Kesä 2018

On ollut pitkä tauko blogissa – aivan liian pitkä. Tuntuu, että tekemistä ja touhuamista on ihan hirveästi näin kesällä ja jotenkin oman jaksamisen  vaihtelevuus on ollut tässä aika isossa keskiössä. Kun jaksan vähän enemmän, touhuan reilusti. Kun jaksan vähemmän, hengittelen ja makoilen.

Keräsin tähän nyt kuitenkin vähän kuvia, joita on puhelimeen tarttunut matkalta.

Meillä on ollut suurenmoisia upeita ja iloisia päiviä, mutta meillä on myös ollut vaikeita ja vasyttäviä päiviä. Saimme jaettua lasten isän kanssa jonkun verran lapsia näin kesällä, joten kolmen mamma on saanut myös vähän levätä. Helppoa se ei tietenkään ole ollut, asioiden sopiminen, kuten aikaisemminkaan. Mutta kun tarpeeksi moni puhuu järkeä, niin lopulta pahinkin vastarannan kiiski alkaa ymmärtää.

Kun lapset ovat olleet jaettuna, olen pystynyt keskittymään jokaiseen erikseen. Pitkään on ollut huoli myös keskimmäisen lapseni jaksamisesta: kiltti tunnollinen tyttö joka on jäänyt nepsysisaruksen ja kolmevuotiaan pikkusisaruksen jalkoihin. Nyt olen vihdoin päässyt tekemään myös hänen kanssaan yhdessä juttuja ja antamaan huomiota sekä läheisyyttä.

Oleellisena osana kesää on tietysti ollut myös tämä uusi mysteerinen miesystäväkin. Hän on ihan omasta halusta halunnut tutustua perheeseeni ja osallistua kanssani arjen pyörittämiseen siltä osin, kuin se on ollut mahdollista. Olemme paljon puhuneet myös nepsylapseni erikoistarpeista ja tietyllä tavalla se on todella vapauttavaa, että joku oikeasti on kiinnostunut lapsesta hänen ominaispiirteineen. Lasten isän kanssa emme ole koskaan pystyneet puhumaan tämmöisistä asioista.

Kuten kuvasta näkee, olen päässyt kokeilemaan myös aivan uusia asioita. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että olisin tässä jotain viidenkympin harrikkakriisiä potemassa (pelkäsin kuolemakseni tuon kyydissä olemista), mutta olihan se uusi ja hieno kokemus.On toki ollut monenlaisia muitakin isoja ja pienempiä kokemuksia ja erityisesti se oman itsenäisyyden tunne. Koen olevani parempi seurustelukumppanikin nykyään, kun saan pitää oman itsenäisyyteni.

Olemme perheellä myös veneilleet ja kalastaneet tänä kesänä. Lasten isän kalastusinnostuksesta huolimatta emme kertaakaan koko 15 vuoden aikana päästy edes ongelle. Pitkään se minua harmitti ja kalastuskärpänen  kuitenkin pyöri siellä taustalla.
Nyt me ollaan lasten kanssa saatu oikeasti asiantuntevaa opetusta niin onkimisesta, virvelöimisestä kuin myös vetouistelusta. Ja onhan se kalastus hieno juttu.

Molemmat isommat lapset ovat nyt omat haukensa ja ahvenensa saaneet, minäkin opettelin perkaamaan ja paistamaan. Pitkä matka on vielä kuitenkin siihen, että oikeasti osaisin tehdä jotain. Virvelit ostettiin myös molemmille isommille ja niihin sitten tietysti kerätään uistimia.

Ensimmäinen lomaviikko oli minulla osittain lapsivapaa. Loppukevään nepsyhaasteiden jälkeen olin todella uupunut ja tarvitsin ne muutamat päivät oikeaan irtiottoon.

Ajan käytin lähinnä lepäämiseen, veneilyyn, pihatöihin ja loppuviikosta lähikunnissa retkeilyyn. Käytiin Taalintehtaalla jazzeilla ja sieltä eteenpäin vielä saaristoon katselemaan ihania maisemia. Tottakai mielessä pyöri myös hyvät kalapaikat ja mahdolliset mökkipaikat.

Mökkiä kuitenkaan ei vuokrattu tällä kertaa saaristosta (asunhan itsekin nyt saaressa), vaan lähdettiin järvisuomeen kahden nuorimman lapsen kanssa. Rentoa oleilua, sitä kalastusta, uimista, saunomista, syömistä... lapset tykkäsi tosi paljon makeasta vedestä ja kieltämättä se omiakin muistoja lapsuudesta herätteli.

Mielestäni tämä meri onkin paras vaihtoehto veneilyyn, mutta uiminen ja muu vesillä liikkuminen kuuluu ehdottomasti järville.

Tässä niitä kaloja. Toinen lomaviikko sijoittui seurakunnan perheleirille, johon ystävä minua houkutteli keväällä. Olin leirin maksanut, mutta viime hetkellä aloin epäilemään, että kuinkakohan nepsylapseni siellä jaksaa. Hänelle kun sosiaaliset tilanteet ja hälinä lisäävät kuormitusta ja kuormituksen lisääminen aiheuttaa yhteentörmäyksiä.

Mutta parin ensimmäisen vaikeamman päivän jälkeen hän alkoi tottua leiripaikkaan ja innostui kalahommiin sielläkin. Myös muille lapsille (ja minulle) oli seuraa. Ja se ihana rentoua,  kun ruoka oli valmiina ja sai keskittyä ainoastaan lasten kanssa hengailuun ja touhuamiseen. Loppujen lopuksi konflikteja oli yllättävän vähän. Sitä en sano, että olinko itse kovin rentoutunut, mutta ensi vuonna kyllä menemme uudestaan.

Näissä kesätunnelmissa on menty nämä helleviikot. Pidän nyt kolme viikkoa lomaa, jonka jälkeen palaan töihin viikoksi. Elokuussa jatkan vielä kesälomia ja lopulta palaan kokonaan töihin kun koulut alkavat.

Tulen tekemään jatkossakin lyhennettyä työviikkoa. Nepsyn tarkemmat tutkimukset ja selvitykset alkavat elokuun lopussa julkisella sektorilla.

Koska tiedän jo nyt, että olen niissä asioissa aika yksin, olen varautunut jo hakemalla lyhennettyä työviikkoa. Luultavimmin tulee tutkimuskäyntejä, kotikäyntejä ja monenlaista muuta aikaavievää mitä on vaikea järjestää jos tekee täysipäiväistä työviikkoa.

Hänellä on myös oman toiminnan ohjaamisessa senverran isoja puutteita, että pelkkä ajatuskin pitkistä yksinäisistä iltapäivistä jatkuvasti mietityttää minua. Taloiudellisestihan otan koko ajan takapakkia, elatusmaksuissa ei tämmöisiä vapaaehtoisia työajan vähennyksiä nimittäin oteta huomioon. Mutta leijonaemo tekee lasten eteen kaikkensa, vaikka sitten syötäisiin puuroa välillä.


Terveiset Aurajoesta. Sieltä joesta siis, Turusta. Ikimuistoinen kokemus lapsille ja äidille.

Monenlaista on ollut ja monenlaista edessä. Lapset on kyllä reagoineet tähän eronjälkeiseen lomailuun (isällä, äidillä, mummilla...kuka missäkin vuorollaan) niin, että tuolla ne kaikki taas nukkuu perhepedissä mun makkarissa.

Ja varmistelevat moneen kertaan, että tulethan sinä äiti meidän kanssa nukkumaan.

Sitä moneen kertaan miettii, että pitikö lapsille tämä nyt tehdä. Rikkoa heidän perhe ja aiheuttaa tätä jatkuvaa turvattomuutta. Mutta toisaalta, en palaisi entiseen mistään hinnasta. Niin vaikea avioliitto meillä oli.


Toisaalta he eivät olisi saanaeet näitä kokemuksia, mitä nyt olemme kokeneet. Ehkä tärkeimpänä pidän sitä, että he ovat nähneet äidin selviämisen ja toivottavasti edes vähän ymmärtäneet, että vaikeistakin tilanteista selvitään.

Ja selviämällä kasvaa entistä voimakkaammaksi.

Ja että heistä pidetään huolta ja joku pitää heidän puoliaan ja huolehtii myös siitä henkisestä hyvinvoinnista.

Toki olen myös välillä itsekin ailahtelevainen ja sähläri (kuten kuvassa näkyy kun terassiöljy loppui kesken). Mutta tietyllä tavalla he tuntevat minut ja minä tunnen heidät. Kun saan vähän apua, niin opin tuntemaan nepsyni myös paremmin.

Ihan positiivisilla fiiliksillä mennään eteenpäin. Uusia postausideoita on myös. Mulle on tulossa tatskaa ja kaikenlaista itseenkin liittyvää ja tietysti nepsyilyasiaakin.