Tänä vuonna en ole ollut yhtään joulumielellä. Vaikka mielessäni vielä pyörii edellinen joulu, joka sekin sisälsi ja edelsi hyvin väsynyttä ja raskasta aikaa. Olen kuitenkin siivoillut kotona, hankkinut lapsille joululahjoja ja ruokakaupassakin kävin.
Sain yhtä kautta sen hyvän mielen joululahjakortin (70 euroa) ja liikutuksesta sekä kiitollisuudesta toivuttuani kävin täyttämässä jääkaapin täyteen jouluruokaa. Että on maailmassa vielä jotain hyvyttä, oikeastaan paljonkin, hyviä ihmisiä ja rakkaita ympärillä.
Yritin vielä ennen joulua saada meidän eroasiat päätökseen, mutta niin se vain menee, että jos toinen haluaa hidastella niin se hidastelee. Omaisuusasiat jäivät nyt asianajan pöydälle, mutta elatusmaksuista sopiminen meni taas pelleilyksi. Sain nyt ehdotuksen, joka ei millään muotoa ollut todenmukainen, kaikki exän laskelmaan perustuvat lukemat olivat palkkaa lukuunottamatta kuvitteellisia, eikä niitä voi millään kuitilla todentaa. Pistin senkin laskelman lakimiehelle kommentoitavaksi. En halua olla rahanahne, mutta lasten isällä ei tunnu olevan minkään valtakunnan ymmärrystä, mitä lapset maksavat: ruoka, vaatteet, harrastukset ja niihin kuljettaminen sekä kaikki muu pieni siihen päälle. Joskus olisi kiva järjestää lapsille jotain extraa, oli se sitten risteily, joku matka, kahvilareissu. Olen pääasiassa maksanut nämä kaikki itse vuosikausia, joten ihan sitä saa peiliin tuijottaa jos toinen ei ymmärrä.
Tiedättekö, kun tämmöisen traumaatisen eron jälkeen alkaa se toipuminen. Miten aaltoilevaa se on. Eräs ystävä kuvasi sitä, että pää on aallokossa. No sitä se on. Olin ihan fiiliksissä alkuviikosta, kunnes exän kanssa selviteltiin vakuutusasioita. Se johti kahden päivän pituiseen totaaliseen romahdukseen, jossa mietin todella synkkiä. Sieltä aallonpohjalta (kiitos taas L ja M) noustessani on taas pikkuisen seesteisempi olo ja vihdoin jotain pieniä ymmärryksen välähdyksiä alkaa tapahtumaan. Että millainen se mies ja hänen tunnemaailmansa oikeasti on. Olen niin pitänyt kiinni niistä omista näkemyksistä, että olen ollut ihan sokea. Ja sietänyt niin paljon, liikaa, toivoen että hän joskus muuttuisi takaisin semmoiseksi mitä oli suhteemme alkuvuosina. No oli miten oli, näin on parempi. Ja sen nyt tiedän, ettei nelikymppinen mies muutu mihinkään. Kännykkäriippuvuus, (vaikeista) asioista puhuminen, tunneälyn puute. Niitä ei korjaa kukaan, en edes minä siihen pystynyt vaikka kolme ihanaa lasta yhdessä teimme.
Vuosi 2018
Ostin itselleni vihon ja päätin kokeilla bujon (bullet journal) pitämistä. Olen yrittänyt hahmotella karkeasti, mistä mun ja lasten elämä koostuu vuonna 2018. Työ on vielä kesken, mutta tarkoitus on ainakin saattaa kotimme remonttia loppuun, matkustella, harrastaa, käydä töissä, viedä ero loppuun, opiskella ja elää ihan sitä arkea. Pientä kipinää on myös deittirintamalla ollut, mutta ehkä sitä ei viedä bujoon vaan katsotaan että miten se etenee itsestään. Mutta mukavia kipinötä on ja on saanut itsetuntoa vähän nousemaan.
Tämä syksy on mennyt tosi pitkälle asioiden pohtimisessa eroon liittyen. Nyt alkaa tuntumaan, että pitäisi oikeasti se ex siirtää takavasemmalle kokonaan. Keskittyä omaan elämään, omien unelmien ja oman itsen toteuttamiseen. Se tietynlainen paine, mitä oli avioliitossa, on nyt pois. Se ainainen tuskastuminen kun lasten isä ei halunnut viettää perheenä aikaa, sitä ei ole. Ei ole oikeastaan mitään odotuksia enää exää kohtaan, lähinnä välinpitämättömyyttä.
Eli monelta osin pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Ihan varmasti eroasioiden loppuunvieminen vie vielä voimia ja jaksamista, mutta kaikki on tavallaan kohti parempaa tulevaisuutta.
Todennäköisesti tulen hakemaan apua oman mieleni kanssa vielä jonkun aikaa. Tottakai näitä surun tunteita eroon liittyen on, mutta mun pitäisi kyllä vielä selvittää, että miksi mä kestin tuota exää noin pitkään. Vaikka kävin pitkän terapian kymmenisen vuotta sitten, onko lapsuuden traumoista vielä jotain selvittämättä jotka olisivat johtaneet siihen, että roikuin huonossa parisuhteessa ja "ydinperheessä" vaikka asiat olivat jo pitkään olleet melkoisen sietämättömiä. En halua enää tehdä samoja virheitä, ja jos joku uusperhekuvio tähän vielä joskus siunaantuu, niin siinä on isoja riskejä myös.
Mä uskon, että tulevaisuus tuo paljon hyvää! Mennyt syksy on kyllä ollut yksi elämäni kauheimmista ja traumaattisimmista aikuisiällä. Joulunkin siedän hammasta purren exän läsnäollessa. Sitten se on siinä.
Mukavaa Joulua ja vuodenvaihdetta lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti