Kun unelmat on kateissa

Kuinka moni teistä avioeron kokeneista muistaa ne hetket, kun on ihan takki tyhjänä. Koko se ydinperhe-omakotitalo-labradorinnoutaja (ok, no kaikilla ei ole samoja unelmia, mutta ymmärtänette kuitenkin, mitä tarkoitan) kuvio tuntuu ihan jonkun muun elämältä?


Kun oli se perhe, ne lapset ja ne unelmat. Ja eron myötä unelmatkin alkoivat katoamaan. Olen ehkä nyt juuri siinä tilanteessa, jos sen vihdoin uskaltaa sanoa ääneen.

Kaikki ehkä alkoi siitä, että kun pääsin vihdoin toteuttamaan omia henkilökohtaisia (ura)unelmiani vuotta ennen eroa - eli opiskelemaan minulle tärkeää ainetta tavoitteena työllistyminen sillä alalla, niin homma tussahti ennenkuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ei toteutuneet henkilökohtaiset unelmat, eikä myöskään yhteiset unelmat.

Uskallan nyt jälkikäteen sanoa ääneen myös, että en minä kovin innoissani ollut omakotitaloon muuttamisesta silloin 2015 kun me kaupat tehtiin. Harasin itse asiassa pitkään sitä vastaan. Oli pitkä kokemus siitä, millaista on olla remppamiehen vaimona enkä halunnut enää toista kohdetta siihen aloittaa. Mutta jostain syystä siihen suostuin. Kai ne oli niitä unelmia, oma kasvimaa ja kasvihuone, iso talo, iso piha, hedelmäpuita. Ihana ydinperhe, joka yhdessä huolehtii kodista, haravoi lehdet syksyllä ja touhuaa yhdessä niitä asioita, mitä perheessä touhutaankin.


Mutta kun niin ei käynyt. Exästä ei koskaan olisi tullut perhekeskeistä (miten minä siinä vaiheessa sitä vielä toivoinkin kun vuosia olin jo pyörittänyt arkea yksin) eikä ne mun unelmat olisi koskaan toteutuneet.  

Koska ne ei oikeasti olleet yhteisiä unelmia.

Sitten tuli ero ja mä jäin sen keskeneräisen omakotitaloni kanssa. Haravoimaan niitä lehtiäni yksin sinne pihaan.

Nyt ne unelmat on kadonneet ja musta ei tunnu miltään. Tai siis, on kyllä kivaa sisustaa sitä omaa kotia, tapetoida ja laittaa paikkoja oman näköiseksi. Mutta samalla on alkanut pyörimään ajatuksia, että "miksi mä tätä laitan". Miksi mä asun omakotitaloalueella, jossa kaikki elää sitä ihanaa ydinperhe-labbis-volvo-elämää. Joudun tekemään kuitenkin kahden aikuisen työt niin talon sisällä, kuin nyt ulkonakin.


Tämä on tavallaan jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselleni ja nyt on pakko myöntää, että minä pidin aivan liian kauan ja liian tiukasti kiinni niistä mun unelmista. Olisi pitänyt jo useampi vuosi aikaisemmin vain tehdä se päätös, että tää on tässä. Mutta kun mä olen niin sitkeä, lähes läheisriippuvaisen sitkeä, ollut. Toivonut ja odottanut parempia aikoja, yrittänyt vielä siinäkin vaiheessa kun toivo oli jo mennyt. Se ydinperhe.


Ja juu, tiedän ettei yhden asian varaan kannata laskea. Minäkin vuosia päässäni mietin, että kyllä minä pärjään jos ero tulee. Ja pärjäänkin tottakai, mutta kyllä se perhe-elämä siinä oli tosi isossa roolissa. Kuitenkin lapsiakin on kolme.



No nyt sitten on tosiaan takki tyhjänä. Yritän saada motivaatiota talorempan loppuunsaattamiseen. Se on semmoinen etappi, jonka jälkeen vois ajatella ehkä jotenkin tulevaisuutta. Kun talo on valmis, sen voi vaikka myydä. Tai olla myymättä. Mutta ainakaan mitään ei ole kesken eikä velvoita mua. Sen jälkeen teen mitä huvittaa.

Mutta mitään uutta unelmaa minulla ei nyt ole. Kaikki jaksaminen keskittyy arjen pyörittämiseen ja lasten hyvinvoinnin varmistamiseen. On jopa uusi orastava suhde, mutta mulla ei ole mitään ajatuksia tulevaisuudesta senkään suhteen.

Olen ihan hirveästi työstänyt omia ajatuksiani ja tekojani. On ollut pakko katsoa peiliin ja miettiä, että mitä mä silloinkin ajattelin. Miks mulla ei ollut rohkeutta lähteä kun ensimmäisen, viidennen ja sadannen kerran tajusin eläväni empatiakyvyttömän  ihmisen kanssa. Miksi pidin kiinni siitä, millaista elämä oli silloin alkuvuosina ja kuvittelin että se joskus vielä palaisi samanlaiseksi.

Mistä se kaikki voima ja usko parempaan huomiseen tuli? Ja miksi sitä ei nyt ole. Miksi useimmat päivät tuntuvat selviämiseltä enkä tosiaankaan jaksa miettiä edes tulevaisuutta.