Takaisin liikkumaan, hyvinvointia

Vanha blogini syntyi ja eli liikunnasta. Ne teistä, jotka sitä luitte, tiedätte että olen aina pitänyt kaikenlaista liikuntaa tärkeänä hyvinvoinnin lähteenä.

Liikunta, lepo ja ruokavalio ovat minusta niitä hyvinvoinnin lähteitä, joihin pystyy eniten itse vaikuttamaan. Stressi ja väsymys vaikuttavat suoraan siihen, kuinka liikun ja kuinka syön. Toisaalta liikunta ja hyvä ruokavalio vaikuttaa myös siihen, kuinka keho ja pää kestää stressiä.

Ja sitä stressiä on nyt ollut. On hetkiä jolloin mietin, että kuinka minä selvisin ja selviän tästä. Tottakai, muita vaihtoehtoja ei edes ollut kuin selvitä, mutta olen ollut ajoittain niin maassa tunnemyllerryksien vietävissä, että herääminen seuraavan aamun todellisuuteen on tuntunut sydäntäsärkevältä,  kun olisi halunnut vaan jatkaa sitä unta, missä perhe oli vielä koossa ja kaikki hyvin.

Viimeisen 4,5 kuukauden aikana en ole paria kävelylenkkiä ja kotitreeniä lukuunottamatta liikkunut ollenkaan. Työmatkojakin joudun nykyään kulkemaan autolla joten arkiliikunta on jäänyt vähäiseksi. Ruoka ei ole maistunut, makea taas on maistunut. Kaikki mun henkiset ja fyysiset voimat ovat menneet elämästä selviämiseen päivä kerrallaan.

Pikkuhiljaa on alkanut päähäni taas palata ajatuksia, että voisin tehdä itselleni jotain hyvää. Juoksemaan en oikein voi mennä, paino on noussut syksyn aikana niin paljon etten polvien vuoksi edes uskalla ottaa riskiä. Jumpat myös kiinnostavat, mutta kunto on nyt surkea ja hengästyn ihan pienestäkin kävelylenkistä. Kuntosalille voisin taas mennä. Uimaankin voisin myös mennä jos ilman lapsia pääsisin.

Eli pikkuhiljaa heräävät ajatukset omaan hyvinvointiin satsaamisesta. Erilaisia ruokavaliorunkoja multa löytyy vaikka kuinka paljon, täytyy joku kaivaa esiin malliksi, että pääsisin säännöllisen syömisen makuun ja saisin vihannekset takaisin lautaselle.

Olen elänyt tämän menneen syksyn myös jatkuvassa univajeessa. Kun illalla ei ole ketään toista enää kotona auttamassa, on iltanukutuksen jälkeen pakko nousta hoitamaan kaikki keskenjääneet asiat ja täytyy myös tunnustaa, että liian usein olen istunut kavereiden kanssa chättäilemässä ja itkemässä suruani. Ehkä sitäkin pitäisi vähentää ja mennä vaan nukkumaan?

Tukka lyheni

Sitten on näitä valmennuksiakin. Jotain alku-valmennusta kehutaan paljon, ongelma on ehkä vaan se että kaikki on netissä. Jos haluaa vähän päästää irti netistä ja somesta, niin ei ne nettivalmennuksetkaan siihen auta.

Tämä on oikeasti ensimmäinen kerta heinäkuun jälkeen kun edes suon ajatuksia omalle hyvinvoinnilleni. Tuntuu että se ääretön pimeys, joka on peittänyt maailmani, alkaa vähän hellittää. Tottakai edelleen on paljon niitä huonoja hetkiä, viimeksi viime viikolla lasten isän tullessa hakemaan lapsia sulkeuduin vessaan itkemään kun en halua nähdä häntä. Mutta pikkuhiljaa alkaa myös hyvien hetkien määrä lisääntyä.

Hyviin hetkiin liittyy olennaisesti tietysti eroprosessin eteneminen pääkopassa. Ja etäisyys, mitä pidempi tauko miehen näkemisessä, sitä parempi olo.

Olen käynyt tähän mennessä valtavasti asioita läpi: meidän molempien muutokset käytöksessä parisuhteemme aikana ja siitä syntyneet erimielisyydet ja kai sitten erilleenkasvua.  Näen aika ratkaisevana nyt sen, että oikeasti mun olisi pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin. Sitä vaan roikuin ydinperheessä ja yritin hyväksyä toisen kaikkine ongelmineen. Ja samalla tietysti toivoen, että toinenkin hyväksyy minut semmoisena kuin olen.

Jälkikäteen kun ajattelee, en saanut tukea opiskelussa, en saanut tukea elämäntaparemontissa, tein 90% perheen kesken tehtävistä asioista yksin lasten kanssa. Kasvatin lapset yksin (!). Kommunikoin pääasiassa yksipuolisesti, erityisesti vaikeat asiat (muutkin kuin parisuhdeasiat) piti lakaista ehdottomasti maton alle. Jouduin kuuntelemaan vuosikausia valitusta siitä, kuinka toinen osapuoli ei saa tarpeeksi omaa aikaa ja yritin järjestää sitä hänelle. Ehdotin jopa väliaikaisesti yksiön vuokraamista, kun toista ahdisti niin elää perheemme keskellä.

Olen kuullut kyliltä hänen kertoneen, että kuulemma näin käy kun parisuhdetta ei hoideta (seksi!). Valitettavasti siihen tarvitaan kaksi yrittämään. Lasten kasvatukseen ja perhedynamiikkaan liittyvissä asioissa hain apua itselleni ja perheellemme. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä toisin tai paremmin. Tai enemmän. Moni on sitä ihmetellyt, kuinka en lähtenyt aikaisemmin. No nyt ymmärrän, että olisi pitänyt lähteä.

Lasten syntymän jälkeen kuitenkin minussa alkoi kasvupyrähdys vanhemmuuteen ja aloin muuttua aikaisempaa itsenäisemmäksi naiseksi, kiinnostuin monista uusista asioista ja aloitin opiskelut.


Siinä vaiheessa se suurin ero alkoi näkymään. Tuttavien ja lasten isovanhempien kanssa pystyn keskustelemaan mistä tahansa, aina politiikasta luonnonsuojeluun, rakentamiseen, lapsien kasvattamiseen, urheiluun, viihteeseen jne. Viihdyn heidän kanssa ja sen takia meillä varmaan onkin edelleen lämpimät välit.

Sen sijaan exän kanssa tuntui, ettei häntä kiinnostanut mikään, mistä minä olin kiinnostunut, joten lasten asiat ja remontit poislukien mitään yhteistä keskustelunaihetta ei lopulta ollut.

Eikä se kommunikointi tästä ole parantunut eron myötäkään. Vaikka ex kovasti nyt osallistuu kaikkiin kissanristiäisiin ja joulujuhliin, niin ei ole ensimmäistäkään kysymystä lasten kuulumis/koulu/harrastusasioista tullut. Nyt olen itsekin lopetellut pikkuhiljaa aloitteiden tekemisen sinne suuntaan, ehkä minun ei tarvitse enää edes yrittää kun kerran on erottukin. Se on helpottavaa kun voi senkin energian käyttää meidän yhteiseen olemiseen ja lasten kanssa tekemiseen.

Helpotuksesta on syntynyt tilaa pään sisälle. Siitä on syntynyt iloa ja vähän jo energiaakin.  Niinpä lunastin itselleni kuntosalikortin! Miehen kriisin (kesä 2016) alkamisen jälkeen olen lihonut 10-15 kiloa ja sen lisäksi on edelleen kolmen lapsen raskauskilot. En voi hyvin. Haluan voida hyvin! Minä olen tässä nyt, ehken vielä ihan kokonainen, mutta suunta kohti sitä. Lasten kanssa me olemme me eli meidän perhe.