Kun tipahtaa ihan pohjalle

Mammasta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Minulla on ollut vaikeuksia aloittaa kirjoittaminen tänne, on ollut yleensäkin vaikeuksia jaksamisen kanssa. Joulun lähestyessä mieli musteni mustenemistaan ja kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Vaikka välillä oli parempia hetkiä, niin tietynlainen yleinen jaksamattomuus ja suru kietoutui ympärilleni. Samaan aikaan piti elää normaalia eroperheen elämää, jakaa lapset "mitään väärää en ole koskaan tehnyt"- miehen kanssa ja samalla auttaa eroon reagoivia lapsia. Tuntui, että maitolasi tyhjeni tyhjenemistään. Ja se lopulta tyhjeni loppuun.K

Millaista on elämä sen jälkeen, kun on erottu? Kun toinen ei ota vastuuta enää mistään, mutta vaatii sen sijaan kaiken.

Kun joutuu edelleen asettamaan rajoja, taistelemaan siitä että sopimuksista pidetään kiinni. Ja samalla yrittää pitää lapsille normaali arkielämä rutiineineen. Ja kuunnella päivittäin tarinoita isän uudesta naisystävästä. Kun sen naisen nimi mainitaan 100 kertaa päivässä. Tai 200 kertaa. Ja joka kerta nieleskelen kiukkuni ja katkerat sanani.

Silti lasten kanssa vielä pärjäsin ja jaksoin, mutta kun mukana tuli edelleenkin uhmaikäinen kapinoiva aikuinen ex-mies, aloin väsyä. Mietin, että milloin tämä loppuu vai loppuuko milloinkaan.

Pikkuhiljaa mielessä alkoi myös pyörimään paniikinomainen ajatus siitä, että pitäiskö vaan lähteä pois. Mikä mua täällä pitäisi, etsisin työpaikan ja lähtisin lasten kanssa muualle. Niin oma äitinikin teki mun ollessa lapsi, nappas mut kainaloon ja muutti vain pois. Auttaisiko tämän talon ja ympäristön jättäminen pois tästä kauheasta ahdistuksesta? Muuttaisi sen verran kauas, ettei lasten isä pyörisi tässä ihan joka päivä kiusaamassa. Saisi oman rauhan ja elämän. Pystyisinkö siihen?

Uuden vuoden otin vastaan lasten kanssa, hyvien ystävien luona kylässä. Olin iloinen, ettei tarvinnut olla yksin kuten edellisenä vuonna. Salaa sydämessäni toivoin kuitenkin, että tulevana vuonna paha saisi palkkansa. Niinhän se taitaa mennä, ettei näin yleensä koskaan käy. Sanotaan että paras kosto on se, että itse selviää ja pääsee eteenpäin. Se on vain niin vaikeaa...

Joulun lähestyessä mielialat aaltoilivat, kovasti. Aluksi tuntui, että aina pahimman notkelman jälkeen oli useita voimaannuttavia ja virkeitä päiviä. Sitten niitä ei enää tullutkaan. Oli vain yhtä pimeyttä ja voimattomuutta.

Esikoisen raivokkaita kiukkukohtauksia en osannut ottaa vastaan, itkin vain omaa voimattomuuttani ja väsymystäni. Ja varasin lopulta ajan lääkärille, sain masennuslääkityksen.

Nyt se on sanottu, ääneen. Olen masentunut. Ihmeellisen kauan mä kuitenkin sitä jaksoin. Piti sinnitellä ja jaksaa olla. Mutta olin kaukaa viisas ja hain apua ajoissa.

Nyt osa eroasioista on viittävaille maalissa ja kohta pääsen taloudellisesti kokonaan omilleni. Kiistelemme edelleen elatusmaksuista ja muusta rahankäytöstä, mutta onneksi suomessa on laki joka määrää sen mikä on oikeus ja kohtuus.

Mulla on silti paljon käytännön asioita joita pitää hoitaa ja sopia. Mm. talon remontti täytyy viedä loppuun, vaihtaa auto taloudellisempaan jne.

Tuosta muuttamisajatuksesta nousi minulle kuitenkin pieni toivon pilkahdus. Tajusin, että nyt voin tehdä niitä asioita, joita avioliitto tietyllä tavalla minua rajoitti. Jos haluan päättää jotain, minun ei tarvitse enää kysyä toisen ihmisen mielipidettä. Asioiden toteuttaminen on tietysti vaikeampaa, kun pyörittää sitä arkea yksin, mutta toisaalta myös kaikki valinnat ovat täysi minun käsissäni.

Jos haluan jatkaa opiskeluja, voin tehdä niin. Voin hakea töitä vaikka Rovaniemeltä, jos siltä tuntuu. Jos lapseni haluaa aloittaa viulun soittamisen, voin päättää yksin että näin tehdään. Voin panostaa elämässämme niihin asioihin, joita minä pidän tärkeänä.

Pikkuhiljaa alkaa olemaan jo niin pitkä aika siitä, kuin lasten isä asui täällä, että alan unohtaa millaista se oli. Olen jo vaatekaapit tyhjentänyt hänen vaatteistaan ja seuraavaksi käyn muiden kaappien kimppuun. Tyhjennän tavara tavaralta miehen pois elämästäni ja sen jälkeen laitan kodin ja elämän kokonaan oman näköiseksi. Vaihdan automerkkiäkin aivan toiseen, mitä lasten isä on aina suosinut. Laitan lattialle räsymattoja, mitä mies aina inhosi. Seinille oman näköisiä tauluja. Otan lisää tatuointeja!

Tämä on minun elämäni ja teen siitä oman näköiseni. Pikkuhiljaa elämä voittaa, eikö?