - on se niin nähty mitä se elämä silloin on.

Yksi asia kerrallaan täytyy hoitaa eteenpäin ja mitä enemmän niitä asioita hoitaa, sitä voimaantuneemmaksi sitä tulee. Ei pelkää eikä jännitä soitella eri paikkoihin (viime viikolla soitin rakennusvalvontaan ja selitin koko tilanteen sinne sihteerille, sain selkeät ohjeet etenemiseen).

Töissä olen suorittamassa (minulle) vaativaa koulutusta ja sertifikaattia, joka voipi joskus avata uusia ovia. Mutta ainakin nostaa itsetuntoa, jos siihen pystyy ja ovet eivät aukeakaan.

Tottakai fiilikset on ups and downs. Selvää on, että minun henkinen jaksaminen on tällä hetkellä heikompaa kuin aikaisemmin. Mennyt vuosi on jättänyt monia haavoja, jotka ei vielä ole kunnolla umpeutuneet ja lapsen erityisyys uutena uutisena vie myös paljon voimia ja keskittymistä. On siis niitä hetkiä, kun olen aivan romuna, mutta monesti aika pienelläkin tsemppauksella saan kerättyä itseni taas kasaan. Unenpuute on mun pahin vihollinen, sen tiedostan itsekin. Ja siltikään en malta mennä nukkumaan ajoissa.

Tulevaisuutta ja omia haaveita ei oikein uskalla edes nyt ajatella. Nepsyn äitinä oleminen on aika kokonaisvaltaista (jos ei muuten kolmen lapsen äitinä oleminen olisi...) ja henkisesti raskasta. Mutta ehkä pikkuhiljaa lasten kasvaessa pääsen jatkamaan siitä, mihin elämäni ennen eroa jäi.

Ja tämä banaanikakku! Kannattaa käyttää ruskeat baanit aina kakkuun, banaanikakku on parasta mitä tiedän! Kakku toimii myös hyvin turvaruokana ja  sururuokana. Meillä upposi myös lapsille.


On ollut ajatus tehdä kotona myös muutoksia. Tapetointia, pientä sisustusta, mattoja.

Eron jälkeen olen jonkun verran tehnyt isoja juttujakin, mutta jotta se talo muuttuu lopullisesti mun ja lasten kodiksi niin, ettei se muistuta (ainakaan sisältä) mua enää menneisyydestä, niin onhan sitä kaikenlaista kehitettävää vielä.

Makkariin tätä ihanaa flamingotapettia ajattelin, yhdelle seinälle.

Ja tietyllä tavalla kun koko se menneisyyden remontti oli hyvin pitkälle exän vastuulla, siellä on jonkun verrankin semmoisia ratkaisuja joita en olisi halunnut tai jouduin ns. tyytymään koska hän halusi aina jotain vähemmän värikästä ja vähemmän repäisevää.

Nyt saan laittaa kotia oikeasti semmoiseksi mitä haluan.


Tämän kaiken keskellä on kuitenkin myös näitä hetkiä.

Exä aikanaan kertoi minulle pitävänsä kalastamisesta. Koskaan me ei hänen kanssaan käyty kalassa, ei lasten kanssa eikä ilman lapsia. Ja arvaatte varmaankin, että minä pidän tästä. Tämä on oikeastaan tulisteluhommien ohella parasta ulkona tekemistä mitä tiedän.

Ilta, lähes peilityyni vesi, mekastavat lapset... ja silti voi keskittyä onkimiseen. Se olennainen juttu on katsoa tuota kohoa, ei niinkään se kalan saaminen (vaikka lapsille se on kyllä juhlaa). Olla vaan, istua ja katsella.

Tänä kesänä on ostettu monenlaisia kalastustarvikkeita meidän perheeseen. Virveleitä, onkia, vieheitä... lapset on opetelleet heittämään virveliä. Tosi paljon kaikkea uutta ja mukavaa. Veneestäkin on haaveiltu, mutta toistaiseksi ongitaan ihan rannalta. Kalahommat onkin meillä yksi semmoinen yhdessätekemisen juttu, kun usein muu aika menee harrastuksiin ja ihan kotihommiin. Ranta on kävelymatkan päässä joten sinne pääsee aika nopeastikin.

Pihalla kun jaksaa vähän touhuta, voi palkkioksi myös saada satoa.

Tämä kesä oli kuiva enkä jaksanut kastella kasvimaata niin paljoa kuin olisi pitänyt. Mutta jotain sentään sieltä on saatu.  Odotettavissa on vielä porkkanaa, salaattia ja lisää kurpitsaa.

Pääasiassa mieli on ihan iloinen. Mutta kyllä niitä romahduksia tulee. Enemmän kuitenkin hymyilen kuin itken.

Kevätaurinko

Kevät koittaa ja aurinko on pilkotellut täällä etelässä jo toista viikkoa. Pikkuhiljaa omat mielialat ovat alkaneet kohoamaan ja koko mustan syksyn painajaismaiset päivät ja illat tuntuvat olevan takana päin.

Meillähän kävi tosiaan syksyllä niin, että esikoinen alkoi reagoimaan joulukuussa eroon viivästyneesti ja luulenpa, että sillä oli iso osuus, että olin elokuusta saakka ollut itkuinen ja poissaoleva.

Nyt se pikkuhiljaa tuntuu olevan takanapäin. Mielialat on tosiaan tasaantuneet (kiitos lääkityksen) ja jaksan keskittyä lasten kanssa olemiseen ihan eri tavalla. Tein myös isoja irtiottoja exästä, pistin kaikki ylimääräiset (WA) yhteydet poikki ja kieltämättä se on nyt tuntunut oikealta ratkaisulta. Normaalissa sopuerossa varmaan päivittäinen yhteydenpito ja kommunikointi mm. lasten asioista on tärkeää, mutta minä en oikein tahtonut päästä eteenpäin ja miehen jatkuva edestakaisin säätäminen vaan hermostutti.

Mitäs me ollaan lasten kanssa nyt sitten tehty? Hiihtolomalla kävin tyttären kanssa hiihtämässä ainakin kolme kertaa. Poika oli myös mukana muutaman kerran. Käytiin luistelemassa useita kertoja ja mäkeä laskemassa myös. Turussa Ispoisten rannassa on pulkkamäki ja jäällä napakelkka, sitäkin käytiin kokeilemassa. Kotona olen opettanut lapsille shakkia, tytär halusi nyt opetella ompelemaan (koneella!). Ollaan pelailtu ja tehty palapelejä. Oikein superintensiivistä äitiyttä siis.Lapset selkeästi tarvitsee sitä just nyt, haluavat olla lähellä ja seuraa.

Kuvassa meidän maaliskuussa kolme täyttävä uhmapää. Hän päätti helmikuun alussa, että pukeutuu hellemekkoihin. Välillä kaivaa illalla mekon valmiiksi, nukkuu se päällä ja menee päiväkotiin. Ennen niin jämpti minä on antanut periksi aika monessa asiassa. Jos lapsi siitä saa iloa, niin pitäköön mekkonsa, kunhan laittaa neulepuseron päälle (sitäkin toki yrittää riisua koko ajan).

Jokainen lapsista on reagoinut eroon eri tavoin. Esikoinen on ottanut kaiken rajuimmin: sulkeutunut ja riehunut sekä haastaa riitaa sisaruksille koko ajan. Keskimmäinen "isin tyttö" on ripustautunut nyt äitiin. Nuorimmainen puhuu ihan tauotta, että haluaa mennä isälle/isän naiselle. Hänellä on se mielenpäällä koko ajan ja kun joudun kieltämään, niin sitä seuraa itkupotkuraivari.

Yritän nyt vaan olla ottamatta pulttia siitä, mutta kieltämättä kun sadannen kerran kuulen saman päivän aikana isän uudesta heilasta, tekisi mieli sanoa jo että voisko riittää tältä päivältä. Toki alkuinnostuksen jälkeen heilan nimi on häipynyt vähemmälle ja isästä on ruvettu puhumaan enemmän. Pikkuhiljaa varmasti alkaa arki laskeutumaan sinnekin.

Kotona olen tehnyt pikkuhiljaa niitä muutoksia. Aluksi en uskaltanut isoja asioita tehdäkään, kun ositus oli kesken (se venyi siis kaikenkaikkiaan 8 kk siitä kun mies lähti kotoa), mutta nyt tällä viikolla saatiin se valmiiksi. Talo on nyt KOKONAAN MUN. Oma tupa, oma lupa!!! Se oli samalla todella huojentavaa, mutta myös innostavaa. Nähdä se koko laina siellä omalla tilillä ja luoda kokonaan oma talous.

On huisin jännittävää tehdä taloussuunnittelua, miettiä että miten ja mitä säästäisi lapsille, mihin kaikkeen tarvitsee ylipäätänsä säästää, miten juoksevat menot kannattaa hoitaa jne. En ole tämmöistä ennen tehnyt, ennen liittoa olin köyhä töitä tekevä opiskelija ja kaikki raha meni suurinpiirtein elämiseen. Nyt pyörittelen kaikenlaisia visioita päässä, miten voin taata lapsille parhaan mahdollisen taloudellisen tulevaisuuden.

Olen ihan into pinkeänä. Oikeasti. Syksyllä kävin tuon maton ostamassa ja laitoin kotia pitkän valkean kauden jälkeen ihan uuteen uskoon. Keltainen tuoli oli aikaisemmin jo ostettu Ikean ale:sta, sohva käytettynä tori.fi:stä.
Tuo paljon kehuja saanut lipasto on kierrätyskeskuksesta muistaakseni 50 euron hintaan ja keltaiset nupit ebaystä. Taulu on Ikeasta ja on itse asiassa liitutaulu.

Musta on ihana pitää näitä lipastoja. Exän asuessa kotona jostain syystä hänellä oli tapana täyttää kaikki lipaston päälliset omilla rojuillaan ja nyt saan vihdoin laittaa tuikkukipponi ja muun kivan, jotta koti olisi viihtyisä.

Pidän tosi paljon vanhoista kalusteista ja tällä hetkellä just 50-60 luku tuntuu mun jutulta. Tarvitsen säilytystilaa, mutta haluan keveyttä kotiin.

Olen joskus suuunnitellut lipaston entisöimistä, koska, kuten kuvassa näkyy, oikeanpuolimmaisessa ovessa on lakkapinnassa kulunut läntti (siinä oli tarroja). Lipastosta puuttuu myös avaimet, ne ajattelin jossain vaiheessa vaihtaa nuppeihin tms.


Tämä lipasto on jostain ostettu käytettynä jo vuosia sitten.

Mutta tuo ihana taulu eksyi kotiin turku design now:n jouluisessa pop up:ssa. Siinä on kaikki ihanat elementit Turusta. Juliste on Kui? designin käsialaa ja sen voi tilata
täältä. Löytyy myös muissa väreissä.

Meidän kodissa on tosi vähän ehjiä seiniä, joten juliste odottelee nyt kunnollista paikkaa tässä lipaston päällä.

Mulla on myös suunnitelmia kehystää aika paljonkin lapsista otettuja kuvia. Meillä on valokuvaamossa otettuja kuvia, sekä valokuvaajan luonnossa ottamia ihania kuvia. En vaan ole osannut vielä oikein päättää, että teenkö kollaaseja vai tulostanko niitä isompina.



Sitten on tämä mun viimeisin projektini, jonka toteutin toissaviikonloppuna lasten ollessa isällään. Tuolin sain vuosia sitten vanhalta naapuriltani ilmaiseksi ja vuosia olen miettinyt sen päällystämistä.

Kankaat ostin jo viime keväänä/kesänä Ikeasta pitkän pähkäilyn jälkeen. Sitten ne vaan odottivat, ja odottivat....

Ystävän kanssa tuli puheeksi, että mitenkä tämmöinen nyt kannattaisi toteuttaa ja sain sitten inspiraation. Revin vanhat kankaat pois, ratkoin ne ja leikkasin uudet kankaat vanhoja mallina käyttäen. Ompelin, pujotin ja siinä ne nyt on!

Keltainen tuoli oli ennen meidän lasten ykköstuoli, mutta kyllä tämä kukkainen on nyt voittanut suosiossa parinsa. Liekö silläkin osuutta, että kukkatuolista yltää pleikkarin ohjaimiin ja näkee paremmin telkkarin?


Tämmöinen siitä sitten tuli, eikös olekin hieno pari! Pidän kotini värimaailmasta ja jotenkin tuo Ikean villamatto sitoo kaikki värit yhteen.

Miten mukavaa on, kun saan ja osaan tehdä itse. Ja oman näköistä. Miehen kanssa asuessani minulla oli kohtalaisen vapaat kädet, mutta viimeiset vuodet olin niin väsynyt ja lamaantunut, että en oikeastaan saanut mitään tehtyä.

Ja appivanhemmatkin muuten kehuivat, kun olivat kylässä. Kuulemma ihan "ammattilaisen" tekemän näköinen. Kaippa se pitää ottaa kohteliaisuutena.

Ja jotta ei menisi pelkiksi käsitöiksi, niin kyllähän tässä kaikenlaisia ajatuksia on tuon tulevaisuudenkin suhteen.


Vuosi takaperin haaveilin, että suoritettuani ympäristöalan ja maantieteen perusopinnot avoimessa uskaltaisin vihdoin hakea Helsinkiin ympäristöalan maisteriohjelmaan. No se on nyt jäänyt kyllä taka-alalle ja noi avoimen opinnotkin jäi kesken.

Nyt sain vihdoin itsestäni irti ja hain opinnoille lisäaikaa. Ja mietin nyt noiden opintojen vaihtoehtoisia erilaisia tapoja. Tyyliin kärräänkö koko lössin joksikin aikaa Helsinkiin vai miten ihmeessä saisin suoritettua opintoja, gradun tietty voi tehdä kotonakin. Tai mitä kaikkia vaihtoehtoja voisi muita olla.

Vaikka olen blogia kirjoittanut vuosikausia _minä_ muodossa, niin aina olen ollut tosi riippuvainen toisen haluamisista. Me ei oltais ikinäkoskaan voitu muuttaa täältä seudulta mihinkään (enkä olisi voinut hakea edes töitä), koska miehen vakityöpaikka josta hän ei koskaan uskaltaisi luopua.

Nyt olen vapaa niistä kahleista ja se tuntuu sekä jännittävältä, että innostavalta. Vaikka lopulta jäisimmekin tänne Varsinais-Suomeen loppuelämäksemme, niin pelkkä ajatus että saa itse päättää, tuntuu hyvältä!

Aurinkoa ja iloa helmikuun loppuun toivottaa punapää Iiris!