Lomalla urakoimista

Just ennen kesäloman alkua käytiin vähän veneilemässä Turun puolella. Nappasin tämän selfien kun oltiin Ruisrockia kuuntelemassa vähän vedestä käsin. Aurinko paistoi ja oli ihan mielettömän lämmin ilma, naapuriveneessä grillattiin ja miehet oli ilman paitaa. Meillä eväänä vähän siideriä/olutta, eväsleipiä ja herkkuja. Ankkuri vaan alas ja ihanaa lempeää lepoa.

Olin onnellinen.

Ne fiilikset kun alkaa tajuamaan, millaista parisuhteessa oikeasti voi olla. Kun tehdään yhdessä asioita joista molemmat on oikeasti kiinnostuneita ja puhutaan asioista. Ja oikeasti saa olla välillä aikuisten kesken. Ja iholla. Miten hyvältä se tuntuukaan pikkulapsivuosiarjen jälkeen. Eikä sen tartte edes olla iso juttu, tämmöinen muutaman tunnin venereissukin jo riittää.


Mutta juu, positiivisia asioita jatkaen...

Tai tietysti jos rahasta puhutaan, ei niin positiivisia. Koko kesälomabudjetti meni  meinaan kotimme ulkoterassin rakentamiseen.

Terassi oli pakko tehdä, sillä se kuului osana talon toimenpidelupaa ja oli pakko saattaa valmiiksi että saan lopultakin lopputarkastettua talon.

Mun tilannehan oli ja on edelleenkin, että lunastin erossa exän ulos meidän yhdessä ostamasta ja remontoimasta kotitalosta. Suurin osa remontista oli tehty, mutta kuisti ja paperityöt täysin tekemättä herran nettideittailun viedessä huomion.  Ja itse tietysti koko eroprosessin jälkeen olin niin rikkinäinen, etten jaksanut tehdä asialle sen enempää. Meni lähes kaksi vuotta kerätä voimia. Ja ehkä se kannattikin.




Viime kesänä yritin aloittaa tuota kuistin tekemistä, mutta oli todella vaikea löytää tekijää. Yksi tuli ja aloitti ja jätti kesken. Olin aika epäuskoinen, että noin voi tehdä mutta nyt sitten tänä keväänä päätin että etsin uuden tekjiän, halusin niin kovin, että koko prosessi on oikeasti saatava loppuun.
En halua asua lasten kanssa keskeneräisessä talossa, jota en käytännössä voi edes myydä. Ja oma mielenterveys siinä myös mietitytti, että kuinka kauan voin antaa asioiden olla näin kesken.

Taustalla voin kertoa, että vaikka elin koko avioliittomme rakentavan ja remontoivan miehen kanssa (tätä remonttia ennen oli lukuisia muita projekteja), niin aika pitkälle minun tehtäväni oli kodin- ja lastenhoito. Mökkiremontissa olin auttamassa isompien asioiden kanssa, mutta sielläkin vain satunnaisesti. Mulla varmaan pysyi vasara kädessä jopa paremmin ennen avioliittoamme jossa perinteinen asetelma hyvin pitkälle määritti meidän roolit. Joten tavallaan tämä oli hyppäys aivan uuteen. Mutta kuten eräs rakennusalan ammattilainen ystäväni sanoi, rakennuspiirrustukset ja laskelmat eivät ole mitään aivotiedettä, ja niinhän se lopulta paljastuikin. Eli loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla päästiin jo eteenpäin. Ja minä olen imenyt tässä vieressä tietoa kuin sieni.


Mutta tosiaan tekijää oli todella vaikea löytää, hyvät timpurit ovat kiven takana. Ystävän kautta löysin lopulta taitavan ja tarkan tekijän joka ymmärsi että mistä on kyse. Itse olin koko ajan juoksupoikana, opettelin ajamaan peräkärryn kanssa, peruuttamaan ja pakkaamaan puutavaraa. Sahaamaan ja maalaamaan, vaikka mitä. Juoksin rautakaupoissa ja (katto)peltifirmoissa hakemassa sitä sun tätä ja kaiken vapaa-ajan pohjamaalasin lautoja valmiiksui.

Loman kaksi ekaa lomaviikkoa meni touhutessa ja lapsetkin hienosti auttoivat ja tarvittaessa antoivat mun työskennellä. Ja lopulta tuli valmista, miten onnellinen mä olinkaan! Mulla oli totaalinen voittajafiilis, ihan käsittämätöntä. Mä olin tehnyt yksin sen! Taas olin voittanut itseni!

Tähän asti on koko ajan tuntunut siltä, että kaikki ympärilläni on tavallaan lasten isän käsialaa. Hyvässä ja pahassa. Vaikka osallistuin silloin remonttiin ja sen jälkeen olen sisustanut sisällä sekä tehnyt ulkonakin pieniä muutoksia, silti tosi moni asia on muistuttanut siitä mihin me yhdessä tähdättiin. Onneksi tässä ei ehditty loppujen lopuksi asua yhdessä kuin hetki ettei mitään sen syvällisempiä muistoja ole ehtinyt syntyä. 

Nyt näiden isompien muutosten jälkeen tunnen olevani vahvempi kuin koskaan. Olen opetellut taitoja, joissa nojasin aina ennen exän osaamiseen. Ja olen itse joutunut tekemään monenlaisia päätöksiä ja oppinut kysymään myös tarvittaessa apua. Ja työkalut pysyvät mun kädessä, niitä en pelkää!

Mä olen myös näyttänyt mun lapsille että mä pystyn ja osaan. Että sen kaiken paskan jälkeen mä olen todella noussut ylös ja selvinnyt. Että mussa on voimaa ja rohkeutta.  Että kaikkea voi oppia kun haluaa! Pojan kanssa jo sovittiin, että tehdään jämälaudoista meille yhdessä roskiskatos tällä samalla draivilla.

Tää oli kuulkaa iso juttu tää!
  
Mitä kaikkea tämä teki mun peilikuvalle ja itsetunnolle?

Peilistä mua katsoo ruskettunut hyväntuulinen tummaverikkö, nainen jolta löytyy itsevarmuutta ja joka osaa hymyillä jopa omille mokilleen. Nainen joka ei epäile tehdä isoja päätöksiä, joka on rohkea yrittämään. Joka rakastaa niin, että tekee välillä kipeää ja joka leijonaäitinä on oppinut näyttämään sitä rakkautta myös monilla eri tavoin. Nainen joka on haluttu ja rakastettu ja jonka on hyvä olla. Nainen joka tunnustaa itselleen myös sitä omaa epätäydellisyyttään. Koska sitä mussa on paljon. Ja erityisherkkyyttä, joka usein väsyttää ja uuvuttaa mut. Nainen jolla on vihdoin rinnalla se tuki johon nojata heikkona hetkenä ja joka kunnioitta mua just tämmöisenä kuin olen.

On jo paljon hetkiä kun huomaan askelten kepeyden.

Keveä askel käy usein myös töihin (jos oon saanut nukkua yöunet kunnolla). Katse on sielläkin kohti tulevaisuutta. Mulla on tosi hyvät fibat töissä, sain pienen ylennyksenkin. Ja tykkään työstäni paljon!

Kotona ollaan pikkuhiljaa saatu sosiaalitoimen ja hoitavan tahon puolelta kasattua verkostoja, että pystyn jatkossa edelleen käymään myös töissä. Olen saanut niin paljon apua ja minua on kannateltu niinä hetkinä kun on tehnyt mieli syöksyä vain syvyyksiin.

Että ollaan askel kerrallaan menty eteenpäin. Toki paljon on matkaa edessä, mutta uskaltaisikohan sitä jo kirjoittaa että suurin notkahdus on jo takana?

Kesän korvalla

Pääsiäisviikonloppu oli ja meni. Vietin sen esikoisen kanssa ja jossain vaiheessa myös miesystävä tuli meidän seuraksi. Kaikki ei todellakaan mennyt kuten stromsössä, mutta nyt en halua kirjoittaa siitä vaan niistä iloisista ja hyvistä hetkistä.

Ensinnäkin pääsiäisen sää oli piristävän lämmin ja aurinkoinen. Tuli juotua aamukahvit terassilla useana aamuna. Ja kun pienemmät oli pois jaloista, oli hetkittäin hyvinkin rauhallista.

Lauantaina olin varannut itselleni kosmetologin ja jalkahoidon, vihdoin kesäjalat ja naama kuntoon! Sen jälkeen ihan rentoilua, kokkailua, ulkoilua.

Mä olin hyvällä mielellä, vaikka tottakai pieni nepsyni siinä välillä vähän draamaili ja itsekin sain vähän väliä käskyttää. Hetken aikaa elämä tuntui kuitenkin helpommalta kuin aikoihin.

Kaivoin kesämekon esiin ja istuskeltiin ulkosalla. Keksittiin kumppanin kanssa hakea kitarat ja soitella siinä ulkosalla. Mä opetin häntä vähän ja sit kuvailtiin toisiamme. Välillä mä kävin napsaisemassa pari oksaa omenapuusta ja sit kokattiin taas.

En sano enkä lupaa, että tämä johtaa just nyt mihinkään vakavampaan, mutta mulla on helppo olla. Mulla on ihminen, joka puhuu. Siis PUHUU. Hänen kanssa voi puhua kaikenlaisista asioista vaikka ollaan monista kyllä tosi eri mieltä. Ja erimielisyyksistäkin saadaan ensin pieni riita joka päättyy yhteiseen nauruun ja pussailuun. Kuinka voi olla niin vapaa ja oma itsensä ja antaa toisen olla oma itsensä.  Nauraa omille jutuille ja myös toisen jutuille. Ei tartte pelätä eikä esittää mitään.

Tottakai mä olen kasvanut ja muuttunut ihmisenä, mutta tavallaan koen palautuneeni takaisin semmoiseksi mitä olin reilu 10 vuotta sitten. Uskallan näyttää taas omaa herkkyyttäni ja luottaa toiseen, että se nappaa syliin jos tipahdan.

Jos mä mietin vaikka entistä elämääni, niin koskaan, ei siis kertaakaan, elämän kriisien sattuessa, lasten isä minua halannut, suukotellut tai edes saanut sanottua lohdutuksen sanoja. Kovetin pikkuhiljaa itseni ja aloin vetäytymään kuoreeni. Nyt me on paljon puhuttu näistä , kun tuo miesystävä on huomannut tämän kuoreenvetäytymisen vaikeassa tilanteessa. Opettelen taas uskaltamaan puhumaan <3

Mun dieetti on kuulkaas toiminut ja kolme kiloa on jo lähtenyt. Sitkeästi jatkan vaan eteenpäin! Jostain syystä tämä suuri ruokavalion muutos (ketoosi) hävitti sen mun väsymykseni kokonaan. Tuntuu, että ei yhtään nukuttaisi ja viiden tunnin yöunen jälkeen oon ihan pirteä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta enpähän ainakaan ole koko ajan silmät ristissä.


Pakko myöntää, että viimeinen lomapäivä olikin sitten nepsyn kanssa jo todella rauhaton ja vaikea. Nämä lomat aina ovat vähän vaikeita kuin pieni ei halua tehdä mitään muuta kuin olla kotona ja toisaalta tylsistyy kotona nopeasti. Houkuttelin hänet pariin otteeseen liikkeelle ja huomasin, että pari tuntia on aivan tarpeeksi - enempää hän ei vaan jaksa. Mutta teimme edes jotain yhdessä. Kalassa käytiin usean kerran, mutta kalaa ei tällä ketaa kyllä tullut. Parin viikon päästä uudestaan.



Tässä olen vuosituhannen alussa Atlantilla purjehtimassa. Vaikka en enää ole sama hurjapää, pään sisällä tuntuu olevan se sama nainen.

Mutta sitä ennen on kyllä paljon työstettävää ja saatava meidän perheen elämä stabiloitua.

Mukavaa huhtikuun loppua!

Alkuvuosi 19

Tiedättekö, mulla on tuolla kolme luonnosta pitkin kevättä odottanut julkaisemista. Mutta jotenkin en ole saanut niitä valmiiksi, enkä ole jaksanut sitten tietty keskeneräisiäkään julkaista.

Elämä on ollut ihan todella rankkaa, oikeastaan syöksykierrettä. Kaikki ihanat alkuvuoden ajatukset oman hyvinvoinnin parantamisesta ovat kyllä olleet mielessä, mutta käytännön toimiin en ole pystynyt alkamaan.

Alkuvuosi on ollut ihan hirveä. Varmaan eron jälkeen yksi aikuiselämäni kamalimmista. Kuvittelin, että joululomalla saadaan levättyä ja touhuttua, mutta karu totuus paljastui minulla hyvin nopeasti kun esikoiseni ei pystynyt enää menemään kouluun. Oli siinä hieman vatsatautia ja muutakin oirehtimista, mutta loppujen lopuksi hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa sekä oma loppuunpalamiseni aiheutti sen, että en edes jaksanut enää tukea pientä. Joka ikinen aamu tottakai yritin  ja kerta toisensa jälkeen yritykseni vaan... hiipuivat. Nepsylapsi, joka ei tunnista omia tunteitaan eikä kykene puhumaan, ei tietenkään osannut kertoa että miksi ei pääse kouluu.

Miten toivoton olo minulla oli. Miten ajoin töihin matkalla itkien. Mistä saisin apua ja tukea tähän vanhemmuuteen? Olin niin yksin. Päivä toisensa jälkeen tulin töistä väsyneenä kotiin ja yritin selvitä aina iltaan. Jotenkin hoitaa sisaruksien harrastukset ja perusjutut. Aloin sulkeutumaan itsekin jo poterooni. Eikös sitä sanota, että hätätilanteessa kroppa pyrkii ylläpitämään peruselintoimintoja - no siihen minäkin lopulta ajauduin. Ruoka ja hygienia. Ja työ.

Selvähän se on, että tuommoinen tilanne ei voi jatkua kovin pitkään. Koulusta poissaolon lisäksi meillä alkoi lisääntyvässä määrin olemaan agressiivisuutta ja riitaisuutta. Kun tajusin reagoivani näihin tilanteisiin pääasiassa itkien ja luhistuen, oli vihoviimeinen aika lähteä hakemaan apua. Usean kerran päädyimme päivystykseen ja lopulta  hänelle järjestyi kahden viikon osastojakso. Se tuntui niin julmalta, mutta toisaalta olin jo aivan loppu yrittämiseen.

Vihdoin sain HENGÄHTÄÄ muutaman viikon. Sain edes pienen hetken kokea, että minkälaista lapsiperhe-elämä on silloin kun kotona on vain terveitä, normaaleja lapsia ja asiat suurinipiirtein sujuvat ilman, että on koko ajan itse tuntosarvet pystyssä.

Siinä vaiheessa tajusin, että olisi pitänyt osata vetää hätäjarrua jo paljon aikaisemmin. Kun on keskellä sitä kaikkea, ei oikein näe asioita oikeassa mittasuhteessa ja ehkä jopa itselleen kaunistelee ja perustelee.

Jakson loputtua nepsy palasi kotiin tuoden mukanaan isoja tukitoimia, sisarukset lähtivät isälleen ja minä jäin sairauslomalle. Vaikka olin siinä hetken saanut hengähtää, iski tuossa vaiheessa totaalinen uupumus, helmikuun loppua se oli. Olin puolisentoista viikkoa saikkarilla ja nukuin kaikki päivät ja illat poislukien sen ajan kun pojan kanssa touhusimme.  Tälle ajalle oli tietysti monenlaista palaveria ja kuntoutusasiaa selvitettävänä kun kerrankin siihen oli mahdollisuus.

Nyt elämme huhtikuun alkua ja kaikki lapset ovat olleet kotona nyt usean viikon. Tilanne elää edelleen. Kävelen tuntosarvet pystyssä ja pidän tiukkaa struktuuria kotona. Kouluun lähteminen on vaikeaa. Pettymyksiä tulee silti ja esikoisen lisäksi nyt myös toinen tytöistä on alkanut saamaan erikoisia kohtauksia, niitä selättäessä illat meneekin aika mukavasti.

Me ollaan nyt myös saatu nyt tosi hyvin apua kotiin. Aamuihin ja iltoihin, vähän joka tilanteeseen mihin osaan pyytää apua. Ja siitä olen kiitollinen. Toki huonostihan minä osaan tietenkin vastuuta jakaa, koska olen joutunut koko tämän 10 vuotta vetämään koko hommaa yksinäni. Mutta nyt on pakko, sillä en enempää enää jaksa. On ollut pakko katsoa peiliin ja myöntää että olen tässä suossa aivan yksin ja että nyt voimat on loppuneet kokonaan. Isän puolella tilanne pikkuhiljaa on hankaloitunut ja sitä enemmän vastuu kaatuu omaan niskaani.

Nyt vois jopa erosta sanoa, että kyllä, olen katkera exä. En kylläkään siitä, että minut jätettiin toisen takia vaan siitä, että minut jätettiin tämmöiseen tilanteeseen toisen takia. Nepsyperheessä pitäisi aina olla kaksi vanhempaa tukemassa toisiaan. Kun toinen sortuu, toinen kannattelee ja pitää hyvänä ja toisinpäin. Että vedetään yhtä köyttä ja samaan suuntaan, keskustellaan ja sovitaan asioista. Ollaan lapsille esimerkkinä niin vahvasta vanhemmuudesta, kuin parisuhteesta ja lojaalisuudesta. Sillä sitä esimerkkiä he tarvitsevat vielä paljon neurotyypillisiä lapsia enemmän. Mutta kai minä nyt olen esimerkki vahvasta naisesta sitten joka selvisi helvetin läpi ja edelleen käy selviämiskamppailua. Ja aion selvitä kyllä tästä. Ihan varmasti selviän!

Mutta tämän kamppailun kanssa on oikeastaan koko alkukevät mennyt ihan sumussa. Tänä talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään (ja se on TODELLA poikkeuksellista), liikunta muutenkin on jäänyt. Ravitsemuspuoli on heikkoa, koska ei ole nälkä (en kyllä laihdukaan). Lääkitys on tapissa, eli olen todella psyykelääkitty tällä hetkellä. Silti itkeskelen ja olen väsynyt. Mutta ehkä, pieni askel kerrallaan, alan taas kokoamaan itseäni ja sitä kautta kohti kesää.

Kuvat on tyttöjen yhteissynttäreiltä. Toisella oli synttärit joulukuussa ja toisella maaliskuussa. Sattuneesta syystä joulukuisenkin synttäreitä vietettiin vasta maaliskuussa...

Kaksi viikkoa ilman nepsyä

Tuntuu ihan hullulta ajatella, että me ollaan nyt oltu kaksi viikkoa pelkästään minä ja tytöt. Niin, ihan kolmistaan.

Heti ensimmäisinä päivinä huomasin töihin tullessa, että en ollut aivan puhki aamuvääntämisestä. Lapset pukivat ja söivät, lähtivät kouluun/päiväkotiin. Ei ollut ylimääräistä suostuttelua, vääntämistä, peiton kiskomista, kiukutteluun reagoimista ja lopulta suuri huoli kun kouluun lähti (tai ei lähtenyt) aamupalaa syömätön kiukkuinen esikoinen.

Kuinka helppoa elämä on terveiden lasten kanssa. Juu ei se tietenkään ole helppoa, mutta verrattuna meidän "normaaliin".
Hyvin hyvin hämmentävää, että tämmöistäkö se oikea lapsiperhe-elämä oikeasti on?

Tyttöjen kanssa päästiin vähän reissuun ja reissussa iloisiin lumileikkeihin. Pulkkamäkeä, nuotiohommia.Väsynyttä kikatusta ja hyvät yöunet.

Rakennettiin monta lumiukkoa- ja akkaa. sytyteltiin kynttilöitä ja lyhtyjä. Pystyin itsekin rentoutumaan, kun ei tarvinnut pelätä kilareita ja lyömistä joka välissä. Tottakai tytötkin riitelee keskenään, mutta se on ihan eri asia.

Vaikea sanoa, sainko varsinaisesti kerättyä voimia ja levättyä, mutta ainakin jo pari kk jatkunut stressi vihdoin vähän laantui. Leposyke laski, yöllä sain unta.

Innostuin jopa pieniin siivoushommiin kotona. Eteisen vaatekaapeista lähti kaikki liian pienet/vanhat/käyttämättömät kamat, 6 ruokakassillista kierrätykseen. Tyttöjen kaapista vielä kaksi kassillista lisää. 

Olli Lindholmin kuolemaa seuranneena päivänä otin kitaran ja soitin kokonaisen Yön nuottikirjallisen biisejä läpi. Se taisi olla mun surutyö. Arvostin Ollia esiintyjänä ja muusikkona, samoin kuin koko bändiä.

Tyttären kanssa keksittiin kokeilla savinaamiota. Olin ostanut savea hiusten värjäykseen (sillä putsataan jotain kemikaalijäämiä hiuksista ennen värjäystä). Samasta savesta voi tehdä naamionkin. Ehkä olimme vielä vähän aloittelijoita :)

Mutta meillä oli hauskaa. Niin hauskaa, etten muista edes milloin olisin keskimmäiselle pystynyt tarjoamaan huomiota tällä tavalla. Itsellekin tuli hyvä mieli.

Loppuvaiheessa oli sitten käyntejä esikoisen omahoitajan luona, juteltiin nykyhetkestä ja siitä miksi tähän päädyttiin, mutta myös siitä miten selvitään tulevaisuudessa. Miten minä kahden käteni kanssa pystyn tarjoamaan kolmelle lapselle tarpeeksi huomiota, rajoja ja ennenkaikkea turvaamaan jokaiselle fyysisen koskemattomuuden, kodin jossa uskaltaa olla ilman pelkoa.


Ja miten pystyn auttamaan nepsyä, tukemaan häntä niissä tavoitteissa mitä meille asetetaan. Valmistautumista isoihin päätöksiin (koulu, harrastukset, asuminen jne.) jotka voivat tulla eteen tulevaisuudessa.
Mistä ja miten saan apua kun itse romahdan. Ja mistä saan apua ennenkuin romahdan.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että vaikka sanoin lääkärille, että minä tarvitsen toisen aikuisen meille kotiin, sitä ei tule tapahtumaan (vuosiin). Lapset ovat eläneet viimeiset 2 vuotta semmoisessa turbulenssissa, että mun tehtävä on nyt tarjota heille stabiili elämäntilanne jossa pystyvät luottamaan että en jätä heitä. Vaikka itse haluaisin mitä, nyt on ajateltava myös lapsia.

Kodin laittaminen on juuri semmoista pientä turvapesän tekemistä. Että tässä tämä nyt on, meidän paikka. Teidän huoneet.

Tätä en uskoisi, ellen näkisi. Mutta yhtenä iltana intouduin taas hippeilemään. Eli tein ihan itse jogurttia. Tällä kertaa siitä tuli aika viilimäistä, mutta ihan hyvää. Maitohappobakteerit lienevät kohdallaan.

Ja innostuinhan mä taas kokeilemaan kasvivärejä. Tää on niin uusi maailma, ostin pelkkiä jauhoja ja sekoittelin niitä keskenään.

Ja olen nukkunut. Melatoniinia nassuun kahdeksalta ja ysiltä sänkyyn. Jos ihminen voisi nukkua varastoon, niin voisin sanoa tehneeni sitä. Lähinnä olen ajatellut, että kestäisin paremmin tulevaa stressiä ja hässäkkää kun olen kerännyt voimia.

Pari outfit of the day kuvaa, kuvattu työpaikan hississä:) kovin mustavalkoista ollut viime päivinä....

Helmikuu

Nepsyn huone

On hetkiä, kun tekisi mieli oikeasti lyödä hanskat tiskiin. Kun tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että miksi näin piti meille käydä??? Kun tulen töistä viideltä kotiin, yritän äkkiä saada sapuskan lapsille ja sitten tyttären futikseen. Paitsi, että olen ollut tammikuussa todella vähän töissä. Meillä nimittäin nepsy lopetti koulunkäynnin.

Ne on niitä hetkiä, kun itse on täysin neuvoton. Ja minä en helpolla anna periksi, etsin ja kaivan tietoa ja apua vaikka kivenkolosta. Mutta nyt olen neuvoton. Ja väsynyt. Ja mitä väsyneempi olen, sitä huonommin jaksan huolehtia perheestä. Ja mitä huonommin jaksan pitää kotona kaikesta huolta, sitä huonommin nepsy voi. Siitä pääsemme kierteeseen, josta ei helpolla löydy ulospääsyä. Tunnistan itsessäni sen olotilan, että en enää pääse edes toipumisen alkuun lyhyen isäviikonlopun aikana.

Meidän perhe on rikki ja tulee aina olemaan rikki. Ja minä oon ainoa, joka voi sitä edes yrittää korjata.
Vai?

Olisiko tässä sittenkin jotain toivoa? Kun luovun itse itselleni rakentamasta ydinperheunelmasta ja erityisesti siitä, että meidän lapsiperhe ei tule olemaan koskaan sitä mitä olen unelmoinut (se aktiivinen, toisia rakastava, retkeilevä ja touhuava perhe) vaan meillä on nyt tämä perhe?

Ja rakennan perheunelmaani jonkun aivan uudenlaisen pohjalle?

Käyn näitä keskusteluja pään sisällä päivittäin, hirveän moni asia on loppujen lopuksi minusta itsestäni kiinni. Kahden nuorimmaisen lapseni kanssa onnistuu kaikki meneväinen touhuaminen, mutta nepsyn olotila oikeasti vaikuttaa meidän perheeseen todella paljon. Ihan jokaiseen arkipäivään. Kuten jokainen nepsyn vanhempi varmasti tietää.

Kuvassa minä siis rapsutan pientä murustani. Tuo on meidän paras (ja ainoa) yhteydenpitokeino oikeastaan. Niin tärkeä ja samalla niin vaikea toteuttaa (arvatkaa mitä pikkusiskot tekee kun näkevät esikoisen kainalossani).

Aika vähän olen pystynyt keskittymään mun omiin unelmiin ja ehkä kaikkein vähiten siihen uudenvuoden lupaukseen, että pidän itsestäni huolta. Jotain sain kuitenkin tehtyä, kuvassa minä ja uusi kitarani <3

Lapset sai oman kitaransa ja muitakin soittimia on tulossa. Olen vähän ehtinyt soitella, mutta sormenpäät on jo ihan kovettuneet. Ja muutenkin huomannut, että vaikka taukoa on tässäkin lajissa ollut parisenkymmentä vuotta, niin jotkut asiat kyllä palaavat aika nopeasti mieleen. 

Muitakin soittimia on tulossa, lapset sai oman kitaransa ja...

Niin toivon, että elämäntilanne alkaisi helpottaa.
Nepsyni on nyt osastojaksolla ja yritän käyttää sen ajan ihan rentoutumiseen ja lepäämiseen.

Mutta totuuden nimissä on kyllä myönnettävä, että kun hän palaa takaisin, niin mulla on oltava työvälineitä ja jaksamista ettei olla taas kohta samassa tilanteessa. Hetkittäin sitä havahtuu, että minkälaisessa tilanteessa sitä oikein on. Mutta sitten vaan yrittää selvitä päivän kerrallaan ja pikkuhiljaa se alkaa näännyttää omaa jaksamistakin.

Jos tällä kertaa osaisin tehdä jotain toisin? Pyytää apua ajoissa ja käyttää myös sitä apua minkä saan.

Helmikuu meneekin meillä tänä vuonna hieman poikkeusoloissa.

Kun meillä ei puhuta

En olen paljoa nepsyasioista kirjoittanut nyt talven aikana. Meillä on tilanne elänyt paljon ja kaikki kuntoutusprosessit ja muut ovat vasta käynnistymässä. Oma vointi on taas vaihdellut ihan laidasta laitaan riippuen kotitilanteen kuormittavuudesta. Itse nepsyarjesta taas on vaikea kirjoittaa, kun usein asioita tulee mieleen vain silloin kun on vaikeaa. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä, hyvä niin.

Yksi vaikeahko aihe olisi itse äidin tunteet siihen, millaiseksi elämä on perheessämme muuttunut. Omat tuntemukset tietysti riippuvat suoraan omasta jaksamisesta ja arjen raskaudesta. Eli vaihtelevat. Tunteet ovat vaikeita. Nepsymme muistuttaa isäänsä hyvin paljon ja samalla muistuttaa kaikista niistä ongelmista, mitä meillä oli parisuhteessa.

Kun en saa nepsyä kertomaan, mikä on vialla, mieleeni palaavat ne hetket kun isänsäkään ei kertonut mitään tunteistaan ja yhtäkkiä ilmoittikin jättävänsä. 

Se tietysti, miten minä käsittelen nämä ajatukset ja tuntemukset on toinen asia. Onneksi on omakin hoitotaho missä saa näitä asioita purkaa.


On tiedättekö iso työ hyväksyä se, että oma lapsi on erilainen kuin muut. Hyväksyä lapsen kaikki ominaisuudet ja silti rakastaa häntä. Joskus muistelen, minkälainen hän oli pienenmpänä, ennenkuin nämä oireet tulivat näin voimakkaiksi. Kuinka iloinen ja reipas lapsi hän oli. Ehkä niinä hetkinä nykyhetki ja erityisesti tulevaisuus tuntuvat musertavilta. Näitä sanoja on kipeää sanoa ja kirjoittaa ääneen. Mutta.

Yritän parhaani löytää yhteyden meidän välille. Ja onnistun todella vaihtelevasti. Selkeästi meille ei tule koskaan olemaan kunnollista puheyhteyttä, koska puhumattomuuden muuri on niin vankka, etten sitä vaan läpäise. Fyysiset keinot toimivat hieman paremmin. Hieron, rapsutan, otan kainaloon. Tehdään välillä asioita kahdestaan. Ja jos jaksaisin olla kiinnostunut peleistä, se yhdistäisi meitä myös. Musiikki on meille molemmille myös tärkeää, soittaminen.

Monelle lukijalle tämä puhumattomuus voi tuntua oudolta. Ja puhumattomuudella en tarkoita sitä, etteikö meillä puhuttaisi. Kyllä puhutaan, varsinkin siitä mikä häntä kiinnostaa. Harvemmin hän kuitenkaan vastaa kysymyksiin ja vielä harvemmin jos niihin liittyy hiukankin syvällisempi aihe. Ja vaikka itse olenkin hyvin herkkä ja aistiva, en saa oikein ongittua millään hänestä sitä tietoa, miltä joku asia tuntuu tai mikä harmittaa, ilostuttaa...  ne jäävät useimmiten arvailun varaan. Jos tilanteeseen liittyy tunnekuohua, puhumattomuus usein laajenee mutismin kaltaiseksi täydelliseksi mykkyydeksi.

Joskus ne hetket uuvuttavat minut. Joskus tapahtuu pieni onnistumisen askel ja iloitsen siitä. Jokainen arkipäivä on kuitenkin selviytymistä, sitä se on. Usein mietin pienempiä sisaruksia, minkälaisen elämän he saivat. Mietin omaa lapsuuttani eroperheessä, miten surullinen ja väkivaltainen se oli, mietin sitä että olisin omilleni halunnut antaa niin paljon enemmän. He olisivat ansainneet paljon enemmän. 

Mutta parhaani teen lasten ja perheeni eteen. Se on selvä, että haaveet perheestä ja vanhemmuudesta ovat romuttuneet jo moneen kertaan. Ja näiden diagnoosien keskellä tapahtuu koko ajan pieniä romahtamisia meillä kaikilla. Mutta niin vaan aina noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

Joulun lähestyessä lempeitä ajatuksia

Juteltiin tuossa lasten kanssa, että meillä taitaa olla koko kadun komeimmat jouluvalot. Kävin nimittäin Clas Ohlssonilta (juu, alkaa olemaan mun lempparikauppa) hakemassa uudet lipputankovalot. Valonauha tuli myös terassin kaiteeseen ja etupihalle räystääseen.

On kiva fiilis katsella iltaisin keittiön ikkunasta takapihaa, kun siellä loistaa tunnelmalliset valot. Meillähän on isohko piha, joten on mitä koristellakin :)

Joulu lähestyy nopeaa vauhtia, samalla myös vuodenvaihde. En paljoa muistele enää menneitä jouluja ja perinteitä, kun nyt saan luoda jotain ihan uutta. Tavallaan se tuntuu haikealta, mutta myös onnekkaalta. Eniten ehkä harmittaa menneessä se, että meillä oli tapana viettää joulu yhdessä exän vanhempien ja sukulaisten kanssa (ei nekään joulut aina ihan putkeen menneet). Nyt en tiedä pystynkö enää kilpailemaan exän uusiokuvion kanssa tästä, tuleeko kuitenkin se tilanne että minä lapsineni häviän ja jään tässä yksin. Muutenhan sillä ei merkitystä oliskaan, mutta mulla ei näitä omia sukulaisia ole joten olen aina pitänyt heitä tavallaan "omina" vanhempinani.


Jännitin jo, että miten nämä lapsikuviot jouluksi saadaan sovittua, kun viime vuonna siitä oli melkoisen kipakka vääntö. Iloinen yllätys oli, kun lasten isä suosiolla ilmoitti että lapset saavat aatoksi tulla kotiin. En ole yksin, olen perheeni kanssa <3

Aloitin joulusiivouksen pikkuhiljaa vapaapäivinä. Perussiistiähän nyt yritän ylläpitää muutenkin, mutta joulusiivouksen myötä lähdin purkamaan sitä kaikkea rojumäärää mitä kaappeihin on kertynyt. Kylppärin sain käytyä läpi ja oi miten mukavalta tuntuu kun kaapit ei enää pursua kaikkea vuosien aikana kertynyttä kosmetiikkatavaraa.

Keittiöön tuli joululiina, vähän kaivelin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kyllä tämä tästä. Pienetkin asiat tekevät jo joulufiiliksen. Ehkä tässä ei enää ole niitä samoja paineita mitä aikaisempina vuosina. Lasten isä varmaan jatkaa samaa menoa kuin ennenkin, isot määrät muoviroinaa lapsille lahjaksi. Minä taidan satsata enemmän laatuun ja toisaalta myös yllätyksiin. Yritän käyttää luovuutta. Keskimmäiselle tyttärelle kerään joulupakettia, missä on monenlaista tarpeellista ja mukavaa, mutta pienempää. Esikoinen sai komean kylpytakin (edellisen hihat on kyynärpäihin). Nuorimmaiselle en vielä ole keksinyt mitään. Toisaalta hän tulee iloiseksi ihan saippuakuplapaketista tai ilmapalloistakin.


Arki pyörii itsekseen...

Makaroonilaatikon kanssa mennään viikko kerrallaan. Olen meinaan keksinyt siihen reseptin, joka varmasti uppoaa. Jauhelihan maustan suolalla ja valkosipulijauheella. Munamaidon sijaan laitan kolmen sipulin kermaa (tai jotain savujuustokermaa), maitoa ja munaa. Päälle reilusti juustoraastetta.

Nepsylapseni kanssa olemme edenneet asioissa myös. Olen työstänyt hänen kanssaan nyt sitä, että oppisi hyväksymään ja ymmärtämään oman erilaisuutensa. Mikään kuntoutus ei toimi, ennenkuin saadaan puheyhteys ja luottamus näissä asioissa meidän välillle.

Ollaan luettu semmoista lastenkirjaa, kuin Saku, spesiaali poika. Ja esikoiseni todella pyytää lukemaan sitä kirjaa iltaisin tyttöjen mentyä nukkumaan. Aluksi hän oli aika hämmentynyt, nyt käpertyy kainaloon ja rapsutan päätään samalla kun luen tarinaa eteenpäin.

Todentotta, meillä on tapahtunut isoja edistysaskeleita. Onkohan juuri kirjan ansiota (ja ehkä vähän minunkin), mutta asiat ovat alkaneet loksahtamaan paikalleen. Poika on avautunut minulle muutaman kerran niin, että multa on meinannut päästä itku. Kun näkee, että pieni todellakin työstää näitä asioita.


Se tuntuu tosi hyvältä. Että äitinä todella saan sen yhteyden lapseeni. Monta kertaa olen miettinyt, että en koskaan saavuttanut samanlaista yhteyttä lapsen isään ja me sentään oltiin lähes 15 vuotta yhdessä.

Toki lapsessa on iso osa myös minua ja olenhan minä äiti. Tärkeä äiti niin hyvässä kuin pahassakin.

Kotona ylipäätänsä on tämän ansiosta paljon rauhallisempi olla meidän kaikkien. Lapset kertovat paljon, että isän luona pelataan ja katsotaan tablettia tuntikausia päivisin. Meillä kotona on taas tiukat säännöt ja rajat. Eikä lapset edes kaipaa niitä laitteita paitsi isältään tullessaan. Silloin joudun vieroittamaan. Viikon ohjelma on seinällä, kaikki ennakoitavissa. Töistä soittelen vielä esikoiselle ja muistutan jos illalla on jotain erityistä. Iltaisin ei valvota, edes viikonloppuna. Tasainen ja säännöllinen rytmi pitää lapset virkeämpinä ja hyvinvoivina.



Pari kertaa on nyt käyty pitkästä aikaa taas laavullakin. Olen tapaillut (kai sitä voi sanoa jo seurusteluksi) samanhenkisen ihmisen, joka tulee mukaan näille meidän retkille ja haluaa viettää aikaa minun sekä lapsien kanssa. Nähdään yleensä koko porukalla 1-2 viikonloppua ja alkuvaikeuksien jälkeen on sekin olotila seestynyt.

Ennenkaikkea olen onnellinen, että on toinen aikuinen kenen kanssa voin puhua omista aroistakin asioista ja joka kuuntelee. Niin kauan olin yksin ajatuksineni...

Niin moni asia on kääntynyt hyväksi. Tottakai vielä jotain menneisyyden haamuja välillä käy mielen päällä, mutta olen aktiivisesti nyt tehnyt exästä fyysistäkin pesäeroa, pyrin tapaamaan hänet mahdollisimman harvoin. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Niinhän sitä sanotaan, että kun äiti voi hyvin - voivat lapsetkin hyvin.

Oikein lämmintä ja lempeää joulun odotusta!

Erilaiset lasten synttärit

Mun lasten synttärit ajoittuu aina syksy-talvi-kevät akselille. Toki pojalla on oikea syntymäpäivä kesäloman aikan , mutta me vietetään näitä kaverisynttäreitä yleensä tälleen aika syksyllä. Ehkä vähän voidaan antaa äidillekin anteeksi kaiken hässäkän keskellä, ettei aikaisemmin kyennyt järjestämään...

Viime vuonna pidettiin lasersotasynttäreitä paikassa, missä kaikki muutkin pojat halusivat kekkerit viettää. Sen jälkeen olen huomannut, että  nämä lasten synttärijutut on ihan hurjan iso bisnes ja järjestäjiä on ihan laidasta laitaan museosta sirkuksen kautta liikunnallisiin juttuihin. Mutta, mutta...





Varmaan jo vuosi sitten törmäsin jossain turun yliopiston järjestämään synttärimainokseen tiedesynttäreistä. Pieni aavistus oli, että lapseni saattaisi siitä pitää ja kun ehdotin, niin hän lämpeni asialle samantien.

Lounais suomen LUMA-keskus järjestää tiedesynttäreitä ja kaikkea muutakin lapsille ja nuorille. Parin viikon jonotus ja saatiin synttärit alkamaan.

10 poikaa saivat kaikki labratakit päälle ja suojalasit silmille. Sitten laboratorioon, jossa päästiin tekemään hauskoja kokeita. Tutuksi tulivat koevälineistö, eri termejä (hapan, emäksinen), pitoisuudet (sokerin eri pitoisuudet aineissa) ja ennen kaikkea tekemisen ilo ja riemu.

Tunnin pituinen laboratoriosessio oli mielenkiintoinen, mutta tottakai pitkän koulupäivän jälkeen jokainen itsekukin oli jo vähän levoton. Onneksi oli hyvä opettaja joka sai pojat pidettyä ruodussa.

Kokeita tehtiin tosiaan kolme eri settiä ja tulokset olivat kyllä tosi hauskoja.



Viimeisen setin jälkeen siirryimme lasten kanssa herkkuosastolle. Olin lounastunnilla käynyt putsaamassa Lidlin ja kyllähän ne herkut aina lapsille maistuu. Lasten (ihana) isoäiti, ei siis minun äitini, oli leiponut mokkapaloja ja tuli auttamaan myös kekkereiden kanssa. Lahjoja tuli myös vaikka kuinka paljon, legoista lahjakortteihin. Ja synttärisankari oli iloinen ja tyytyväinen.

Huh, siispä nyt on taas on yhdet kekkerit juhlittu!

On kyllä hauskaa, vaikkakin aika kallista, järkätä synttärit jossain muualla kuin kotona.

Minkälaisia kokemuksia teillä on kouluikäisten synttäreiden järjestämisestä?

Tatzka-asiaa

Olen jossain sivulauseissa aina vilautellut välillä noita tatuointijuttuja, mutta oikeastaan olen ollut aika epävarma koko asiasta ensimmäisen tatuointini hankkimisen jälkeen.

Vuosi sitten meinaan syksyllä kun elin kaikkein pimeintä aikaa, päätin aika ex-tempore ottaa käteen ensimmäisen tatskani ja siinä se on kulkenut nyt vuoden verran mukana.

Teksti muistuttaa minua joka päivä siitä, että vaikka mennyt vuosi (ja monta muutakin vuotta elämässäni) on ollut yhtä helvettiä, niin oikeasti jokaisen kriisin kautta oppii selviytymistaitoja ja arvostamaan myös niitä pieniä hyviä hetkiä.

Mullahan oli jo vuosia haaveena ottaa tatuointi, että tämä erokriisi oikeastaan vaan rohkaisi minua siihen sitten kerralla ja isosti (tuo teksti ei meinaan ole ihan mikään pieni). Joskus kaunistan tuota kättä ja pistän siihen jotain kuvitusta ympärille, mutta nyt saa olla semmoisenaan. Ja kyllä, jälkeenpäin oon miettinyt, että olis se voinut kyllä pienempikin olla ja eri puolella kättä. Silloin ei jostain syystä tullut mieleen :)

Mutta nyt on kuulkaa varattuna uusi aika tatuointiin.  Ideoita on pyörinyt ihan tosi paljon ja kaikissa on ollut joku minuun liittyvä ajatus takana. Aluksi halusin selkääni kuvan jossa on äiti ja lapsi, ympärillä lasten nimikirjaimet. Myöhemmin löysin kauniin kuvan leijonaemosta ja poikasesta ja mietin sitä, että olenko se minä. Mutta viimeisimpänä, ehkä tuohon tekstiinkin liittyvänä, päätin että otan tuohon olkapäähän perhosen.

Olen pyöritellyt päässäni perhosen väritystä ja asentoa ja päätynyt ehkä, että ainakin asento on lentoasento. Itsestäkin tuntuu nyt, että olen ikäänkuin vastakuoriutunut perhonen, joka kokeilee siipiään ensi kertaa. Että kaikki nämä koettelemukset ovat myös antaneet minulle kyvyn vihdoin seistä omilla jaloillani ja luottaa omaan pärjäämiseen.  Nuo kiekurat haluan päättyvän lasten nimikirjaimiin, koska ilman lapsia - erityisesti mun erityistäni - ei tässä tilanteessa oltaisi.

Väritysasiasta en oikein ole vielä varma. Sininen on mun väri ehdottomasti, mutta toisaalta minuun kuuluu myös värikkyys, henkisesti ja fyysisesti.  Pitäisikö perhoselle piirtää vähän kukkia siihen viereen, siitäkään en ole varma. Sunnuntaille on varattu aika, että siellä sitten suunnitellaan ja toteutetaan - jännä nähdä millainen siitä lopulta tulee :)

Onko teillä tatuointeja, millaisia ja mikä on tarina niiden takana?