Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kun alkaa vihdoin tuntua, että on voiton puolella

Mietin oikein, että mistä taas aloittaisin. On niin monenlaisia mietteitä ollut viime aikoina. Olen törmännyt taas siihen, että exä rikkoo rajojani ja taas toisaalta nauttinut siitä, että etten aina vaan ole vihainen ja kiukkuinen (ja masentunut). Erityisen iloinen olen siitä, että perheessämme on ollut nyt ulkopuolisia avustajia ja silmä/käsipareja. He ovat nähneet ja pystyneet todentamaan monia ajatuksiani ja kokemuksiani meiltä kotoa, mutta myös sieltä isän luota. Että ne asiat mitä minä näen ja koen eivät olekaan katkeran exän vääristymiä vaan totista totta.

Kolmen päivän päästä me viettäisimme jo 12:sta hääpäivää. Seurustelun alkamisesta olisi varmaan jo 15 vuotta. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaisi, mikä olisi toisin vaikka olisimme yhdessä.

Viime kevään aikana on tapahtunut niin paljon, tietooni on tullut niin paljon asioita joita en ymmärrä miten lasten toinen vanhempi voi antaa tapahtua. Tapahtuisivatko ne siltikin, vaikka emme olisi eronneet. Miten minä sen olisin kestänyt vai olisinko eronnut sitten itse.

Tässä on tyttäreni, koko elämä edessään. Pienestä kiltistä iloisesta taaperosta kuoriutui leikki-ikäinen ja pikkuhiljaa loppuvuosikkaasta nyt ensimmäisen luokan aikana pieni iso koululainen. Mekkoja ei enää pue päälle, kuten minäkin tuon ikäisenä. Poikatyttö sanoisi moni. Poikatyttö minäkin olin aina. Vaikkakin poikien kiusaama usein.

Tämä tyttö joutuu lapsuudessaan ja elämässään kohtaamaan asioita, joita minä en (ero)lapsuudessani joutunut kohtaamaan. Mutta myös hyvin samantyyppisiä asioita. Olenkin miettinyt usein, että vaikka yritin vältellä eroa loppuun asti ja kituuttaa vaikeassa suhteessa (teinkö sen sen takia kun omat vanhempani olivat eronneet) niin seurasin kuitenkin äitini jalanjälkiä. Ehkä olen nyt viisaampi, äitini on kolmatta kertaa naimisissa ja minä en näe itseäni enää koskaan menemässä naimisiin.

Jotenkin näiden asioiden prosessoiminen on vaatinut paljon työtä. Vaikka arki on järkyttävän hektistä ja tuntuu ettei vapaata ole juuri koskaan, alitajuntani on varmasti työstänyt näitä asioita pitkään ja hartaasti. Jollain tavalla olen nyt päässyt menneisyyden kanssa sinuiksi, ymmärtänyt että miksi tein päätöksen alkaa seurustella ja mennä naimisiin ihmisen kanssa jonka kanssa oli vaikeuksia tunnepuolella alusta asti. Ne on tapahtuneita asioita ja niille ei enää voi mitään. Peitin niin pitkään silmäni ja kuvittelin, että me molemmat siinä samalla kasvetaan vanhemmuuteen ja lopulta löydetään yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, miten yhteiset lapset kasvatetaan.

No sitä ei tapahtunut eikä sitä tapahdu nytkään. Kaikki ne aikaisemmat ongelmat ovat oikeastaan moninkertaistuneet eron jälkeen ja tavallaan se on itse vaan sitten päätettävä, että se on siinä. Minä en asioille enää mitään voi. Olen viranomaisille sanonutkin, että jos jonkun käsissä nämä asiat ja ristiriidat sekä niiden selvittäminen on, niin se on sitten heidän käsissä. Ei minun. Se tuntuu ihan hyvältä luovuttaa ohjat jollekulle toiselle.

Tässä on mun nuorempi tyttäreni. Hän joka ei ollut edes kahta meidän erotessa. Tyttö joka on taistellut tiensä maailmaan (jonka kaksonen meni alkuvaiheessa jo kesken ja kenen istukka oli todella heikosti kohdun seinämässä kalvoista kiinni). Tyttö joka syntymän jälkeen kiikutettiin teholle valvontaan ja joka loppujen lopuksi osoittautui koko sisarussarjan kovapäisimmäksi draamattareksi. Tyttö joka ei muista isänsä asuneen kotona, mutta joka kuitenkin viime aikoina on paljon puhunut siitä että haluaisi isän asuvan kotona.

Kun katson kuvaa, kouraisee oikein sydämenpohjasta. Että miten iso hänkin nyt jo on. Miten ovat vuodet vierineet. Ja miten paljon oikeastaan olen itsekin muuttunut. Millainen tämän pienen ihmisen elämän alkuvaihe on ollut, minkälaiseen perheeseen ja ympäristöön hän syntyi. Kuinka paljon hän onkaan ikäisekseen joutunut näkemään ja kokemaan surua ja ikävää. Ja kuinka isosti hän kuitenkin pitää omiaan ja sisaruksien puolia. Ja vaatii äidin syliin monen monta kertaa päivässä.

Meillä oli myös juhannus. Juhannusaatto merellä, saaressa, auringossa. Ensin tietysti epäröin, että mitä siitä tulee mutta kun saatiin sovittua exän kanssa, että otan vain tytöt, niin siitähän tuli aivan upea päivä.

Ne vuodet kun toivoin ja odotin, että me perheenä päästään merelle. Samalla tavalla kuin veneiltiin ennen lapsia. Että me oltaisiin se ihana ruskettunut ulkoileva eräperhe tuolla saaristomerellä. No nyt me vihdoin päästiin tekemään kaikkia niitä asioita. Veneiltiin, rantauduttiin saareen, otettiin aurinkoa ja grillattiin kalliolla, uitiin meressä. Koko ihana juhannusaatto nautittiin luonnosta ja toistemme seurasta.

Vaikka tuo kuva nyt onkin "selfie" niin se kuvastaa kaikkea sitä tunnelmaa, millaista mun pään sisällä tuolloin oli. Kun katsoin mun tyttäriä siinä rantakalliolla, jossa olivat koloon oman leirinsä pystyttäneet, toinen otti aurinkoa turbaani päässä ja toinen juoksi kellukkeet kädessä edestakaisin, niin tunsin suurta onnellisuutta ja rauhaa sydämessäni.

Käytiin me muuallakin kuin saaressa. Nähtiin paljon muita veneilijöitä ja juhannuksen viettäjiä. Katseltiin, vilkutettiin, tervehdittiin ja toivotettiin hyvää Juhannusta.

Mulla oli mun olkihattu päässä ja kukkamekko päällä. Tuntui niin rennolta ja kotoisalta.

Pari seuraavaa päivää lepäsin. Kevät on ollut niin raskas ja uuvuttava, että saadessani toisen aikuisen siihen tueksi, vietin suurimman osan ajasta sängyssä tai riippumatossa. En vaan enää jaksanut mitään muuta, en edes ajatella.

Joskus on hyvä vaan olla.

Minulle se oleminen on vaikeaa. Olen kova suunnittelemaan, mutta vielä kovempi tekemään kunhan vaan pääsen alkuun. En tiedä onko se tekeminen oikeastaan jonkunlaista pakenemista joihinkin asioihin, mutta tässä elämäntilanteessa huomaan usein, että lamaannun jos en pääse tekemään jotain mistä näkee oman käden tulosta.

Tässä öljysin kaikki terassihuonekalut ja asensin tuon uuden aurinkovarjon. Se oli hyvää tekemistä, öljyäminen. Oli vapaapäivä, ei lapsia ja istuskelin pensseli kädessä keskittyen vain hyvään lopputulokseen. Oikeastaan ei tullut edes mietittyä muuta.  Lopputulos oli mukava pieni sohvaryhmä ja istumasoppi terassin kulmalla.

Nyt tulevalla viikolla täällä alkaakin isompi remontti. Kaks vuotta erosta ja vieläkin talon remontti on viimeistelemättä. Nyt löysin viimeiseen isompaan hommaan tekijän ja rakennetaan eteen kunnon kuisti. Sitten paperityöt ja lopputarkastus, jonka jälkeen meidän remontti on virallisestikin valmis.

Ja se tarkoittaa että vihdoin olen vapaa päättämään elämästäni, tulevaisuudesta ja en ole enää kiinni tässä exän remontoimassa talossa.  Se on iso voimavara vihdoin päästä siihen pisteeseen, että saa ja pystyy tekemään mitä haluaa. Ja muutostahan minä haluan, se on selvä. Ei tämä näin voi enää jatkua, joko kotini muuttuu kokonaan minun kodiksi tai sitten se myydään pois ja aloitamme lasten kanssa uuden elämän muualla.  Hyvin pitkälle se on on näissä asioissa tietysti tunnekysymys, mutta meidän kohdalla erityisesti näyttää myös siltä että exällä on edelleen tunneside tähän kiinteistöön joka minua kyllä on alkanut ärsyttämään.

Muutosta on tapahtunut jo paljon. Ulkonäössä on isoja muutoksia ollut ja vielä tulee lisää. Ulkonäön ohella myös mun sisällä myllertää ja myrskyää. Itsetunto on noussut pohjamudista ja alan ymmärtää, että en minä ole oikeasti yhtään huonompi ihminen kuin se kenen vuoksi minut jätettiin. Totuuden nimissä olen parempi ja vahvempi ihminen kun olen tämän sotkun yksinäni kyennyt selvittämään. Ja kauniimpi, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Joku muu on ollut rohkea ja rikkonut avioliiton ja perheen. Minä olen rohkea ja voimakas ja olen selviytynyt siitä.Ja rinnallani on ihminen, joka näkee tämän kaiken ja arvostaa minua juuri tämänlaisena.

Blogin osalta on mietinnässä alustan vaihtaminen. Olen miettinyt joitain kaupallisia alustoja ja katsotaan johtaako asiat mihinkään. Tietyllä tavalla muutenkin niin blogin, kuin elämänkin suunta on nyt hyvin avoin ja ylipäätänsä se, että mitkä teemat tulevat jatkossa olemaan tässä keskipisteenä.

Joka tapauksessa olen yliotteen ottanut jo monista vaikeista asioista, toki paljon on vielä edessäkin. Olisi myös paljon kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Mutta katsotaan!

Miten erosin - miten kannattaisi erota? Mitä ajattelen eroamisesta?

Viestittelin eilen äidin kanssa illalla ja mieleeni jotenkin jäi äidin kommentti siitä, että minun lapseni ovat jo kolmannet "isättömät" lapset peräkkäin meidän suvussa. Eli isoäitini erosi isoisästäni, äitini erosi isästäni ja nyt minä olen eronnut. Asia jotenkin jäi mua mietityttämään vähän enemmänkin, ja siitä sitten ehkä alkoi kehkeytyä tämä ajatus, että nyt voisi olla jo hyvä aika kirjoittaa erosta.

Omastani alkaa tulemaan loppukesästä jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin exäni tutustui uuteen naisystäväänsä. Siis tästä kaikesta on kulunut jo kaksi pitkää vuotta.

Vajaa vuosi sitten kirjoitti Kodin kuvalehti eroprosessistani ja siitä millä keinoin siitä jotenkin selvisin. Tottakai tuon jutun jälkeen on tapahtunut todella paljon asioita ja eroprosessin läpikäyminen oli pakko siirtää vähän sivuun muiden haasteiden vuoksi. Ja osa noista artikkelin kohdista on kyllä vieläkin kesken.

Tuo äidin kommentti tavallaan kuvasti sitä, mitä itsekin mietin pitkään. Minun ja exän liitto ei ollut todellakaan helppo. Olimme kuin yö ja päivä. Introvertti ja extrovertti. Perinteinen ja moderni. Tekninen ja humanisti. Omaa rauhaa paljon tarvitseva ja sosiaalinen. Mutta nämä vastakohtaisuudethan tässä puoleensa tottakai vetää. Joka tapauksessa lähes liiton alkuajoista tunsin, etten saanut henkistä vastakaikua ja pitkään yritin kaikin keinoin muuttaa asiaa . Minä olin itse yksinhuoltajan lapsi eikä minulla ollut sisaruksia eikä sukulaisia. Kaipasin ympärilleni suurta ja onnellista perhettä. Perhe oli minulle todella tärkeä asia.

Ja siksi en eronnut. Keksin muita keinoja tyydyttää henkistä janoani.

Ero tuli kuitenkin. Se tuli lopulta yllättäen, aivan puskan takaa. Vain puoli vuotta sen jälkeen kun olimme luvanneet toisillemme että yritämme pelastaa liittomme ja kuukausi meidän 10v hääpäivästämme. Ja se tuli tietysti lopulta shokkina. Eroilmoituksesta seuranneet kaksi viikkoa ovat juurtuneet mieleeni niin, etten varmaan koskaan unohda tapahtumia ja sanoja.

Meillä kolmas osapuoli oli voimakkaasti kuvioissa mukana ja ilmeisesti rakastumisen vuoksi piti sitten meidän lapsetkin samantien tutustuttaa tähän henkilöön. Siinä tapahtui paljon asioita, jotka rikkoivat minua. Mutta lopulta alkujärkytyksen jälkeen asiat etenivät nopeasti.  Koska mukana oli tosiaan kolmas osapuoli, päätin hoitaa eron kunnialla ja mahdollisimman nopeasti loppuun. Exän kanssa ei oikein ollut mitään järkevää puheyhteyttä koska rakastunut mies on kääntänyt selän entiselle aviovaimolleen jo tässä vaiheessa.

Eli ensimmäinen vaihe on: OTA/OTTAKAA LAKIMIES. Olipa eron syy mikä tahansa tai miten tahansa sen hoidatte, ota lakimies. Vaikka olette nyt sovussa, jättäjän huono omatunto kestää aina hyvin lyhyen aikaa.  Ja vaikka et tulisi jätetyksi, voi eron jälkeen nopeasti muuttua prioriteetit yhteisestä hyvästä omaksi hyväksi. Tai kuvioon astua kolmas pyörä, joka rupeaa vaikuttamaan asioihin. Ole terveen skeptinen, mutta silti rauhallinen. Ja ennenkaikkea, lakimiehestä ei ole mitään haittaa. Mutta voi olla sinulle paljon hyötyä.

Minä en siinä tilassa, hylättynä kolmen lapsen äitinä, olisi pystynyt mitenkään ajamaan mun ja lasten etua. Ja hyvin nopeasti se alkoikin tulla ilmi, että kannattaa olla joku, jolta voi konsultoida näitä asioita että mikä on oikein ja kohtuullista. Minä satuin olemaan siinä tilanteessa, että sain oikeusaputoimistosta lakimiehen ja häneltä kullanarvoisia ohjeita ja neuvoja. Neuvoja sain erityisesti ositukseen liittyen ja lakimies lopulta neuvotteli ja hoiti osituksen asiallisesti. Sain myös apua ja neuvoja elatukseen ja tapaamisiin liittyen ja koin, että edes joku puolusti tässä minua. Eli siinä oli myös se henkinen aspekti.

Monissa parisuhdeoppaissa sanotaan, että tämmöisessä pettämistilanteessa ei saisi pitää kiirettä. Minusta se oli täysin selvä, että kun kerran toisen mieli oli jo muualla, niin ei ole mitään järkeä hidastaa prosessia. Ja iso myllerrys siitä tulisi joka tapauksessa kaikkien elämään, odotti sitä vuoden tai viisi. Avioeron harkinta-aika on 6 kuukautta ja mielellään muut eroasiat olisi jotakuinkin oltava valmiina kun eron toinen vaihe tulee päätökseen.

Jos olet eroamassa, sinulla on todennäköisesti käynnissä iso suruprosessi ja perheellisenä joudut kannattelemaan myös erosta kärsiviä lapsia. Ehkä tulevaisuus ei juuri tällä hetkellä ole se päällimmäinen ajatus, enemmänkin että miten selviän tästä päivästä... tästä viikosta...kuukaudesta...  Mutta silti kannattaa miettiä läpi eri vaihtoehdot, myös tietysti sen toisen osapuolen kanssa. Muutanko vai jäänkö, myydäänkö vai lunastanko. Miten lapset? Kodin irtaimisto...kaikki?

Itse päätin silloin hyvin varhaisessa vaiheessa, että jos suinkin taloudellisesti pystyn järjestämään, jään asumaan kotiimme. Lapset joutuivat kokemaan valtavan mullistuksen eivätkä vieläkään 2 vuoden jälkeen ole oikein tottuneet tilanteeseen. Tein mielestäni hyvän päätöksen. Tietenkään exän remontoimassa asunnossa on välillä vähän tuskaista olla, mutta ajan kuluessa olen pikkuhiljaa alkanut ehkä asettumaan.

Lapset. Netti on pullollaan juttuja kaiken maailman etävanhemman etäännyttämisestä ja taistelusta lasten huoltajuudesta yms. Eihän se todellakaan aina mene näin, usein sopuisat erot sisältävät myös sopuisan tavan hoitaa lasten asiat. Ehkä tässä kannattaa pitää mielessä se, että joka käänteessä yrittää muistaa mikä on lasten etu. Minä olin itse niin tunnekuohussa välillä, että en olisi itse kaikista asioista kyennyt päättämään. Onneksi oli kontaktit perheneuvolaan ja lasuun, josta sitten pystyin kysymään että mitä missäkin tilanteessa on järkevintä tehdä. Ja myös päätökseni ilmoittaessa pystyin vetoamaan, että tämä ei ole mikään minun henkilökohtainen juttuni vaan asiasta olen oikeasti myös keskustellut ulkopuolisen asiantuntijan kanssa.

Meillä oli siinä alussa siltäkin osin sekavaa, että minun ja lasten tulevaisuus oli tavallaan suunniteltu ja melkeinpä jo sovittu exän ja hänen uusikkonsa kanssa. Minulle vain kerrottiin, että näin on suunniteltu. Nostihan se melkoisen raivonkin, mutta jotenkin pystyin pitkin matkaa pitämään lasten edun kaiken keskipisteenä. Ja me emme todellakaan aina olleet samaa mieltä siitä, mikä lasten etu on. Tuttavapiirissä on useita eropareja, jotka ovat oikeudessa lasten asioita puineet ja onhan sekin mahdollisuus jos ei millään pääse sopimukseen.

Nyt kun erosta tosiaan alkaa olemaan se kaksi vuotta, mitä siitä ajattelen? No kirpaiseehan se edelleen, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni sitä ydinperhettä. Ja varsinkin kun nyt on erityislapsi, niin ydinperheen merkitys olisi tässä korostunut. Mutta ymmärrän myös, että joskus sitä vaan valitsee väärin. Eron jälkeen mulle on tullut roimasti itseluottamusta siitä, että olen pärjännyt monissa asioissa itsellisesti. Toisaalta huomaan, että monissa asioissa oon palautunut takaisin samanlaiseksi mitä olin ennen liittoa. Tiedä sitten onko se hyvä vai paha, mutta selkeesti avioliitossa roolini jotenkin muuttui perinteisemmäksi...ehkä?


Tulevaisuutta olen miettinyt myös paljon. Olen kokenut jo kerran ne kaikki "omakotitalo, farmariauto, perunamaa"- unelmat kertaalleen ja kokenut myös miten ne on kaikki romahtaneet. Olen kokenut sen, miten unelmat toisen kanssa ei kohtaa ja ajatellut että unelmoin ja toteutan sitten itse omat unelmani. Minullahan on uusi seurustelusuhdekin, mutta olen päättänyt pitää sen seurustelusuhteena ihan vaan sen vuoksi, että en osaa enää unelmoida sitä perhe-elämää. Rajultahan se varmasti kuullostaa, mutta nelikymppisenä kaiken aloittaminen alusta jonkun kanssa on vaan aika iso riski. Enkä kyllä yhtään osaa sanoa, että tulenko edes koskaan enää unelmoimaan tai luomaan tiiviin parisuhteen kenenkään kanssa kun olen kerran sen jo kokenut ja menettänyt. Että vaikka kaikki lopulta meni parhain päin eron osalta, niin kyllähän siinä yksi suuri osa elämää tuli menetettyä. Ja lapsilta mahdollisuus ydinperheeseen ja molempiin vanhempiin heidän arjessaan. Ehkä helpottavinta on ollut huomata, että en ole yksin ja että minä kyllä pärjään.

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 

Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Jotain uutta

Please, älkää katsokaa ja tuomitkaa tuota lastenhuonetta tuossa taustalla - tytöt oli just siivonneet sen ja keksineet aloittaa samantien sotkemisen. Noh, vitsi vitsi :)

Piti napata kuva tästä ihanasta Neulomon mekosta, jonka kävin Prisman alelaarista ostamassa. Minua ei nimittäin ole ennen viime kesää juuri koskaan nähty mekossa, harvemmin hameessakaan. Nyt kaapissa on mekkoja ihan hirveästi eikä yhtään tunnu siltä, että olisin lopettamassa hamstraamista.

Ajatus mekoista kirjoittamiseen lähti oikeastaan siitä, kun katson mun keskimmäistä lastani, eli tätä jalkapalloneitiä joka ei todellakaan ole mikään prinsessa hienohelma. Parhaat kaverit on poikia ja selkeästi hän viihtyy poikien kanssa tyttöjä paremmin. Joskus mietin, että johtuuko se hänen iästään (on lopppuvuodesta syntynyt ja pojathan ovat vähän lapsellisempia...) vai onko se nyt vaan niin, että kuten äidilläänkin, poikien kanssa on vaan helpompi olla?

Onhan meilläkin noita nukkeleikkejä männävuosina ollut jonkun verran ja mekkoja hänkin pukenut päälle, että enpä tiedä... nyt neiti tuntuu viihtyvän poikien kanssa. Ja jalkapallosta tuttujen tyttöjen.

Ja niin minäkin olen vuosia ja vuosia tehnyt. Ainakin lukioajoista asti mun parhaat ystävät on pääosin olleet poikia, yliopistossa, työelämässä oon aina ollut miesvaltaisella alalla. Semmonen farkkutyttö. Jossain välissä harjoittelin meikkaamista ja töissä aamulla vedin pakkelia naamaan, nyt on taas menty melko luomuna eron jälkeen (ei ole aikaa meikkaamiselle).

Mutta nämä mekot on kyllä saaneet minut nyt innostumaan. En oikeastaan koskaan ole kovin lämmennyt tämmöisille vaatteille ja nyt sitten olen aivan into pinkeänä. Muutenkin tyyli on muuttunut työvuosista kotiäitivuosien kautta nykypäivään.

Vuosia päässä ollut mutsinuttura hävisi punaisen värin tieltä jo reilu vuosi sitten. Nyt tekis mieli jo jotain muutakin väriä, mutta kampaajalle meneminen on meikäläiselle aikamoinen riskinotto.

Tässä syksyllä  kotiutui yksi kivan näköinen mekko, jolle on varmasti käyttöä nyt tänä syksynä. Noshin syysmallistosta tämän bongasin ja tilasin sitten sovitettavaksi. Oli muitakin vaatteita, mutta leikkaukset ei istuneet mulla muissa ollenkaan. Tämä oli sopiva värin ja mallin puolesta. Noshia olen fanittanut jo jonkin aikaa, mutta välillä on mallistoja joista ei löydy mitään itselle sopivaa. Sitten taas joku pistää silmään samantien ja siihen ihastuu.

On aika kiva fiilis kun alkaa löytämään itselleen jotain oikeaa tyyliä. Kai sekin on tätä neljänkymmenen ”löydäitsesi”- juttua kun vihdoin voi alkaa olemaan tyytyväinen omaan itseensä semmoisena kuin on. Tottahan suurimman osan ajasta olen vähän "sinnepäin", on yleensä melkoinen kiire aamuisin. Mutta annettakoon se anteeksi. Tämä on elämää tässä ja nyt.

Pakko kyllä myöntää, että erollakin tietysti on asian kanssa tekemistä kun nyt voi vihdoin hengittää kotona rauhassa, niin moni asia on auennut ja selvinnyt ja pystyn vihdoin antamaan itselleni anteeksi. Tein kaiken mitä pystyin, enempään en pystynyt ja en kelvannut silloin. Nyt kelpaan semmoisena kuin olen ja ennenkaikkea kelpaan itselleni. 

Syvällisempää itseanalyysiä part 1

Olen kirjoittanut pitkin matkaa päiväkirjaa itselleni eron raskauteen liittyvistä asioista,  oikeastaan ihan alusta asti. Viime kuukausina enää todella vähän koska mitään uutta tapahtumaa ei juurikaan ole. Ehkä korkeintaan kertausta ja itseymmärryksen syventymistä on tapahtunut lapseni erityisyyden ilmettyä, muuten asiat rullaavat jotakuinkin koko ajan ennallaan. Ehkä tästä ymmärryksestä on hyvä kirjoittaa tännekin puolelle, jospa joku joka on kriisin keskellä juuri nyt voisi saada tästä apua ja toivoa itselleen?

Minä vm.2011

Minun eronihan meni sikäli hassusti, että oikeasti se olisi pitänyt olla minä joka siitä lähtee. Mutta en lähtenyt koska en ymmärtänyt lähteä.

Lapseni erityispiirteiden tultua ilmi minulle oikeasti vasta valkeni, että miksi liittoni oli niin vaikea kun se oli.  Olen ollut todella sitkeä sissi.

Kuinka moni jaksaisi ja haluaisi elää liitossa jossa toinen osapuoli on empatiakyvytön ja kommunikointi on hyvin puutteellista.

Kun vuosikausia perheessä ainoat puheenaiheet ovat hyvin konkreettisia (remontointi, arkiasiat) ja kaikessa muussa sitä on aivan täysin yksin (onneksi mulla on ollut ystäviä, joiden kanssa on voinut jauhaa tunneasioita, yleissivistäviä juttuja jne.). Kun taas kriisien tullessa (minulla on ollut mm. työpaikkakiusaamista ja äitini sairastuminen) huomaa, ettei toista kiinnosta. Ei kommentoi, ei lohduta, ei edes kuuntele. Ja kun keskustelee yhteisten tuttujen kanssa, kuulee että toinen  on aina ollut samanlainen, että minä olinkin ainoa kenelle nämä asiat ovat uusia.

Hyvä kysymys on, miksi suostuin siihen. Kyllähän se niin on, että menneisyyden traumat ja pelot aiheuttivat minussa läheisriippuvuutta ja toisaalta itse eroperheen lapsena en halunnut omilleni sitä kokemusta. Oma suhtautumiseni avioliittoon myös muuttui vuosien aikana ja ne toiveet sekä haaveet yhteisestä perhe-elämästä  muuttuivat sopeutumiseksi ja meidän erilaisten vanhemmuuden rooleihin alistumiseksi . Että minä olen se henkilö, joka touhuaa ja retkeilee lasten kanssa ja toinen on se meistä se vähemmän läsnäoleva ja etäisempi henkilö joka touhuaa omiaan ja omalla tavallaan tekee perheen eteen asioita (lähinnä nyt siis remontoi ja näpersi tekniikkajuttuja).

Minä vm. 2018

Kyllä olen joutunut paljon kyselemään itseltäni, että miksi pysyin siinä. Jossain vaiheessa kun tajusin että meidän kasvatusperiaatteetkin ovat aivan päinvastaiset (esimerkiksi hän sallii lähes rajattoman pelaamisen ja lasten herkkujen syömisen toisin kuin minä joka olen vähän liiankin natsi niissä asioissa), niin silti jatkoin siinä. Hain apua ja käytiin keskustelemassa ulkopuolisella ja vaikka mitä että saataisiin joku tolkku siihen hommaan. Mutta mitään muutosta ei koskaan tapahtunut ja ammattilaisetkin löivät hanskat tiskiin.

Minä silti jaksoin toivoa, että joskus... kun lapset ovat vähän isompia, kun taas yksi remonttiprojekti on valmis, kun ja kun...pettymyksiä toisensa jälkeen.

Sen sijaan tilanne alkoi vaikuttamaan mun omaan henkiseen jaksamiseeni ja aloin väsyä sekä masentua. Luonnollisesti meillä ei ollut mitään hellyyttäkään pitkiin aikoihin. Minä olisin kaivannut arjessa fyysistä ja henkistä läsnäoloa ja puhuinkin siitä usein, mutta toisaalta enpä muiden ongelmien vuoksi itsekään enää lopulta siihen kyennyt. Seksiä oli vielä jossain vaiheessa, mutta en esimerkiksi enää kyennyt suutelemaan koska siihen olisi liittynyt isompi tunnelataus.

Olen myös paljon miettinyt, miksi ylipäätänsä ajauduin tuohon suhteeseen. Suhdehan alkoi samalla tavalla kuin päättyi, eli exä muutti suoraan minun luokseni edellisen naisen luota jonka kanssa olivat jo "eronneet". Minulla olisi silloin pitänyt soida hälytyskellot kun kuulin tästä asumisjärjestelystä kolmannelta osapuolelta, mutta eivät soineet. Eivätkä siinäkään vaiheessa kun hänen exänsä soitteli vihaisena perään. No, komea pitkä solakka mies, rauhallinen ja kuitenkin kiihkeä - tottakai semmoinen viettelee. Edelliset suhteeni olivat olleet vaikeita on-offeja ja halusin elämääni stabiliteettia ja rauhaa. Se taisi hyvin pitkälle olla yksi päävaatimuksistani niihin aikoihin, ei esimerkiksi sielunkumppanuus. Ja tietysti se biologinen kellokin tikitti...!

2007, sain kuitenkin kokea kauniit häät

Luin joskus jonkun artikkelin, missä sanottiin että kannattaa tutustua jo suhteen alkuvaiheessa toisen osapuolen vanhempiin ja heidän väliseen suhteeesen. Olen täysin samaa mieltä ja olisi itsekin pitänyt tajuta tämä jo kymmenen vuotta sitten. Olen onnekas kuitenkin siitä, että minulla on hurjan hyvät välit ex-appivanhempiin ja oikeasti pidän heitä ikäänkuin kakkosvanhempinani. He ovat tukeneet henkisesti ja fyysisesti tämän vuoden aikana minua valtavasti ja uskon että ovat keskenäänkin tämän kriisin myötä lähentyneet.

Olen joutunut paljon työstämään niitä ajatuksia, miksi en tehnyt niin ja näin. Mutta loppujen lopuksi on pakko myöntää, että tein parhaiten kuin siinä tilanteessa pystyin. Hain apua itselleni ja meille kun tuntui siltä että hakkaan päätä seinään. Huolehdin lapsista (ja itsestäni), etsin ystäviä joiden kanssa oli paljon vertaistukea. Kehitin itseäni (liikunta, opiskelu) kun näytti ettei suhde kehity enää mihinkään.

Kyllä siinä olisi ennen pitkää kuitenkin käynyt niin, että olisin lähtenyt liitosta. En kuitenkaan toisen miehen matkaan, vaan ihan itsenäisenä naisena.

Väestöliiton erosivut ovat olleet tukenani pitkin matkaa. Suosittelen niitä lämpimästi, jos kipuilet keskellä tuskallista eroa.

Ja onhan jokaisessa liitossa hyvät puolensa. Minulla on kolme rakasta lasta lasta, jokainen omanlainen, erityinen tai ei. Lapsilla on mahtavat isovanhemmat ja kummit sekä muu hyvä tukiverkosto. Olen oppinut itsestäni paljon ja nautin siitä kun saan päättää omasta elämästäni aivan itse. Ja onhan tämä ollut melkoinen itsetutkiskelun matka, joka jatkuu varmasti vielä. Voisko tässä vaiheessa sanoa jo, että ero oli yksi elämäni parhaista asioista loppuelämän kannalta? Sen piti vaan sattua pirusti ennen oivaltamista.

Tämä teksti oli nyt alkua mun "erosaagalle". Ajatuksia on eronjälkeisestä vanhemmuudesta nyt ainakin ja tietty siitä itsenäistymisestä.

Arjen haasteet - kun perheessä on autismin kirjolainen

Ajattelin vähän avata sitä, millaista arki meidän perheessä on. Millaisia haasteita nepsy tuo arkeen niin näin vanhemman, kuin myös sisaruksien näkökulmasta. Huomioi, että minä olen vasta-alkaja tällä tiellä ja nämä ajatukset perustuvat ainoastaan omiin kokemuksiini.

Kuormitus

Yksi iso tekijä perheessämme on erityisen esikoiseni kuormituksen huono kestävyys. Oli kyseessä sitten liian kovat äänet, hälinä, liikkumisesta tai muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä syntyvä stressi tai mikä tahansa muu, joka häneltä vaatii normaalia enemmän ponnistuksia, niin kuormitusta täytyy seurata koko ajan. Kun kylässä on ystäviä, aikuisia tai lapsia, minun täytyy huomata ja reagoida hyvissä ajoin, ennenkuin häneltä menee ns. kuppi nurin. Kuppi nurin voi tarkoittaa joko todella hävytöntä käytöstä äitiä kohtaan (huutamista, kiroilua, lyömistä) tai vaikkapa riidan syntymistä kaverin kanssa. Erityisen sosiaalisten taitojen viive aiheuttaa myös sitä, että kaveritkaan eivät välttämättä ymmärrä mitä tapahtui ja miksi lapsi reagoi kuten reagoi. Tämä vaatii aikuiselta suurta valppautta ja seurantaa koko ajan.

Kuormitukseen liittyy myös oleellisesti meteli ja hälinä. Olemme keskustelleen esikoisen kanssa useita kertoja eri toimintatavoista (kuulosuojaimet, omaan huoneeseen meneminen), mutta pääpaino on siinä että hän oppisi itse tunnistamaan fiilikset, ennenkuin menee yli. Siinä tilanteessa kun ei enää toimi mitkään ehdotukset vaan tilanne päätyy usein kiinnipitoon. Kiinnipito on siis sitä, että rajoitan lapsen liikkumista pitämällä hänestä kiinni ja estämällä rikkomasta omaisuutta tai satuttamasta itseään tai muita. Itse saan siitä usein naarmuja, puremajälkiä yms. Kiinnipito voi kestää puolesta tunnista vaikka kolmeen tuntiin ja onhan se selvä, että tällöin pienet sisarukset ovat aivan omillaan.

On selvää, että muillakin lapsilla on oikeus elää  normaalia elämää täällä meidän kotona emmekä voi muuttaa yhden lapsen tarpeiden vuoksi kotiamme villasukkatehtaaksi. Se johtaa taas usein konflikteihin sisarusten kanssa kun pelkästään heidän läsnäolo ärsyttää erityistä ja sisarukset eivät ymmärrä myöskään erityisen omia piirteitä. Tässä on iso haaste enkä aina oikein tiedä, milloin riidat liittyvät normaaleihin sisarussuhteisiin ja milloin yhden lapsen henkilökohtaisiin haasteisiin.

Rutiinit ja ennakoitavuus

Kuormituksen lisäksi tärkeä asia erityisen kanssa on ennakoitavuus ja rutiinit. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka teimme perheelle päivälukujärjestyksen ja kalenteriin kirjoitamme kaikki tulevat tapahtumat edeltä käsin. Lapset on olleet nyt kesällä pitkiä pätkiä pois kotoa, mutta kun oltiin kotona niin huomasin kyllä nopeasti, että päivälukkari auttoi monien aikaisemmin vaikeiden asioiden kanssa. Ennakoitavuuteen liittyy myös tosiaan tulevien tapahtumien kertaaminen. Valitettavasti ne häviävät usein muistista jo yön tai koulupäivän aikana ja jos näin pääsee käymään, kyseessä on useimmiten valtava agressiivinen suuttuminen kun tilanne tulee erityiselle ns. "uutena" eteen.

Rutiinien kanssa eläminen on kuin narulla kävelemistä. Esikoinen taistelee kaikkein eniten rutiineja vastaan, koska ne sisältävät hänen inhokkejaan (hygienia, syöminen, läksyt) eli niitä asioita joiden tekemistä hän välttelee viimeiseen asti. Meidän hieno arjen fläppitaulu on tullut esikoisen toimesta pyyhittyä suutuspäissään jo useita kertoja. Sitkeästi kirjoitan aikataulun siihen aina uudestaan. Ja muistutan katsomaan siitä.

Poikkeukset rutiineista aiheuttaa vastaavasti haasteita. Joskus vaan nukutaan pidempään ja aamiainen vaihtuu brunssiksi. Niistä poikkeuksista päättäminen kuitenkin pitäisi olla aina aikuisen vastuulla. Lapset helposti kyllä hoksaavat, että tässähän olisi hyvä hetki vähän saada vielä lisää joustoa. Ja perustelut poikkeuksiin pitää olla aina olemassa- mielellään todella hyvät perustelut.

Usein rutiinit myöskään eivät voi toistua päivittäin samanlaisina. Kun koulut ja harrastukset alkavat, on selvää, että illat menevät eri tavoin. Ruoka on pöydässä välillä myöhemmin ja välillä aikaisemmin Ja kun pyörittää yksinään kolmen lapsen perheen arkea, niin lapsille joutuu väkisin antamaan normaalia enemmän vastuuta joissain tilanteissa.

Meillä myöskin lasten isä ei ole suostunut sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin, vaan arkisin tapaamiset menevät vaihtelevasti, mikä tuo jatkuvaa epävarmuutta tietysti meidän aikatauluihin.

Rutiinit on siitä hyvät, että ne auttavat myös näitä meidän muita lapsia hahmottamaan viikkojen ja päivien kulkua. Eli niistä nyt kannattaa ehdottomasti pitää kiinni.

Toiminnan ohjaus

En itsekään ihan ole kartalla siitä, mitä tuo hieno termi tarkoittaa, mutta mun näkemys on se, että lapsen kuuluu pystyä toimimaan oman ikätasonsa mukaisesti. Koululaisen pitää osata voidella voileipä itselleen jos tulee nälkä, läksyt pitää saada tehtyä kun on sovittu aikataulusta.

Mun työpäivät on pitkiä ja useimmiten haen nuorimmaisen päiväkodista juuri ennen sulkemisaikaa, eli kello viittä. Kun tulen kotiin viideltä, mulla saattaa olla kotona odottamassa 6 tuntia syömättä ollut lapsi joka on vaikkapa pelannut koko sen 6 tuntia. Läksyt on tekemättä, ehkä kauheaan nälkään on tullut vedettyä pari kiloa appelsiineja. Puhelimella en saa lasta kiinni koska joko akku on pelaamisesta loppu tai puhelin on jäänyt koulupäivän jälkeen äänettömälle. Minulla ei siis ole mitään tietoa, missä lapsi on ja mitä hän tekee. Ja yleensä ei tee mitään.

Samaan aikaan mulla on 3 ja 6- vuotiaat pikkusisarukset, voitelevat omat leipänsä ja hakevat jääkaapista nakkeja tai jogurttia jos on kova nälkä. Tätä tulkitsen niin, että erityislapseni vaatii minulta myös tässä tilanteessa isoa panostusta ja ohjaamista sekä opettamista, että hän oikeasti pärjäisi pidempiä aikoja yksin. Varsinkin kun se nälän tunne provosoi ja edeltää usein raivoa.

Toiminnan ohjaamista on myös esimerkiksi lapsen hygieniasta huolehtiminen. Suihkuun ei mennä muuta kuin pakolla, samat vaatteet mielellään kuukauden putkeen päällä.  Siinä saa ja joutuu aikuinen olemaan koko ajan ohjamassa ja vaatimassa perusasioiden toteutumista. Kun ne tehtävät saa päivärutiineihin, se saattaa helpottaa, mutta siltikään se ei ole helppoa (mahdollisten aistiyliherkkyyksien vuoksi)

Kodin omaisuus

Mun on ollut pakko hyväksyä se, että täällä kotona ei ole mitään omaisuutta, jota ei voisi joku raivostuneena rikkoa. Eräs ystävä sanoi onneksi, että tavara on vain tavaraa, mutta kun television joutuu vaihtamaan uuteen, niin kyllähän se kirpaisee. Ovet ja seinät on täynnä reikiä, tavaroita paiskotaan ja huonekaluja potkitaan. Itsestä se on pääasiassa kiinni, että kuinka pitkälle annan lapsen raivota ennenkuin rajaan hänet kiinnipidon avulla. Toisaalta kun kotona on myös kolmevuotias, niin joutuu miettimään myös sitä, että miltä se raivo hänestä tuntuu. Ja miltä se mahdollisesti monta tuntia kestävä kiinnipito tuntuu.

Omaisuuden hajottamiseen liittyy myös voimakkaasti se, että erityisen omiin tavaroihin ei saa kukaan kajota. Hänellä on valtava tarve kerätä kaikkea mahdollista paperilappusista lähtien, säilöä ne ja kukaan ei saa siivota eikä koskea niihin. Joskus ne tilanteet kuitenkin tulevat kun se 200 paperilennokkia on pakko heittää pois. Joskus raivokohtaustilanteissa myös hajoaa hänenkin tavaroitaan (hän siis itse ei niitä hajota kylläkään) ja se suru ja itku on sydäntäsärkevää.

Omaisuutta voidaan rikkoa toki myös muuallakin kuin kotona. Päiväkodin pihassa voidaan potkia äidin autoa suutuspäissään, pihalla heitellä tavaroita ympäriinsä ja potkia ikkunoita. Kyllähän siinä on monenlaisia variaatioita.  Ja tottakai pikkusisarukset ottavat isoveljestä mallia, suutuspäissään heittelevät hekin tavaroita.

Tunteet ja kommunikointi

Autismin kirjo voi ymmärtääkseni näkyä hyvin monenlaisilla eri tavoilla. Meillä yksi merkittävä asia on lapsen tunteiden hahmottamisen vaikeudet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän kyllä tuntee tunteita (raivoa nyt eniten), mutta ei hahmota omia eikä muiden tunteita, ei pysty reagoimaan muiden tunteisiin (esimerkiksi kokemaan empatiaa) eikä myöskään puhumaan mistään tunneasioista kenenkään kanssa. Nämä piirteet ovat selkeästi periytyneitä lapselle, koska tunnistan samat ongelmat avioliittoni ajoilta. En osannut niitä silloin ratkaista ja nytkin on todella isoja vaikeuksia.

Tunteista puhuessa hän menee täysin lukkoon ja lähinnä vaihtaa puheenaihetta. Kommunikointi muutenkin on aika yksipuolista ja etenee lapsen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Hän ei juuri lähde mukaan mihinkään keskusteluun jonka aihe ei häntä juurikaan kiinnosta.

Minulle äitinä on todella raskasta olla ulkopuolinen. Tiedän jo nyt, että toinen ajattelee eri tavoin ja hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin omani (erityisherkän aivot). Tämä auttaa jo vähän oman käytöksen hallitsemisessa (en provosoisu vaikkapa siitä, että lapsi nauraa ja on vahingoniloinen kun olen satuttanut itseni), mutta syvällistä ymmärtämistä siitä aivojen toiminnasta minulla ei ole. Kommunikointi on myös hyvin konkreettisen tason asioista, tunteista (miltä sinusta tuntuu nyt, tuntuuko surulliselta) ei pystytä puhumaan mitään. Negatiivisia tunteita lapsi kuvaa sanalla "tylsä" - ihan kaikkia negatiivisia tunteita.

Tunnevaikeuksien vuoksi syntyy vaikeuksia pärjätä sosiaalisissa tilanteissa. Myöskään nuoremmat sisarukset eivät pysty ymmärtämään, että isoveljen vaikea käytös on tahatonta. He kyllä provosoituvat ja sanovat takaisin ja taas kerran olen välissä setvimässä riitoja.

Suoraan sanottuna minulla on ollut viime aikoina tunne, että oma lapseni on muuttunut vieraaksi. Nämä autismin kirjon oireet ovat selkeästi tässä 6-8 vuotiaana alkaneet näkyä selkeämmin ja sitä mukaa lapsi on alkanut tuntumaan vieraammalta. Hän osaa onneksi hakea hellyyttä ja läheisyyttä omalla tavallaan (selän rapsutuksen pyytäminen jne.) että on meillä niitä hyviäkin hetkiä. Mutta esimerkiksi yhteisten riitojen selvittäminen jälkikäteen ei onnistu koska hän kieltäytyy puhumasta, kuten kieltäytyy paljon muustakin puhumisesta. Ei kerro mitään koulupäivästä, isäviikonlopusta jne.

Olen kirjoittanut näitä asioita tähän ylös myös itseäni varten. Että minulla on myöhemmin mistä lukea, että miten olen asioita alkuvaiheessa tulkinnut. Meillähän koko prosessi on aivan alussa ja ilman yhtä hyvää (alalla työskentelevää) ystävää en olisi hahmottanut suurinta osaa näistä asioista.

Mielelläni otan kommentteja vastaan, ja ehkä myös vinkkejä siihen, että miten sitä omaa jaksamista tässä tilanteessa voisi buustata. Usein nimittäin on keskellä tätä hulabaloota semmoinen olo, että en jaksa, en selviä.

Jos jonkunlaista....

Eletään jo huhtikuuta, kohta on vappu.

Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.

Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3

Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.

Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.

En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina  kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.

Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.

Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.

Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.

Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.

Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.

Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.

Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.

Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy,  vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta

Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan

Eroprosesseista

Ylläoleva sormus ei ole mun vihkisormus vaan se on mun lapsisormus. Samaa mallistoa ne ovat eli saman putiikin suunnittelua ja toteutusta. Katselin sormuksia huvikseni ja kun tämän näin, se sopi mulle täydellisesti. Jokaiselle rakkaalle läheiselleni on siinä kaksi kiveä ja sisälle kaiverretaan heidän nimet tottakai.
Ajatus on kypsynyt tässä pikkuhiljaa, kun olen näistä erotunteista selättänyt yhden kerrallaan.
Silloin syksyllä kun maailmani musteni kokonaan lasten isän kertoessa, että jättää minut toisen naisen takia ja että on kuulemma miettinyt eroa jo pitkään, ensimmäinen tunne oli tottakai se epäuskoisuus, että tämä ei voi olla totta??
Hän jäi eroilmoituksesta huolimatta asumaan kotiimme, nukkui kanssani samassa sängyssä ja näytti ulkopuolisten silmin siltä, ettei mitään muutosta olisi koskaan tullutkaan. Kaksi viikkoa sitä katsoin ja kun jäi kiinni viestittelystä naisen kanssa (yritti mun läsnäollessa sitä piilotella), lopulta heitin hänet kotoa.
Äkkiähän hän sinne uuteen kotiin löysi tiensä ja minä yritin pyörittää lasten kanssa arkea, käydä töissä ja käsitellä niitä tunteita.
Epätietoisuuden rinnalle alkoi tulla negatiivisia tunteita: vihaa ja suuttumusta. Pikkuhiljaa epätietoisuus ja epätoivokin alkoi väistyä ja aloin tajuamaan, että meidän perhe on todellakin pilkottu. Että mies todellakin puhumatta sanaakaan oli minut pettänyt ja lopulta jättänyt. Juuri siinä vaiheessa, kun vihdoin nuorinkin lapsi oli senverran iso, että olin itse pääsemässä jaloilleni vuosien remppa/vauvojenvalvottamis-katastrofista. Juuri silloin kun ajattelin, että vihdoin tämä on ohi, nyt voidaan keskittyä parisuhteeseen ja perheeseen. Olin kiukkuinen ja katkera, mielialat välillä kävi aivan pohjamudissa.
Puhuin jopa uuden naisen kanssa puhelimessa kerjäten häntä edes hetkeksi jäämään sivuun, että saisin mieheni kanssa setvittyä eromme (no ei todellakaan suostunut).
No niitä tunteita tuli ja meni. Monien ystävien ja psykologin tuella käytiin läpi tapahtunutta, tunteit ja aloin näkemään asioiden yhteyksiä. Eräs ystäväni kannatteli minua todella tankkiin aikoina, hän muistutti että mun mieli aaltoilee kun olin aivan lamaantuneena ja rikkinäisenä.

Ne syyt valkenivat pikkuhiljaa. Miksi mies toimi niinkuin toimi. Aloin myös näkemään selkeämmin, että me ei vaan toimittu perheenä monistakin eri syistä. Olin vuosikausia pyörittänyt perhettä yksinäni ja hänellä oli vaikeuksia jaksaa mukana ja viimeiset vuodet hän itse ulkoisti itsensä perheen yhteisistä jutuista. Miehen puhumattomuus kaikista tärkeistä ja vaikeista asioista yksinkertaisesti vain ei toiminut lapsiperheessä. Meidän dynamiikka ei toiminut, toinen ei puhunut mitään ja toinen puhui senkin edestä. Voin sanoa rehellisesti, että me emme kommunikoineet varmaan 8 vuoteen juuri mistään muusta kuin remontoinnista ja arjen asioista. Aikani yritin herättää keskustelua monista vaikeistakin jutuista, mutta puhuttuani seinälle tarpeeksi kauan luovutin.
Näin syitä ja seurauksia. Viha ja kiukku piti käydä läpi ja auttaa minua puhdistumaan. Askel askeleelta pääsin eteenpäin, vaikka se tuntui todella raskaalta.
Mies hidasteli jostain syystä mm. eroprosessissa ja laittoi eropaperitkin vasta 2kk myöhemmin  postiin, joten pitkään elin siinä semmoisessa ”jospa nyt kuitenkin?”- vaiheessa.
Joulukuussa kuitenkin yksi lapsistani alkoi viiveellä reagoimaan eroon todella voimallisesti. Kerroin ensin tästä lasten isälle, joka vähätteli asiaa ja lopulta romahdin itse.
Kaikki aika meni lapsen kanssa vääntäessä ja lopulta tuntui, että olin kokeillut jo kaiken ja mikään ei enää toiminut. Lastensuojelu tuli lopulta apuun. Sitten menin lääkäriin itsekin, koska voimat olivat aivan loppu. Sain lääkityksen joka on auttanut mua todella paljon nyt jaksamaan. Nyt tilanne on paljon parempi.
Näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että olen käynyt aivan pohjalla. Käynyt makaamassa pohjamudissa ja käynyt niin ison surun läpi, ettei sen pahempaa ole. Koin valtavan hylkäämisen tuskan. Yritin surun takaa löytää kaikissa taisteluissa lasten edun, mutta itku tuli silti monta monta kertaa.
Sitten askel askeleelta alkoi elämä taas löytämään positiivisia ulottuvuuksia. Vihan tunteet alkoivat vähentyä. Aloin näkemään häivähdyksiä tulevasta elämästä. Tajuamaan, että pääsen päättämään asioistani aivan eri tavalla. Kokemaan taas sen itsenäisyyden, minkä vauva- ja kotiäitivuodet hämärsivät. Voimaantumaan. Ja nyt kun on ositukset tehty ja muut sopimukset, niin se tuntuukin ihan hyvältä!

Eilen kävimme juhlimassa kahta voittajanaista! Molemmat olemme kokeneet saman ja jopa samassa aikataulussa. Meidän jättäjät jopa tuntevat toisensa hyvin. Me molemmat selvisimme siitä ja olemme voimakkaita upeita itsenäisiä naisia. Kyllä sitä kannatti juhlia! Elämää kannattaa juhlia!!!
...mutta
Tosiaan piti kirjoittaa vielä siitä, että syksyllä luin kaikenlaista erokirjalkisuutta ja artikkeleja. Kaikissa aina sanottiin, että nainen selviää erosta huomattavasti miestä paremmin. Nainen suree surut ja käy tunteet läpi, hakee apua ja pui asiat läpi. Ja kun nainen alkaa olemaan valmis, mies vasta aloittaa asioiden käsittelyn.
Minusta tuolloin ne jutut tuntuivat epätodellisilta, koska jättäjä tuntui olevan jossain aivan eri maailmassa, ehkä rakkauden huumassa...en tiedä. Ei näyttänyt, että hän surisi pätkääkään. Kertoi vaan tulevaisuuden suunnitelmistaan uuden naisen kanssa kuinka olivat asioita suunnitelleet vuosien päähän.
Mutta nyt huomaan minäkin tilanteen alkaneen kääntyä. Kuulin hämmentäviä uutisia ja olen alkanut huomaamaan, että mieskin reagoi eroon ja asioihin. Kiukuttelua, minun syyttämistä, jopa katkeruutta on tullut esiin. Sitä ei aikaisemmin näkynyt.
Halusin vain tällä kirjoituksella kertoa, että kuinka minä nämä asiat koin. Ja että tästä voi selvitä. Meillä on kolme lasta ja nuorin oli 2,5- vuotias tämän tapahtuessa, 1,5-vuotias miehen ikäkriisin alkaessa. Vaikka oli vaikeita vuosia ja talvella todella vaikeita aikoja, niin tästä voi selvitä. Ja selviääkin! Ja vahvistuu, oppii uusia tapoja selviämään kriiseis jolloin tulevaisuudessa kriisit eivät tunnu enää niin suurilta. Tärkeintä on antaa tunteiden tulla ja tuntea ne. Kerta toisensa jälkeen ne menet helpommin ohi. Ja jos oli pahenee merkittävästi, lääkäristä saa apua. Lääkitys ei ole mikään mörkö vaan se voi auttaa merkittävästi omassa jaksamisessa ja selviämisessä!
Aurinkoista maaliskuun alkua!