Me

Nämä kuvat kertovat, mitä meille kuuluu. Perheneuvolassa viime kerralla puhuttiin siitä, että meille kaikille tekisi hyvää päästä jatkamaan sitä perhe-elämää´, mitä se oli ennen tätä hässäkkää. Että itsekin kokisin päässeeni jaloilleni. Ettei koko ajan mentäisi poikkeustilassa.

Suomeksi: tehdä niitä asioita, mitä aina ennenkin ennen eroa.

Olenkin panostanut nyt paljon siihen, että lasten kanssa vietämme sitä meille normaalia perhe-elämää yhdessä. Lapset pääsevät osallistumaan kodin töihin ja minä osallistun lasten elämään. Käydään retkillä, kaupungilla, uimassa. Leivotaan kotona ja tehdään ruokaa yhdessä. Ihan sitä perusarkea höystettynä hieman aikaisempaa isommalla yhteisellä tekemisellä.
Voisin kai sanoa, että olen pistänyt oman elämän nyt hieman katkolle ja downshiftaan nyt lasten kanssa. Annan huomiota ja aikaa heille enemmän kuin aikaisemmin. Osittain korvatakseni isää, mutta myös ihan siksi, että kaikesta tästä huolimatta kokisivat olonsa rakastetuksi ja onnellisiksi.

Meidän nuorimmainen on nyt vihdoin saanut sen kaksivuotisuhman käyntiin. Joka ikisessä välissä hän heittäytyy maahan. Siis niinkuin joka_ikisesssä_välissä. Hädin tuskin edellisestä kohtauksesta toipuu niin uusi alkaa.

Samaan aikaan neiti on niiden kohtausten välissä niin tomera ja pirtsakka tapaus. Syö itse, tekee melkein ruokansa itse, pukeutuu itse, käy potalla itse. Tiedättehän, minä itse....

Keskimmäisellä on myös alkanut eskariuhma. Juuri eilen kerroin anopille, että en aina edes oikein ole tietoinen, että mistä neiti suuttuu. Ja kun se on niiiiiiin tunnekuohua, eikä hän saa tunnekuohultaan kerrottua edes syytä, niin olen sitten vain hiljaa. Hiljalleen siitä tokenee ja äitikin pääsee halimaan ja pusimaan.
Sitä minä teen, päivittäin. Halailen ja suukottelen lapsia, kuiskaan korvaan että rakastan. Riitojen päätteeksi käyn tilanteen lauhduttua aina läpi, mistä riita tuli, miksi äiti suuttui ja pyydän omalta osaltani anteeksi jos olen ylireagoinut (sitäkin tapahtuu kun kolme lasta kränää yhtäaikaa).

Tietyllä tavalla ajattelen nyt, että tunnekasvatus jää täysin minun vastuulleni, mikä on siis todella hyvä asia. Aikaisemmin lasten isän ollessa kotona minulla oli vaikeuksia, koska yleinen ilmapiiri oli niin tunnevastainen ja olin itsekin ahdistunus. Nyt saa rauhassa näyttää omia tunteita ja kykenen paljon paremmin ottamaan toisten tunteita vastaan.

Lapset ovat myös ruvenneet halailemaan. Aluksi he halailivat vain isäänsä, mutta nyt minuakin on ruvettu halailemaan. Näen selkeän muutoksen eron jälkeen siinä, että minua tullaan halaamaan aina kun lähden töihin tai johonkin muualle. Ymmärränhän minä, pienet ovat kokeneet suuren hylkäämisen tunteen, ja nyt varmistelevat etten minäkin hylkää heitä. Ja onhan sitä ihana halailla noita pieniä. Edelleen yölläkin taaperon nukkuessa mun peiton alla usein yöllä pistän käden siihen ympärille, kun on vielä siinä vieressä.
Kuva on tuosta lähimetsästä. Asumme siis saaressa ja joka puolella on ympärillä metsää ja polkuja.

Metsään ei tietenkään pääse lenkille rattaiden kanssa, joten harvakseltaan pääsen kunnon metsälenkkejä tekemään. Mutta joskus. Se on vaan niin palauttavaa ja koukuttavaa myös. Samalla saa raikasta ilmaa ja hiljaisuutta, sitä jokainen äiti kaipaa aina välillä.
Tietyllä tavalla olen päässyt hienosti itsenäisen vahvan naisen tielle. Ajoittain minusta tuntuu hyvinkin kaikkivoivalta.
Edessäni on kuitenkin vielä hidasteita, eli emme ole saaneet eroa käytyä lasten isän kanssa kunnolla loppuun. Ne ahdistavat ja harmittavat minua.
Osituksen kanssa hän tuntuu hidastelevan edelleen ja koska omaisuus on edelleen yhteistä, niin hän ilmeisesti kokee asian niin, että saa käydä meidän kotona miten häntä huvittaa. Vähän vaihtamassa lamppuja, säätämässä lattialämmitystä, leikittämässä lapsia.

Jostain syystä kutsuukin sitä edelleen kodiksi, vaikka mun tulkintani on että hänen uusi kotinsa on uuden naisen luona. Sinne hän raahasi kotiteatterilaitteetkin meiltä kotoa salaa mulle kertomatta. Silti kännykkään tipahtaa viesti, tulen kotiin katsomaan lapsia....
 
Jos me ajatellaan, että mies heinäkuun lopussa kertoi erosta, siitä on nyt neljä kuukautta ja käytännössä mitään oikeita asioita ei ole tapahtunut. Pelkästään erohakemuksen lähettämiseen meni hänellä 2 kuukautta, ja silloinkin se tuli vain koska painostin häntä.  Raha (omaisuus, elarit) ei ole myöskään liikkunut mihinkään suuntaan. Minun puoleltani mitään hidasteita ei ole, eli olisin ollut jo 2 kuukautta sitten valmis omaisuuden jakamiseen ja teiden erkanemiseen. Yhteisellä perheneuvolakäynnillä tuli myös selväksi, ettei tässä mitään ajatuksia yhteenpaluuseen liittyen ole hänelläkään. Eli en sitten tiedä, mistä on kyse. Olen kysynyt, mutta vastausta en saa, eikä kukaan muukaan saa.

Jonkun mielestä nämä ovat lyhyitä aikoja, mutta me olemme jopa talon ostamispäätöksen tehneet kuukaudessa, joten kyllähän nämä siihen verrattuna tuntuu ikuisuudelta. Ja kun mukana kulkee se, että joudun näkemään sitä ihmistä viikottain useita kertoja, niin edes taloudellinen itsenäisyys olisi iso juttu.
Iloisia juttuja kuitenkin tähän loppuun. Olin eilen lasten, lasten tädin, anopin ja appiukon sekä lasten isän kanssa esikoisemme koulun itsenäisyyspäivän juhlassa. Poikani on hyvä laulamaan, hänellä on hyvä sävelkorva ja esiintyi juhlassa, yksinlaulua siis. Lauloi Sininen ja valkoinen - meille kaikille tutun sävelmän. Anopin kanssa itkimme, se oli niin liikuttavaa.
Mun pojastani on kuoriutunut tämän syksyn myötä todella musikaalinen tapaus. Aikaisemmin olin ajatellut, etten itse lähde opettamaan häntä, mutta nyt olen kuitenkin sortumut vähän auttamaan nuottien ja sointujen kanssa. Rytmi hänellä on myös veressä. Kotona on puhuttu, lähteekö hän ensi syksynä musiikkiluokalle (joutuisi vaihtamaan koulua), kevään aikana pitää tehdä päätös. Mä en olisi ikinä uskonut. Isältään perinyt insinöörin taitoja (suunnittelee, piirtää, rakentaa) ja multa musikaalisuuden. Hän sai myös palkinnon juhlassa. Meidän koulun oma palkinto jaetaan lapsille, jotka ovat omalla esimerkillään edistäneet yleistä hyvää tai jolla on joitain erityistaitoja. Pojalla niitä taitoja on ja eron jälkeen hän on kuin uudelleensyntynyt.

Koskaan, en koskaan, palaisi enää entiseen. Jos olisin tiennyt miten hyväksi elämä voi muuttua myös lasten osalta, olisi pitänyt erota jo vuosia sitten.