Edellisessä postauksessa kirjoittelin vähän terveistä elämäntavoista ja pääsin siinä jo vähän eteenpäinkin. Mutta tapahtui jotain, joka pysäytti hetkeksi kyllä koko mun maailmani - positiivisella tavalla. Kolmen mamma meni siis ihastumaan. Olin kaikki Tinderit ja muut sulkenut, todennut että nyt ei ole sen aika, mutta yksi sitkeä miekkonen jaksoi viestitellä viikko toisensa jälkeen.
Ja sai minut lopulta treffeille. Ja toisille.... kyllä on kuulkaa whatsapp laulanut viime viikot. Fiilikset on olleet loistavat, vaikka kaikenlaista negatiivistakin on vielä ollut ilmassa. Ajattelen, että vaikka tästä ei mitään tulisikaan, olen pitkästä aikaa saanut tuntea romanttisia tunteita. Ja tavannut ihmisiä, jotka osaavat puhua vaikeistakin asioista, näyttää tunteensa, olla lähellä ja jopa tehdä ruokaa (parempaa kuin minä). Kaikkea sitä, mitä avioliitostani puuttui. Puhumattakaan läheisyydestä <3Ja ennenkaikkea myös minä uskallan myös puhua vaikeista asioista. Sitä nimittäin pelkäsin vuosien henkisestä torjunnasta ja miehen puhekyvyttömyydestä syntyneen sulkeutumisen aiheuttaneen. Mutta minä uskallankin! Ja uskallan sanoa senkin ääneen, että luottamus on mennyt pahasti ja sitä on rakennettava varoen ja hellästi.
Se on kuulkaas antanut näkemystä siihen, miten vähään olen tyytynyt. Ja armoa sekä ymmärrystä siihen, miksi olen tyytynyt niin vähään. Tänään voin rehellisesti sanoa, että nuo yllämainitut ovat vähimmäisvaatimuksia parisuhteelta, enkä tajua miten ihmeessä olen pärjännyt henkisesti köyhässä suhteessa yli 10 vuotta.
En tiedä. Olen joutunut pohtimaan tosi paljon syvällisiäkin asioita. Lapsuuden traumoja, hylkäämisen pelkoa. Ehkä jopa sitä, että kun minulla ei omasta lapsuudesta ollut kokemusta normaalista perheestä, niin en osannut edes vaatia normaalia perhettä tai aina kaan tiennyt millainen se on. Näen nyt 9 kk jälkeenpäin avioliittoni todella eri tavalla, kuin aikaisemmin. Raavin päätäni ja ihmettelen, miten helvetissä siinä sinnittelinkin niin pitkään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näytti siltä, että perheessämme toinen osapuoli käyttää voimaa lasten kasvatuksessa, olisi pitänyt hoksata lähteä. Mutta ei, en vaan kyennyt.
Nyt mulla on henkilökohtaisesti kaikki hyvin. On orastava ihmissuhde, viihdyn työssäni, lasten kanssa on kotona aika rentoa, on hyvät välit miehen uuteen naiseen, ystävätkään eivät kaikonneet tämän kriisin myötä. Talous pyörii, on asunto ja auto. Esikoiselle on vihdoin saatu apua. Vaihdan itse omat auton renkaat ja ajovalot, käytän auton huollossa ja katsastan. Ennenkaikkea olen löytänyt pitkästä aikaa itseni. No joo, olen kyllä ajoittain aika väsynyt.
Vuosia vaivannut huono itsetunto (varmaankin puhumaton ja tunnekylmä liitto sen aiheutti osittain) on kohonnut kohisten, kun minua on kehuttu. Kuten tyttären piirtämästä kuvasta näkyy, tukka on punainen. Kulmiinkin kävin ottamassa kestopigmentoinnin. Hymy on herkässä ja hersyvä nauru on palannut (punatuille) huulilleni.
Toki olen joutunut tekemään vaikeitakin ratkaisuja, punnitsemaan eri näkökulmia kun lapsen ja isän etu on ristiriidassa. Mutta peilistä minua katsoo naarasleijona ja tiesin oikeastaan punnitsemattakin, että lasten etu tulee aina ensimmäisenä.
Mua vieläkin huvittaa se, että kun silloin kauheimpina aikoina luin tarinoita jossa kerrottiin pettäjän katuvan jälkeenpäin ja petetyn heränneen kukoistamaan. Kuinka vähän mä siihen silloin uskoin. Ja nyt olen voimaantunut kaikesta kokemastani.
Yksi iso asia, minkä olen tajunnut, on se että olen todellakin tässä suossa yksin. Exä on sulkenut kaikki vanhemmuuden portit ja toimii lasten viihdyttäjänä. Kävimme yhdessä perheneuvolassakin neuvottelemassa asioista, mutta ei siitä vain tullut mitään. Toisaalta kun nyt sitten olen yksin, vastuun lisäksi myös kaikki valta on käsissäni ja olen loppujen lopuksi itse vastuussa lasteni kasvatuksesta. Vuosikausia yritin häntä saada mukaan vastuulliseen vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, mutta kun vihdoin voin luopua siitä odotuksesta, tilalle on tullut suuri helpotus.
Olen työstänyt todella paljon koko talven näitä asioita, niin ammattilaisten kuin ystävien kanssa. Ja minusta tuntuu, että asioiden läpikäyminen onkin ollut se suurin vaikutin siihen, että olen tässä. Oli paljon vaikeita hetkiä, kun ajattelin että ajan auton kanssa kallionseinään. Mutta ystävä niissä tilanteissa muistutti, että olen aallokossa. Ja aina sieltä pohjalta noustiin, paitsi viimeisessä aallossa sitten sain sen masennuslääkityksen. Nyt voin hyvin. Pientä, varmaan aika normaaliakin aaltoilua on, esimerkiksi väsymyksestä, mutta niistä selviän nopeasti.
Tulevaisuus on vielä monelta osin auki. Haluan ehdottomasti jatkaa opintojani, mutta sen edelle menee tällä hetkellä esikoiseni hyvinvointi ja ylipäätänsä koko eroprosessin loppuunsaattaminen (ei tässä montaa asiaa ole, mutta jotenkin pitäisi exän kanssa saada asiat sujumaan). Elämässä on nyt kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin.
Kun murheet ja tuulet taakse jää
Aallokko tyyntyy, vesi kimmeltää
Kosketan veden pintaa, peilityyntä
Siellä sinä, minä, kolme lasta
katseissamme toivoa tulevasta
Syvälle sukelsin, pohjaan asti
selässä painava taakka ja lasti
sakea mutainen vesi esti näkemästä
Syvä kipu viilsi hetkittäin rintaan
Silmät pidin kiinni kun pelotti niin
Tahto selvitä auttoi takaisin pintaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti